Filosofian uusi historia

Aristoteleen Polis, ihmisolemus ja globaaliyhteiskunta

Kreikkalaisen teatterin raunioita.

Mitä Aristoteles tarkoitti poliksella?

Editoitu kooste Matti Puolakan eri vuosina pitämistä ex tempore -puheista.

Aristoteles kirjoittaa Politiikka -teoksessa, että ihmiskunnan kehityksen luonnollinen päämäärä on yhteiskunta, jossa ihmisten yhteenliittyminen ei tapahdu vain luonnon hyödyntämisen vuoksi, vaan se on itsetarkoitus.

Kaupunkivaltio ”… on syntynyt itse elämän turvaamista varten, mutta se on olemassa hyvää elämää varten.” [1]

Aristoteleen Politiikka-teoksen sinänsä erinomaisissa jälkisanoissa Juha Sihvola esittää seuraavan kannan, joka mielestämme on virheellinen:

Aristoteleen mukaan ihmisen rationaalinen ja sosiaalinen olemus voi kehittyä asianmukaisesti ja monipuolisesti vain niissä elämänmuodoissa, jotka muodostavat valtion. [2]

Yleinen näkökanta on, että Aristoteleen ajatukset poliksesta kuvaisivat yleensä ihmiskunnan kehitystendenssiä myöhemmin historiallisella ajalla. Näin myös Sihvolan kommentti on helppo tulkita. Hän vertailee Aristoteleen näkemystä esim. liberalistiseen valtiokäsitykseen tavalla, joka hämärtää ydinasian.

Teoksessa Hyvän elämän politiikka Sihvola kuitenkin toteaa:

On kiistatta totta, että kun Aristoteles puhui valtiosta (polis), hänen mielessään oli aina kreikkalainen kaupunkivaltio. Kuitenkaan hänen valtioteoriansa peruskäsitteet eivät ole mitenkään kaupunkivaltiospesifejä vaan niitä voi soveltaa laajalti yhteisöllisten instituutioiden erittelyyn. [3]

Tuo sinänsä on tietysti totta. Toki Aristoteleen Politiikka-teoksesta voidaan ottaa opiksi ja soveltaa yksiä jos toisia ajatuskulkuja. Mutta Aristoteleen ydinajatusta se ei mielestämme tavoita. Sen esiin kaivaminen edellyttää tulkintaa. Vain siten sen järkevä ydin voidaan pelastaa – eli ”säilyttäen kumota”.

Polis ja ihmisolemus

Polis ei ole mikä tahansa valtio. Aristoteles toteaa monin tavoin ja monissa yhteyksissä, että kreikkalaiset kaupunkivaltiot synnyttävät erilaisen ihmistyypin kuin mitä muissa hänen tuntemissaan valtiotyypeissä tapaa.

Antiikin kreikkalaiset tunsivat hyvin arvonsa. Aristoteles kuvasi tätä seuraavalla esimerkillä: kun kreikkalainen matkustaa muualle, niin olipa hän syntyperältään alhainen tai ylhäinen, hän käyttäytyy ylhäisesti, koska hän on vapaa mies. Despotiassa elävät taas esiintyvät – olivat he sitten syntyperältään alhaisia tai ylhäisiä – mielistelevästi, joko orjamaisesti nöyristellen tai öykkäröiden – joka tapauksessa kaikkea muuta kuin vapaalle miehelle sopivalla arvokkuudella.

Kreikkalaisten arvokkuus johtuu poliksen erityispiirteistä. Se on valtio, jossa on mahdollista ja välttämätöntä säätää oikeudenmukaisia lakeja.

Miksi välttämätöntä? Koska ilman oikeudenmukaisia lakeja ja yhteiskunnallisia käytäntöjä ihminen, apinaihmisen luontonsa vuoksi, on monikerroksisten yhteiskuntien (sivilisaatioiden) muodostuttua toivottoman paha, kohtalokkaalla tavalla itseään ja kanssaihmisiään tuhoava olento.

