“Ajan hengen lapsi” – Eino Leino lehtimiehenä

Eino Leino. Akseli Gallén-Kallelan maalaus.
Eino Leino. Akseli Gallén-Kallelan maalaus. KUVA: Wikimedia Commons.
Suomen kansallinen herääminen. Kirjoitus- ja alustussarja, joka seuraa väljästi Rauol Palmgrenin teosta Suuri linja. Sarjan esittely täällä.
”Emme saa toisista kansoista vierautua ja itsekyläiseen isänmaallisuuteen vajota”, sanotaan Nykyaika-lehden pääkirjoituksessa vuodelta 1898. Tuo suhtautuminen kuvastanee parhaiten Eino Leinon yhteiskunnallista toimintaa ja lehtimiesuraa. Leinon tuotanto oli vaikuttava inhimillinen voimannäyte, kirjoittaa Raoul Palmgren. Se oli sitä sekä määrällisesti että taipumattoman asenteensa ja sisältörikkautensa vuoksi. Myös ihmisyydessä Leino erottautui joukosta. Vaikka hänen taistelukirjoituksensa saattoivat olla purevia kriittisyydessään, hän oli aina altis antamaan tunnustusta muille ja anteeksi loukkaajilleen.

* * *

Eino Leino syntyi 1878 Paltaniemellä, joka nykyään kuuluu Kajaaniin, mutta oli Leinon aikana Paltamon kirkonkylä. Hänen kotitalonsa Hövelön mallin mukaan Oulujärven rantaan on rakennettu Eino Leino -talo, jossa vaalitaan Leinon perintöä.

Perheessä oli 10 lasta, joista Armas Einar Leopold Lönnbohm oli nuorin. Isä oli maanmittari, ja luopunut alkuperäisestä Mustonen-nimestään edetäkseen virkauralla ja päästäkseen parempiin naimisiin.

Eino Leino kävi oppikoulua vuoden verran Oulussa. Isän kuoltua vanhin veli Oskar tarjosi Einolle ja Artur-veljelle kortteeria luonaan ja opiskelumahdollisuutta Hämeenlinnan lyseossa. Toinen veli Kalle oli myös valmis avustamaan koulunkäyntikuluissa.

Varhaisimmat vaikutteet ja innoituksen kirjallisuuteen, kirjoittamiseen ja myös lehtityöhön Leino sai vanhemmilta veljiltään. Olli Nuorto mainitsi Leinon Koottujen teosten johdannossa, että Leino julkaisi toistatuhatta lehtiartikkelia.

”Hänen kaksi kirjallista veljeään O.A.F. Lönnbohm ja Kasimir Leino ovat antaneet hänelle aatevaltakuntien avaimet ja tutustuttaneet hänet niiden erilaisten lippujen merkkikieliin, edellinen vanhan Suomen, jälkimmäinen nuoren Suomen. Heidän välityksellään hän pääsee myös lähelle sanomalehtityön salaisuuksia ja tulee tuntemaan sanomalehdistön merkityksen ’kolmantena valtiomahtina’. (…) Ja sillä kiihkeällä luomistoiminnalla, jonka moukarien iskuista vanha maailma vapisee ja horjuu, on vastaavaisuutensa Suomessa. Vanhoillisen Uuden Suomettaren vastapainoksi v. 1890 perustetun Päivälehden ympärille on äkkiä kerääntynyt ryhmä rikaslahjaisia kirjailijoita, jotka kukin omalla tavallaan takovat Suomelle uuden ajan Sampoa. (…)” (Onerva, s. 88)

Nuori Eino Leino.

Nuori Eino Leino. KUVA: Museoviraston kokoelmat

Leino lukee erisuuntausten lehtiä kaupungin lukusalissa, ja suomalaista kirjallisuutta hän suorastaan ahmii. Eikä vain suomalaista, vaan myös ulkomaista, virolaista, skandinaavista, saksalaista ja ranskalaista.

Leino ensimmäinen runo ”Kajaanin linna” julkaistiin Hämeen Sanomissa 1890, kun Leino oli juuri aloittanut koulunkäynnin Hämeenlinnassa. Leinon runoilijankyvyt herättivät toveripiirissä suurta kunnioitusta, mutta myös epäilyjä, olisiko 12-vuotias ihan tuollaista kyennyt kirjoittamaan, totta kai vanhemmat veljet ovat häntä auttaneet. Leino kertoi itse avoimesti joillekin tovereilleen, mikä oli hänen itse kirjoittamaansa, minkä veljet olivat korjanneet.

Koulussa joillakin pojilla oli jo toiselta luokalta lähtien ollut jonkinlainen ”pikkukonventti”, jossa harrastettiin kirjallisuutta ja toimitettiin jopa kahta lehteä, vakavampaa nimeltä ”Käki” ja pilalehteä, jonka nimi oli ”Juudas”. Leino hyväksyttiin heti tämän kirjallisen seuran jäseneksi ja valittiin nopeasti myös sen puheenjohtajaksi. Kuudennella luokalla Leino alkoi koulun toverikunnan Vasama-nimisessä lehdessä julkaista ahkerasti runojaan (Eino Leino -nimimerkillä).

