Alussa oli… tasa-arvo
Seuraavassa Nancy Lindisfarnen ja Jonathan Nealen artikkeli All Things Being Equal, jossa he arvioivat David Graeberin ja David Wengrow’n teosta The Dawn of Everything: A New History of Humanity. (Alussa oli… Ihmiskunnan uusi historia). Artikkeli julkaistiin ensimmäisen kerran The Ecologist -lehdessä, ja se on luettavissa tekijöiden ylläpitämällä Anne Bonny Pirate -blogilla. Julkaisemme sen tekijöiden luvalla; käännös Pia Länsman. Kuvavalinnat ja kuvatekstit ovat toimituksen, ei tekijöiden.
Olemme seuranneet tiiviisti kansainvälisessä lehdistössä julkaistuja arvioita Greaberin ja Wengrow’n kirjasta, ja tämä oli parhaiden joukossa, kenties paras. Se ei tarkoita, että kaikesta olisimme kirjoittajien kanssa samaa mieltä.
Tämäkään artikkeli ei sisällä filosofista ja historianfilosofista näkökulmaa, joka meille on tärkein. Tässä yhteydessä se ei ole tärkeätä. Graeberin ja Wengrow’n teoksen arviointiin ja arvosteluun riittää aivan normaali historiantutkijan ote.
Uusi teoria yhteiskuntaevoluutiosta mielestämme kuitenkin edellyttäisi uutta filosofista kokonaiskuvaa. Esim. pätevän vaihejaon luomiseen tarvitaan ontologiaa, eli näkemystä kehityksen käsitteeseen. Samaten tarvitaan yhteenvetoa moraalifilosofian historiasta, jotta voidaan luoda silta esihistorian, historiallisen ajan ja nykyajan kaikkein olennaisimpien kehitystendenssien välille.
Poliittisesti olemme ilmeisesti maltillisempia kuin nämä kirjoittajat. Emme samaistu erityisesti mihinkään vasemmistovirtauksiin anarkistisista puhumattakaan. Ratkaiseva ero lienee suhtautuminen laillisuusperiaatteeseen ja oikeusvaltioon. Vaikka valtio syntyi riisto- ja valloitusorganisaationa, se on kokenut modernin maailman aikana olennaisen muodonmuutoksen. Ja tulee mielestämme kokemaan myös toisen siirryttäessä globaaliyhteiskuntaan, kun valtioilta vähitellen katoaa imperialistinen luonne.
Mutta kirjoittajat ovat molemmat koulutukseltaan antropologeja ja seuraavat esihistorian loppupuolta koskevaa alan tutkimusta tarkemmin kuin mihin meillä on toistaiseksi ollut mahdollisuutta. Sen vuoksi pidimme tärkeänä tuoda esiin heidän kommenttejaan. Samaten siksi, että valtamediankin harrastama hehkutus siitä että ”kaikki mitä olemme ajatelleet historiasta on ollut väärin” on aivan ylimitoitettua. Monipuolinen keskustelu on tarpeen.
Nancy Lindisfarne ja Jonathan Neale ovat koulutukseltaan antropologeja ja viimeistelevät parhaillaan kirjaa ihmisen evoluutiosta, luokkayhteiskunnasta ja seksuaalisesta väkivallasta. Nancyn viimeisin, Richard Tapperin kanssa kirjoittama kirja on Afghan Village Voices: Stories from a Tribal Community, 2020. Jonathanin kirja on Fight the Fire: Green New Deals and Global Climate Jobs. Twitter: @JonathanNealeA1. Nancyn ja Jonathanin blogi: annebonnypirate.org
Ongelmanasettelu
Poliittinen projekti ja teoria
Kummaa spinnausta
Väitteet kohta kohdalta
Sosiaalidarwinismi ja historian vaiheteoriat
Franz Boas
Uusi evoluutioteoria ja ihmislajin sopeumat
Lyhyt yhteenveto ihmisen sopeutumisesta
Joitakin yksityiskohtia
Yhteenveto
Flannery ja Marcus
James C. Scott
Teknologia
Yhteiskuntaluokkien suhteet ja luokkataistelu
Sukupuolinäkökulma puuttuu
“Monimutkaiset metsästäjä-keräilijät”
Valtiota vastaan
Indus, Natchez, ihmisuhrit ja kokoontumiset
Indus
Natchez
Ihmisuhrit
Kaupunkivaltioiden johtavat elimet
Lucas Cranach: Kulta-aika. Wikimedia Commons.
Graeberin ja Wengrow’n uusi kirja on energinen, sitoutunut ja sirpalemainen, mutta myös virheellinen. Se on meille ongelma.
David Graeber kuoli nuorena vain vuosi sitten. Hänen mestariteoksensa Debt [Velka] saattaa arveluttaa joiltain osin, mutta se oli kunnianhimoinen ja omana aikanaan innostava. David Graeberin työ aktivistina ja Occupy-liikkeen ja sosiaalista oikeudenmukaisuutta ajavan liikkeen johtajana oli poikkeuksellista ja esimerkillistä. Työtovereiden kunnioitus ja kiintymys häntä kohtaan LSE:n (London School of Economics and Social Science) antropologian laitoksella kertoo paljon. Hänen sydämensä oli aina sorrettujen puolella.
Mutta juuri siksi, että Graeber oli hyvä tyyppi ja menehtyi vasta hiljattain, on olemassa vaara, että The Dawn of Everything -teoksessa esitetty käsitys epätasa-arvon alkuperästä säilyy monilla ihmisillä pitkän aikaa.
Kirjan takakannessa on kehuja Rebecca Solnitilta, Pankaj Mishralta, Noam Chomskylta ja Robin D. G. Kelleylta – kaikki merkittäviä ja ihailtavia ajattelijoita. Kelleyn kehut ovat tyypilliset:
“Graeber ja Wengrow ovat käytännössä kumonneet kaiken, mitä olen koskaan ajatellut maailmanhistoriasta. Tämä on syvällisin ja jännittävin kirja, jonka olen lukenut kolmeenkymmeneen vuoteen.”
Kirja on saanut viime aikoina paljon huomiota lehdistössä, ja olisi valitettavaa, jos tällaisesta ylistyksestä tulisi yleinen näkemys.
Kysymys eriarvoisuuden alkuperästä ihmisen evoluutiossa ja historiassa on hyvin tärkeä siltä kannalta, miten yritämme muuttaa maailmaa. Mutta Graeber ja Wengrow haluavat muutosta kiinnittämättä huomiota tasa-arvoon ja yhteiskuntaluokkiin, ja he suhtautuvat vihamielisesti ympäristöllisiin ja ekologisiin selityksiin. Näillä puutteilla on konservatiivinen vaikutus.
Joten seuraavassa tämän valtavan kirjan kärkevä mutta vain osittainen arvostelu. Lohdutamme itseämme tiedolla, että Graeber rakasti kiihkeää älyllistä keskustelua ja oli siinä hyvä.
Ongelmanasettelu
Kirjansa viimeisessä kappaleessa Graeber ja Wengrow esittävät selkeästi kantansa. He kirjoittavat:
“Nyt ymmärrämme paremmin, mitä on meneillään, kun vaikkapa kaikissa muissa suhteissa ankaran tieteellinen tutkimus nojaa kyseenalaistamattomaan oletukseen, että joskus muinoin oli olemassa ‘alkuperäinen’ yhteiskuntamuoto; että sen luonne oli perimmiltään hyvä tai perimmiltään paha; että on ollut aika ennen eriarvoisuutta ja poliittista tietoisuutta; että jossain välissä tapahtui jotakin, joka muutti kaiken tämän; että ‘sivilisaatiosta’ ja ‘kompleksisuudesta’ saadaan aina maksaa vapaudella; että suora demokratia on pienissä ryhmissä luonnollista, muttei mitenkään voisi toimia kaupungin tai kansallisvaltion mittakaavassa.
