JAA
YLLÄ & ARTIKKELIKUVA: Ukrainalaisten mielenosoitus Helsingissä, Mannerheimin patsaan edustalla 24.2.2022. “Ukraina nyt, Suomi seuraavaksi?” lukee kyltissä. Kulkue yhdistyi myöhemmin suomalaisiin
Anthony Barnett on Brittiläinen kirjailija, journalisti ja aktivisti. Hän oli openDemocracy -nettijulkaisun perustajajäsen v. 2001 ja sen päätoimittaja vuoteen 2007 asti. Hän kirjoittaa julkaisuun edelleen.
Barnettin aktivismista mainittakoon toiminta Charter 88 -liikkeen johtajana vuosina 1988–1995. Se oli brittiläisten, lähinnä sosiaalidemokraattisten intellektuellien perustama ryhmä, joka ajoi perustuslakiuudistusta Britanniassa – siellähän ei ole kirjoitettua perustuslakia ollenkaan.
Julkaistuista kirjoista mainittakoon Brexit prosessia kriittisesti tarkasteleva The Lure of Greatness: England’s Brexit and America’s Trump 2017 (Suuruuden houkutus: Englannin Brexit ja Amerikan Trump), sekä vuonna 2022 julkaistu Taking Control! Humanity and America after Trump and the Pandemic (Tilanne haltuun! Ihmiskunta ja Amerikka Trumpin ja pandemian jälkeen). (“Taking control” oli Brexitiä ajavien iskulause joka tarkoitti siinä yhteydessä Brittien omien asioiden saamista omaan päätäntävaltaan.)
Täällä ote Barnettin uusimmasta kirjasta (englanniksi): LUKU: Ei ole olemassa sosialismia yksikössä – Covid-19 tauti on syndemia, ei pandemia, ja se osoittaa että tarvitsemme demokratiaa joka yhdistää biologiset, poliittiset, sosiaaliset ja taloudelliset elämänalueet.
Open Democracy on vuonna 2001 perustettu brittiläinen nettijulkaisu, jolla on 11 miljoonaa yksittäistä lukijaa vuodessa. Siitä on muodostunut moniarvoinen keskustelufoorumi poliittisille aktivisteille, yliopistoväelle ja journalisteille samoin kuin poliitikoille ja kansainvälisten järjestöjen virkamiehille eri puolilta maailmaa.
Lehdellä on myös venäjän, espanjan ja portugalinkielinen osasto. Se on saanut lukuisia journalismipalkintoja. Rahoitusta se saa usealta hyväntekeväisyysjärjestöltä sekä lukijoiden avustuksista.
Yanis Varoufakis on tunnustettu taloustieteilijä, Kreikan parlamentin jäsen ja entinen valtiovarainministeri. Helmikuussa 2016 aloitti toimintansa Varoufákisin aloitteesta perustettu yleiseurooppalainen demokraattisia uudistuksia vaativa kansalaisliike DiEM25.
Varoufakisin nettisivu, johon on mm. koottu hänen eri medioissa julkaisemiaan artikkeleita:
https://www.yanisvaroufakis.eu/ (englannin kielinen).
Uusi historia -sivuilla Pertti Koskelan kriittinen arvio DiEM25 manifestista:
https://humanpath.net/diem25n-manifestin-kritiikkia/
Varoufakisilta on suomennettu yksi teos, “Maailmantalouden Minotauros” (2016). Kustantajan esittelyn mukaan se on “jännityskertomus siitä, kuinka maailma vaelsi vuoden 1929 kriisistä vuoden 2008 romahdukseen (…) rahoitussektorin hirviö synnytti nerokkaan järjestelmän, joka kierrätti koko maailman pääomat Yhdysvaltojen kautta. Näin Wall Street loi valtavat voitot, jotka se pian moninkertaisti yhä holtittomammalla arvopaperikaupalla kunnes Minotauros sortui vuonna 2008. Kuinka estää maailmaa ajautumasta yhä uusiin, yhtä typeriin kriiseihin?”
Teos on “nautittava lukuelämys, jossa yhdistyvät loistelias tyyli, tarinaniskennän taito ja suvereeni asiantuntemus”.