Vasamassa kouluaikana julkaistuista runoista monet päätyivät myöhemmin Nuoreen Suomeen tai Leinon varhaisiin painettuihin kokoelmiin jalostuneemmassa muodossa. Leino on itse sanonut:

”Uskottakoon sitä nimittäin taikka ei, mutta totuus on kuitenkin omalta kohdaltani se, että olen kirjoittanut hirveät määrät Suomen metsiä paperikoriin, vaikka arvostelijani ovatkin yleensä väittäneet, että olen varhaisimmasta nuoruudestani saakka tottunut käyttämään yksinomaan kirjapainoa paperikorinani.”

Kirjallisista esikuvistaan Leino Elämäni kuvakirjassa kertoo:

”Samaa Heinen, Burnsin, Petöfin, Runebergin, Tavastjernan ja siihenastisen suomenkielisen taiderunouden, eikä vähemmän kalevalaisen kansanrunouden, yleistä yhteismaata olivat ’Puhtaat purjeet’ ynnä niin monet muut silloiset laulun pätkät.” (Onerva s. 62)

Eino Leinon koulutalo Hämeenlinnassa.

Eino Leino kävi koulua tässä rakennuksessa Hämeenlinnassa. KUVA: Uusi historia ry.

Syvään juurtunut tarve tehdä kunniaa niille jotka sen ansaitsevat

Kasimir-veli vei Eino Leinon Päivälehden piiriin ja sen perustamalle Nuorsuomalaiselle klubille, jossa hän tutustui silloisen suomalaisen hengenelämän suurimpiin nimiin. Hän tajusi täysin oman asemansa keltanokkana tässä innostavassa seurassa.

Onerva painottaa:

”Eino Leinolla on aina ollut, kaikesta poikamaisesta ylimielisyydestään ja sattumanvaraisesta sanaleikittelystään huolimatta, ainutlaatuinen taito tehdä kunniaa niille, jotka sen ansaitsevat. Se on hänessä syvään juurtunut sisäinen tarve, josta, milloin hänellä on tilaisuus antaa sille muotoa, hän nauttii ja iloitsee sanomattomasti.” (Onerva, s. 100)

Paitsi haaveet taiteilijaksi tulosta, Eino Leinoa Päivälehden piiriin veti itse sanomalehtityö ja asia, jonka puolesta lehti toimi. Hän oli pienestä pitäen ollut kiinnostunut valtiollisista asioista. Onerva:

”Isänkodissaan hän jo kuulostelee sanomalehtien tiedotteluista ja kotiväen keskustelun kulusta sen ajan diplomaattisia selkkauksia Euroopassa. Oulussa hän tutustuu K.F. Kivekkään toimittaman Kaiku-lehden kiivaaseen fennomaanien kamppailuun ruotsinkielisiä vastaan. Siten käy hänelle läheiseksi vanhempien veljien välityksellä Snellmanin ja Yrjö-Koskisen ja yleensä vanhan suomalaisen puolueen sitkeä, asteittainen työ suomalaisuuden hyväksi. Ja Hämeenlinnassa asuessaan O.A.F. Lönnbohmin luona, joka vuoteen 1893 oli Hämeen Sanomain toimittajana, hän tulee yhä lähemmäksi sanomalehtien välittämää kansalaisvalppautta. Hän panee merkille Venäjän sortopolitiikan kiristyvät toimenpiteet ja toteaa venäläisten lehtien Moskovskija Vjedomostin ja Ordinin Suomi-syöjäkannan. Ja viidennellä luokalla sairastaessaan helppolaatuista tulirokkoa käyttää hän tämän loma-ajan syventyäkseen suomalaisen sanomalehdistöön: Lönnrotin Mehiläiseen, Oulun ja Turun Viikkosanomiin, Kirjalliseen kuukauslehteen y.m. Täydellinen sanomalehtikoulutuksen alkeiskurssi siis!” (Onerva, s. 100-01)

Päivälehden toimitus

Päivälehden toimitus 1893. Vasemmalta Kasimir Leino (jalka tuolilla), Reinhold Roine (seisoo), Santeri Ingman (v:sta 1907 Ivalo, istuu), C. O. Sjöberg (toimitussihteeri, istuu), Juhani Aho (seisoo), Arvid Järnefelt (seisoo), Eero Erkko (istuu), Erkki Reijonen (seisoo), Filip Warén (istuu). KUVA: Museovirasto, historian kuvakokoelma.

Pikkuhiljaa Leino alkoi avustaa Päivälehteä, jo 1897 häneltä julkaistiin useampiakin artikkeleita. Vuoden 1898 alusta veljekset Kasimir ja Eino Leino alkoivat julkaista kaksi kertaa viikossa ilmestyvää aikakauslehteä nimeltä Nykyaika.

Nykyaika käsittelee paitsi kaunokirjallisia myös ajankohtaisia yhteiskunnallisia ja valtiollisia, uskonnollisia, eetillisiä ja kasvatusopillisia kysymyksiä, historiallisia ja taloudellisia ongelmia ja esittelee tekniikan uusia saavutuksia.

