Ihmisen evoluutiopsykologiset juuret

SIVU 2

…mutta se ei riitä – tarvitaan moraalievoluution käsite

Lähtökohtana ihmissuvun synnyn evolutiivisten juurien selvittämiselle on kulttuurievoluutio kehittyneillä eläimillä. Sellaisiksi luetaan tässä eläinlajit, joiden piirissä yksilöt kamppailevat asemastaan yhteisössään vastavuoroisen altruismin avulla.

Mutta ihmissuvun synnyn evolutiivisia juuria, sitä miten ihmissuku erkaantui eläimistä, ei ole mahdollista selvittää pelkästään kulttuurievoluution käsitteen puitteissa.

Kulttuurievoluutiosta on erotettava sen erityinen muoto, moraalievoluutio. Tuohon eroon ei ole kiinnitetty sen ansaitsemaa huomiota. Emme ole nähneet tuota käsitettä muualla. Uskoaksemme moraalievoluutio on avainkäsite evoluutioteorian seuraavassa kehitysvaiheessa.

Erotuksena ”teknisestä kulttuurievoluutiosta” ”moraalinen kulttuurievoluutio”, lyhyesti moraalievoluutio, tarkoittaa lauman tai parven sisäisiä suhteita säätelevien tapojen, tottumusten ja sääntöjen periytymistä sukupolvelta toiselle. Tuollaiset tavat, tottumukset ja säännöt lisäävät lauman tai parven yhteishenkeä, auttavat ratkaisemaan keskinäisiä riitoja ja parantavat yksilöiden ja yksilöryhmien kykyä yhteistyöhön.

Moraalievoluutio on aivan eri asia kuin ”tekninen kulttuurievoluutio”. Kaikilla eläimillä, joilla on moraalievoluutiota, on myös teknistä kulttuurievoluutiota. Mutta kaikilla eläimillä, joilla on teknistä kulttuurievoluutiota, ei välttämättä ole lainkaan moraalievoluutiota. Esimerkiksi krokotiili, alligaattori ja mustekala käyttävät työkaluja, mutta niillä ei esiinny moraalievoluutiota, esimerkiksi työnjakoa saalistamisessa tai saaliin jakamista.

Moraalievoluution perusta on vastavuoroisessa altruismissa: sitä on havaittavissa vain eläimillä, joiden piirissä on vastavuoroista altruismia.

Moraalievoluutiossa monia muotoja ja niitä ilmenee eri lajeilla eri tavoin.

Kehittyneimpienkin eläinten moraalievoluutio on luonteeltaan eläimellistä. Niillä ei ole inhimillistä tietoisuutta, ei taidetta, innovatiivista teknologiaa, lakeihin perustuvaa yhteiskuntaa jne. Sinänsä yhteishengessä ei ole mitään inhimillistä. Sisäinen yhteishenki parantaa lauman mahdollisuuksia esimerkiksi reviiritaisteluissa muita laumoja vastaan.

JUTTU JATKUU MAINOKSEN JÄLKEEN

AdLibriksestä:

Telkänranta, Helena:
Millaista on olla eläin?.
Suomalaisen kirjallisuuden seura 2015-2019.

Eläinten kognition eli mielen toiminnan tutkimus edistyy nykyään nopeammin kuin koskaan ennen. Tämä teos on uusimman tiedon aitiopaikka. Se kertoo, mitkä eläimet kokevat tunteita, millaisia aisteja eläimillä on ja miksi yksinkertaisetkin otukset oppivat monimutkaisia asioita.

Biologian näkökulmasta moraalievoluutio on ”järkevää käyttäytymistä” niin yksilön kuin lauman / parven kannalta. Mitä parempi yhteishenki laumalla on, sitä paremmat selviytymismahdollisuudet sillä on olemassaolon taistelussa ja sitä paremmat mahdollisuudet yksilöllä on selviytyä laumansa jäsenenä, joka jäsenyys on sille lähes välttämätön. Ja mitä parempi yksilön sosiaalinen asema laumassa on, sitä paremmat mahdollisuudet sillä on saada riittävästi ravintoa ja hankkia parittelukumppaneita ja siten välittää geenejään eteenpäin.

Moraalievoluutiota on havaittavissa valaista ja delfiineistä ainakin miekka- ja ryhävalailla ja pullokuonodelfiineillä, linnuista ainakin korpeilla, harakoilla ja Uuden Kaledonian varislinnuilla sekä Länsi-Afrikan harmaapapukaijoilla, sosiaalisista pedoista ainakin Afrikan villikoirilla ja Aasian vuoristovillikoirilla, lepakoista ainakin vampyyrilepakoilla, apinoista ainakin simpansseilla, kapusiiniapinoilla, bonoboilla, gorilloilla (erityisesti vuoristogorilloilla), orangeilla ja makakiapinoilla.

Esimerkkejä kehittyneiden eläinten moraalievoluutiosta

Moraalievoluutio ilmenee monessa muodossa: yhteistyö ravinnon hankkimisessa, erilaiset tavat jakaa ravintoa, yhteistyö ja kilpailu valta-asemista laumassa/parvessa, erilaiset tavat ratkaista riitoja lauman/parven sisällä, erilaiset tavat vahvistaa yhteishenkeä jne.