Nyt tiedämme, että olemme silloin tekemisissä myyttien kanssa.” (s. 531)
Myytinmurtajamme siis väittävät päinvastaista: että ihmisyhteiskunnan alkuperäistä muotoa ei ole ollut olemassa; että ei ole ollut aikaa ennen eriarvoisuutta ja poliittista tietoisuutta; että mitään sellaista ei ole tapahtunut miksi tuo kaikki muuttui; että sivilisaatio ja monimutkaisuus eivät rajoita ihmisen vapautta ja että osallistuvaa demokratiaa on mahdollista toteuttaa kaupungeissa ja valtioissa.
Kun noin kategorisesti esitetään jotain noin rohkeaa, niin lukija tuntee houkutusta uskoa myös sen väitteen, että he ovat kirjoittaneet ihmiskunnan uuden historian. Siinä on kuitenkin kaksi kompastuskiveä.
Ensinnäkin heidän perustelunsa ovat ristiriidassa heidän oman poliittisen hankkeensa kanssa. Toiseksi todisteet eivät tue sitä, mitä he yrittävät sanoa.
Poliittinen projekti ja teoria
Kaksi aikamme keskeistä kysymystä ovat:
Miten saada nykymaailmassa aikaan mullistava parannus sosiaalisessa oikeudenmukaisuudessa?
Mitä sellaista voimme oppia lajimme historiasta, joka auttaa meitä pääsemään umpikujasta?
Nämä kysymykset ovat askarruttaneet vakavia ajattelijoita ja aktivisteja kautta historian. Ilmaston lämpenemisen vuoksi tarvitsemme vakuuttavat vastaukset nopeasti.
Sekä kirjakauppa Rosebud Sivullinen, Helsinki.
Ovh 20 e.
Myös Graeber ja Wengrow esittävät nämä kysymykset ja varmaan juuri siksi kirja on herättänyt huomiota.
Kolmas usein esitetty kysymys kuuluu:
Miten ihmisyhteiskunnasta on tullut niin räikeän epätasa-arvoinen?
Yllättäen Graeber ja Wengrow eivät ole kiinnostuneita tästä kysymyksestä. He sanovat sen selvästi: Kirjan ensimmäinen luku on otsikoitu “Jäähyväiset ihmiskunnan lapsuudelle: Tai miksi tämä ei ole kirja eriarvoisuuden alkuperästä”.
Yksi kirjan keskeisistä väitteistä on, että mikä tahansa ihmisyhteiskunta on aina ollut mahdollista organisoida epätasa-arvon, hierarkian ja väkivallan avulla. Ei ole ollut aikaa ennen eriarvoisuutta. Ja vaikka he käyttävät paljon sanoja “tasa-arvo” ja “tasa-arvoinen”, he väittävät, että tasa-arvosta on turha huolehtia, se on satua, ja puhe “tasa-arvoisesta yhteiskunnasta” ei merkitse mitään.
Kummaa spinnausta
Tähän kaikkeen liittyy kummallista spinnausta. Graeber ja Wengrow sivuuttavat uuden merkittävän tutkimuksen, jonka mukaan kädelliset esi-isämme ja varhaiset ihmiset löysivät itselleen sopeuman ja ekologisen lokeron muodostamalla tasa-arvoisia yhteisöjä. Tämä tarkoittaa sitä, että he hylkäävät myös klassisen anarkistisen ja marxilaisen näkemyksen, jonka mukaan ihmiset olivat kerran tasa-arvoisia ja sen vuoksi on toivoa, että voisimme olla sitä jälleen.
Konservatiivisen näkemyksen mukaan maailmaa ei ole mahdollista muuttaa tasa-arvoiseksi enää sen jälkeen, kun epätasa-arvo syntyi maanviljelyn, kaupunkielämän ja taloudellisen monimuotoisuuden seurauksena.
Graeber ja Wengrow vastustavat näkemystä maanviljelyn roolista ja toivovat selvästi, että muutos on mahdollinen. Ja selväksi käy, että heidän vihollisensa ei ole eriarvoisuus vaan valtio.
He kysyvät mistä johtuu, että autoritaariset, byrokraattiset ja keskitetyt valtiot alkoivat hallita meitä. Vaikka kolonialismiin, orjuuteen, luokkasyrjintään, rasismiin ja seksismiin liittyvä epätasa-arvoisuus nousee esiin läpi kirjan, ne eivät ole heidän keskeinen huolenaiheensa.
Graeber ja Wengrow esittävät poliittisen väitteen, että ihmiset ovat aina – aikojen alusta lähtien – voineet valita ylivallan ja vapauden välillä. Heidän mielestään ihmiset voivat vain tehdä päätöksen ja irrottautua “pienimuotoisesta jumittumisesta” valtion kontrolliin – kuten he sitä kutsuvat – ja tulla “vapaiksi ihmisiksi”.
He torjuvat väitteet, joiden mukaan ympäristö ja tekniikka asettavat rajoja ihmisten valinnoille. Lyhyesti sanottuna he katsovat, että ihmiset luovat historiaa itse valitsemissaan olosuhteissa.
Tästä kannasta on se hyöty, että sen avulla he voivat väittää, että poliittisella tahdolla on mahdollista saada aikaan vallankumous ja yhteiskunta, jota johtavat konsensukseen perustuvat kansankokoukset.
Tämä kuulostaa erinomaiselta ja vapauttavalta, mutta todisteiden kanssa on ongelmia.
Väitteet kohta kohdalta
Kirjan alussa Graeber ja Wengrow esittävät tavoitteekseen kumota sen, että olisi olemassa “alkuperäinen” ihmisyhteiskunta, olipa se sitten hyvä tai paha. Tätä varten he nostavat uudelleen esiin vanhan esimerkin Rousseaun ja Hobbesin vastakkaisista kannoista.
Edelleen he heti alussa esittävät täysin perustellusti halveksuntansa 1800-luvun sosiaalidarwinismia mutta myös myöhempiä “historian vaiheita” käsitteleviä stalinistisia teorioita kohtaan. Samalla he ilmaisevat ylenkatseensa evoluutiopsykologian moderneja hobbesilaisia, kuten Jared Diamondia, Napoleon Chagnonia ja Steven Pinkeria kohtaan. Sekä historian vaiheteoriat että evoluutiopsykologia ovat vakavia ja tärkeitä kritiikin kohteita, siitä olemme samaa mieltä.
Sosiaalidarwinismi ja historian vaiheteoriat
Herbert Spencerin ja Lewis Henry Morganin 1800-luvun sosiaalidarwinismissa ja sen myöhemmissä versioissa ensimmäiset ihmiset ovat ensin alkuasukkaita, sitten villejä, sen jälkeen barbaarisia pienviljelijöitä ja paimentolaisia, minkä jälkeen seuraa maanviljely, muinaisten sivilisaatioiden kehitys ja keskiajan kautta modernin kapitalistisen yhteiskunnan synty. Jokaista askelta pidetään merkkinä moraalisesta ja älyllisestä edistyksestä.
Tämänkaltaisia avoimen ennakkoluuloisia näkemyksiä ei enää hyväksytä monissa piireissä, mutta sosiaalidarwinismi vaanii kaikkialla ja on edelleen valtavirran poliittisen ajattelun ruma kulmakivi. Se on edelleen oman aikamme rasismin ja uuskolonialismin taustalla.
