Poliittisen evoluution olemus
Ihminen on eläin, joka keskustelee siitä, millaiset keskinäiset välit ihmisillä ja ihmisryhmillä pitäisi olla. Toisin sanoen: ihminen keskustelee siitä, miten olisi organisoitava keskustelu työn- ja hyödykkeiden jaosta.
Poliittinen evoluutio on eturyhmien kamppailua vallasta. Se on eturyhmien kamppailua siitä, miten työn- ja hyödykkeiden jaosta päätetään.
Poliittinen evoluutio on parhaimmillaankin välineellistä etiikkaa, ”reilua peliä”. Se on biologisen evoluution jatkoa, eläimellisen moraalievoluution kehittynein muoto.
Poliittinen evoluutio on rationaalista silloin, kun jokin eturyhmä puolustaa legitiimejä etujaan muita ryhmiä vastaan. Se on silloinkin irrationaalista siinä mielessä, että muiden ryhmien legitiimejä etuja tai varsinkaan koko yhteiskunnan, saati ihmiskunnan, kokonaisetua ei oteta huomioon. Siinä mielessä poliittisen evoluution olemus on siinä, että omia etuja ajetaan sokeasti, irrationaalisesti, eläimellisesti.
Itsetarkoituksellinen oikeudentaju, eettisyys, ei kuulu politiikan olemukseen. Eettisyys tarkoittaa sitä, että puolustetaan kaikkien yhtäläisiä ihmisoikeuksia; niitä puolustetaan itsetarkoituksena eli silloinkin, kun se on itselle ulkoisesti vahingollista.
Poliittinen toiminta on ryhmätoimintaa. Se voi olla eettistä vain toissijaisesti ja satunnaisesti. Sillä on eettinen puolensa silloin, kun sen avulla lisätään yhteiskunnallista oikeudenmukaisuutta.
Sen sijaan ihmisyksilöt pystyvät periaatteessa toimimaan pysyvästi johdonmukaisen eettisesti.
Poliittista evoluutiota voi olla vain ihmisyhteiskunnissa
Ihmisyhteiskunnissa on kaikkia sitovia sääntöjä. Jossain yhteiskunnassa kuninkaalla voi olla aivan erilaiset oikeudet kuin talonpojalla, mutta kummankin edellytetään käyttäydyttävän asemansa mukaisesti: kuninkaan on elettävä ja toimittava niin kuin kuninkaan yleensä edellytetään elävän ja toimivan, talonpojan niin kuin talonpojalta edellytetään.
Kaikkia sitovien sääntöjen rikkomista voi sitäkin olla vain ihmisyhteiskunnissa. Muiden yhteisön jäsenten huijaaminen saa aivan eri luonteen, kun taustalla ovat kaikkia sitovat säännöt.
Edelleen: politiikkaan kuuluu se, että eturistiriidat alistetaan viime kädessä yhteisen johdon ratkaistavaksi.
Eläinlaumoissa ei ole tällaisia kaikkia sitovia sääntöjä ja ristiriitojen ratkaisemista niiden pohjalta. Siksi eläinten laumoissa havaittava ”politikointi” on aivan erilaista kuin poliittinen toiminta ihmisyhteiskunnissa.
Ihmisyhteiskuntien politikointi on kokonaan erilaista myös verrattuna Homo-suvun laumojen ”politikointiin”. Homo-suvun laumat omaksuivat uuden toimeentulotavan, pyyntikeräilykulttuurin, 2,6 miljoonaa vuotta sitten vastauksena ilmaston kylmenemiseen. Oli alistuttava yhdessä sovittuun työn- ja ravinnonjakoon, josta päätettiin ja jota valvottiin leiripaikalla. Työn- ja hyödykkeiden jakoon osallistuvat olivat verisukulaisia tai vähintään elinikäisiä tuttavia.
Sopimuksen noudattaminen tapahtui pakon edessä: lauma oli pieni, sen kaikki jäsenet olivat toimeentulossaan riippuvaisia toisistaan ja toistensa jatkuvan silmälläpidon alaisia. Sopimuksen rikkonut saattoi saada ”sakinhivutuksen” leiripaikalla, pahimmillaan joutua karkotetuksi laumasta, mikä niissä oloissa merkitsi varmaa kuolemaa.
Viime kädessä itsesuojeluvaisto pakotti ”eturyhmät” alistumaan sovittuun työn- ja hyödykkeiden jakoon.
Heimo-organisaatio ja poliittisen evoluution synty
Poliittinen evoluutio saattoi syntyä vain heimo-organisaation pohjalta.