Nykyajan toimituksen ohjelmakirjoituksessa sanotaan mm.:

”… emme saa toisista kansoista vierautua ja itsekyläiseen isänmaallisuuteen vajota. Meidän on tultava selvempään tietoon velvollisuuksistamme koko ihmiskunnan yhteisessä sivistystyössä ja sovitettava sen mukaan toimintamme pienissä, rajoitetuissa oloissamme. Kansalla, joka erityisenä kansakuntana tahtoo toisten rinnalle kohota ja sellaisen oikeuksiin päästä, on näet myös velvollisuutensa muihin kansakuntiin nähden. Meidän on otettava tarkempi selko siitä, mitä he vanhemman sivistyksensä pohjalla ja yhteisen sivistyshalun johdattamina ovat tehneet, ja meidän on aina valppaasti heidän edistystänsä ja pyrkimyksiänsä seurattava niin hyvin aineellisella, kuin aatteellisella alalla.” (Onerva s. 128)

Onerva kommentoi:

”Edellä lainatuissa lauseissa ilmenee hämmästyttävässä määrin sama kanta, jolla Eino Leino sitten pysyi pitkin elämäänsä.” (Onerva, s. 129)

Ajan hengen lapsi

Ennen vuoden 1898 loppua Nykyaika lakkasi ilmestymästä, se meni konkurssiin. Viimeiset ajat Eino Leino hoiti päätoimittajan virkaa Kasimirin sairastellessa. Veljesten välit säilyivät koko elämän ajan hyvinä.

Vuoden 1899 alusta Eino Leino nimitettiin Päivälehden vakituiseksi teatteriarvostelijaksi. Hän tunsi draamakirjallisuuden jo tässä vaiheessa erittäin hyvin. Hän ihaili Ibseniä, Strindbergiä ja Goethea (viimemainittu oli hänelle ”suojeluspyhimys”, sanoi Onerva). Ida Aalberg oli Leinon idoli, sen aikaisesta miesnäyttelijöiden ykkösestä Kaarlo Halmeesta tuli Leinon henkilökohtainen ystävä.

Kuukausi siitä, kun Leino oli aloittanut arvostelijantyönsä, hän arvosteli Ibsenin Brand-näytelmän esitystä Suomalaisessa Teatterissa kokonaisnäkemyksen puutteesta ja esityksen tyylistä. Hän suuntasi arvostelunsa itse teatterin johtajaan Kaarlo Bergbomiin, jota ei kukaan ollut aiemmin rohjennut arvostella. Väittely jatkui sitten lähivuosina kiivaana monista muistakin aiheista. Leino kirjoitti itse myös jonkin näytelmäyritelmän (mm. Sota valosta vuonna 1900).

Kasimir Leino.

Kasimir Leino. KUVA: Museovirasto, historian kuvakokoelmat.

Onervan mukaan Leino oli paitsi ikuisuuskysymysten parissa kamppaileva runoilija, myös suuressa määrin ”ajanhengen lapsi”, vanhoillisuuden ja vapautta rajoittavien auktoriteettien vannoutunut vastustaja.

”Sitä paitsi on hänellä valveutuneena kansalaisena, kehittyneenä kulttuurihenkilönä, esteettisenä ymmärtäjänä, hehkuvana isänmaanystävänä ja nuorsuomalaisuuden läpitunkemana aateintoilijana kiihkeä kannanotto-halu jokaiseen sivistykselliseen, yhteiskunnallisesti tärkeään ja valtiollisesti vakavaan kysymykseen nähden aikoina, jolloin ankara sananvapauden sorto ja sanomalehtisensuuri tekivät kaiken suoran kielenkäytön mahdottomaksi. Leino on saanut oivallisen lehtimieskoulutuksen, joka piankin muuttuu rutiiniksi, ja oppinut myös runoudessaan kätkemään tarkoitusperäisyytensä viisaasti verhottuihin symboleihin.”

Professorin ruokalepo

Leino on yksi Suomen historian parhaita pakinoitsijoita, ja hän pakinoi vuosien varrella usealla eri nimimerkillä. Mikko Vilkastus, Teemu ja Kanttori Sepeteus ovat kaikki henkilöhahmoja Kiven Nummisuutareista. Mikko Vilkastus oli ”maalaisserkku”, jonka kanssa Leino kävi kuvitteellisia keskusteluja ajan tapahtumista ja jonka suuhun hän laittoi omat mielipiteensä. Teemu oli taistelija, joka otti kantaa myös laajempiin ohjelmallisiin kysymyksiin, kanttori Sepeteus leppeästi maailman ilmiöitä tarkasteleva ikääntyneempi herrashenkilö.

Yksi tunnetuimmista Mikko Vilkastuksen pakinoista on ”Professorin ruokalepo”. Professori Eliel Aspelin oli moittinut nuorta kirjailijapolvea, että se laiminlyö akateemisia opintoja. Hän arvosteli kirjailijanalkujen alhaista esteettistä tasoa, ala-arvoista liikatuotantoa, toveri-arvostelua ja tietämättömyyttä maailmankirjallisuuden suurmiehistä, ja tämä surkeus johtuu siitä, etteivät he ole suorittaneet tutkintoja yliopistossa. Arvostelun ensisijaisena kohteena oli epäilemättä Leino.

