Suuri linja

A.I. Arwidsson: ”Taistelija aamuhämärässä”

Haavoittunut soturi hangella. Helena Schjerfbeckin maalaus v. 1880.
Haavoittunut soturi hangella. Helena Schjerfbeckin maalaus v. 1880.
Suomen kansallinen herääminen – OSA 1.
Kirjoitussarja, joka seuraa väljästi Rauol Palmgrenin teosta Suuri linja. Toimitus on täydentänyt alkuperäisen alustuksen tekstiä useammilla lähteillä.

Ensimmäinen essee Raoul Palmgrenin kirjassa Suuri linja käsittelee Adolf Ivar Arwidssonia. Palmgren on antanut kirjoitukselle alaotsikon ”taistelija aamuhämärässä”. [1]

Vuosina 1808-09 käydyn Suomen sodan jälkeen Suomi irtosi Ruotsin valtioyhteydestä ja liitettiin suuriruhtinaskuntana Venäjään. ”Suomen valtiollinen asema muuttuu perusteellisesti, Suomen yhteiskunta pysyy ennallaan”, kirjoittaa Palmgren.

Arwidsson oli ensimmäisiä, jotka oivalsivat, että Suomen kansakunnan kohtalo oli nyt sen oman kulttuurin, kielen ja historian varassa. Vain niiden pohjalle voitaisiin luoda oma kansallisvaltio, jos siihen joskus avautuisi tilaisuus.

J. V. Snellman, Arwidssonin hyvä ystävä ja työn jatkaja, tiivisti Arwidssonin ajatusmaailman kuuluisaan lauseeseen:

Ruotsalaisia emme ole, venäläisiksi emme halua tulla, olkaamme siis suomalaisia.

Intomielinen ylioppilas, romanttinen historiantutkija

Arwidssonin isä toimi Laukaan kirkkoherrana v. 1805 lähtien. Adolf Ivar koki lukioikäisenä Suomen sodan (1808-09) kauhut ja kulkutaudit samoin kuin venäläisen sotaväen väkivallanteot, jotka herättivät väestössä katkeruutta. ”Nämä kokemukset vaikuttivat merkittävästi hänelle myöhemmin ominaisiin Venäjän vastaisiin mielipiteisiin”, kirjoittaa Tomas Sjöblom. [2]

Arwidsson kirjautui Turun akatemiaan v. 1810. Opintojensa aikana hän ”heittäytyi mukaan myös ylioppilas- ja seuraelämään, ja koki useita ihastumisia viehättäviin nuoriin naisiin”, kertoo Arne Forsius. [3] Hän valmistui filosofian kandidaatiksi vuonna 1814.

Arwidsson kirjoitti runoja ja opiskeli alkuun useitakin tieteitä, mutta päätyi lopulta historiantutkimuksen pariin. 1800-luvun alussa Euroopassa oli vallalla romanttinen suuntaus niin runoudessa kuin historiantutkimuksessakin.

Palmgrenin mukaan

… hän ei siinä pyrkinyt huolelliseen lähdetutkimukseen ja objektiiviseen tieteellisyyteen valistusmies Porthanin tavoin; romantikkona hänen päämääränsä oli ymmärryksellinen eläytyminen tutkittavan aikakauden henkeen, sen suurten kehityslinjojen valaiseminen. Hänen suoranaisia ja välillisiä oppi-isiään olivat Montesquieu, Herder, Schlegel, Heeren ja Geijer, hän sovelsi tutkimukseensa oppia maaperän, ilmanalan, maiseman muovaavasta voimasta kansanluonteeseen, yhteiskuntaan ja historiaan, oppia kansallisuuden ja kielen mahtavasta merkityksestä. Hän kirjoitti myös synkeitä ja romanttisia runoja.

Kiistakirjoituksia Suomen kielen ja painovapauden puolesta

Adolf_Ivar_Arwidsson. n. v. 1850

Adolf Ivar Arwidsson. Noin vuonna 1850.

Vuoden 1820 vaiheilla Arwidsson ryhtyi avustamaan kirjoituksillaan Turussa ilmestyvää Mnemosyne-lehteä. Hän tuomitsi 1700-luvun valistuksen liiallisesta hyödyn ja älyn palvonnasta. Samoin hän tuomitsi Ranskan vallankumouksen ja Napoleonin. Hän toisaalta ihaili ja toisaalta vastusti Pyhää allianssia, Euroopan taantumushallitusten silloista yhteenliittymää. Tärkeintä kuitenkin oli kansallisuusaate, jonka heräämiselle olennaista oli yhteinen kieli, uskonto ja historia. Arwidssonin mielestä oli ryhdyttävä toimeen suomen kielen ja suomalaisen kulttuurin kehittämiseksi.