Aivan kuten ihminen on täydellistyneenä elävistä olennoista paras, siten hän lain ja oikeuden ulkopuolella ollessaan on kaikista huonoin. Väärämielisyys on aseistettuna turmiollisinta. Ihminen on syntyjään varustettu asein, joita pitäisi käyttää käytännöllisen järjen ja hyveen mukaisesti. Niitä voi kuitenkin käyttää myös aivan päinvastaisiin päämääriin. Siksi ihminen ilman hyvettä on mitä julkein ja moukkamaisin olento, joka on miltei toivoton hekumallisuudessaan ja mässäilynhalussaan. Valtiolliseen elämään kuuluu kuitenkin oikeudenmukaisuus. Oikeus on näet valtiollisen yhteisön järjestys, ja oikeudenmukaisuus on perusta sille, mikä on oikein. [4]

Näin katsottuna poliksen perustehtävä oli siis torjua ihmisessä itsessään olevaa pahaa. Silloin – ja vain silloin – ei ihmisten yhteenliittyminen itsetarkoituksena ole tautologia.

Aristoteleelle polis oli historian päämäärä

Poliksen tehtävä on puolustaa ihmisten ja ihmisryhmien välistä oikeudenmukaisuutta ja sillä tavalla edistää “hyvää elämää”. Polis on yhteisöllinen olomuoto, jossa ihmisluonto parhaalla tavalla voi toteutua. Aristoteles siis tarkoitti, että polis on historian päämäärä (eli ”historian loppu”).

… jokainen kaupunkivaltio on olemassa luonnostaan (…). Luonto taas on päämäärä, sillä sitä, miksi kukin asia lopulta kehittyy, sanomme tuon asian luonnoksi – oli sitten kyse ihmisestä, hevosesta tai tilayhteisöstä. Edelleen, päämäärä ja se, mitä tarkoitusta varten jokin on, ovat parasta. Itseriittoisuus on sekä päämäärä että parasta. [5]

Tällaista yhteiskuntamuotoa ei vielä koskaan ole historiassa ollut, eikä poliskaan sellaiseksi muodostunut. Aineellis-teknisiä edellytyksiä ei ollut.

Poliksen tilalle tulivat imperiumit

Aristoteles näki ihmiskunnan tien punaisen langan. Missä hän erehtyi?

Hän kaiketi arveli, että kaikki maailman yhteiskunnat kehittyisivät kohti kreikkalaistyyppisiä kaupunkivaltioita, että Ateenassa ja yleensäkin parhaissa poliksissa olisi jotain pysyvää. Niin ei käynyt. Ateenan ja muiden antiikin Kreikan “polisten” kukoistuskausi jäi hyvin lyhyeksi.

Polikset olivat orjanomistusyhteiskuntia. Demokratia koski vain kansalaisia. Orjat, naiset ja muualta tulleet eivät olleet kansalaisia, ainoastaan vapaat miehet. Polikset sotivat jatkuvasti keskenään – myös Ateena kävi varsin julmia hävityssotia toisia kaupunkivaltioita vastaan.

Jo Aristoteleen elinaikana Aleksanteri suuri alkoi rakentaa imperiumia, ja polikset joutuivat alistettuun asemaan. ”Itseriittoisuus” myös merkityksessä itsenäisyys oli mennyttä.

Yleensäkin historian pääuoma vei imperiumia rakentaviin valtioyhteiskuntiin, joiden olemassaolon päätarkoitus oli valloittaa pysyvästi alistussuhteeseen muita alueita. Toki myös vastakkainen, eettinen ja kestävään kehitykseen pyrkivä tendenssi on elänyt ja kehittynyt näiden yhteiskuntien sisällä tähän päivään asti.

Aristoteles ei pohtinut sitä, että oikeudenmukaisuutta voitaisiin noudattaa yhteiskunnassa, jossa samat säännöt koskevat kaikkia asukkaita, ts. jossa kaikilla olisi kansalaisoikeudet. Hän ei myöskään pohtinut kansainvälisen lain mahdollisuutta. Eikä hänen päähänsä voinut pälkähtää kysymys siitä, voisiko ihmiskunta joskus päästä ikuisen rauhan tilaan.