Sosiaaliset taidot

”Sosiaaliset taidot ovat voimaa tärkeämpiä.” – Näin tiivisti biologi Matt Ridley käsitellessään urospaviaanien (Papio) tapaa liittoutua halutun päämäärän (parittelun) saavuttamiseksi. [11] – Sama pätee varmasti kaikkiin lajeihin, jotka turvautuvat vastavuoroiseen altruismiin selviytymiskeinona.

Kehittyneiden eläinten laumoissa/parvissa käydään jatkuvaa kamppailua oman aseman parantamiseksi nimenomaan sosiaalisten taitojen avulla.

Simpanssien (Pan troglodytes) taitoa hallita mutkikkaita sosiaalisia suhteita on tutkittu laajalti sekä luonnossa että eläintarhaoloissa.

Simpanssilaumassa jokaisen uroksen tavoitteena on pääsy aflaurokseksi. Tavoitteen saavuttaminen ja säilyttäminen vaatii monimutkaisten sosiaalisten suhteiden verkoston hallitsemista. On löydettävä voimakkaita liittolaisia, on järjestettävä liittolaisille etuja, ennen kaikkea paritteluoikeuksia, on estettävä liittolaisia liittoutumasta itseä vastaan, on hankittava naaraiden tuki, on estettävä kilpailijoita saamasta naaraiden tukea jne. Naaraiden tuki riippuu mm. alfauroksen kyvystä estää pahojen riitojen syntyminen laumassa. Näin siksi, että urosten tehtävä on keskinäisistä erimielisyyksistä huolimatta puolustaa lauman reviiriä.

Alfauroksen alapuolella muut urokset ja naaraat käyvät omia valtataistelujaan.

Simpanssitutkija Frans de Waal kuvasi valtasuhteita Arnhemin eläintarhan simpanssiyhteisön huipulla näin:

Nikkie [alfauros] on asemaltaan ylin apina, mutta se on täysin riippuvainen Yeroenista. Luit on yksilönä voimakkain. Mutta kun kysymys on siitä, kuka voi työntää toisen sivuun, niin Mama [asemaltaan ylin naaras] on pomo. [12]

Alfauroksella on myös tehtävä huolehtia siitä, että riidat lauman sisällä eivät kärjisty liian pahoiksi. Joko se puuttuu asiaan itse tai valitsee toisen uroksen tähän tehtävään. Tappeluksi kärjistyneitä riitoja lopettava uros ei yleensä asetu kummankaan osapuolen puolelle. Jos se alkaa suosia tätä tai tuota osapuolta tekee, se saattaa saada naaraat vastaansa. [13]

Ravinnon jakaminen

Vastavuoroiseen altruismiin kuuluu myös ravinnon jakaminen muillekin kuin lähisukulaisille. Mutta ravinnon aktiivi jakaminen ei ole kovin yleistä. Tunnetuin – ja erikoisin – esimerkki ravinnon aktiivisesta jakamisesta lienee ”vampyyrilepakot” eli verivampyyrit (Desmodontinae), joita biologi Gerald Wilkinson on tutkinut Costa Ricassa.

Verivampyyrit hankkivat öisin ravintoa imemällä verta suurista eläimistä näiden ihoon tekemistään pienistä haavoista. Kaikki eivät aina saa saalista, vaan joutuvat palaamaan yhteiseen päiväkoloon nälissään. Vanhoille ja kokeneille lepakoille näin käy harvoin, nuoremmille useammin. Jo kahden ja puolen vuorokauden veripaasto saattaa koitua lepakolle kohtalokkaaksi. Jotkut lepakot kuitenkin onnistuivat imemään verta yli oman tarpeensa. Wilkinson havaitsi, että ne saattoivat lahjoittaa ylijäämän oksentamalla sen epäonnisemman lepakon suuhun.

Lepakot lepäävät päivät samoissa paikoissa ja ne elävät jopa kahdeksantoistavuotiaiksi, joten ne oppivat tuntemaan toisensa yksilöinä. Ravinnon jaon perusteena ei ole lähisukulaisuus, vaan vastavuoroisuus. Ridley kirjoittaa:

Lepakko, joka on lahjoittanut verta varhemmin, myös saa sitä lahjoituksen kohteena olleelta, lepakko, joka on kieltäytynyt jakamasta omasta osuudestaan, saa saman tylyn kohtelun. Jokainen lepakko näyttää pystyvän pitämään tarkkaa kirjaa tilanteesta, ja ehkä juuri tätä päämäärää palvelee myös niiden harrastama sosiaalinen ruokkoaminen. Lepakot puhdistavat toistensa turkkeja keskittäen ponnistuksensa erityisesti vatsan seutuun. Hyvän aterian syöneen lepakon on vaikea kätkeä pullottavaa vatsaansa sitä puhdistavalta toveriltaan, ja siksi vilpilliset yksilöt paljastuvat nopeasti. Vastavuoroisuus pitää yhteisön aisoissa. [14]

Myös simpansseilla esiintyy ravinnon jakamista. Huomionarvoista on, että simpanssiuros saattaa jakaa ravintoa toiselle, jopa kilpailevalle urokselle silloin, kun se on saanut saalista metsästyksessä, johon tuo sen kilpailijakin on osallistunut. Mutta kilpailijan on kerjättävä osaansa, jakaminen ei ole aktiivia. [15]

Yhteistyö ravinnon hankkimisessa

Yhteistyö ravinnon hankkimisessa on yleistä kehittyneillä eläimillä. Simpanssit metsästävät yhdessä.