Leino vastasi haasteeseen. – Professori näkee unta, ja unessa hänen luokseen lappavat kaikki maailmankirjallisuuden suuret nimet Homeroksesta alkaen – saadakseen nimen opintokirjaan, koska se pitää olla, että heidät hyväksytään kirjailijoiksi. Homerosta seuraavat Aiskhylos, Sofokles, Sappho, roomalaisista Horatius ja Vergilius. Uudemmalta ajalta Cervantes, Moliere, Shakespeare, Byron. Sitten Väinämöinen, Bellman, Kivi, Francois Villon. Myös elossa olleita: Tolstoi, Strindberg, Zola, Ibsen jne.

Professori heräsi ja huomasi helpotuksekseen kaiken olleen unta. Sitten hän antoi keittiöön käskyn, ettei enää koskaan saa laittaa ruokaan niin paljon pippuria… Kipakan loppulauseen Leino myöhemmässä julkaistussa versiossa lievensi, mikä oli hänelle luonteenomaista. Hän usein pyyhki myöhemmin pois kiukuspäissä kirjoitetut kärkevyydet ja suoranaiset ilkeydet, sillä hän ei Onervan mukaan kantanut koskaan henkilöille kaunaa, vaikka kuinka vastustaisi heidän mielipiteitään tai ajatustapaansa jossakin asiassa.

Päivälehden etusivu 1909.

KUVA: Wikimedia Commons.

”Vuonna 1905 Päivälehden muututtua lakkautuksensa jälkeen Helsingin Sanomiksi muuttuu myös Päivälehden Mikko Vilkastus Teemuksi, joka eroaa edeltäjästään lastutyylistä loitontuneen, kiinteämmän, keskitetymmän, usein pienoisdraamoiksi supistetun iskevän tyylinsä ja ennen kaikkea kokonaan valtiollisluonteisen värityksensä kautta. (…)

Eittämättä on toisilla Eino Leinon pakinoilla myös pysyvä taiteellinen arvonsa. Mutta niiden aikoinaan aktuelli, kansaa ja kansalaistuntoa valveuttavan ja nostattavan voiman arvo on melkein mittaamattomissa. Kenties ei kukaan ole pohjaan asti ajatellut sen tosiasian kauaskantavaa kansallista merkitystä, että Suomessa pitkinä sanan ja kansan vapauden sortovuosina, jolloin passiivinen vastarinta oli ainoa mahdollinen, oli tässä rintamassa sellainen ’ritari peloton ja moitteeton’ kuin Eino Leino, joka aina oli valmis taistelemaan valtiollista, yhteiskunnallista ja uskonnollista taantumusta vastaan. Eikä vain valmis, vaan myös ilmiömäisen taitava. Sillä taitavuutta silloin juuri ennen kaikkea tarvittiin pimittämään aina vaanivan sensuurin arguskatseita.” (Onerva, s. 198-199, kursivointi sl)

Teemu kirjoitti suurlakkovuonna 1905 Helsingin Sanomiin 105 pakinaa, 1906 kymmenkunta, ja seuraavana vuonna vähän enemmän. Vuonna 1908 pakinoita oli vain yksi, mutta Leino oli osan vuodesta ulkomailla. Välissä oli muutama vuosi hiljaiseloa, mutta vuonna 1913, jolloin yhdenvertaisuuslaki aiheutti virkamiesten karkoituksia Krestyyn (toinen sortokausi), häneltä ilmestyi 9 pakinaa ja samoin seuraavana vuonna. Seuraavana vuonna alkoi maailmansota, ja uudet sisä- ja ulkopoliittiset kuviot. Teemu vaikeni.

Onko mikään kansallinen eheys mahdollinen?

Leinon vaikutus ja toimintatarmo oli korkeimmillaan suurlakon jälkeisinä vuosina. Vuonna 1907 hän perusti oman ”piirinsä”. Kyseessä oli Päivä-nimisen viikkolehden ympärille syntynyt piiri, jonka henkinen johtaja Leino oli. Päivä-lehteen hän kirjoitti eräitä merkittävimpiä kulttuuripoliittisia esseitään: ”Aleksis Kivi ja Päivä”, ”Runebergin päivän viettämisestä sananen”, ”Kirjailijan kannalta” (viimemainittu oli kirjoitussarja). Nuorsuomalainen puolue hajosi/oli hajonnut noihin aikoihin. Leino kehotti nuorsuomalaisia esiintymään ei kieli-, vaan radikaalina reformi- ja kulttuuripuolueena.