Kaikille, jotka välittävät ihmiskunnan ja planeetan tulevaisuudesta
https://www.change.org/p/to-all-who-care-about-humanity-s-and-the-planet-s-future (englanniksi)
Barnett kuvailee kyseistä vetoomusta mielestämme olennaisesti oikein: se on mitäänsanomaton ja kaavamainen. Toisin sanoen, motiivina ei ole vilpittömästi etsiä mahdollisuuksia rauhaan Ukrainassa. Tarkoitus on pelotella niin Venäjän hyökkäykseen kuin Taiwaniin liittyvillä uhkakuvilla, jotta kaikesta voitaisiin syyttää Yhdysvaltoja.
Vetoomuksella on tätä kirjoitettaessa vain 3662 allekirjoitusta. Alkuperäisten allekirjoittajien joukossa on kuitenkin useita länsimaissa tunnettuja intellektuelleja, joilla on takana merkittävä ura tutkijoina ja journalisteina – Varoufakisin lisäksi myös esim. Britannian työväenpuolueen entinen johtaja ja kansanedustaja Jeremy Corbin, amerikkalainen kielitieteilijä, filosofi ja vasemmistoaktivisti Noam Chomsky, tutkiva journalisti ja Occupy-liikkeen aktivisti Chris Hedges, journalisti ja kirjailija Victoria Brittain sekä amerikkalainen taloustieteilijä Jeffrey Sachs. Näiden lisäksi on lukuisia tunnettuja allekirjoittajia eri puolilta maailmaa.
Oma lukunsa on australialainen elokuvaohjaaja John Pilger, joka on kritiikittömästi puolustanut niin nyky-Venäjää kuin Kiinaa ja levittänyt salaliittoteorioita mm. Sergei ja Julija Skripalin myrkyttämisestä ja koronasuluista.
Tuskin on uutinen sanoa, että elämme ultrakapitalistisessa maailmassa: Washington pani sen alulle. Neuvostoliiton romahdus toi sille voiton kylmässä sodassa ja vuodesta 1992 lähtien myös ainutlaatuisen johtoaseman maailmassa. Washington on rakentanut globaalin järjestelmän ja murskannut 1900-luvun vasemmiston.
Nykyään tämä järjestelmä on kuitenkin kriisiytynyt monella tapaa, suurelta osin Yhdysvaltojen häikäilemättömyyden vuoksi. Epäonnistumiset ovat näyttäviä: sotilaallisesti Irak ja Afganistan; maailmantaloudessa vuoden 2008 suuri finanssiromahdus; talouspolitiikassa USA:n työväen- ja keskiluokan elintason lasku; ympäristön kannalta se, että planeetta palaa; ideologisesti uusliberalistisen dogmin (“markkinat tietävät parhaiten”) romahtaminen.
Lisätään tähän kaksi epäonnistumista Yhdysvaltojen vuoden 1992 jälkeisessä globaalistrategiassa. Toinen on tuon ajanjakson suurin inhimillinen saavutus – Kiinan nousu köyhyydestä, mikä synnytti Wall Streetistä riippumattoman taloudellisen ja strategisen kilpailijan. Toinen on tapa, jolla USA liittoutui kommunismin epäonnistumisen synnyttämien oligarkkien kanssa Venäjän ryöstämisessä ja konkurssitilaan saattamisessa sen sijaan, että olisi luonut Venäjästä itselleen liittolaisen.
Adam Curtis on elokuvassaan TraumaZone osoittanut, minkälainen inhimillinen hinta USA:n Venäjäpolitiikasta maksettiin. Poliittinen nöyryytys johti Vladimir Putiniin, josta on tullut oligarkki-kapitalismin hirvittävä henkilöitymä.
Donald Trumpin politiikkaa voidaan pitää pyrkimyksenä ehkäistä kapinointia kotimaassa, koska Yhdysvaltojen sotilaallinen ja taloudellinen epäonnistuminen synnytti suurta tyytymättömyyttä. Globalistisen itsetyytyväisyyden sijasta pettymyksen ja tyytymättömyyden tunteet kanavoidaan nyt kansallismielisyyteen, joka suuntautuu ennen kaikkea Kiinaa vastaan. Tämä on myös osa kansainvälistä siirtymää kohti mafiatyyppistä maailmaa, jossa vahvat miehet Kiinasta, Intiasta, Venäjältä, Turkista, Egyptistä ja muista maista ovat vallassa.
