Evolutiopsykologiset juuret

Ihmisen evoluutiopsykologiset juuret

Norsulauma
KUVA: Pixabay
Matti Puolakan näkemykseen perustuva artikkeli – OSA 1.

Sisällys

Johdanto

Millä tavalla ihminen erkaantui muusta eläinmaailmasta? Mitkä ovat ihmissuvun synnyn evolutiiviset juuret? – Ihmisen syntyvaiheista ja eläinten käyttäytymisestä tehtyjen uusien luonnontieteellisten löytöjen vuoksi näihin kysymyksiin on vastattava aivan eri tavalla kuin 50 tai jopa 25 vuotta sitten.

Mistä ihminen polveutuu? – Kaikki paleoantropologit, biologit ja evoluutioteoreetikot vastaavat: Itä-Afrikassa 7-1 miljoonaa vuotta sitten kahdelle jalalle nousseista ihmisapinoista. Biologisesti katsottuna tuo on tietenkin kiistaton tieteellinen tosiasia.

Ihmisen evolutiivisia juuria ei kuitenkaan voida etsiä yksinomaan eikä edes pääasiassa anatomiasta tai yleensä biologiasta.

Filosofisesti katsottuna ihmisen evoluutiopsykologiset juuret ovat löydettävissä kaikista niistä eläinlajeista, joiden laumoissa/parvissa on vastavuoroiseen altruismiin perustuvaa moraalievoluutiota.

Moraalievoluutio – lauman/parven sisäisiä suhteita säätelevien käyttäytymistapojen siirtyminen sukupolvelta toiselle – on eläimillä havaittavan kulttuurievoluution muoto. Emme ole nähneet tuota käsitettä muualla, mutta mielestämme välttämätön ihmisen evolutiivisten juurien selvittämiseksi.

Moraalinen kulttuurievoluutio – erotuksena ”teknisestä” kulttuurievoluutiosta – kohdistaa huomion järjestäytymistapoihin. Järjestäytymistapojen näkökulmasta jotkut muut eläinlajit ovat yhtä lähellä tai lähempänä ihmistä kuin mainitut ihmisapinalajit.

Moraalievoluutiota on hyvin monenlaista. Yhteenvetoa siitä ei ole mahdollista tehdä minkään biologisten erityistieteiden pohjalta. Yleistykseen kykenee vain filosofia, erityisesti yhteiskunta-, moraali- ja historianfilosofia.

Lähtökohtana biologinen evoluutio

Näkemyksemme ihmissuvun syntyyn on filosofinen, mutta se perustuu luonnontieteisiin. Ihmisen evolutiivisten juurien biologisen tutkimuksen kannalta erityisen tärkeitä ovat evoluutiopsykologia ja etologia, eläinten käyttäytymisen tutkimus.

Lähtökohtana on darwinismi eli evoluutioteoria ja sen uudet kehitysvaiheet.

Sekä eläintutkimus että empiirinen tieto ihmiseen johtavasta kehityksestä on mennyt mullistavalla tavalla eteenpäin viime vuosikymmeninä.

Ensimmäinen mullistava kehitysaskel oli Gregor Mendelin 1800-luvulla luoman perinnöllisyystieteen yhdistäminen darwinismiin, mikä tapahtui hänen kuolemansa jälkeen 1900-luvun alkuvuosikymmeninä.

Tärkeä mutta lähinnä empiirinen virstanpylväs oli sen selittäminen, miten DNA-molekyylit välittävät perintötekijöitä.

Mielestämme suurimpana darwinismin kehityksen käännekohtana voidaan pitää Stephen Jay Gouldin yhdessä Niles Eldredgen kanssa 1970-luvun alussa julkaisemaa jaksottaisen tasapainon teoriaa. Darwinin näkemyksen mukaan evoluutio tapahtuu tasaisesti. Tosiasiassa evoluutiossa tapahtuu myös murroksia, joiden tuloksena elollinen monimuotoisuus kehittyy harppauksellisen nopeasti.

JUTTU JATKUU MAINOKSEN JÄLKEEN

AdLibriksestä:

Gould, Stephen Jay:
The Structure of Evolutionary Theory.
The Belknap Press 2002.

The world’s most revered and eloquent interpreter of evolutionary ideas offers here a work of explanatory force unprecedented in our time – a landmark publication, both for its historical sweep and for its scientific vision.

Seuraavaa evoluutioteorian kehitysvaihetta enteilivät sukulaisvalintaa eli sukulaisiin kohdistuvaa altruismia koskeva keksintö (William D. Hamilton, 1963) ja vastavuoroista altruismia koskeva keksintö (Robert Trivers, 1971). Vastavuoroinen altruismi oli ongelma Darwinille. Hamilton ja Trivers osoittivat matemaattisten mallien (erityisesti peliteorian) ja systemaattisten empiiristen tutkimusten avulla, miten sukulaisvalinta ja vastavuoroinen altruismi palvelivat luonnonvalintaa.

Vastavuoroinen altruismi, palvelusten vaihto, edellyttää ja kehittää älykkyyttä, yhtä lailla kykyä yhteistyöhön kuin kykyä viekastella ja juonitella oman sosiaalisen aseman parantamiseksi muiden kustannuksella: on valittava, kenelle kannattaa tehdä palveluksia, millaisia palveluksia ja milloin, ja on muistettava, kenelle ja milloin on tehnyt palveluksen ja keneltä voi odottaa vastapalvelusta jne.

On tukeuduttava moderniin evoluutioteoriaan, mutta mielestämme sitä on kehitettävä kriittisesti.

Kulttuurievoluution käsite on tärkeä…

Jo Darwin ja hänen kollegansa Thomas Henry Huxley totesivat, että eläimillä on evoluution myötä kehittynyt perinnöllinen kyky oppia.