”Tämän lehden poliittinen väritys on Suomen aktivistisen puolueen leimaama, jonka innokkaimpia jäseniä on Päivän päätoimittaja Herman Stenberg”, kirjoittaa Onerva. ”Mutta paitsi kansamme oikeustaistelun tehostamista on sen ohjelmassa myös kirjallistaiteellisten, tieteellisten ja yhteiskunnallisten uudistuspyrintöjen seuraaminen ja yleensä humaniora joka suhteessa. Se on liberaalien ja radikaalisen vasemmiston äänenkannattaja par préference, ja sillä on takanaan alun pitäen suuri parvi pääkaupunkimme älyllisen viljelyksen edustajia, senhetkistä ylimystöä ja valiojoukkoa. (…) Leino on lehden perustavasta kokouksesta alkaen mukana tässä uudessa kirjallisessa yrityksessä. Hän saa sen ympärille kertyneestä henkilö-yhtymästä itselleen monta lämmintä kannattajaa, hyviä, pitkäaikaisia ystäviä ja intelligentin seurapiirin, jossa hän erinomaisesti viihtyy. Itse lehti on hänelle mitä tervetullein keidas harmaiden päivälehtipalstojen täydennykseksi.” (Onerva, s. 229)

Ensimmäisessä Päivän numerossa Leino julkaisi artikkelin Aleksis Kivi ja Päivä.

”Meidän on muistaminen, että sen Runebergiin ja Snellmaniin perustuvan kansallishengen alla, joka vielä tänäkin päivänä keikkuu meidän maassamme ylimpänä, kautta kulkee koko viime vuosisadan eräs toinen syvempi virta, jota nimet Lönnrot ja Kivi edustavat. (…)

Aika on jakanut edellisen kahtia ja kohtalon iva asettanut sen molemmat puolet vastakkain kuten Nya Pressen ja Uusi Suometar kyllin osoittavat. Meidän ruotsinmielisemme hoitelevat Runebergin perintöä, meidän suomettarelaisemme Snellmanin. Snellman on lippu ruotsalaisuutta vastaan, Runeberg venäläisyyttä. Suomalaisen liikkeen ensimmäisellä asteella – Arwidsson – ne kaksi näkökohtaa kuuluivat yhteen. Nyt seisovat ne kuin Skylla ja Kharybdis vastakkain. Kuitenkin on juuri niiden välistä suomalaisen kulttuurin kuljettava. (…)

Mutta kuinka on mikään kansallinen eheys meillä mahdollinen? – Ainoastaan siten, että poliittisen suomalaisuuden sijaan ja sen työtä jatkamaan astuu etualalle kulttuurisuomalaisuus, ottaa käteensä nuo molemmat liput ja käyttää silloin, kun niitä Arwidssonin lakoonisen ohjelman toteuttamiseksi välttämättä tarvitaan: ’Ruotsalaisia emme ole, venäläisiksi emme voi tulla – !’” (Palmgren, s. 169-170)

Kappelin ravintola Esplanadilla 1908.

Esplanadin puisto ja ravintola Kappeli 1908. KUVA: Museovirasto, M. L. Carstensin kokoelma.

Kirjailijan kannalta -artikkelisarjassa Leino arvostelee ankarasti suomettarelaisten paraati-isänmaallisuutta, sotaista kansallismielisyyttä ja nostaa tässä mielessä Kalevalan Vänrikki Stoolia vastaan.

”Me tiedämme varsin hyvin, ettei meillä ole mitään sotamainehikasta menneisyyttä. Me tiedämme myös, mitä laatua nuo Ruotsin-aikaiset sodat olivat ja mitä surullista osaa meidän omat esi-isämme siellä näyttelivät. Suomen kansa ei astunut niihin kuin paraadiin. Se vietiin sinne kuin karja teurastuspenkkiin. —” (Palmgren, s. 169)

Leinon kolmas suuri kansallinen itsetilitys ”Runebergin päivän vietosta sananen” julkaistiin Päivässä helmikuussa 1908. Leino kuvaa siinä vaikutelmiaan Runebergin päivän juhlallisuuksien jälkeen, jotka tuntuivat hänestä, kuin ”olisi tanssittu hautajaisissa”. – Huomattakoon, että Suomi ei ollut vielä itsenäinen, eikä sillä ollut myöskään itsenäisyyspäivää. Runebergin päivä oli suurin kansallinen juhlapäivä. Ja silloin oli myös tapana sytyttää kynttilät iltaisin ikkunoille, kuten nykyisin itsenäisyyspäivänä.

”… Tämä on operettia, tämä on leikkisotaa, tämä on äkseerausta tinasotamiehillä. Mutta mikään kansa ei kauan rankaisematta äkseeraa tinasotamiehillä. Siitä seuraa surullinen loppu niin kuin aina itsensä pettämisestä.

Ja tällaisena päivänä tunnen minä aina kaikkien kansanvaltaisten vaistojen heräävän itsessäni. Ja minä ajattelin Suomen Kansallisteatterista palatessani: Tämä on yläluokan huvia. Tämä ei liikuta Suomen kansan suurta enemmistöä niin nimeksikään… Tämä ei yhdistä, vaan erottaa… Tälle pohjalle ei ikinä uutta, lujempaa, eheämpää ja rehellisempää suomalaista kansallishenkeä rakenneta.