Tämä herättää kysymyksen: miksi äärioikeisto ei ole yksinkertaisesti pyyhkinyt pöytää? Kun otetaan huomioon miten yhtenäinen strategia sillä on, miten pohjattomat rahoituskanavat, miten taitaasti populistista politiikkaa on ajettu, miten kannatusta on saatu evankelisilta ja niiltä, joita rotuun tai uskontoon perustuva ylivalta houkuttaa; liberaali keskusta on heikko, sosialismi on marginalisoitu ja vallalla on vuosikymmeniä jatkunut “kapitalistinen realismi”, eli kohtalonomainen usko siihen, ettei äänestämällä voi muuttaa asioita. Miksi siis äärioikeisto ei ole jo voittanut kaikkialla?
Päinvastoin: äärioikeiston menestys on veitsen terällä. Selkeä esimerkki on Brasilian presidentinvaali vähän aikaa sitten, sillä Lula voitti alle kahden prosentin erolla, vaikka Bolsonaron liittolaiset ovat voittaneet vaaleja useilla Brasilian alueilla, mukaan lukien São Paolo. Toinen esimerkki on USA:n välivaalit. Ne kuvastavat sitä prosessia, jota käsittelin lyhyessä openDemocracy-dokumentissa aiemmin tänä vuonna.
ARTIKKELIKUVAT:
Anthony Barnett, kuvakaappaus DiEM25 -videolta; Ukraina-mielenosoitus Helsingissä 26.2.2022. KUVA: MarcoHamilton12, CC BY-SA 4.0; Euromaidan kuvattuna Kiovan joulukuusen latvasta 8.12.2013. KUVA: Mstyslav Chernov/Unframe, CC BY-SA 3.0; Yannis Varoufakis Barcelonassa v. 2015, KUVA Marc Lozano, CC BY-SA 2.0.
Taking Control! Humanity and America after Trump and the Pandemic
Selitykseni tälle poikkeukselliselle voimatasapainolle on se, että markkinoiden jatkuvan ja kasvavan hyökyaallon alla myös vastavirrat voimistuvat – niihin luen feminismin, rasisminvastaiset liikkeet, ympäristönsuojelun ja tasa-arvoisten ihmisoikeuksien puolustamisen. Nämä luovat uudenlaista ihmisyyttä, jota vahvistavat lääketiede, kehotietoinen terveydestä huolehtiminen ja digitaalinen verkottuneisuus. Kirjassani Taking Control! kerron lyhyesti näistä asioista. Ne muuttavat sitä, miten suhtaudumme kehoomme ja itseemme lajina, ne muuttavat tapaa, jolla suhtaudumme planeettaamme. Yhdessä tämä kaikki on johtanut monipuoliseen ja argumenteille perustuvaan äärikapitalismin vastustamiseen – mutta se ei vielä ole synnyttänyt poliittista vaihtoehtoa.
Vastavoimat ovat usein vasemmistolaisia, mutta eivät aina. Ne eivät ole syntyneet sosialististen liikkeiden tai marxilaisen analyysin tuloksena. Niiltä puuttuu luokkataistelun synnyttämä organisatorinen voima, mutta toisaalta niiden ansiosta nuoremmat sukupolvet ovat omaksuneet kokonaisvaltaisen, ekologisen tietoisuuden ryhmäkuntaisen, itsekeskeinen asenteen sijasta.
Aloin kehitellä tätä näkemystä pandemiasulun aikana, ja Yanis Varoufakis kutsui minut keskustelemaan siitä hänen ja edesmenneen, paljon kaivatun Rosemary Bechlerin kanssa DiEM25 TV:ssä.
Varoufakis oli hämmästynyt siitä, että minä, joka olin auttanut DiEM25:n käynnistämisessä, en pitänyt “sosialismia” demokratian lähteenä, ja luuli aluksi, että “kiusoittelin” häntä.
Kukaan meistä ei silloin aavistanut, että tämänkaltaiset analyysit tulisivat pian testatuksi sodan todellisuudella. Onko siis oikein sanoa, että valtava solidaarisuuden aalto Ukrainaa kohtaan ilmentää kuvailemani uuden ihmisyyden voimaa? Tai että Putinin raaka toiminta ilmentää Trump-tyyppistä päättäväistä halveksuntaa sekä ihmisyyttä että laillisuutta kohtaan?