Pyyntikeräilyä harjoittaneet heimot, ensimmäinen ihmisyhteiskunta, syntyi 60.000 vuotta sitten, kun jotkin Homo sapiens -laumat luonnonolojen vaikeutuessa joutuivat kehittämään laumojen sisäistä ja niiden välistä yhteistyötä.
Heimoon kuului useita perusyksiköitä. Työn- ja ravinnonjako tapahtui perusyksiköiden sisällä, ei niiden välillä. Tuo oli ratkaiseva muutos Homo-suvun laumoihin verrattuna. Perusyksiköt eivät olleet välittömän toimeentulon hankkimisessa riippuvaisia toisistaan. Silti ne kuuluivat samaan hallinnolliseen kokonaisuuteen, samat säännöt koskivat kaikkia heimon jäseniä, vaikka he eivät olleet verisukulaisia tai edes henkilökohtaisia tuttavia. Se erotti heimon kaikista eläinyhteisöistä – myös Homo-suvun laumoista.
Heimon kaikkia jäseniä koskevien sääntöjen avulla puolustettiin heimon jäsenten ”ihmisoikeuksia”. Heimossa ihminen järjestäytyi omaa biologista luontoaan, yksilö- ja ryhmäkäyttäytymistään säätelevästä geeniperimästään kumpuavaa sosiaalipsykologista vallanhimoa vastaan.
Heimo oli ensisijaisesti poliittinen organisaatio. Eturyhmät kamppailivat eduistaan keskenään heimon sääntöjä noudattaen.
Heimon rakenteissa näkyi oikeusvaltion aihio: Heimopäällikkö valittiin rauhanomaisesti, hänen valtansa ei perustunut voimaan eikä hänellä ollut erityisiä etuoikeuksia tai välineitä asemansa turvaamiseksi, vaan vain tehtäviensä täyttämisen tuoma arvovalta. “Kansankokouksessa” kaikilla oli oikeus osallistua heimon asioista päättämiseen. – Siinä oli heimo-organisaation menestyksen salaisuus.
Heimossa taloudellispoliittinen valta oli hajautettu alaspäin, perusryhmiin. Sääntöjen valvonta, ihmisen biologisen luonnon yhteiskunnallinen kontrollointi tapahtui siten ”luonnollisella tavalla”. Erillistä pakotuskoneistoa ei ollut.
Yhteiskunnan perusristiriidassa, keskusvallan ja perustason ristiriidassa, hallitseva puoli oli perustaso, yksilöt heimon perusyksiköissä.
Heimon sisällä yksilöt saivat vaihtaa perusyksikköä. He saattoivat siis liittoutua heimon sisällä keskenään esimerkiksi yhteisten arvojen pohjalta, sen pohjalta miten he suhtautuivat heimon sääntöihin.
Suhtautumisesta heimoon, sen muihin jäseniin ja perusyksiköihin tuli uudenlainen ongelma: harkinnan ja tietoisen valinnan kysymys.
Heimo loi edellytykset itsetarkoituksellisen oikeudentajun, oikeusälyn, kehittymiselle. Ja sen pohjalta syntyi inhimillinen tietoisuus, inhimilliset tunteet, ystävyys ja rakkaus, innovatiivinen teknologia, taide jne.
Heimo-organisaatiossa yksilöistä tuli persoonia. Persoona on yhteiskunnan täysivaltainen jäsen, joka tietoisena oikeuksistaan ja velvollisuuksistaan ottaa itsenäisesti kantaa elämäänsä vaikuttaviin yhteiskunnallisiin asioihin.
Heimoyhteiskunta syntyi oikeusvaltion aihion pohjalle. Heimo oli luonnonvalinnan yksikkö, jossa oikeudenmukaisuudesta tuli valtti taistelussa olemassaolosta.
Ulospäin heimot pysyivät suljettuina yhteisöinä. Säännöllistä – tarkkaan säänneltyä – yhteistyötä oli vain muutaman vierekkäisen heimon kanssa.
Heimot olivat olennaisesti rauhanomaisia. Se ei kuitenkaan johtunut siitä, ettei ihmisen käyttäytymistä säätelevässä geenipoolissa olisi ollut halua ”sotia”, so. halua alistaa ja tuhota vieraita ihmisryhmiä. Mutta pyyntikeräilykulttuurin oloissa sodat eivät kannattaneet. Niiden avulla ei voitu perustaa riistoyhteiskuntaa, ei edes orjanomistusjärjestelmää. Yhteenottoja vieraiden heimojen kanssa pyrittiin välttämään siksikin, että heimon miespuolisten jäsenten lieväkin haavoittuminen saattoi niissä oloissa koitua kohtalokkaaksi koko heimolle.