Eräs Arwidssonin Ruotsissa julkaistu kirjoitus, jota pidettiin ”vierasta valtiota (Venäjää) halventavana” aiheutti jopa sen, että lehden toimittaja joutui puoleksi vuodeksi vankeuteen ja lehden numerot takavarikoitiin. Arwidsson säilyi ilman seurauksia, koska kirjoitus oli nimetön.

Arwidsson joutui nopeasti hankauksiin myös Mnemosyne-lehden toimituksen kanssa. Hän perusti oman lehden, Åbo Morgonbladin, joka alkoi ilmestyä kerran viikossa vuoden 1821 alusta. Artikkeleissaan hän arvosteli uutta valtiollista elämää:

”Maassa tarvittaisi valtiomiehiä, mutta täällä on vain virkamiehiä”. ”Kun kansa luovuttaa vallan hallitsevien käsiin, se vaatii myös tiliä sen käyttämisestä.” ”Lain täytyy muuttua ajan ja olojen mukaan eikä näiden lain mukaan”.

Hän arvosteli yläluokkaa, joka halveksii kansan syviä rivejä. Kansakunta elää historiansa ja muinaismuistojensa kautta, ja aikalaisten velvollisuus oli saattaa kansa tietoiseksi omasta menneisyydestään.

Åbo Morgonblad 1821

Åbo Morgonbladin ensimmäinen numero 5.1.1821. KUVA: Kansalliskirjaston digitoidut aineistot.

Kirjoituksessa ”Painovapaus ja julkisuus” Arwidssonin puolusti kiihkeästi sananvapautta. Arvostelu on välttämätöntä valtion ja yhteiskunnan terveelle kehittämiselle ja painovapaus on kansalaistoiminnan välttämätön edellytys.

Jos arvostelua ei saa esittää julkisesti, sitä tehdään kuitenkin salaa, kirjoitti Arwidsson. Sensuurin poistamista hän ei kuitenkaan ehdottanut.

Hän käsitteli artikkeleissaan myös talouskysymyksiä; viljanpuutteen poistamista, valtion oikeutta verotuloihin, ammattikuntapakon ja taloudellisten etuoikeuksien poistamista. Hän jopa julkaisi arkaluontoisia hallinnon ja oikeudenkäyntien asiakirjoja, ja kiinnitti huomiota kansan turvattomuuteen oikeusasioissa.

Keisari määräsi Åbo Morgonbladin lakkautettavaksi jo syyskuussa 1821 useiden varoitusten jälkeen, mutta Arwidsson sai tilaajiensa hyvittämiseksi julkaista vuoden loppuun asti lehteä ”Oskyldig ingenting” (Viatonta ei-mitään).

Karkotus yliopistosta

Seuraavan vuoden alkupuolella Arwidsson sai Mnemosynessa julki artikkelin, jonka otsikko oli viattomasti ”Mietteitä”, mutta joka päättyi armottoman pilkalliseen arvosteluun hallintovallasta:

Ei missään mitään vähintäkään taipumusta julkisuuteen, valtiolliseen elämään, jolla hoitaisi yhteiskunnan yleisiä asioita ja seuraisi niitä tarkalla ja osaaottavalla silmällä. Päinvastoin vain itsekkyyttä, yksityisten etujen, palkkojen ja kunniamerkkien tavoittelua; kaikki tämä yhdistettynä on kuva isänmaasta ja ajastamme.

Varsinkin upseeristoon kohdistunut pilkka nostatti suuren hälyn.

Tämän jälkeen Arwidsson karkotettiin yliopistosta. Yliopiston sijaiskansleri kreivi Aminoffilla oli päätöksessä tärkeä rooli. Ministerivaltiosihteeri Robert Henrik Rehbinder teki asiaa koskevan ehdotuksen keisarille, jonka 20.5.1822 päivätyssä käskykirjeessä määrättiin, että ”magister docens Arwidsson on Turun yliopistosta erotettava ilman oikeutta sinne koskaan palata —-.”

Ei siis voi syyttää venäläisiä tästä toimesta, vaan se oli aivan ”omien” aikaansaannosta.

Kari Tarkiaisen mukaan Aminoffin ja Rehbinderin näkemykset olivat silti huomattavan samansuuntaiset kuin Arwidssonin, mutta heitä ei miellyttänyt aatteiden vallankumouksellinen esittämistapa eikä niiden suuntaaminen ruhtinasvaltaa vastaan. ”Virasta erottaminen oli tarpeettoman voimakas toimenpide”, kirjoittaa Tarkiainen, ”sillä suuri yleisö ei ollut lainkaan syttynyt Arwidssonin kirjoittelusta – häntä pidettiin päinvastoin vaarattomana idealistina ja hänestä käytettiin nimitystä ’Fantastengranat’ (Haaveilijapommi).” [4]