Ukraina on karu osoitus siitä, miten veitsen terällä koronapandemian jälkeinen maailma on. Kyse ei kuitenkaan ole pelkästä edistyksen ja taantumuksen välisestä yhteentörmäyksestä. Yhdysvaltojen, EU:n ja Yhdistyneen kuningaskunnan Ukrainalle antamaan tukeen liittyy halu hyötyä sen rikkauksista ja varmistaa, että sen demokraattinen henki kesytetään.
Adam Tooze osoittaa hyvin tämän paradoksin esitellessään CEPRin (Centre for Economic Policy Research) äskettäistä raporttia Ukrainasta.
CEPR tukee Zelenskyin hallituksen menestyksellistä kansallista ja isänmaallista mobilisaatiota, mutta suosittelee kuitenkin sota-ajan luoman kriisin käyttämistä hyväksi ääri-uusliberaalin politiikan ajamisessa. Se merkitsee valtion sääntelyn minimoimista niin talouselämässä kuin sosiaalipolitiikassa. Tähän ollaan osittain jo menossa kun työlainsäädäntöä on peruttu. Siitä kirjoittavat openDemocracyn Tom Rowley ja Serhiy Guz.
Tooze kirjoittaa:
“Tällaisen uudistuksen toteuttaminen sota-aikana, jolloin mahdollisuudet julkiseen keskusteluun, lakkoiluun ja oppositiopolitiikkaan ovat rajalliset, oikoo demokraattisia menettelytapoja. Tämä on katkeran ironista, onhan demokratian puolustaminen osa Ukrainan vetovoimaa. Se on myös uhkapeliä. Se vaarantaa kansallisen solidaarisuuden, joka on – ainakin historiallisen kokemuksen perusteella – välttämätöntä sota-ajan kestämisessä.”
Länsimaisilla hallintoelimillä, joihin usein viitataan “keskustana”, on haasteena se, että kun on kyseessä on pitkäkestoinen sota, niiden olisi luovuttava uusliberalismin ihmelääkkeestä ja ryhdyttävä säätelemään kapitalistista talouttaan – kuten taloustieteilijä Joe Stiglitz on useasti todennut. Haasteena meille kaikille, jotka haluamme kasvattaa solidaarisuuttamme ja tukeamme Ukrainalle on, että sen itsenäisyystaistelu on riippuvainen Yhdysvaltojen sotilaallisesta tuesta, mikä ymmärrettävästi aiheuttaa valtavasti ristiriitaisia tunteita.
Kun painiskelin näiden kysymysten kanssa, sähköpostiini putkahti pyyntö allekirjoittaa change.orgissa julkaistu rauhanvetoomus. Se oli osoitettu “Kaikille, jotka välittävät ihmiskunnan ja planeetan tulevaisuudesta“, ja Varoufakis oli vetoomuksen tukijoiden joukossa. Totta kai ryhdyin mielelläni sitä lukemaan.
Järkytyin. Mielestäni vetoomuksessa käytettiin hyväksi Ukrainan puolesta käytävään taisteluun sisältyviä uhkakuvia, samoin kuin niitä vaaroja, joita sisältyy USA:n ja Kiinan kiistelyyn Taiwanista – vain jotta voitaisiin syyttää molemmista konflikteista Yhdysvaltoja. Tätä tarkoitusta varten esitettiin mitäänsanomaton ja kaavamainen rauhanvaatimus.
Kirjoitin nopeasti vastineen: “Petos Ukrainaa ja vasemmistoa kohtaan: ovatko Yanis Varoufakisin ja Jeremy Corbynin kaltaiset sosialistit ymmärtäneet historiansa väärin?”. Varoufakis vastasi välittömästi – ja varsin ystävälliseen sävyyn. Kirjoituksensa lopussa hän moitti minua klikkiotsikoinnista ja sanoi, että meidän pitäisi “esimerkillämme näyttää, että on mahdollista olla jyrkästikin eri mieltä ilman että esitetään syytöksiä ‘petoksesta'”.