Harvoin, jos koskaan, olen tuntenut niin selvästi, minkä kuilun partaalla me oikeastaan vaellamme. Eikö meillä ole yhtään muistoa, joka samalla olisi tie tulevaisuuteen? Eikö yhtään tapausta, jota me kaikki voisimme viettää hyvällä omallatunnolla, yhtään päivää, jonka kaikki kansa tuntisi omakseen ja joka sopisi meidän kansalliseksi juhlapäiväksemme? On yksi: se päivä, jolloin Suomi suurlakon kautta sai takaisin perustuslaillisen hallitusmuotonsa.” (Palmgren, s. 170-171)

Vuodet suurlakon jälkeen olivat Leinon aktiivisimpia. Hän esitti kaikenlaisia aloitteita kulttuurielämän uudistamiseksi: näytelmätaiteen ja valtion teatterikoulun perustamista, säveltaiteen asettamista ”kansan syvien rivien palvelukseen” ja konservatorion perustamista. Leino oli sanavalmiina keskustelijana ja vaikuttajana sekä ihailtu että pelätty ja vihattu. Hän oli kunnioitettu lehtimies ja kriitikko. Toinen puoli kansasta ei hyväksynyt häntä uudeksi kansallisrunoilijaksi, mutta ainakin hän oli muotikirjailija. Hänellä oli suuret tulot mutta myös suuret menot, kämppä Etelärannassa, vaimo oli juhlittu seurapiirikaunotar ja heillä oli yksi lapsi. Häntä repivät monet ristiriidat, sankarillisen runouden ja porvarillisen todellisuuden, nietzscheläisen individualismin ja kansanvaltaisuuden, henkisen ilmapiirin myrkyttyneisyyden välillä.

Onervan kanssa Eurooppaan

Päivän piirissä Leino oli tutustunut myös L. Onervaan, aloittelevaan runoilijaan, jonka kanssa hän tunsi suurta sielujen sympatiaa. Ensimmäisen vaimonsa Freyan kanssa hänellä oli loppujen lopuksi varsin vähän yhteistä. Leino kirjoitti Onervalle: ”Minä vain kirjoitin niin etten enää jaksanut enempää. Sitten tuli Onerva tielleni.”

L. Onerva.

L. Onerva. KUVA: Discogs.

Vuonna 1908 Leino erosi vaimostaan ja tahollaan aviossa ollut Onerva miehestään, ja he lähtivät yhdessä matkalle Eurooppaan. He lähtivät Suomesta eri teitä, mutta koko Helsingin sosieteetti luultavasti tiesi, että he matkustivat yhdessä.

Molemmilta on tästä elämävaiheesta merkittäviä runoja. Leinon luultavasti tunnetuin runo tältä ajalta on Elegia: ”Haihtuvi nuoruus niin kuin vierivä virta…”. Onervalla esim. runo nimeltä Lähtö:

”Ankkurit poikki ja pohjaan!
Itseni irti nyt ohjaan
Sallikaa jumalat korkeat
kantava tuuli
sille ken kutsunne kuuli!
Luokaa lempeä hauta
ellen ma yllä
kunne mun sieluni halaa!”

Seuraavan talven Leino ja Onerva viettivät Italiassa. Leino oli saanut apurahan Danten Jumalaisen näytelmän kääntämistä varten, ja hän teki sitä varten valmistelutöitä. Seuraavana keväänä Leino ja Onerva palasivat Suomeen, Leino nyt myös paljon itsevarmempana ja valmiina uuteen taisteluun. Leino kirjoitti Pekka Haloselle ennen kotiinpaluutaan ”Helsingin porstuasta” Berliinistä:

”Minulla on kaksi elinkeinoa valittavana, kun astun jalkani kotikynnykselle: ruveta joko kupinnuolijaksi tahi täintappajaksi. Edellisen mukana seuraa horoskooppini mukaan hiljaisuus, nöyryys, vaatimattomuus, raittius, siveys, kuuliaisuus, yhteiskunnallinen arvo, marttyyrikruunu, riutuva kirjallinen toiminta, lopuksi kunniatohtoraatti, valtion vakava leipä ja kukaties lopuksi muistopatsas hautakummulle. Toisessa ammatissa ei ole ’patsast’ eikä napaa’, vaan vahva törkeyden virta vapaa — ” (Kirje Pekka Haloselle, Onerva s. 325)

Eino Leino, keppi, viitta ja hattu.

Pertti Koskelan piirros Ituja-lehdessä 3-4/1979.

Leinohan valitsi jälkimmäisen, eli ei vakinaista leipätyötä, vaan vapaan toimittajan ja kirjailijan. Matka toi mukanaan runoilijanunivormun: ”keppi, kappa ja hattu” eli leveälierinen hattu, kävelykeppi ja viitta olivat tästä eteenpäin hänen vakiovarusteensa. Hän kirjoitti vuoroon lyriikkaa, proosaa ja näytelmiä, ja toimi Helsingin Sanomien kulttuuriarvostelijana.