Poliittiseen maanpakoon

Arwidsson joutui muuttamaan Ruotsiin. Forsius kirjoittaa:

Arwidsson oli edelleen Venäjän Tukholman lähetystön mustalla listalla. Kun hän teki vuonna 1827 antikvaarisen tutkimusmatkan Suomeen, hän oli täällä koko matkan ajan poliisivalvonnan alaisena. Varsin pian viranomaiset karkottivat hänet takaisin Ruotsiin ja tämän toimenpiteen seurauksena Arwidssonin pakolaisuus leimautui nyt selvästi poliittiseksi. Sen jälkeen hän ei jättänyt käyttämättä yhtään tilaisuutta Venäjän ja Suomen venäläisen hallintojärjestelmän mustaamiseksi.

Ruotsissa Arwidsson harjoitti laajaa tutkimus- ja julkaisutoimintaa, josta suurin osa käsitteli Suomen asioita. Mainittakoon mm. uusi laitos saksalaisen F. Rühsin teoksesta (Suomi ja sen asukkaat, 1827), johon hän lisäsi Suomen varhaishistoriaa ja ajankohtaista kehitystä koskevat osiot. Näin kirjasta tuli ensimmäinen Suomen historian kokonaisesitys.

Arwidsson kirjoitti vuonna 1832 myös teoksen ”Lärobok i Finlands historia och geografi” (Suomen historian ja maantieteen oppikirja), joka ilmestyi Turussa ilman tekijän nimeä ja jota käytettiin sekä Suomen että Ruotsin kouluissa.

Kuitenkin hän koki olevansa Suomessa sivullinen, eikä tunnetta vähentänyt ivallinen arvostelu, jota nuori Runeberg esitti Arwidssonin kootuista runoista 1830-luvun alussa.

Arwidsson esitti mm. nimimerkeillä ”Kuoharinen” ja ”Kekäläinen” peitetysti ajatusta siitä, että Suomesta voisi tulevaisuudessa tulla itsenäinen valtio. Ei ole aivan varmaa ovatko nimimerkeillä julkaistut tekstit kaikki Arwidssonin kynästä, vai onko hän ollut vain vaikuttamassa niiden julkaisuun. Joka tapauksessa nimimerkkien käyttö helpotti artikkeleiden – ja aatteiden – levittämistä Suomessa.

1850-luvulla ns. Itämaisen sodan aikana hän osallistui vielä kannunvalantaan Suomen irrottamiseksi Venäjästä ja yhdistämiseksi uudelleen Ruotsiin.

Huutavan ääni korvessa?

Palmgren arvioi Arwidssonin aikaa ja toimintaa seuraavasti:

Sinä aikana, jolloin Arwidsson toimi Suomessa, ei vielä ollut historiallisia edellytyksiä suurelle kansalliselle herätykselle. Tarvittiin oman kansalliskirjallisuuden synty, Kalevalan kokoamistyö, uuden kapitalistisen talousmuodon läpimurto, jotta Snellmanin kansallinen herätys- ja rakennustyö oli mahdollinen. Vuoden 1820 Arwidssonilta nämä edellytykset puuttuivat, siksi hän jäi vain huutavan ääneksi korvessa.

Aivan niin yksinäinen susi ei Arwidsson silti ollut, sillä hänen vaikutuksensa Suomen kansallishengen syntymiseen ja sen myöhempien merkkihenkilöiden ajatteluun oli huomattava.

Arwidsson mm. tutustui häntä 15 vuotta nuorempaan J. V. Snellmaniin Ruotsissa v. 1837 ja heidän välilleen muodostui vahva ystävyys. Forsius kirjoittaa:

Arwidsson ja Snellman olivat molemmat kiivaita omien mielipiteittensä puolustajia, mutta heidän yhteisenä aatteenaan oli kuitenkin asettaa itselleen ja aikalaisilleen velvollisuuksia valtiota ja yhteiskuntaa kohtaan. Snellman jatkoi 1840-luvulta alkaen työtä, jonka Arwidsson oli käynnistänyt. Kun Arwidsson ajoi kansallisuusasiaa suurten tunteiden avulla, niin Snellman pyrki tavoitteisiin järkiperäisen ajattelun ja käytännön toiminnan kautta. Snellman korosti Arwidssonin tavoin kansalliskirjallisuuden, suomen kielen, kansansivistyksen ja kansallisuusajattelun merkitystä.

Runebergin ”Vänrikki Stoolin tarinat” puolestaan sai innoituksensa Arwidssonin julkaisemasta historiateoksesta, johon hän oli kirjoittanut uusiksi osiot Suomen sodasta. Tarkiaisen mukaan Arwidsson muokkasi nämä kuvaukset saman kaavan mukaan: tappio johtui kuninkaasta ja upseerien tekemistä virheistä, mutta ei suomalaisesta sotilaasta, joka oli ollut lojaali ja urhoollinen. ”Tämän näkemyksen”, jatkaa Tarkiainen, ”J. L. Runeberg muunsi sitten romanttiseksi, todellisuudesta irronneeksi sankaridraamaksi.”