Tuota pyydän mielelläni anteeksi häneltä henkilökohtaisesti. Hän kirjoittaa, että siitä lähtien, kun Putin hyökkäsi Ukrainaan meillä on ollut velvollisuus tukea ehdoitta hyökkäyksen kohteeksi joutunutta. Varoufakis kannattaa myös Ukrainan oikeutta liittyä EU:hun; mikään rauhanehdotus ei hänen mielestään saisi kieltää Ukrainan toimivaltaa alueellaan; Krimin ja Donbasin asukkaiden pitäisi itse saada päättää tulevasta asemastaan. Tällaista taistelevaa solidaarisuutta Ukrainaa kohtaan ei kuitenkaan löydy vetoomuksesta, jossa sodan syypääksi nimetään Yhdysvallat ja se, että se kieltäytyy hyväksymästä “moninapaista ja erilaisista sivilisaatioista koostuvaa maailmaa”.
Varoufakisin mielestä erimielisyytemme johtuu siitä, että pidän Yhdysvaltoja “hiipuvana imperialistisena supervaltana”. En kuitenkaan ole esittänyt sellaista väitettä; Trumpin astuminen Obaman sijaan tuskin oli hiipumista. Olimmepa sitten eri mieltä Yhdysvaltojen vallan luonteesta tai emme, niin Varoufakis ilmaisee erimielisyyden ytimen hyvin sanoessaan, että “lisää sotaa, vaikka oikeudenmukaistakin, ei ole vastaus”.
Jos oikeudenmukainen sota ei ole “vastaus” ukrainalaisille, pitäisikö heidän hyväksyä epäoikeudenmukainen rauha?
Tässä on ongelman ydin. Mikä tahansa lopputulos, jossa tunnustetaan Ukrainan koskemattomuus ja itsenäisyys, on selvä tappio Putinille.
Lokakuun alussa Putin nimitti Sergei Surovikinin ns. “sotilaallisen erityisoperaationsa” komentajaksi. Surovikin antoi 8. lokakuuta televisiohaastattelun, jossa hän vahvisti Venäjän presidentin tavoitteet sodassa:
“Olemme ukrainalaisten kanssa yhtä kansaa. Ja haluamme vain yhtä asiaa – että Ukraina on riippumaton lännestä ja Natosta ja Venäjää kohtaan ystävällismielinen valtio.”
“Ainoa asia”, jota Surovikin haluaa, on saada Ukraina vasallin asemaan. Mutta rauha ei voi syntyä, ellei Venäjä luovu tuollaisesta tavoitteesta. Ukrainalaiset ja venäläiset eivät ole “yhtä kansaa”. Jos ukrainalaiset haluavat olla osa länttä, se on heidän valintansa. Venäjällä on oikeus vaatia, ettei Ukraina liittyisi Natoon, mutta “ystävällismielisyyteen” ei voi väkivalloin pakottaa.
Lännessä on “sotapuolue”, joka haluaa konfliktin jatkuvan ja yllyttää Ukrainaa valloittamaan Krimin – sitä on vastustettava. Mutta tällaiset sodanlietsojat eivät ole vastuussa varsinaisesta konfliktista. Oliver Eagleton esimerkiksi väitti, että näin olisi, kirjoittaessaan että Boris Johnson olisi yksin estänyt Zelenskyä suostumasta rauhansopimukseen.
Volodymyr Artiukh ja Taras Fedirko kumosivat hänen väitteensä perusteellisessa ja pitkähkössä vastineessa. Jokaisen, jota kiinnostaa yksityiskohtainen analyysi Putinin vastuusta, pitäisi lukea heidän artikkelinsa tai yksinkertaisesti kuunnella Puolasta ja Venäjältä tulevia ääniä, kuten Boris Kagarlitskya.
Paras tapa pyrkiä rauhaan on kolmiosainen. Ensinnäkin on tuettava Ukrainan vastarintaa kaikin mahdollisin tavoin. Toiseksi on tuettava Ukrainan kansalaisyhteiskuntaa, jotta se voi valmistautua Ukrainan voiton jälkeen saavutettavaan rauhan tilaan, riippumatta siitä miten paljon se maksaa tai kuinka kauan se kestää. Kolmanneksi, on tuettava aktiivisesti Venäjän ja Valko-Venäjän demokraatteja, jotka vastustavat Putinia ja Lukašenkoa. Diktatuurit on korvattava sellaisilla hallituksilla, jotka tunnustavat Ukrainan itsemääräämisoikeuden ja joiden kanssa voidaan neuvotella hyvässä uskossa.
