Aivan kuten ihminen on täydellistyneenä elävistä olennoista paras, siten hän lain ja oikeuden ulkopuolella ollessaan on kaikista huonoin. Väärämielisyys on aseistettuna turmiollisinta. Ihminen on syntyjään varustettuna asein, joita pitäisi käyttää käytännöllisen järjen ja hyveen mukaisesti. Niitä voi kuitenkin käyttää myös aivan päinvastaisiin päämääriin. Siksi ihminen ilman hyvettä on mitä julkein ja moukkamaisin olento, joka on miltei toivoton hekumallisuudessaan ja mässäilynhalussaan.” – Aristoteles (1)Politikoinnin juuret ovat apinaihmisten laumoissa
Lauma oli luonnonvalinnan yksikkö ja saattoi lisätä selviytymismahdollisuuksiaan olemassaolon taistelussa me-henkeä lujittamalla. Muut laumat olivat verivihollisia. Yksilö saattoi laumassaan alistaa muita kunnostautumalla me-hengen puolustamisessa ja kehittämisessä yhteenotoissa muita laumoja vastaan.
Niin vaistomaista kuin tuollainen sokea egoismi olikin, apinaihmisten laumassa se oli darwinistisesta näkökulmasta katsoen sekä yksilön että lauman kannalta rationaalista.
Poliittinen evoluutio yhteiskunnassa
Politikoinnin perustana on ihmisen ”luonto”, hänen yksilö- ja ryhmäkäyttäytymistään säätelevä geenipooli.
Politiikan näkökulma käsittelemiinsä asioihin on ”me vastaan muut”.
Erilaisten yhteiskunnallisten eturyhmien välinen politikointi, poliittinen evoluutio, on aina ja ikuisesti biologisen evoluution, eläimellisen moraalievoluution, jatke, sen omalaatuinen ilmenemismuoto. Edistyksellisinkin poliittinen puolue tai liike, mitä järkevin poliittinen uudistushanke, oikeutettu vallankumous jne., ne kaikki kantavat sisällään eläimellisen poliittisen evoluution, siis eläimellisen olemassaolon taistelun, potentiaalia.
Yksilöt voivat vaikuttaa omiin asioihinsa yhteiskunnassa lähinnä tuollaisten eturyhmien kautta, niiden sääntöihin, tavoitteisiin, tapoihin ja henkeen mukautumalla, niihin samaistumalla, niitä edustamalla.
Politikoidessaan, ajaessaan etujaan, tuollaiset intressiryhmät toimivat ryhmänä – kirjaimellisesti – luonnostaan irrationaalisesti. Vastaavasti toimiessaan tuollaisten intressiryhmien edustajina yksilöt toimivat hekin luonnostaan irrationaalisesti.
Ensinnäkin jo lähtökohtaisesti politikoimiseen ei kuulu koko yhteiskunnan etujen huomioiminen, pyrkimys kokonaiskuvaan ihmisten maailmasta, objektiivisen totuuden etsiminen mistään yhteiskunnalle tai ihmiskunnalle tärkeästä asiasta.
Se näkyy siitä, miten poliittisia väittelyjä käydään. Niiden muodollinen rationaalisuus ei poista sitä tosiasiaa, että ne ovat luonteeltaan irrationaalisia. – Keskustelijat puhuvat yleensä toistensa ohi, koska perustavimpiakaan käsitteitä ei tehdä selväksi.
Toiseksi yksilö ryhmään kuuluessaan haluaa luonnostaan puolustaa sen etuja irrationaalisesti muita ryhmiä vastaan korostaakseen sillä tavalla omaa tärkeyttään ja saadakseen itselleen huomiota, tunnustusta ja vaikutusvaltaa. Ja noin hankkimaansa vaikutusvaltaa yksilö käyttää luonnostaan paitsi muiden ryhmien niin myös ja ennen kaikkea oman ryhmänsä jäsenten alistamiseen.
Hitlerin Saksa – eläimellistä poliittista evoluutiota huipussaan
Ellei ihminen pyri hillitsemään luontoaan, hän käyttäytyy yhteiskunnassa kirjaimellisesti luonnostaan kuin apinaihminen. Jos hän antaa itselleen oikeuden toimia sokeasti geenipoolistaan kumpuavien vaistomaisten halujen, tarpeiden, vaikuttimien, uskomusten, arvojen jne. pohjalta, hänestä tulee elinkelvoton olento.
Hitlerin Saksa on esimerkki yhteiskunnasta, jossa apinaihmisen geenipoolia hyödynnettiin politiikassa ja eläimellinen poliittinen evoluutio kehittyi äärimmilleen. Julkilausuttuna ”poliittisena ohjelmana” oli oman ”rodun”, oman ”kansan” ylemmyys ja oikeus karkottaa, alistaa tai tuhota muita, alempia ”rotuja” ja ”kansoja”.
”Aatteellisena” perustana tälle eläimelliselle poliittiselle evoluutiolle oli vääristelevän yksipuolinen tulkinta Darwinin näkemyksestä olemassaolon taisteluun. Darwinin näkemyksen mukaan olemassaolon taistelussa menestyy kelpoisin. Monilla lajeilla kelpoisuuteen kuuluu kyky yhteistoimintaan. Hitlerin Saksassa kelpoisimmaksi tulkittiin fyysisesti voimakkain, raain, väkivaltaisin.
Eläimelliseen poliittiseen evoluutioon perustuva me-henki näkyi räikeimmillään SS-joukoissa niiden jäsenten pyrkiessä kunnostautumaan juutalaisten joukkomurhissa Saksan miehittämissä maissa.
Hitlerin Saksassa näkyi eläimellisen poliittisen evoluution olemus.
Hitlerin Saksa osoitti oikeaksi Aristoteleen Politiikka-teoksessaan esittämän näkemyksen, että jos ihminen luopuu kokonaan oikeudenmukaisuudesta, hänestä tulee “elävistä olennoista huonoin”.
(1) Aristoteles, Politiikka, s. 10
» Alkuun » Historianfilosofiaa »
“me apinat” 🙂 No joo, juttu oli ok, mutta natsikortti turhan pieniin vedetty, eli eiköhän tässä lähihistorian sivu, ole sisältänyt tuota murhaamiskykyä ja säälimättömyyttä….sekä hyödyntavoittelua ihan kautta linjan = siis maapallolla. Yksi Saksan kansa- Hitlerin ja muiden johdolla- ei anna kuvaa tarpeeksi laajalti. Tappamisen kyky on joka paikassa, joko yksittäin tai massana. .
Mutta tokihan natsi käyvät helpoiten esimerkistä.