Nuo kysymykset oli mahdollista nostaa ajatuksena ilmoille vasta uuden ajan myötä, maailmanmarkkinoiden muodostuttua. – Viisas filosofi filosofoi vain siltä pohjalta, mikä edessäoleva todellisuus on. Hän kieltää jo lähtökohtaisesti haihattelun ja puhtaasti utopistiset pohdiskelut.

Joka tapauksessa, Aristoteleen polista koskevassa ydinajatuksessa (niin kuin se tässä on tulkittu) on jotain ikuisesti oikeata. Voidaan kenties sanoa, että se on tärkein näkökulma “ihmiskunnan tiehen”, historian päämäärään.

Polis voi toteutua vain globaaliyhteiskunnassa

Tieteellis-tekninen kehitys on johtanut siihen, että vapaa-aikaa tulee olemaan yhä enemmän. Digitalisaation ja automatisaation seurauksena merkittävä määrä nykyisenkaltaisista työpaikoista häviää ja työn merkitys muuttuu. Yuval Noah Harari pohdiskelee, että syrjäytyneet ihmiset voisivat lievittää vapaa-ajan ongelmiaan pelaamalla tietokonepelejä. [7] Tällainen näköala on kammottava.

Lisääntyvä vapaa-aika ja yleensä vapautuminen orjuuttavista työtehtävistä merkitsee, että ihmisten keskinäiselle, oikeudentajuun perustuvalle kanssakäymiselle tulee tilaa. Orjia ei tarvita, ei edes palkkaorjuutta. Jokaiselle maapallon asukkaalle voidaan, ja tulee taata kansalaisoikeudet eli ihmisoikeudet.

Tämä edellyttää lyhyesti sanoen kolmea asiaa:

1. Vallan hajauttamista niin että esim. ”poliksen kokoiset”, mutta myös pienemmät perusyhteisöt säilyttävät taloudellisen, poliittisen ja aatteellisen itsenäisyytensä ja sananvaltaa sekä omiin asioihinsa että yleensä maailman asioihin.

2. Opetusjärjestelmän uudistamista. Ennen kaikkea on tunnustettava tiedon ideologinen luonne – eli se, miten erilaiset edut vaikuttavat mielipiteisiin, oli sitten kysymyksessä kadunmies, poliitikko tai huippuasiantuntija. Toiseksi on pyrittävä kokonaiskuvaan niin historiasta kuin nykymaailmasta. Kolmanneksi, opetuksen ja tutkimuksen vapaus ja kaikille avoin reilu väittely opintojen päämenetelmänä.

3. Globaaliyhteiskunnan korkeimmaksi arvoksi tulee tunnus ”palkkaa on maksettava myös ja ennenkaikkea totuudenrakkauden, oikeudentajun ja solidaarisuuskyvyn perusteella”. Vasta silloin oikeudenmukaisuutta arvostetaan muutenkin kuin tyhjänä fraasina.

LÄHTEET:

[1] Aristoteles: Politiikka, teokset osa VIII, Selitykset laatinut Juha Sihvola, Gaudeamus 1991, 9.

[2] Emt, 225.

[3] Juha Sihvola: Hyvän elämän politiikka – näkökulmia Aristoteleen poliittiseen filosofiaan, Tutkijaliitto 1994, 117.

[4] Aristoteles, Politiikka, 10.

[5] Emt. 10.

[6] Ks. mm. Kari Latvus: Tutkijan megavisio maailmasta on innostava mutta yksipuolinen, Maan suola 15.3.2019.

ARTIKKELIKUVA:

Antiikin kreikkalaisen teatterin rauniot. Csontvary Kosztkan maalaus vuodelta 1904-05, Unkarin kansallisgalleria. FulAnd, Flickr

Kirjoittajasta

Heli Santavuori

Toimitussihteeri, sivujen toteutus ja ulkoasu. VSK-työryhmä. Muistelmat ja tarinat.
Uuden Suomen blogi
Helin liikuntaoppaat ja muita julkaisuja CDON.comista

Kirjoita kommenttisi tähän.

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.