Päivän numerossa 20/1909 Leinolta ilmestyi satiiri ”Valheen valta”: ”Oli kerran maa, missä kaikki valehtelivat…” Leino ehdotti tämän ’virallisen valheen’ vastustamiseksi mm. rehellisen taistelupuolueen perustamista:

”Meidän on pakko saada maahan radikaalinen puolue, kuinka pieni tahansa, kunhan se vaan on rehellinen. Tämän puolueen paikka on äärimmäisessä vasemmistossa, lähinnä sosialisteja, joiden ohjelmasta sen on omaksuttava kaikki, mikä siinä on järjellistä, mutta sen paikka voi olla myös äärimmäisenä oikealla, silloin kun on kysymys lain pyhyyden ja yhteiskunnallisen järjestyksen säilyttämisestä meidän omassa keskuudessamme. Tämän puolueen täytyy asettua kaikkien entisten riitakysymystemme yläpuolelle, niin että siihen voivat yhtyä rehellisimmät, edistysmielisimmät ja itsenäisimmin ajattelevat ihmiset kaikista puolueista.”

Tällaista ehdottaville tarinassa naurettiin vasten naamaa, kerrotaan teoksessa ”Eino Leinon perinne”. (s. 31-32)

Eino Leino ja ystäviä kesäretkellä.

Roschierin maatila Rautalammilla lukeutui Eino Leinon suosikkipaikkoihin. Kuvassa kesäretkellä 1917 Georg Schauman (vas.), Rolf Roschier ja Eino Leino. Elsa Roschier, SKS, KiA

Sortokausi ja vihainen juhlaruno

Toinen sortokausi alkoi 1908. Vuonna 1910 tuli yleisvaltakunnallinen lainsäädäntö ja 1912 yhdenvertaisuuslaki (Venäjän kansalaisille samat oikeudet kuin suomalaisilla Suomessa), 1914 suuri venäläistämisohjelma.

Niin vihaista juhlarunoa kuin ”Suora sana”, jonka Leino kirjoitti vuoden 1910 nuorsuomalaisille sanomalehtipäiville, ei Suomessa (jos muuallakaan) liene usein kuultu. Leino sanoo siinä todella suorat sanat – ja nimenomaan omille aatetovereilleen:

”Maa, jota myrskyt ja ukkonen lyövät,
jota omat koirat ja vierahat syövät,
kansa, sa valheen ja tuhmuuden vanki,
aivoissa ahtaus, sydämessä hanki.
Sulleko soisi nyt soittoni kieli? Ei –
sulle liian on täys on tämä mieli. (…)”

Samoihin aikoihin kirjoitetussa runossa ”Se kuitenkin liikkuu!” on säkeistö (jota ei ole sävelletyssä versiossa), jossa näkyy toivon pilkahdus:

”Sua herättääkö edes hetki ankee? En usko.
Yössä myrkky-yrtit itää. Maan ohjaksia henget pienet pitää.
Mut’ alla tuskan, alla tuhmuudenki
ja sorron, pimeyden tään kansan henki
se kuitenkin liikkuu!”

Vuosien 1911-12 taitteessa Leinon elämässä tapahtui uusi murros: hän sanoutui irti Helsingin Sanomien toimituksesta. ”Se atmosfääri oli jo todellakin käynyt minulle sietämättömäksi”, hän kirjoitti Onervalle.

”Ei minun aikani ole pitkä enää, sen tiedät. Mutta taistellaan sitten, jos ei muun niin sen kypäräntöyhdön vuoksi, jonka keralla kaatuu jotakin kaunista maailmasta. — Olen suurempi runoilija kuin ennen milloinkaan. Mutta mitä se auttaa maassa, jossa runoutta ei rakasteta?” (Kirje L. Onervalle 1.1.1912 s. 95-96)

Helkavirsiä kansi.Vuosi 1916 oli Leinon elämän viimeinen suuri nousukausi. Silloin ilmestyi mm. Helkavirsiä-runojen toinen sarja, ”jossa Leino myyttejä luovana taiteilijana ja ihmiskunnan syvimpiä ongelmia aukovana tietäjänä saavuttaa korkeimman huippunsa”, kuten Palmgren kirjoitti.

Samana vuonna Leino perusti ensimmäisen oman aikakauslehden, jonka nimeksi tuli Sunnuntai. Hän toimitti sitä yhdessä L. Onervan kanssa, ja Leinon kustantaja ja lehtihankkeen rahoittaja Vihtori Kosonen hoiti toimistotyöt. Lehden ohjelma oli laajapohjainen taistelu inhimillisyyden puolesta. Leino oli tutustunut myös teosofiseen ajatteluun näihin aikoihin.

”Hän on hyvin kyllästynyt kaikkeen tavanmukaiseen sanomalehtityöhön ja tullut jo aikoja sitten Ibsenin kannalle siinä suhteessa, että puolueet ja puoluejournalistiikka ovat mitä suurimmassa määrin demoralisoivia. Leino on jo lyönyt sovinnon kättä useiden vanhojen vastustajiensa kanssa. Rauhan henki on ottanut asuinsijansa taistelijan sydämessä.” (Onerva, s. 450)

Sunnuntai-lehdessä esiintyi Leinon kolmas pakinoitsija-nimimerkki, Kanttori Sepeteus.