Sivilisaatiot
Sivilisaatiot syntyivät esihistorian loppupuolella, kun siirryttiin maatalouteen, ravinnon keräilystä ja pyytämisestä sen tuottamiseen. Prosessi kesti vuosituhansia eikä se kokonaisuutena ollut tietoisen toiminnan tulosta: luonnonmukaisia kasveja valikoitui vähitellen viljellyiksi ja jotkin eläinlajit alkoivat kesyyntyä.
Olennaista ei ollut toimeentulotavan muutos sinänsä vaan sen aiheuttama muutos yhteiskunnan sisäisissä suhteissa.
Maatalouteen siirryttäessä perusryhmien koko kasvoi, työnjako kehittyi ja työnjaon piiri laajeni. Jokapäiväinen elanto ei enää ollut riippuvainen vain perusryhmien sisäisestä vaan koko heimon kattavasta työnjaosta, sitten kylien, kaupunkimaisten taajamien, ammattiryhmien ja lopulta jopa talousalueiden välisestä työnjaosta.
Kaikkia koskevien sääntöjen piiriin kuuluvien ihmisten lukumäärä kasvoi. Kumulatiivisesti kehittyvän työnjaon myötä ihmiset jakautuivat yhä moninaisempiin ryhmiin, jotka ryhminä kamppailivat eduistaan, siitä miten hyödykkeet jaetaan.
Sivilisaatioissa tuotanto muuttui yhteiskunnalliseksi. Se johti vähitellen keskusjohdon muodostumiseen perusyhteiskuntien yläpuolelle.
Sivilisaatiot jakautuivat kahteen yhteiskuntatyyppiin sen mukaan, kumpi puoli – keskusvalta vai perustaso – oli yhteiskunnan perusristiriidassa pääasiallinen puoli.
Toisaalla olivat rauhanomaiset asukastaajamat, toisaalla sotaisat päällikkökunnat. Jälkimmäiset olivat luokkayhteiskunnan ensimmäinen muoto, ja niistä kehitys johti kaupunkivaltioihin, luokkayhteiskuntiin, joista tuli historiallisen kehityksen pääuoma.
Sivilisaatioiden alkuvaiheessa edellistä mallia edusti Induskulttuuri, jälkimmäistä Sumerin kaupunkivaltiot. Sekä Induskulttuuri että Sumer olivat tyypillisesti maatalousyhteiskuntia. Elinkeinorakenne oli suhteellisen yksinkertainen ja selväpiirteinen. Molemmat pyrkivät laajentumaan, edellinen rauhanomaisesti, jälkimmäinen väkivaltaisesti.
Rauhanomaisissa asukastaajamissa perustason yhdyskunnat olivat taloudellispoliittisesti omavaraisia. Niillä oli ”omaa omaisuutta” ryhmäomistuksen muodossa ja suoraa sananvaltaa ”keskinäiseen jakoon”, koko yhteiskunnan tai jonkin sen osa-alueen piirissä yhteiskunnallisesti tuotetun ”kakun” jakamiseen. Keskusvallan tehtävä oli palvella perusyksiköiden välisen yhteistyön kehittymistä. Perusyksiköiden ei tarvinnut välttämättä alistua keskusvallan tahtoon.
Kaupunkivaltioissa keskusvalta riisti ruohonjuuritason perusyksiköiltä, kyliltä, ammattiryhmiltä jne. niiden poliittisen itsenäisyyden ja vei siten myös niiden taloudellisen riippumattomuuden. Se muodosti valtarakenteita, joilla esti suuren enemmistön osallistumisen yhteiskunnallisista asioista päättämiseen.
Se tapahtui ihmisen geeniperimän sanelemalla luonnonlain omaisella väistämättömyydellä. Luonnonoloissa tapahtuneet muutokset, jotka pakottivat laajojen kastelujärjestelmien rakentamiseen, loivat sille aineelliset edellytykset.
Sumerin kaupunkivaltiot olivat ensimmäisiä ihmisyhteiskuntia, joihin syntyi armeija, eli pysyvästi aseissa olevien miesten ammattikunta.
Sivilisaatiot olivat avoimia yhteiskuntia, ne pyrkivät laajentumaan ulospäin. Siten niistä alkoi kehitys kohti ihmiskunnan yhtenäistymistä.