Monille ihmisille, myös monille vasemmistolaisille on uutta, että Graeber ja Wengrow murskaavat historian vaiheteoriat, ja se koetaan sekä valaisevana että helpottavana. On helppo ymmärtää, miksi.
Graeberin ja Wengrow’n hyökkäyksessä on myös sivupotku. He eivät sano kirjassaan juuri mitään Marxin ja Engelsin työstä, mutta hylkäämällä historian vaiheteoriat he samalla hylkäävät implisiittisesti myös perinteiset marxilaiset käsitykset evoluutiosta.
Marxilainen käsitys käy selvimmin ilmi Friedrich Engelsin kirjasta Perheen, yksityisomaisuuden ja valtion alkuperä. Siinä Engels väitti, että ihmiset kehittyivät tasa-arvoisina, mutta että epätasa-arvo tuli vallitsevaksi maanviljelyn keksimisen myötä. Tähän asti kaikki hyvin.
Engels otti kuitenkin viitekehyksensä suoraan Spenceriltä ja Morganilta, joiden työtä leimasi kauttaaltaan valkoinen rasismi.
Miettikää esimerkiksi, miksi eläinlaumoja omistavista paimentolaisista tuli Engelsin mielestä rodullisesti parempia kuin muista villeistä kansoista.
”Arjalaisten ja seemiläisten runsas liha- ja maitoravinto sekä varsinkin sen suotuisa vaikutus lasten kehitykseen on ehkä katsottava näiden molempien rotujen joutuisamman kehityksen syyksi. Uuden-Meksikon pueblo-intiaaneillahan, joiden on elettävä miltei pelkällä kasvisravinnolla, on todellakin pienemmät aivot kuin niillä barbaarisuuden alemmalla asteella olevilla intiaaneilla, jotka syövät enemmän lihaa ja kalaa. Joka tapauksessa ihmissyönti katoaa tällä asteella vähitellen ja säilyy vain uskonnollisena toimituksena tai, mikä on miltei sama asia, taikamenona.” [1]
Engelin kirjassa on paljon tällaisia kohtia, eikä hän ollut suinkaan ainoa, joka kirjoitti näin.
Franz Boas
Graeber ja Wengrow ovat täysin oikeassa murskatessaan tällaiset vastenmieliset väitteet. He kuitenkin esittävät, ikään kuin he itse olisivat siinä ensimmäisten joukossa, mikä ei todellakaan pidä paikkaansa. Franz Boas, jonka Tyynenmeren luoteisrannikon kwakiutl-kansaa koskevaan etnografiseen tutkimukseen Graeber ja Wengrow tukeutuvat laajalti, murskasi väitteet jo paljon aikaisemmin.
Franz Boas oli juutalaisen feministin Sophie Mayerin poika. Mayer oli yksi Saksan vuoden 1848 vallankumouksen johtajista Mindenin kaupungissa Westfalenissa. Vuonna 1851 hänen kirjaryhmänsä luki Marxin ja Engelsin Kommunistista manifestia.
Boasista tuli antropologi. Hän teki kenttätutkimuksia Kanadassa Baffinin saaren inuiittien ja Vancouverin saaren kwakiutl-kansan parissa, ja lopulta hänet nimitettiin professoriksi Columbian yliopistoon New Yorkissa [2].
Vuonna 1913 hän perusti modernin antropologian purkamalla rasismin vaiheteoriasta. Kirjassaan The Mind of Primitive Man (Alkukantaisen ihmisen mieli) Boas väitti, että “alkukantaiset” ihmiset olivat yhtä älykkäitä, viisaita ja luovia kuin muutkin. Vuonna 1913 Boas ei hylännyt äitinsä politiikkaa, mutta juutalaisena ja Amerikan alkuperäiskansojen kannattajana hän vihasi rasismia.
Boas oli elinikäinen sosialisti. Hänen äitinsä vaikutus näkyi myös siinä, että Boas kasvatti naisantropologien sukupolven, johon kuuluivat Ruth Benedict, Margaret Mead, Zora Neale Hurston ja monet muut. Boas ja hänen oppilaansa ratkaisivat vaiheteorian rasismiongelman yksinkertaisesti päätöksellä lopettaa puhuminen kulttuurien evoluutiosta, koska aihe oli niin saastunut.
Mutta emme elä enää vuodessa 1913. Vuonna 1982 Eric Wolfin ironisesti otsikoitu teos Europe and the People Without History käynnisti antropologian aallon, joka oli anti-imperialistista, rasisminvastaista ja otti historian vakavasti.
Antropologit ovat jo pitkään olleet erittäin herkkiä rasismille, jota ilmentävät sellaiset vastakohtaparit kuin yksinkertainen ja monimutkainen, villi ja sivistynyt, takapajuinen ja kehittynyt, edistyksellinen ja taantunut, kehittynyt ja alikehittynyt, korkeampi ja alempi, maallinen ja uskonnollinen, perinteinen ja moderni. Traagista kyllä, näitä kahtiajakoja käytetään edelleen Amerikan alkuperäiskansojen kansanmurhan, Afrikan orjakaupan, valkoisten imperiumien harjoittaman kolonialismin ja nykyään islamin vastaisen sodan oikeuttamiseen.
Uusi evoluutioteoria ja ihmislajin sopeumat
Antropologit ja arkeologit ovat sittemmin laatineet täysin käyttökelpoisen selvityksen eriarvoisuuden alkuperästä. Keskeisiä henkilöitä ovat Kent Flannery, Joyce Marcus ja James C. Scott, joiden työtä käsittelemme jäljempänä.
Valitettavasti Graeber ja Wengrow eivät ota kantaa ihmisen evoluutiota käsittelevään erittäin laajaan uuteen tutkimustietoon.
Jättäessään nämä uudet tutkimukset huomiotta Graeber ja Wengrow asettavat itsensä vastakkain niissä esitettyjen huolellisesti perusteltujen ja dokumentoitujen argumenttien kanssa, jotka käsittelevät vertailevaa kädellisten evoluution tutkimusta ja ihmisen sopeutumia. Heidän ongelmanaan on, että tämä aineisto kumoaisi heidän väitteensä siitä, että “alkuperäistä” ihmisyhteiskuntaa ei ole ollut, ja saisi heidän vapaata valintaa koskevat väitteensä näyttämään melko typeriltä.
Graeber ja Wengror eivät kiistä sitä, että ihmiset elivät aikoinaan metsästämällä ja keräämällä. Heitä ei lainkaan kiinnosta ihmisen olemassaolon aineellinen perusta ja ympäristö. Ja he kiistävät sen, että nämä yhteiskunnat välttämättä olivat tasa-arvoisia.
Ensi töikseen he esittävät, että ihmisen evoluutio on menneisyyttä emmekä voi tietää, mitä silloin tapahtui. Kaikki on spekulaatiota.
Tämä ei yksinkertaisesti ole totta.
Viimeisten neljänkymmenen vuoden aikana tieteessä ja ihmisen evoluutiota koskevassa tutkimuksessa on tapahtunut valtavaa edistystä. On olemassa monia uusia, hämmästyttäviä tutkimuksia kädellisistä ja kädellisten käyttäytymisestä, arkeologisia tutkimuksia varhaisista ihmisistä ja etnografisia tutkimuksia nykyajan metsästäjä-keräilijöistä.
Näyttää siltä, että tulimme ihmisiksi tulemalla tasa-arvoisiksi.