Periaatteet, joiden puolesta Ukraina taistelee ovat universaaleja, ja ne on sellaisina nähtävä. Kuten Slavoj Žižek kirjoitti, Ukrainan taistelu on “rintama maailmanlaajuisessa taistelussa uutta nationalistista fundamentalismia vastaan, joka vahvistuu kaikkialla, myös Yhdysvalloissa, Intiassa ja Kiinassa”.
Ehkä tämä auttaa näkemään, mikä on perimmäinen ero minun ja, jos ei Varoufakisin, niin “All Who Care…” -vetoomuksen laatijoiden välillä. He näkevät Ukrainan vaarallisena konfliktina kahden järjestelmän, jopa sivilisaation välillä, joilla on yhtäläinen olemassaolon oikeus, ja joiden kummankin pahimpia väkivaltaisia ambitioita tämä sota ruokkii. Heidän mielestään rauhan vaatiminen tässä ja nyt vähentäisi ja jopa estäisi kummankin pahoja pyrkimyksiä
Mielestäni Putin olisi nähtävä ääripääksi siinä, mitä voidaan kutsua trumpismiksi. Hänen hallintonsa on, lainatakseni venäläistä kirjailijaa ja analyytikkoa Kirill Kobrinia (joka asuu nykyään Riiassa), “erityistä poliisikapitalismia… jossa yhdistyy uusliberaali kyynisyys, KGB:n sadismi ja länsimaisen liikkeenjohdon logiikka”. Putin ja hänen lähipiirinsä pyrkivät myös palauttamaan sen kansainvälisen vaikutusvallan, jota Kreml nautti Neuvostoliiton aikana. He olivat mielellään liittolaisia Trumpin maailmassa.
Mutta Biden haastoi heidät. Ei sotilaallisesti: he pitivät Yhdysvaltoja heikkona nähdessään miten Afganistanista vetäydyttiin, pitäessään Natoa jakautuneena, Saksaa riippuvaisena ja Britanniaa merkityksettömänä. Venäjä hyökkäsi niin pienellä voimalla koska se ei odottanut merkittävää sotilaallista vastarintaa.
Strategisesti Yhdysvaltojen tuki Kiovan nuorelle, nykyaikaiselle ja energiselle hallitukselle, joka (vaikka miten epätäydellinen olisi) oli valittu yli 70 prosentin enemmistöllä kaikkialla Ukrainassa, vaaransi heidän vanhentuneen auktoriteettinsa. Sen synnyttämä esimerkki uhkasi heidän autoritaarisen hallintonsa legitimiteettiä ja heidän otettaan Valko-Venäjästä. Se merkitsi Ukrainan liittymistä EU:hun, mikä lopettaisi kaikki toiveet Kremlin ylivallasta.
Tässä konfliktissa ei ole kyse kahdesta “sivilisaatiosta”, joilla on itsenäinen olemassaolon oikeutus. Kyseessä on taistelu toisaalta vapauden ja inhimillisyyden kannattajien (vaikka kuinka epätädyellisten) ja toisaalta mielivaltaisen populistisen autoritaarisuuden muodostaman globaalin uhan välillä. Putin on jälkimmäisen pyrkimyksen äärimmäinen edustaja. Hänestä on tullut hullu tsaari, ja häntä on vastustettava päättäväisesti. Kaikki muu on sen sanomista, että meidänkin pitäisi hyväksyä väkivallan ja alistamisen maailma, joka syöksisi orjuuteen myös meidät.
ARTIKKELIKUVAT:
Anthony Barnett, kuvakaappaus DiEM25 -videolta; Ukraina-mielenosoitus Helsingissä 26.2.2022. KUVA: MarcoHamilton12, CC BY-SA 4.0; Euromaidan kuvattuna Kiovan joulukuusen latvasta 8.12.2013. KUVA: Mstyslav Chernov/Unframe, CC BY-SA 3.0; Yannis Varoufakis Barcelonassa v. 2015, KUVA Marc Lozano, CC BY-SA 2.0.