Valtioyhteiskunnat
Poliittinen evoluutio huipentuu valtioyhteiskunnassa.
Valtioyhteiskunnat ovat luokkayhteiskuntien kehittynein muoto.
Valtioyhteiskunnan perusristiriita: toisaalla keskusvalta, etuoikeutettu eliitti, pyrkii lujittamaan ja laajentamaan valtaansa, määräämään hyödykkeiden ja (vähäisemmässä määrin) työnjaosta yhteiskunnassa ja alistamaan muita kansoja ja valtioita valtansa alle, toisaalla perustason kansalaiset ja yksiköt pyrkivät riippumattomuuteen keskusvallasta.
Valtioyhteiskunnassa etuoikeutetun eliitin asema ja oikeudet on institutionalisoitu laeilla.
Armeija erillisenä ammattikuntana torjumaan eliitin aseman sisäisiä uhkia ja edesauttamaan ulkoisia laajenemispyrkimyksiä syntyi luokkayhteiskunnassa. – Marxilaisen näkemyksen mukaan siinä on valtioinstituution olemus: se on väkivaltakoneisto. Hegelin mukaan valtioyhteiskunnan olennaisin piirre ovat lait. – Molemmat näkemykset pitävät paikkansa, mutta ihmiskunnan tulevaisuuden näkökulmasta Hegelin näkemys on perustavampi.
Kapitalismin historia on syntymästään saakka 1100-luvun Italian kaupunkivaltioissa ja Magna Cartan 1200-luvun Englannissa ollut imperialismia harjoittavan demokraattisen markkinatalouden historiaa.
Kapitalistisen markkinatalouden syntymisessä oli keskeisessä asemassa paikallisen (kauppa)tavaratuotannon kehittyminen. Pohjois-Italian kaupunkivaltioissa eri teollisuudenaloilla, kauppiailla ja käsityöläisillä oli taloudellisia toimintaoikeuksia. Englannissa Magna Carta takasi paitsi yksilöille niin myös esimerkiksi ammattikilloille oikeuksia suojaksi kuninkaan mielivaltaa vastaan. Taloudellista valtaa oli hajautettu.
Toisaalta kapitalismin synnylle oli ratkaisevaa laillisuusperiaate: kapitalistiluokan piirissä kehittyi lainsäädäntöä ja oikeuslaitos. Kaupankäynti vaati sitä.
Se oli aivan erilaista kapitalismia kuin ensimmäisen teollisen vallankumouksen tuloksena syntynyt 1800-luvun alun Englannin kapitalismi, jossa lapset tekivät kaivoksissa 16-tuntisia työpäiviä, tai toisen teollisen vallankumouksen jälkeen syntynyt imperialismi, jossa suurvallat väkivalloin hankkivat itselleen siirtomaita ja kiistelivät niiden jakamisesta keskenään.
Demokraattiset valtiojärjestelmät ilmaantuivat maailmaan suunnilleen samoihin aikoihin kun kansainvälinen laki alkoi kehittyä. Kaupan kehittyminen vaati kansainvälistä oikeutta.
Samaan aikaan syntyi sanomalehdistö, josta kehittyi vähitellen ”neljäs valtiomahti”.
Sorretut kansanosat ovat aina saaneet ihmisoikeuksia ja suuremman osuuden yhteiskunnallisen tuotannon tuloksista vain oman kamppailunsa tuloksena. Sorrettujen taistelulla yhtäläisten oikeuksien puolesta on aina eettinen puolensa. Mitä tasavertaisemmat oikeudet he saavat osallistua yhteiskunnalliseen keskusteluun, sitä kestävämmällä pohjalla yhteiskunta on.
Poliittinen demokratia on olemukseltaan demokraattisesti säädeltyä väittelyä ”kakunjaosta” ja muista yhteiskunnallisesti merkittävistä aiheista. Valistunut yleinen mielipide saa yhä suuremman merkityksen. Se pakottaa valtiot (ja niitä johtavat puolueet) oppimaan historiastaan. Esimerkkinä siitä ovat anteeksipyynnöt, joita demokraattisten suurvaltojen johtajat ovat viime vuosina esittäneet edeltäjiensä imperialistisista rikoksista vuosikymmeniä sitten.
Demokraattisimpienkaan valtioiden sisäiset säätelymekanismit eivät kyenneet estämään niiden ulkopolitiikan aggressiivisuutta. Esimerkiksi ensimmäisen maailmansodan, joka oli imperialistinen uudelleenjakosota, aloittivat aikansa kehittyneimmät demokratiat. – Vuoden 2003 Irakin sodan jälkeen mikään demokraattinen maa tuskin kykenee aloittamaan avoimen imperialistista hyökkäyssotaa.