Kemiallisen mikroanalyysin, DNA-näytteiden, radiohiiliajoituksen ja alkukantaisissa asumuksissa tehdyn sinnikkään arkeologisen tutkimuksen ansiosta olemme oppineet paljon ihmisistä, jotka elivät ennen luokkayhteiskuntaa ja varhaisissa luokkayhteiskunnissa. Sankareihimme kuuluvat Christopher Boehm, Frans de Waal, R. Brian Ferguson, Sarah Hrdy, Martin Jones ja Laura Rival, joiden lukuisat julkaisut kannattaa lukea.
Kyseinen tutkimus muuttaa käsitystä ihmisen evoluution historiasta. Lähtökohta saattaa tulla yllätyksenä. Näyttää siltä, että meistä tuli ihmisiä tulemalla tasa-arvoisiksi. Se on merkittävä ja arvokas oivallus.
Mutta se on näkemys joka iskee suoraan Graeberin ja Wengrow’n perusväitteeseen.
Lyhyt yhteenveto ihmisen sopeutumisesta
Sopeutuminen käsittää useita osa-alueita, jotka liittyvät ja vaikuttavat toisiinsa, kuten perusruokavalio, huonojen aikojen vaihtoehtoinen ravinto, aivot, kädet, jalat, vatsat, hampaat, sukupuolielimet, murahdukset, laulut, valtasuhteet, jakosuhteet, lasten kasvatus, aggressiivisuus, rakkaus, hoivaaminen ja ryhmärakenne. [3]
Tämä on peruslähtökohta, ja se on myös meidän menetelmämme ymmärtää ihmisen evoluutiota.
Ajan myötä monet uuden sopeutumisen osa-alueet yhdistyivät ja synnyttivät nykyihmisen. Lyhyesti, ensimmäiset ihmiset olivat heiveröisiä kädellisiä. Selviytyäkseen hengissä heidän oli opittava jakamaan lihaa ja vihanneksia, jakamaan lastenhoito ja jakamaan seksuaalista iloa. Tätä varten heidän oli pidettävä kurissa mahdolliset päällepäsmärit ja hylättävä kädellisten esi-isiensä valtahierarkiat. Ainakin 200 000 vuoden ajan he elivät tasa-arvoisissa yhteiskunnissa, joissa myös miehet ja naiset olivat tasa-arvoisia.
Joitakin yksityiskohtia
Yksityiskohtaisempi kuva on tällainen. Ihmiseen johtava linja keksi käyttää tikkuja, joilla saattoi kaivaa mukuloita maan alta. Jotkut miehet ryhtyivät saalistamaan suuria eläimiä, joiden kaataminen riippui nopeudesta, kestävyydestä ja aseista. Tämä tiedetään hampaissa, käsivarsissa ja jaloissa tapahtuneista muutoksista, vammojen merkeistä fossiileissa, ruoka-aineista ja luista, joita on löytynyt luolista sekä siitä, miten nykypäivänä elävät metsästäjät ovat saalistaneet suurriistaa.
Läpimurto, joka erotti ihmiseen johtaneen linjan kaikista kilpailevista saalistajista, oli sekaravinto ja tulen käyttö ruoanvalmistukseen. Sen ansiosta ruoansulatukseen tarvittiin paljon vähemmän kaloreita. Kuten Richard Wrangham väittää, ylimääräiset kalorit voitiin käyttää aivojen kasvattamiseen.
Saalistus oli epävarmaa ja metsästäjä saattoi saada vain yhden ison saaliin kuukaudessa. Varhaiset ihmiset muuttivat sosiaalista organisaatiotaan selviytyäkseen siitä. Ruoka jaettiin koko ryhmän kesken leiripaikalla. Muutos merkitsi sitä, että kaikki saivat välillä lihaa ja lihattomina aikoina metsästäjät saattoivat turvautua mukuloihin, hedelmiin ja vihanneksiin.
Kädellisillä esi-isillämme ja varhaisilla ihmisillä näyttää olleen kaksi tapaa hallita näitä muutoksia. Varmistaakseen, että kaikki saivat osansa arvokkaasta ruoasta, he keksivät keinoja, joilla hillittiin metsästäjien välistä kilpailua ja rangaistiin riitelijöitä.
Toiseksi he keksivät uusia tapoja kasvattaa lapsia. Feministinen primatologi Sarah Hrdy on kirjoittanut paljon kädellisten lastenmurhista ja siitä, miten äidit alkoivat luottaa toisiin naisiin ja miehiin lastensa kaitsijoina, mikä oli merkittävä muutos sukupuolten välisissä suhteissa. Toinen tapahtunut muutos oli se, että ihmisen elinikä ainoana kädellisten keskuudessa piteni yli naisen vaihdevuosien, mikä koskee molempia sukupuolia. Vanhojen ihmisten asiantuntemus oli arvokasta ja he myös osallistuivat lastenhoitoon, mikä oli edullista evoluution kannalta.
Näiden ja lukuisien muiden erojen ansiosta ihminen saattoi lisääntyä muita apinoita nopeammin. Ja tiettyinä ajanjaksoina ihminen kykeni levittäytymään nopeasti ympäri maailmaa.
Tämä varhaishistoria sopii yhteen sen kanssa, mitä antropologit ovat raportoineet lähes nykypäiviin eläneiden metsästäjä-keräilijöiden ryhmistä ja erilaisista yhteiskunnista eri puolilla maailmaa. [4]
Niissä kellään ei ole valtaa kenenkään toisen yli. Keskeistä siinä on varallisuuden tai sen kertymisen puuttuminen.
Ihmiset liikkuvat jatkuvasti. Kukaan ei omista enempää kuin pystyy kantamaan ja lapsi kulkee toisella lanteella. Ryhmät ovat avoimia. Ihmiset vaihtavat ryhmää jatkuvasti ja jokaisella on todellisia tai kuvitteellisia sukulaisia useissa ryhmissä. Kun ruoka, seksi tai muut asiat synnyttävät jännitteitä, joku vaihtaa ryhmää. Sen ansiosta eivät sen enempää naiset kuin miehetkään ole loukussa, eikä näissä yhteiskunnissa ole pysyviä sukupuolten välisen epätasa-arvon rakenteita. Kerskailijoiden hillitseminen on myös tärkeä toimintamalli nykypäiviin eläneillä metsästäjä-keräilijöillä.
Tämä käy ilmi antropologien kertomuksista. Mutta on myös todisteita apinaesi-isiltämme periytyvistä anatomisista muutoksista.
Urosten suuret kulmahampaat, joita käytettiin taisteltaessa toisten urosten kanssa, ovat kadonneet, samoin kuin suuret kokoerot sukupuolten välillä. Miehet ovat noin 15 prosenttia suurempia kuin naiset. Kun verrataan ihmistä muihin kädellisiin, tästä voi tehdä sen johtopäätöksen, että miehillä on hieman ylivaltaa.
Urosten sukuelimet ovat muuttuneet monin tavoin. Kivesten koko kädellisillä ja monilla muilla lajeilla kertoo siitä, kuinka monia sukupuolisuhteita uroksella on. Ihmisen kivesten koko sijoittuu keskivaiheille, mikä viittaa tavanomaiseen yksiavioisuuteen ja sen ohella satunnaisiin muihin suhteisiin.
Ihmisen penis on muuttunut monin ja erikoisin tavoin. Cormier ja Jones väittävät osuvasti otsikoidussa kirjassaan The Domesticated Penis [Kesytetty penis], että muutokset ovat seurausta siitä, että valinnan tekee naaras.