Lehden kolmannessa numerossa Kanttori kirjoitti eri makusuunnista mm. näin:

”Se joka näyttää paremmin voivan ymmärtää muutakin makua kuin omaansa, todistaa jo sillä olevansa korkeammalla kehitystasolla. – Jos tämä sääntö saavuttaisi yleisen hyväksymisen, syntyisi ihmisten kesken arvattavasti yhtä kiivas jalo kilpailu ymmärtää toisiaan kuin nyt on kiivas ja epäjalo kilpailu olla toisiaan ymmärtämättä. — Toinen sääntö kuuluu: Ei ole oikeastaan mitään eri yksilöitä eikä kansallisuuksia. On vain eri tasoja eli asteita yksilöiden ja kansallisuuksien kehityksessä.” (Onerva, s. 457)

Sunnuntaissa julkaistiin niin aloittelijoiden kuin konkareiden kirjoituksia, mm. Kasimir Leinon viimeiset runot. Lehden nimi ja mystisyyttä huokuva ohjelma aiheutti hämmennystä joissain Leinon tuttavissa. Eräs lupasi runoavustuksen lehteen sanoen: ”Edellyttäen, että et ole adventisti.” Gallen-Kallela, joka avusti myös lehteä, sanoi sitä vuoden päivät seurailtuaan, että Sunnuntai voisi muuttaa nimensä maanantaiksi, ja että ”toimittajaa, aikamme suurinta runoilijaa, tulee sääli”. (Onerva, s. 463)

Vuoden 1917 maaliskuun vallankumouksesta Venäjällä Leino oli innostunut, mutta lokakuun vallankumousta hän ei enää ymmärtänyt, ja vuoden 1918 jälkeen hänen mielipiteenmuodostuksensa alkoi heittelehtiä laidasta laitaan. Hän kirjoitti välillä ihailevia runoja valkoisille voittajille, mutta esitti myös vetoomuksia punavankien puolesta.

Välillä Leino suunnitteli ”nuorkommunistisen” puolueen perustamista Suomeen. Viimemainitulla oli omalaatuinen ohjelma:

”1. Vapaus juoda ja syödä mitä vapaa kansalainen Suomen tasavallassa tahtoo. 2. Jokaisen Suomen miehen ja naisen vapaus rakastaa vapaasti ilman vuosisataisia ennakkoluuloja. 3. Jokainen saa tulla autuaaksi omalla tavallaan.” (Mäkelä, s. 252)

Tästä on luettavissa aikamoista kitkeryyttä Leinon oman yksityisyyden ja elämäntapojen arvostelua kohtaan.

Ihmeellisin Leinon luomuksista oli Leino itse

Raoul Palmgrenin mielestä suurin syy Leinon varhaiseen murtumiseen oli ympäröivän yhteiskunnan, suomettarelaisten jatkuvan vainoamisen. Hän väittää myös, että demokratian voitto Suomessa olisi voitu taata jos nuorsuomalaisuus olisi kyennyt liittoutumaan työväenliikkeen kanssa. Silloisen historiallisen tilanteen huomioon ottaen näkemys on yllättävä. Se jää myös hämäräksi koska tekstistä ei käy ilmi mitä “demokratiaa” Palmgren tarkoittaa.

Palmgren sanoo myös, että vaikka Leinon elämä on kansallinen murhenäytelmä, se on myös vaikuttava inhimillinen voimannäyte. Leinon valtava tuotanto sisältää monenlaista tavaraa, josta osa on kiistatta maailmankirjallisuutta, osa vaatii vielä arviointia.

”Mutta sittenkin lienee niin, että ihmeellisin Leinon luomuksista on hän itse, hänen vitaalisuutta ja neroutta säkenöivä persoonallisuutensa.”

Leino itse joskus sanoi, että jos jumala asettaa vaakaan hänet itsensä ja toiselle puolelle hänen tuotantonsa, hän toivoo, että vaaka kuitenkin kallistuisi edelliselle puolelle.

Lähteet

  • L. Onerva: Eino Leino – runoilija ja ihminen, Kustannusosakeyhtiö Otava, Keuruu 1979.
  • Raoul Palmgren: Suuri linja. Kansallisia tutkielmia, Kansankulttuuri Oy, Helsinki 1976.
  • Eino Leinon perinne. Artikkelikokoelma, toimituskunnan pj. Pekka Tarkka. Kustannusosakeyhtiö Otava, Keuruu 1978.
  • Eino Leino: Kirjeet L. Onervalle. Toim. Aarre M. Peltonen. Kustannusosakeyhtiö Otava, Helsinki 1960.
  • Hannu Mäkelä: Eino Leino. Elämä ja runo, Kustannusosakeyhtiö Otava, Keuruu 1997.
  • Eino Leino: Kootut teokset, johdanto Olli Nuorto, Otava 1930.

Aiheesta lisää:

Eino Leinon pakinoita äänikirjana Yle Areenassa.Eino Leinon lehtikirjoituksia äänikirjana Yle Areenassa

Kirjoittajasta

Sinikka Littu

Sinikka Littu

Uusi historia ry:n sihteeri. Opintoaineisto -työryhmä. Muistelmat.

kommentti

Kirjoita kommenttisi tähän.

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.