Rooman klubin julkaisi vuonna 1972 ”Kasvun rajat” -raporttinsa, jossa ihmiskuntaa varoitettiin perustellusti kohtalokkaiden ympäristötuhojen mahdollisuudesta. Demokraattisimmatkaan valtiot ja niiden politiikasta päättävät puolueet eivät ole ottaneet uhkaa lainkaan riittävän vakavasti. – Pariisin ilmastosopimuksesta – niin riittämätön kuin se onkin – on tullut normi, josta irtisanoutumisen valistunut yleinen mielipide tuomitsee jyrkästi.
Elämme globaalin spekulatiivisen finanssipääoman ylivaltaan perustuvan markkinatalouden aikaa. Maailmaa hallitsee aseellisen imperialismin sijaan finanssi-imperialismi. Spekulatiivinen finanssipääoma on hallitsevassa asemassa maailmantaloudessa. Se on kasvattanut globaalin eriarvoisuuden järjettömiin mittoihin. Se ajoi maailmantalouden täydellisen romahduksen partaalle vuonna 2008. Edessä on uusi finanssikriisi – monien arvovaltaisten näkemysten mukaan jopa pahempi kuin edellinen. Tätäkään uhkaa ei ole otettu lainkaan riittävän vakavasti. – Mutta enää kukaan ei voi ilkkua niille, jotka varoittavat kriisin uhasta, kuten ennen vuotta 2008 tapahtui.
Globaalien ongelmien kärjistyessä yhteiskunnallista keskustelua vääristää kasvavassa määrin internetin vahvistama vihapuheen ja valeuutisten tulva. Siinä näkyy pähkinänkuoressa ihmiskunnan itsetuhon uhka. – Mutta miten tahansa ei yhteiskunnallinen keskustelu voi enää taantua. Läntisissä demokratioissa avoimesti rasistiset ja fasistiset mielipiteet eristävät esittäjänsä väistämättä marginaaliin.
Poliittisesta eettiseen evoluutioon
Kaikki tähänastiset valtioyhteiskunnan muodot ovat päätyneet tavalla tai toisella umpikujaan: avoin väkivaltainen imperialismi ajautui ensimmäiseen maailmansotaan, avoimesti eläimelliseen moraalievoluutioon tukeutunut Hitlerin Saksa tuhoutui toiseen maailmansotaan, sorrettuja luokkia edustavien puolueiden johtama sosialismi eri muodoissaan päättyi byrokratian valtaannousuun, kapitalismin kultakausi toisen maailmansodan jälkeen vaihtui 1970-luvulta lähtien uusliberaalin talouspolitiikkaan, spekulatiivisen finanssipääoman hallitsema markkinatalous on osoittautunut kykenemättömäksi estämään toistuvia finanssikriisejä.
Tähän saakka historiassa yhteiskunnallista oikeudenmukaisuutta on edistetty pääasiassa poliittisin menetelmin, oikeudenmukaisesti toimivien puolueiden ja valtioiden päätöksillä.
Mutta valtiot ajavat etujaan muita valtioita vastaan, puolueet valtioissa edustamansa eturyhmän etuja muita puolueita vastaan. Ne eivät katso ihmiskunnan kokonaisetua.
Yhteiskunnallista keskustelua ei enää ole mahdollista käydä rationaalisesti muuten kuin ihmiskunnan kokonaisedun näkökulmasta. Jonkin valtion, puolueen tai muun eturyhmän erillisetujen puolustaminen käy yhä irrationaalisemmaksi – vaikka keskustelua käytäisiinkin muodollisesti järkevästi ja sivistyneesti. Irrationaaliset puheenvuorot voittavat, vastakkainasettelu kärjistyy.
Selviytyäkseen ihmiskunnan on lajina yhdistyttävä oman itsetuntemuksensa varaan – keskustelemaan lajihistoriansa peruskokemuksista sivistyneiden keskusteluperiaatteiden pohjalta. Valistunut yleinen mielipide pakottaa ihmiskunnan siirtymään eettiseen evoluutioon. Poliittinen evoluutio jää toissijaiseen asemaan eettiseen evoluutioon verrattuna. Poliittisesta toiminnasta tulee demokraattiseen lainsäädäntöön perustuvaa virkamiestoimintaa – tai äärimmäistä taantumuksellisuutta, joka väistämättä eristää itse itsensä.
» Alkuun » Historianfilosofiaa »