Naisten seksuaalisuudessa tapahtuneet muutokset ovat vieläkin selvempiä. Muilla kädellisillä naaraat ovat seksuaalisesti aktiiivisia vain ovulaation aikana. Ihmisnaaraat ovat aktiivisia ympäri vuoden. Tämä tarkoittaa, että he harjoittavat enemmän seksiä, mutta myös sitä, että suhdeluku seksuaalisesti aktiivisten urosten ja naaraiden välikkä on yhden suhde yhteen. Ihmisapinoilla ja muilla kädellisillä se vaihtelee 2:1:stä 40:1:een. Tämä viittaa siihen, että parisuhteen luominen ja tasa-arvo on ollut ihmisille helpompaa.
Primatologi ja antropologi Christopher Boehm on tuonut palapeliin viimeisen palasen tärkeässä artikkelissaan ja kahdessa merkittävässä kirjassaan. Boehm väittää, että tasa-arvo ja jakaminen metsästäjä- ja keräilijälaumojen keskuudessa oli kulttuurisesti ja tietoisesti saavutettua.
Hän sanoo, että perintönä ihmisapinoilta olemme säilyttäneet taipumuksen alistua, kilpailla ja hallita. Mutta selvitäkseen hengissä ihmisten on täytynyt tietoisesti sopia yhdessä, miten tukahduttaa meistä kumpuavaa mustasukkaisuutta, väkivaltaisuutta ja itsekkyyttä, sekä miten tukahduttaa itsekkyyttä toisissamme.
Boehmin ajatukset ovat nykyään laajalti hyväksyttyjä. Hän ei tarkoita, että ihmiset olisivat luonnostaan tasa-arvoisia tai väkivallattomia, vaan että meissä on potentiaali sekä siihen että sen vastakohtaan. Ihmiset ymmärsivät, että selviytyäkseen heidän on jaettava ja oltava tasa-arvoisia.
Boehmin teoria pätee myös kysymykseen suurista aivoistamme. Tutkijat olettivat pitkään, että aivojen kehitys liittyy käsiin, metsästykseen, aseisiin ja työkaluihin. Mutta kaikilla muilla kädellisillä aivojen kokoa ennustaa parhaiten ryhmän koko.
Useimmilla kädellisillä asema valtahierarkiassa riippuu kyvystä rakentaa liittoutumia monimutkaisessa ja jatkuvasti muuttuvassa poliittisessa ympäristössä. Urosten lisääntymismahdollisuudet riippuvat niiden asemasta hierarkiassa. Sosiaalinen älykkyys on ratkaisevan tärkeää. Kymmenen hengen ryhmässä on 45 eri suhdetta, joita on seurattava. 20 hengen ryhmässä on 1090 suhdetta. 200 hengen kylässä – laskekaa itse.
Ehkäpä ihmisten kohdalla sosiaalisen älykkyytemme ratkaiseva saavutus oli se, että kykenimme hillitsemään päällepäsmäreitä, elämään tasa-arvoisesti ja jakamaan.
Yhteenveto
Yhteenvetona voidaan todeta, että monien eri alojen tutkijoiden työn ansiosta on mahdollista esittää johdonmukainen kuva ihmisen sopeutumisesta tiettyyn ekologiseen kapeikkoon, joka kehittyi kahden miljoonan vuoden aikana ja johti ihmisen syntyyn noin 200 000 vuotta sitten. Graeber ja Wengrow ottavat esiin vain muutamia vähäisiä erimielisyyksiä Sarah Hrdyn ja Christopher Boehmin kanssa, mutta sivuuttavat kokonaan tämän vaikuttavan uuden aineiston.
Jos he olisivat ottaneet sen huomioon, he olisivat joutuneet hyväksymään sen, että sopeutuminen perustui tasa-arvoon ja on tiukasti sidoksissa ympäristön aineellisiin olosuhteisiin. Silloin heidän väitteensä vapauden valinneista ihmisistä lentäisi kaaressa ulos.
He ovat takertuneet näkemykseen valinnanvapaudesta säilyttääkseen eheänä poliittisen hankkeensa ja sen vuoksi heidän argumenttinsa ontuvat.
Kirjoitus on tiivistä, mutta hyvin värikästä ja näennäisen arvovaltaista. Kirja etenee vauhdikkaasti. Kuvailut ovat osuvia mutta väsyttäviä ja epäjohdonmukaisuuksia ja silmänkääntötemppuja on vaikea sivuuttaa. Lukijaa on syytä varoittaa, että kirjoittajien käyttämät todisteet ovat usein epäluotettavia. Kirja on myös jonkinlainen etnografinen kaatopaikka – joten onnea niille maallikoille, jotka eivät ole koskaan kuulleet Hadzasta, Montagnais-Naskapista, Shillukista tai Nuerista, sillä yksityiskohtia on järjettömästi.
Maatalouden synty
Muutos tasa-arvosta hierarkiaksi ja sukupuolten välisestä tasa-arvosta huomattavaan epätasa-arvoon liittyy yleensä maanviljelyyn, ja tämä aiheuttaa Graeberille ja Wengrow’lle selvästi ongelmia. Koska heitä kiinnostaa valinnanvapaus, he näyttävät päättäväisesti välttelevän materialistisia argumentteja samoin kuin huomioita siitä, miten ympäristö asettaa ehtoja ja rajoituksia ihmisten valinnoille.
Maanviljely keksittiin toisistaan riippumatta eri puolilla maailmaa alkaen noin 12 000 vuotta sitten. Metsästäjä-keräilijät jakoivat ruokansa eikä kukaan voinut omistaa enempää kuin mitä pystyi kantamaan. Maanviljelijät kuitenkin asettuivat aloilleen ja alkoivat panostaa peltoihinsa ja satoihinsa. Tämä antoi osalle ihmisistä mahdollisuuden ottaa enemmän kuin oman osuutensa ruoasta.
Ajan mittaan rosvojen ja valtapelureiden ryhmät liittyivät yhteen ja nousivat herroiksi. He tekivät sen monin tavoin: varastamalla ja ryöstämällä, vuokraamalla viljelymaata ja työvoimaa, keräämällä maa-, kymmenys- ja muita veroja.
Olipa riiston muoto mikä hyvänsä, tällainen eriarvoisuus yhteiskuntaluokkien välillä edellytti aina järjestäytynyttä väkivaltaa. Tästä luokkataistelussa on ollut kyse aivan viime aikoihin asti: kuka viljeli maata ja kuka sai ruoan.
Maanviljelijät olivat haavoittuvaisia, metsästäjät eivät. He olivat sidoksissa maahansa, peltojen raivaamiseen ja kasteluun sekä viljavarastoihin. Metsästäjä-keräilijät saattoivat lähteä. Maanviljelijät eivät.
Graeber ja Wengrow asettuvat kuitenkin tiukasti sitä narratiivia vastaan, että maanviljelijät pystyivät tuottamaan ja varastoimaan ylijäämää ja että se teki mahdolliseksi luokkayhteiskunnan, riiston, valtion ja itse asiassa myös epätasa-arvon sukupuolten välillä, ja he tekevät niin huolimatta uudesta ja merkittävästä arkeologisesta ja muusta aineistosta.
Flannery ja Marcus
Vuonna 2012 arkeologit Kent Flannery ja Joyce Marcus julkaisivat loistavan kirjan The Creation of Inequality [Epätasa-arvon luominen]. He selvittivät ne tavat, joilla maatalous on johtanut eriarvoisuuteen eri puolilla maailmaa.
He korostavat kuitenkin, että yhteys ei ollut automaattista. Maatalous mahdollisti luokkien muodostumisen, mutta monet maanviljelijät elivät tasa-arvoisessa yhteiskunnassa. Joillain alueilla maanviljelyn keksimisestä yhteiskuntaluokkien muodostumiseen kului vuosisatoja, joillain toisilla tuhansia vuosia.
