“Evolutivismi” vai anarkismi?
IDEA-teemalehdessä 1/2022 julkaistiin useitakin kriittisiä artikkeleita David Wengrow’n ja David Graeberin menestysteoksesta “Alussa oli …ihmiskunnan uusi historia”. Tässä yksi niistä.
David Graeberin ja David Wengrow’n teos Alussa oli… Ihmiskunnan historia on 530-sivuinen tiiliskivi. Se on täynnä mitä kiehtovinta tietoa erityisesti esihistorian loppupuolen erilaisista yhteiskunnista eri puolilta maapalloa
Tämä kaikki kahden rautaisen ammattilaisen kertomana. Selvästikin heillä on suuri lukeneisuus (ja lukeneisuuden ohella vilkas ja vallaton mielikuvitus), mutta molemmilla myös paljon kokemusta kenttätyöstä, Wengrow’lla arkeologian, Graeberilla antropologian alalla.
Tämän kokemukseen ja tietomäärän suhteen me olemme nöyriä oppilaita. Matti Puolakka, jonka näkemykseen kritiikkimme perustuu, korosti aina, että konkreettisissa yksityiskohdissa erityisalojen asiantuntijoilla on totta kai paljon enemmän tietoa ja näkemystä. Meidän vahvuutemme on kokonaiskuva sekä se filosofinen metodi, johon se perustuu.
Jälkimmäisessä suhteessa kritiikkimme kuitenkin on jyrkkää.
Teksti jatkuu suositusten jälkeen
Aiheeseen liittyvää
Olipa kerran historian tarina
Olisi odotettavissa että teos, joka julistaa olevansa “ihmiskunnan uusi historia” sisältäisi jonkinlaisen vakavasti otettavan aatehistoriallisen analyysin nykyisen historiantutkimuksen tilasta, sisällöstä ja siihen liittyvästä tieteenfilosofiasta ja tutkimusmetodeista.
Mistään tällaisesta ei ole puhettakaan. Sen sijaan jo kirjan alussa rakennetaan olkiukko, jota kutsutaan “historian tarinaksi”. Se on seuraavanlainen:
“Olipa kerran, niin tarina kuuluu, aika, jolloin elimme pikkuisissa metsästäjä-keräilijäryhmissä lapsenomaisen viattomuuden tilassa. Nämä ryhmät olivat tasa-arvoisia, mikä oli mahdollista nimenomaan siksi, että ne olivat niin pieniä. Tämä onnellinen olotila päättyi vasta ‘maanviljelyn vallankumoukseen’ ja ennen kaikkea kaupunkien syntyyn. Nyt tie oli avattu ‘sivilisaatiolle’ ja ‘valtiolle’ – ja niiden muassa näyttämölle astuivat kirjoitettu kieli ja kirjallisuus, tiede ja filosofia, mutta samaan aikaan myös jotakuinkin kaikki ihmiselämän kurjat puolet: patriarkaatti, vakinaiset armeijat, joukkoteloitukset ja rasittavat byrokraatit, jotka edellyttävät meidän käyttävän ison osan elämästämme kaavakkeiden täyttämiseen.” (14–15)
Tätä historian tarinaa he sitten ryhtyvät kumoamaan. He eivät siis polemisoi mitään eksaktia tieteellistä teoriaa tai traditiota vastaan. Ikään kuin empiiriseen tietoon pohjautuvaa ihmiskunnan historiaa ei ennen olisi kirjoitettu.
He vastustavat tarinaa, jonka he ovat itse koonneet, ja jonka he esittävät useita kertoja aina hieman eri muodossa, värittäen sitä milloin milläkin lisämääreellä.
“Tämä on tietenkin karkea yksinkertaistus”, he jatkavat, mutta väittävät silti, että “juuri tämä syntykertomus nousee pintaan aina kun kuka tahansa, työpsykologi tai kumouksellinen teoreetikko” lausuu jotain esihistoriaan liittyvää.
Jos heidän esittämänsä ”historian tarina” otetaan kokonaisuutena, niin sellaista ei ole olemassakaan. Ei yksikään populäärikirjoittaja, historiantutkija tai filosofi sellaista esitä.
Evoluutio on totta ja historiassa on kehitysvaiheita
Seuraavaksi G&W käyvät ns. “evolutivismin” kimppuun. He ilmoittavat:
“Jotta saisimme tolkkua kaikesta siitä uudesta informaatiosta, joka nyt on silmiemme edessä, valtavien tietomäärien yhdistely ja siirtely ei kuitenkaan riitä. Tarvitaan myös käsitteellistä siirtymää.” (17)
Käsitteellinen siirtymä on “luopuminen kulttuurievoluution käsitteestä”, joka heidän mielestään tarkoittaa ajatusta, että yhteiskunnat voidaan pistää jonoon sen mukaan, millä kehitysasteella ne ovat, ja että “kehitysasteita taas määrittävät niille tyypilliset teknologiat ja järjestäytymisen tavat (metsästäjä-keräilijät, viljelijät, kaupungistunut teollisuusyhteiskunta ja niin edelleen).” (17)
He väittävät, että tämä käsitys oli taantumuksen vastareaktio Amerikan alkuperäiskansojen kritiikille Euroopan oloja kohtaan. Se kritiikki onkin kirjan parasta antia ja varsin mielenkiintoista luettavaa. Mutta väite, että kulttuurievoluution käsite olisi pelkästään alkuperäiskansojen kritiikin torjumiseksi kehitetty, menee aivan liian pitkälle.