Näin tietysti onkin – mutta se ei muuksi muuta sitä, että nämä tarinat vaikuttivat suuresti siihen miten erilaisten vaiheiden kautta Suomen kansakunta tuli tietoiseksi itsestään.

Arno Forsiuksen yhteenveto Arwidssonin merkityksestä on seuraava:

Uutteran ja rohkean kirjallisen toimintansa ansiosta hänestä tuli herättäjä, joka onnistui kylvämään ajatuksensa suomalaiseen sivistyneistöön niin, että nämä alkoivat uskoa tulevaisuudessa orastaviin mahdollisuuksiin. Arwidsson oli esimerkki miehestä, joka ajoi päättäväisesti oikeina pitämiään aatteita, siitä itselleen aiheutuvista uhkista huolimatta.

Kunnianpalautus ja kuolema

Arwidssonin ansiot tutkijana tunnustettiin v. 1843, jolloin hänet nimitettiin Ruotsin kuninkaallisen kirjaston johtajaksi. Hänet poistettiin Venäjän Tukholman lähetystön mustalta listalta ja hän pääsi matkustamaan Suomeen.

Arwidssonin viimeinen matka Suomeen muodostui suureksi juhlaksi kaikkialla matkan varrella. ”Helsingissä kenraalikuvernööri otti vastaan hänet ja Kaisaniemessä pidetyillä juhlapäivällisillä J. V. Snellman puhui hänen työstään hyväksyvästi ja ylistävästi”, kirjoittaa Forsius. ”Snellman saattoi todeta, että olosuhteet olivat muuttuneet Suomessa niin, että osa Arwidssonin aatteista oli toteutunut ja että suomalaiset saattoivat avoimesti tunnustaa hänen työnsä arvon.”

Matkansa aikana Arwidsson sairastui keuhkokuumeeseen ja kuoli Viipurissa kesäkuussa 1858. Hänen haudalleen pystytettiin muistokivi ja siihen Elias Lönnrotin säkeet:

Maan oman rakkaus vei hänen maasta ja toi hänen jälleen.
Nyt hänen ain’ omanaan kätkevä on oma maa.

Lähteet

[1] Palmgren, Raul: Suuri linja. Arwidssonista vallankumouksellisiin sosialisteihin: kansallisia tutkielmia. Kansankulttuuri Oy, painovuosi:1976 (Alkuteos 1948); Suorat Arwidsson-sitaatit tässä peräisin Palmgrenin kirjasta.

[2] Sjöblom, Tomas: Adolf Ivar Arwidsson, sarjassa 375 humanistia

[3] Forsius, Arne: Esitelmä Padasjoen kunnan järjestämässä historiaseminaarissa Padasjoella 17.6.2008.
http://www.saunalahti.fi/arnoldus/arwid_ai.htm

[4] Tarkiainen, Kari: Arwidsson, Adolf Ivar (1791 – 1858). kansallinen herättäjä, kirjastonhoitaja
Suomen kansallisbibliografia 2.9.1998 (päivitetty 3.3.2008)

Kirjallisuutta

Castrén, L.: Adolf Ivar Arwidsson isänmaallisena herättäjänä. 1951

Pohjolan-Pirhonen, H.: Kansakunta löytää itsensä. Kansakunnan historia 3. WSOY. Porvoo 1973.

Suolahti, G.: Arwidsson, Aadolf Iivar. Teoksessa: Kansallinen elämäkerrasto, I osa. WSOY, Porvoo. Porvoo 1927.

ARTIKKELIKUVA:

Haavoittunut soturi hangella on Helene Schjerfbeckin läpimurtoteos, jonka hän maalasi 17-vuotiaana v. 1880. Maalauksen aiheena on Suomen sodan (1808–1809) tapahtumat, ja sen todennäköisenä innoittajana oli J. L. Runebergin runoteos Vänrikki Stoolin tarinat, vaikka se ei suoraan viittaa mihinkään Runebergin runoista. Schjerfbeck teki samoihin aikoihin useita Vänrikki Stoolin tarinoihin perustuneita vähemmän tunnettuja maalauksia. Runebergin innoittajana puolestaan on ollut A.I. Arwidssonin toimittama historiateos.

Alkuun » Suuri linja » A.I. Arwidsson: ”Taistelija aamuhämärässä”

Kirjoittajasta

Sinikka Littu

Sinikka Littu

Uusi historia ry:n sihteeri. Opintoaineisto -työryhmä. Muistelmat.

Kirjoita kommenttisi tähän.

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.