Flannery ja Marcus myös osoittavat hyvin valituilla esimerkeillä, että jos paikalliset rosvot tai ylimykset ottivat vallan, heidät todennäköisesti syöstiin myöhemmin vallasta.
Arkeologisissa tutkimuksissa monista kaupungeista on myös löytynyt merkkejä siitä, että eliitti katoaa vuosikymmeniksi ja ilmestyy sitten uudelleen. Itse asiassa luokkataistelu ei koskaan lopu [5].
James C. Scott
Flanneryn ja Marcuksen loistavaa vertailevaa tutkimusta ennakoi sekä Edmund Leachin vuonna 1954 ilmestynyt kirja Political Systems of Highland Burma [Burman ylängön poliittiset järjestelmät], joka muutti radikaalisti antropologiaa, että myöhemmin anarkistisen politiikantutkijan ja antropologin James C. Scottin työ. [6]
Scott julkaisi vuonna 2009 kirjan The Art of Not Being Governed: An Anarchist History of Upland Southeast Asia [Taito olla joutumatta hallituksi: Kaakkois-Aasian ylängön anarkistinen historia]. Kirja kattaa vuosisatojen ajanjakson alueen historiasta.
Scott käsittelee alueen tasangoilla eläneitä riisinviljelijöitä, jotka pakenivat kukkuloille. Siellä heistä muodostui uusia etnisiä ryhmiä, jotka harjoittivat kaskeamista ja vuoroviljelyä. Jotkut niistä muodostivat pieniä luokkayhteiskuntia ja jotkut elivät luokattomissa yhteiskunnissa. Niiden kaikkien oli puolustauduttava alhaalla sijaitsevien valtakuntien ja valtioiden jatkuvia orjuutusyrityksiä ja sotilaallisia hyökkäyksiä vastaan.
Teknologia
Graeber ja Wengrow rakentavat tietyllä tavalla Leachin, Scottin, Flanneryn ja Marcusin työn varaan. Wengrowhan on itse asiassa ollut mukana niissä arkeologian muutoksissa, joita Flannery ja Marcus käsittelevät. Ja Scottin vaikutus näkyy kaikkialla kirjassa The Dawn of Everything.
Graeber ja Wengrow eivät kuitenkaan pidä siitä, millä tavalla muut kirjoittajat liittävät teknologian ja ympäristön taloudelliseen ja poliittiseen muutokseen.
Flannery, Marcus ja Scott ovat hyvin varovaisia sanoessaan, että teknologia ja ympäristö eivät määrää muutosta. Ne tekevät muutoksen mahdolliseksi. Samoin viljanviljelyn keksiminen ei automaattisesti johtanut luokkien eriarvoisuuteen tai valtioon. Mutta se teki nämä muutokset mahdollisiksi.
Yhteiskuntaluokkien suhteet ja luokkataistelu
Teknologian ja ympäristön muutos loi pohjan luokkataistelulle. Taistelun tulos ratkaisi, kumpi voitti, tasa-arvo vai epätasa-arvo. Graeber ja Wengrow jättävät tämän ratkaisevan seikan huomiotta. Sen sijaan he hyökkäävät toistuvasti sellaisia vaiheteorian karkeita tulkintoja vastaan, jotka katsovat, että teknologian taso tai ympäristötekijät välittömästi ja väistämättä johtavat vastaaviin yhteiskunnallisiin muutoksiin.
Tällainen allergisuus kaikkia ympäristötekijöihin liittyviä selityksiä kohtaan on luultavasti yksi syy siihen, että he kieltäytyvät käsittelemästä ihmisen evoluutiota koskevaa uutta kirjallisuutta.
Tuossa kirjallisuudessa pyritään ymmärtämään, miten eläimet, joista ihminen kehittyi, rakensivat sosiaalisen sopeutuman suhteessa elinympäristöönsä, elimistöönsä, kilpaileviin petoeläimiin, kehittämäänsä teknologiaan ja tapoihinsa hankkia ravintoa. He rakensivat tasa-arvoisia yhteiskuntia ratkaistakseen ympäristön ja olosuhteiden asettamat haasteet. Se ei ollut väistämätön tulos. Mutta se oli sopeutuma.
Toisaalta on niin, että Graeber ja Wengrow eivät ole materialisteja. He kokevat, että ympäristötekijöiden ja teknologian huomioiminen uhkaisi osoittaa heidän haluamansa valinnat ja vallankumouksen mahdottomiksi. He eivät esimerkiksi ole tyytyväisiä Scottin muinaista Mesopotamiaa käsittelevään kirjaan, koska siinä korostetaan materialistista selitystä siinä miten nimenomaan vehnän viljely johti eriarvoisuuteen.
Tämä ei ole mitenkään vähäpätöinen asia. Nyt kohtaamamme ilmastokriisi nostaa vakavasti esiin kysymyksen siitä, miten ihmiskunta voisi muuttaa yhteiskuntaa sopeutuakseen uuteen teknologiaan ja uuteen ympäristöön. Kaiken tasa-arvoa tai ihmisten selviytymistä ajavan politiikan on nyt oltava täysin materialistisia.
Sukupuolinäkökulman puuttuminen
Graeber ja Wengrow eivät siis näytä olevan juurikaan kiinnostuneita ympäristötekijöistä ja inhimillisen olemassaolon aineellisesta perustasta.
Samoin he välttelevät lähes uskonnollisesti yhteiskuntaluokkien käsitettä ja keskustelua luokkasuhteista ja luokkataistelusta. Graeberillä varmasti ja oletettavasti myös Wengrow’lla on käsitys luokkasuhteista ja luokkataistelusta. He tietävät, mikä vaikutus yhteiskuntaluokilla on, ja varmasti sen, mihin luokkaan he itse kuuluvat, mutta he eivät voi tai halua käsitellä luokkasuhteita yhteiskunnallisen muutoksen moottorina.
Silmiinpistävää on myös Graeberin ja Wengrow’n kiinnostuksen puute sitä kohtaan, miten sukupuolten väliset suhteet ovat sosiaalisesti muodostuneet. Toisaalta he ohimennen toistavat [Johan Jakob] Backofenin näkemyksen matriarkaatista minolaisajan Kreetalla, ja toisaalta käyttävät joitakin patriarkaalisia stereotypioita, joissa naiset ovat hoivaavia ja miehet öykkäreitä.
Koska Graeber ja Wengrow ovat sitä mieltä, että epätasa-arvoa on aina ollut olemassa, heillä ei ole juuri mitään sanottavaa sukupuoleen perustuvan epätasa-arvon alkuperästä.
Sukupuolten välisten suhteiden kehittymisestä on periaatteessa olemassa kolme eri koulukuntaa. Ensimmäistä edustavat evoluutiopsykologit, joiden argumentit ovat syvästi konservatiivisia. Jared Diamond, Napoleon Chagnon ja Steven Pinker väittävät, että epätasa-arvo, väkivalta ja kilpailu kuuluvat ihmisluontoon perustavalla tavalla. Heidän mukaansa tämä johtuu siitä, että evoluutio on ohjelmoinut miehet kilpailemaan toisten miesten kanssa, jotta vahvimmat voisivat hallita naisia ja saada enemmän lapsia. Pinkerin mukaan tämä on valitettavaa, mutta onneksi länsimainen sivilisaatio on osittain kesyttänyt tällaiset primitiiviset tunteet.
Suuri biologi ja trans-aktivisti Joan Roughgarden on aivan oikein kuvannut näitä ajatuksia “kevyesti naamioiduiksi raiskauskertomuksiksi”.
Nämä väitteet ovat todellakin vastenmielisiä, ja Graeber ja Wengrow varmasti hylkäsivät ne jo pelkästään sen vuoksi.