Sillä mitä “evolutiivinen ajattelutapa” oikeastaan on? Evoluutiolle on myös suomenkielinen sana, ja se on kehitys. Kysymys on siis perimmäisestä, ns. ensimmäisen filosofian eli ontologian ongelmasta: Mitä on kehitys? Miten se eroaa muista muutoksen ja liikunnan lajeista?
Näitä kysymyksiä ovat filosofit pohtineet siitä lähtien, kun filosofiaa on ollut olemassa, ja uudet sukupolvet ovat uudelleen ja uudelleen joutuneet niitä kysymään.
G&W haluavat kuitenkin hylätä koko kehityksen käsitteen, ainakin jos sitä sovelletaan yhteiskuntahistoriaan.
Kun eurooppalaiset kohtasivat toisenlaisia kansoja
1600- ja 1700-luku, jolloin tapahtui kohtaamisia eurooppalaisten ja Amerikan alkuperäiskansojen kesken, oli siirtomaavaltojen kulta-aikaa mutta samalla myös valistusaikaa. Eurooppalaiset alkoivat saada tietoa toisenlaisista yhteiskunnista, kansoista ja elämäntavoista, mikä kiehtoi tavattomasti mieliä. Mutta nuo toiset näyttivät myös “alkukantaisilta” teollistuvan Euroopan yläluokkien silmissä, ja totta kai tuota havaintoa on käytetty myös eurooppakeskeisten ja rasististen asenteiden pönkittämiseen.
G&W syyttävät tästä kaikesta “evolutivismia”. He todella arvostelevat paitsi konkreettisia, aatehistoriassa esiintyneitä vaihejakoja (ja niiden mahdollista väärinkäyttöä), niin hylkäävät ylipäätänsä koko pyrkimyksen jakaa historia vaiheisiin, eli pyrkimyksen ymmärtää historiallisen kehityksen olemusta ja lainalaisuuksia.
Ihmisluonto ei muutu
“Evolutivismin” he käsittävät monella tapaa väärin, mm. väittämällä että se tarkoittaisi valtiottomien kansojen pitämistä tyhminä. Myös Rousseaun “jalo villi” sisältää tällaisen kätketyn ylenkatseen. Tuollaisia asenteita tietysti on ollut ja on ehkä edelleenkin, vaikka vähenevässä määrin. Mutta siitä ei pidä syyttää “evolutivismia”.
Puolakkalaisen näkemyksen mukaan ihmisluonto ei muutu, vaikka ihmisyhteiskunnat ovat kehittyneet vaiheesta toiseen. Aikojen alussa metsästäjä-keräilijöiden heimoissa eläneet ihmiset ovat olleet aivan yhtä “kehittyneitä” kuin mekin, mitä tulee älykkyyteen ja kaikenlaisiin sosiaalisiin kykyihin. Monissa suhteissa he varmasti ovat olleet meitä paljon kehittyneempiäkin, esim. oikeudentajun, vilpittömyyden, vapaudentahdon ja siihen liittyvän itsetunnon sekä myötätunnon kyvyn suhteen. Tämä siksi, että heidän yhteiskuntansa perustui oikeudenmukaisuuteen laadullisesti enemmän kuin meidän.
Päähänpinttymänä valtio
“Evolutivismi” tarkoittaa G&W:n mielestä käsitystä, että valtio on historian päätepiste, ja siihen olemme nyt jääneet jumiin pyristelemään. Tuo on erittäin epäoikeudenmukainen syytös lukuisia kirjoittajia kohtaan, jotka vilpittömästi etsivät ratkaisuja nykymaailman eksistentiaalisiin ongelmiin. G&W ovat itse jumittuneet omaan päähänpinttymäänsä, jonka mukaan valtio (oli se sitten tyrannia tai oikeusvaltio) on kaiken pahan alku ja juuri.
Jos esim. Jared Diamond sanoo, että monimutkainen yhteiskunta vaatii hierarkioita, instituutioita ja lakeja (Alussa oli…, s. 23), niin ei se tarkoita, että Diamondin mielestä taloudellinen riisto ja dominanssi olisi tullut jäädäkseen eikä siitä kannattaisi pyrkiä pois. Päinvastoin, hän ajattelee järkevästi, että muutosyritysten tulisi ottaa huomioon tosiasiallinen tilanne. Se on lähtökohta. Lakeja, instituutioita ja keskusvaltaa tulisi kehittää siltä pohjalta mikä tilanne on nyt.
Valtiottomissa sivilisaatioissa oli paljon hienoja piirteitä, kuten keskustelutaito ja ihmisten itsetuntoinen vapaudentahto. Niistä on todellakin syytä ottaa opiksi, mutta se edellyttää luovaa soveltamista. Mekaanisesti ei edustuksellisen demokratian oloihin voi soveltaa esim. 1600-luvun intiaaniheimojen tapaa neuvotella konsensukseen saakka.
Tätähän eivät anarkistit ilmeisesti halua ajatella. Ja se on suuri sääli.