Erilaisten tietojen, taitojen ja tapojen oppimista ja sosiaalista välittymistä sukupolvelta toiselle kutsutaan kulttuurievoluutioksi. Eläinten kulttuurievoluution tutkimus on lähtenyt käyntiin vasta viime vuosikymmeninä. Edelläkävijöitä ovat olleet japanilainen eläintieteilijä Kinji Imanishi 1950-luvulta ja englantilainen etologi ja antropologi Jane Goodall 1960-luvulta alkaen.

Esimerkkejä kulttuurievoluutiosta

Muuttohaukkavanhemmat (Falco peregrinus) totuttavat poikasiaan kuukausia selviytymään vähitellen itsenäisesti hengissä luonnossa. Ne opettavat poikasiaan pyydystämään lintuja lennosta lentämällä täyttä vauhtia poikastensa yläpuolella ja pudottamalla niille tappamansa saaliin. [1]

Tuulihaukanpoikaset (Falco tinnunculus) oppivat seuraamaan myyrien ultraviolettia valoa heijastavia hajujälkiä vanhempiensa esimerkin mukaan. Myyräkatovuonna syntyneitä haukanpoikasia hajujäljet eivät kiinnosta, koska ne eivät ole nähneet vanhempiensa seuraavan niitä. [2]

Britanniassa meriharakat (Haematopus ostralegus) avaavat simpukoita kahdella eri tavalla sen mukaan, kumman tavan ne ovat oppineet emoltaan. [3]

Indonesian rannikolla jotkin mustekalat (Amphioctopus marginatus) käyttävät meren pohjasta löytämiään kookospähkinän kuorien puolikkaita suojakilpinään tai pesinään. Ne puhdistavat sen, kantavat haluamaansa paikkaan ja pujahtavat sen suojaan. Jotkin niistä käyttävät jopa kahta kuorenpuolikasta. [4]

Jotkut mustekalat käyttävät työkaluja. Se on kulttuurievoluutiota, mutta ei vielä moraalievoluutiota. KUVA: Pxhere

Intian suokrokotiilit (Crocodylus palustris) ja Mississippin alligaattorit (Alligator mississippiensis) käyttävät tikkuja työkalunaan pyydystäessään lintuja. Ne keräävät tikkuja ja keinottelevat ne kuononsa päälle. Kun pesää rakentava lintu laskeutuu poimimaan tikkuja niiden kuonolta, ne sieppaavat linnun suuhunsa. On havaittu niiden käyttävän tätä keinoa erityisesti keväisin, lintujen pesimäaikaan. [5]

Länsi-Australian rannikolla pullokuonodelfiinin (Tursiops truncatus) naaraat oppivat emoltaan tavan käyttää työkalua pyydystäessään ravintoa. Ne kiinnittävät sienieläimen kuononsa päälle suojaksi hiekalta pyydystäessään merenpohjassa eläviä kaloja. [6]

Delfiineihin kuuluvat miekkavalaat (Orcinus orca) ovat eri puolilla maailmaa omaksuneet aivan erilaiset tavat hankkia ravintoa. Erikoisin tapa on Argentiinan rannikon edustalla elävillä miekkavalailla. Ne pyydystävät hylkeiden poikasia loikkaamalla rantaan niiden perässä. [7]

Vuosikymmeniä on tiedetty, että simpanssit, gorillat, orangit ja bonobot käyttävät työkaluja ravintoa hankkiessaan. Länsi-Afrikan sademetsistä, Brasilian metsämailta ja Thaimaan rannikolta on löydetty karkeatekoisia kivityökaluja, joita ovat käyttäneet simpanssit ja kapusiini– ja makakiapinat tuhansia vuosia sitten. Ne on voitu todeta apinoiden käyttämiksi työkaluiksi, koska niiden lähettyviltä on löydetty jälkiä pähkinöistä, joita ihmiset eivät syö. Ja samalla alueella nykyisin elävien simpanssien on nähty valmistavan ja käyttävän samanlaisia kivityökaluja samanlaisten pähkinöiden avaamiseen. [8]

Simpansseilla on havaittu erilaisia sukupolvelta toiselle siirtyviä kulttuureja. Tutkimuksissa on löydetty melkein 40 erilaista käyttäytymistapaa, jotka viittaavat merkittävään kulttuurien vaihteluun. Näihin tapoihin, joissa vaihtelua havaittiin, kuuluivat mm. työkalujen käyttö, pesänrakennus, sukiminen, sadetanssit ja kosiskelurituaalit. Toisissa laumoissa jotkin tavat olivat käytössä, toisissa eivät. Vaihtelu ei johtunut erilaisista asuinympäristöistä. Sen sijaan erilaiset käyttäytymistavat johtuivat sukupolvilta toiselle siirtyneestä sosiaalisesta oppimisesta ja tavoista – toisin sanoen kulttuurista. [9]

Uudenkaledonianvaristen (Corvus moneduloides) työkalukulttuurissa on ”kumulatiivisia” piirteitä:

Ne käyttävät ja valmistavat työkaluja oksista ja lehdistä (muun muassa erilaisia koukkuja hyönteisten kaivamiseen koloista), ja ajan myötä niiden työkalut ovat tehostuneet, monipuolistuneet ja erikoistuneet. Poikaset kuitenkin opettelevat ensin käyttämään vanhempiensa tekemiä työkaluja ja sitten valmistamaan omia käyttämällä mallina valmiita työkaluja. [10]

Kirjoittajasta

Pertti Koskela

Pertti Koskela

Päätoimittaja. EU- ja taloustutkimus, lähihistoria -työryhmä. Tarinat, musiikki.
Uuden Suomen blogi

Kirjoita kommenttisi tähän.

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.