Feminististen antropologien keskuudessa vallitsi pitkään toinenkin ajattelutapa. Myös se piti naisten ja miesten välisiä eroja olennaisina ja hyväksyi kannan, että jokaisessa yhteiskunnassa on jonkinlaista naisten ja miesten välistä epätasa-arvoa.
Me kannatamme kolmatta vaihtoehtoa. Historiallisessa, antropologisessa ja arkeologisessa aineistossa on eräs silmiinpistävä piirre. Lähes kaikissa tapauksissa, joissa ihmiset elivät taloudellisesti ja poliittisesti tasa-arvoisissa yhteiskunnissa, myös naiset ja miehet olivat tasa-arvoisia. Ja kaikkialla, missä on ollut luokkayhteiskuntia ja taloudellista epätasa-arvoa, siellä naiset ovat olleet miesten alistamia.
Meitä on askarruttanut kysymys: Miksi?
Graeber ja Wengrow eivät käsittele tätä kysymystä. Heillä ei ole selitystä seksismille, eivätkä he ole kiinnostuneita siitä, miten tai miksi sukupuolten väliset suhteet muuttuvat. Mutta he eivät ole seksistejä. He mainitsevat useita kertoja, mutta ohimennen, tapauksia naisten sorrosta. Se vain ei ole heidän keskeinen kiinnostuksenaiheensa. Joten se, mikä meistä näyttää hämmästyttävän selkeältä kytkökseltä, on heille utukuva.
"Monimutkaiset metsästäjä-keräilijät"
Koska Graeber ja Wengrow pyrkivät määrätietoisesti vähättelemään yhteyttä maanviljelyn, epätasa-arvoisen luokkarakenteen ja valtioiden syntymisen välillä, olennainen osa heidän kertomustaan keskittyy metsästäjä-keräilijöihin, jotka elivät epätasa-arvoisissa luokkayhteiskunnissa ja joilla oli sodankäyntiä ja jopa orjuutta. Arkeologit kutsuvat näitä yhteisöjä “monimutkaisiksi metsästäjä-keräilijöiksi”.
Graeber ja Wengrow pitävät näitä ihmisiä todisteena siitä, että esihistorialliset ihmiset saattoivat olla joko valtiottomia ja tasa-arvoisia tai väkivaltaisia ja epätasa-arvoisia. Todisteet eivät tue tällaista. [7]
Klassisia esimerkkejä ovat Franz Boasin tutkimat kwakiutlit ja heidän naapurinsa Kanadan länsirannikolla sekä Columbia- ja Frazer-jokien varrella.
Jokien ja rannikon lohikannat olivat valtaisia. Se, joka hallitsi rajallisia kapeikkoja ja kalastusalueita, sai ylenmääräisen saaliin. Columbiajoen Galles on tästä esimerkki. Pieni joukko ihmisiä saattoi parissa päivässä saada saaliiksi 100 000 kiloa lohta.
Se oli poikkeuksellista. Saaliit vaihtelivat alueittain. Arkeologisten tutkimusten ja kirjallisen aineiston perusteella luokkien välistä eriarvoisuutta oli eniten niillä rannikko- ja jokialueilla, joilla lohikannat olivat parhaimmat.
Varallisuuserot olivat usein äärimmäisen suuria. Asukkailla oli myös monimutkaista sotateknologiaa ja suuria sotakanootteja, jotka pystyivät kuljettamaan suuria määriä sotureita ja joiden valmistamiseen tarvittiin useiden miesten työpanosta monen kuukauden ajan.
Ihmiset olivat täysin sidoksissa kalastusalueisiin, aivan kuten maanviljelijät olivat sidoksissa peltoihinsa. Ja kuten maanviljelijöille myös lohenkalastajille varastointi oli välttämätöntä. Luiden ja hampaiden tutkimus pitkältä ajalta osoittaa, että 40–60 prosenttia heidän vuotuisesta ravinnostaan koostui lohesta. Kalaa saatiin saaliiksi vain muutaman viikon aikana vuodesta, joten suurimman osan ravinnosta on täytynyt olla kuivattua lohta.
Aivan kuten maanviljelijöiden kohdalla, ympäristön vaatimukset ja uudet teknologiat loivat mahdollisuuden luokkayhteiskunnan syntyyn. Tästä prosessista ei näy merkkiäkään The Dawn of Everything -teoksessa.
Sen sijaan saamme lukea yliopisto-opiskelijoille tarkoitetun viisikymmentä vuotta sitten laaditun vakiokertomuksen kwakiutl-kansasta, joka vietti tuhlausta ja ahneutta ilmaisevia potlatch-juhlia. Kuvauksessa ei oteta huomioon sen jälkeen syntynyttä suurta määrää uutta tutkimusta.
Nykyisin tiedetään, että noissa kaoottisissa juhlissa juhlittiin hallitsevan luokan perinteistä elämää. Se yritti epätoivoisesti säilyttää valtansa kansan parissa, josta viisi kuudesosaa oli menehtynyt isorokkoon ja kuppaan, jonka kullankaivajat olivat valloittaneet ja syrjäyttäneet ja jonka potlatch-juhlat Kanadan hallitus lopulta kielsi. Syvä aineellinen tragedia on kerrottu irrationaalisena farssina [8].
Länsirannikon kalastajat eivät olleet ainoita “monimutkaisia metsästäjä-keräilijöitä”. Esimerkkejä on ympäri maailmaa. On kuitenkin huomattavaa, kuinka vähän niitä oli. Lisäksi vanhimmat arkeologiset löydöt sellaisista ovat kaikki korkeintaan 7 000 vuoden takaa, eikä mitään todisteita sodankäynnistä ole olemassa vanhemmalta kuin 14 000 vuoden takaiselta ajalta.
Monimutkaisten metsästäjä-keräilijöiden pieni määrä ja tuore alkuperä voivat liittyä teknologian kehitykseen. Kalifornian rannikon chumashit eivät varmuudella kehittäneet eriarvoisuutta ja sodankäyntiä ennen vuotta 600 jaa., jolloin he oppivat rakentamaan suuria valtamerikelpoisia kanootteja, joiden avulla pystyi metsästämään suuria merinisäkkäitä ja hallitsemaan rannikkokyliä sotilaallisesti [9].
Graeber ja Wengrow jättävät chumashit huomiotta ja ottavat sen sijaan esimerkiksi kauempana sisämaassa asuneet yurokit, joiden yhteiskunnasta ei ole yhtä paljon tietoa.
Kolmanneksi esimerkiksi “monimutkaisista metsästäjä-keräilijöistä” he ovat valinneet Etelä-Floridan calusat. Jossain mielessä hekin olivat kalastajakansaa, jolla oli hallitsevia päälliköitä, sotureita, luokkien välistä eriarvoisuutta, orjuutta, kalliita sotakanootteja ja jotka olivat riippuvaisia merinisäkkäiden, alligaattoreiden ja suurten kalojen kalastuksesta.
Graeber ja Wengrow kuvaavat calusoja “kansaksi joka ei harjoita maanviljelyä”. Mutta kuten he myöntävät, calusa-kalastajakansa oli hallitseva ryhmä paljon laajemmassa hallintojärjestelmässä. Kaikki muut ryhmät olivat maanviljelijöitä, ja he maksoivat Calusa-hallitsijoille maaverona suuria määriä ruokaa, kultaa sekä orjuutettuja eurooppalaisia ja afrikkalaisia vankeja. Tämä ruoka mahdollisti sen, että calusojen eliitti ja 300 kokopäiväistä soturia pystyivät elämään tekemättä työtä [10].
Valtiota vastaan
Kannatamme näkemystä, jonka ovat esittäneet Flanneryn sekä Marcus, Scott, et al. Keskeinen poliittinen taistelu kaikissa luokkayhteiskunnissa viime aikoihin asti on käyty siitä, kuka viljelee maan ja kuka saa ruoan.
Graeber ja Wengrow näkevät asian toisin. Heille keskeinen seikka on valta, ja keskeinen vihollinen on valtio. Tämä johtaa siihen, että he sivuuttavat monin tavoin kysymyksen yhteiskuntaluokista.
Tämä ei johdu siitä, että he ovat anarkisteja. Useimmat anarkistit ovat aina kyenneet huomioimaan yhtä aikaa molemmat, niin vallan kuin yhteiskuntaluokat.
Nämä sivuuttamiset ovat kuitenkin tärkeitä. Graeber ja Wengrow vaikuttavat niin innokkailta tuomaan esiin argumentteja konsensukseen perustuvien, osallistavien paikallisyhteisöjen puolesta, että he jättävät meille joukon arvoituksia. Neljä lyhyttä esimerkkiä havainnollistaa ongelmaa.
Indus, Natchez, ihmisuhrit ja kokoontumiset
Kirjoittajat eivät ole kiinnostuneita luokkien eriarvoisuuden lisääntymisestä kylissä, mikä usein edelsi kaupunkivaltioiden muodostumista, ja he sivuuttavat sitä käsittelevän kirjallisuuden. Heitä ei myöskään kiinnosta pienet kuningaskunnat, ruhtinaskunnat ja paronikunnat. Kaikki on hyvin niin kauan kuin ei ole suurta, keskitettyä valtiota.
Tämä on aiheuttanut sekasotkua heidän esitykseensä “monimutkaisista metsästäjä-keräilijöistä”. Se toistuu useissa muissakin esimerkeissä.
Indus
He viittaavat aivan oikein siihen hämmästyttävään ja tärkeään seikkaan, että Indusjoen varrella sijaitsevassa muinaisessa Mohenjo-Daron kaupungissa eli noin 40 000 ihmistä ilman luokkien välistä epätasa-arvoa ja valtiota.
Sitten he esittävät hindutva-historioitsijoiden tavoin, että Mohenjo-Daro oli itse asiassa järjestäytynyt Etelä-Aasian kastilinjojen mukaisesti. Graeber ja Wengrow sanovat kuitenkin, että nämä olivat tasa-arvoisia kastilinjoja. Häkellyttävä väite, mutta oikeastaan he tarkoittavat, että eriarvoisuuteen perustuva kastijako on hyväksyttävää, jos vain ei ole kuninkaita. [11]
Natchez
He vähättelevät johdonmukaisesti perinteisten kuningaskuntien valtaa. Natchezissa Mississippin varrella eläneen alkuperäiskansan kuningaskunta on hyvä esimerkki. Graeber ja Wengrow sanovat, että [Natchez-kansan] aurinkokuninkaan valta ja julmuus eivät ulottuneet hänen kylänsä ulkopuolelle. Tosiasiassa Natchez oli kuitenkin alueellisesti merkittävä orjakaupan keskus, joka palveli valkoisia plantaasinomistajia. [12]
Ihmisuhrit
Graeber ja Wengrow korostavat aivan oikein sitä tärkeää tosiseikkaa, että ympäri maailmaa löytyy merkkejä varhaisissa valtioissa pidetyistä julmista julkisista ihmisuhrijuhlista. Niissä uhrattiin kymmeniä tai satoja ihmisiä, usein sotavankeja, nuoria naisia tai köyhiä.
He ovat oikeutetusti kauhuissaan. Mutta he ovat myös sitä mieltä, että ihmisuhreilla haluttiin pelotella vihollisia, muiden valtioiden kansoja. Me päin vastoin ajattelemme, että päätavoitteena oli pelotella verenvuodatuksen varsinaista yleisöä, julman valtion omia alamaisia.
Tällainen jujmuushan on tyypillistä kaikkien valtioiden varhaishistorialle. Valtion legitimiteetti oli vielä heikkoa ja juuri siksi tarvittiin terroria. Samasta syystä julkiset ihmisuhrit näyttävät loppuvan valtiovallan vakiintuessa, vaikka sodankäynti ja vihollisuudet jatkuvat.
Kaupunkivaltioiden johtavat elimet
Lopuksi neuvottelevat johtoelimet (esim. kaupunkivaltioissa). Ne itsessään ovat tärkeä esimerkki. Graeber ja Wengrow viittaavat aivan oikein siihen, että kaupunkikokouksilla oli suurta valtaa muinaisissa Mesopotamian kuningaskunnissa ja valtioissa. Heidän mukaansa se todistaa, että kuninkaat eivät olleet kaikkivoipia. Tässä he ovat oikeassa. Ei luokkataistelu loppunut siihen että syntyi kuningaskunta, sellaista olettaakseen täytyisi olla todella naiivi.
Mutta sitten Graeber ja Wengrow tekevät loikan. He esittävät, että nuo kaupunkikokoukset muistuttivat Occupy-liikkeen ja muiden sosiaaliseen oikeudenmukaisuuteen pyrkivien liikkeiden kokouksia, joissa noudatetaan osallistuvaa demokratiaa.
Siitä ei ole minkäänlaisia todisteita missään, että muinaisessa Mesopotamiassa olisi noudatettu osallistuvaa demokratiaa. Mutta on olemassa valtavasti todisteita kaupunki- ja kansalliskokouksista muissa luokkayhteiskunnissa. Kaikkia niitä hallitsivat rikkaat miehet ja vaikutusvaltaiset suvut. Muinaista Spartaa hallitsivat maanomistajat. Samoin oli Rooman senaatissa. Kuin myös kuningas Juhana Maattoman ja paronien Englannissa. Aivan viime aikoihin asti äänestysoikeus parlamenttivaaleissa Euroopassakin oli varattu vain rikkaille.
Tämä likinäköisyys on merkittävää. Me kuten monet muut ymmärrämme kuningaskunnat ja valtiot keinona, jolla hallitsevat luokat eriarvoisissa yhteiskunnissa voivat yhdistyä lujittaakseen valtansa ja valvoakseen sen toimeenpanoa.
“The Dawn” -kirjassa tämä prosessi on näkymätön.
Graeber ja Wengrow ovat vihaisia. Heidän vihassaan on energiaa, joka vetoaa meidän kaltaisiimme lukijoihin, jotka ovat epätoivoisia globaalin epätasa-arvon edessä, vihaavat globaalin eliitin politiikkaa ja pelkäävät ilmastokaaosta.
Kirja on monella tapaa tuulahdus raikasta ilmaa. Me jaamme heidän vihansa kaikkia nykyisiä valtioita kohtaan. Päästäksemme eteenpäin ja pysäyttääksemme ilmastonmuutoksen tarvitsemme kuitenkin sellaista ymmärrystä ihmisyydestä, joka ottaa huomioon yhteiskuntaluokkien ja ympäristön keskeisen merkityksen.
Tunnisteet
- Blogiartikkelit, David Graeber, David Wengrow, Friedrich Engels, Ihmiskunnan kokonaishistoriat, Jared Diamond, Jean-Jacques Rousseau, Karl Marx, Metsästys-keräilykulttuurin heimo, Nancy Lindisfarne, Neale Jonathan, Rauhanomaiset sivilisaatiot, Sosiaalidarwinismi, Steven Pinker, Thomas Hobbes, Valtiottomat sivilisaatiot
Kommentoi
Artikkelista voi keskustella Facebook-sivullamme – tässä suora linkki postaukseen.