Ryhävalaat harrastavat kuplaverkkokalastusta yhdessä. KUVA: Pixabay

Ryhävalas (Megaptera novaeangliae) voi saalistaa yksin tai ryhmässä. Ryhmässä saalistaessaan se käyttää ”hienostuneita saalistustaktiikoita”:

Ryhmissä toimiessaan niiden tehokkain menetelmä on kuplaverkkokalastus. Siinä valaat alkavat 15-25 metrin syvyydessä kiertää kalaparven ympäri, samalla kun ne päästävät ulos pieniä ilmakuplia, joista syntyy eräänlainen kuplaverkko. Ne nousevat ylöspäin kiertäen yhä suppenevaa kehää, jolloin kuplaverkko ajaa kalaparven tiiviiksi joukoksi pintaan, mihin lopuksi jokainen valas tekee syöksyn saaden suun täydeltä kalaa. Tällainen kaikkia hyödyntävä yhteistoiminta edellyttää huomattavaa älyn ja kommunikaatiojärjestelmän kehittyneisyyttä. [16]

Varislinnuista (Corvidae) korpit saattavat metsästää yhdessä silloin, kun mahdollinen saalis on liian suuri yhdelle korpille. Kun arokorpit (Corvus rufficollis) näkevät pesäkolostaan esiin tulleen liskon, niiden yhteistyö alkaa. Kaksi korppia sulkee liskon paluutien pesään. Muut korpit hyökkäävät liskon kimppuun ja nokkivat sen hengiltä. Vasta kun lisko on kuollut, pesänkolon aukkoa vartioineet korpit liittyvät lajitoveriensa seuraan nauttimaan saaliista. [17] Kanadassa korpit ovat oppineet metsästämään jopa karitsoita ja vasikoita. [18]

Länsi-Afrikan harmaapapukaijat (Psittacus erithacus) tekevät nekin omalla tavallaan yhteistyötä ravinnon hankinnassa. Lintu elää luonnonvaraisena Afrikassa suurina parvina, jotka jakaantuvat pienempiin perhekuntiin. Harmaapapukaija hankkii ravintonsa paitsi puista niin myös maasta, mikä lisää vaaroja. Maassa ruokailemiseen valmistaudutaan kerääntymällä sadoittain yhteen paikkaan. Maassa ruokaileminen tapahtuu vuoroissa, jolloin puuhun jääneet parven jäsenet huolehtivat vartioinnista ja varoittavat vaarojen uhatessa. [19]

Sosiaalisten taitojen opettaminen

Kehittyneet eläimet oppivat sosiaalisia taitoja sosiaalisesti. Esimerkkinä siitä Frans de Waalin ja Denise Johanowiczin toteuttama koe. Häntäapinoihin kuuluvan reesusmakakin (Macaca mulatta) normaaleihin tapoihin ei kuulu sovittelu lauman sisäisen riidan jälkeen. de Waal ja Johanowitcz sijoittivat joitakin nuoria reesusapinoita viideksi kuukaudeksi hännättömien karhumakakien joukkoon. Näillä apinoilla on yleisemmin tapana ratkoa riitoja rauhanomaisesti. Nuoret reesusmakakit omaksuivat tuon tavan isänniltään, ja noudattivat sitä senkin jälkeen, kun ne oli palautettu lajitoveriensa joukkoon. [20]

Harmaapapukaijapoikaset varttuvat perhekunnassa parven sisällä vanhempien lintujen koulutettavana vuosia, jolloin ne oppivat parvensa ”kielen” ja tavat, kunnes ne itsenäistyvät ja lähtee perhekunnasta etsimään puolisoa.

Sosiaalisten taitojen opettaminen on tyypillistä muillekin kehittyneille eläimille kuin harmaapapukaijoille, kuten esimerkiksi norsuille. Norsuilla (Elephantidae) on monitasoinen yhteisö: perhekuntaan kuuluu matriarkka, sen tyttäret ja näiden poikaset, jopa viisi tai kuusi perhekuntaa muodostaa sidosryhmän ja saman verran sidosryhmiä muodostaa klaanin. Nuoret ja täysikasvuiset urokset liikkuvat omissa, vähemmän tiiviissä ryhmissään. Nuoret naaraat oppivat äidillisiä taitoja hoitamalla muiden naaraiden poikasia. Urokset lähtevät emonsa luota 10-20 vuoden iässä liittyäkseen muiden urosten laumaan. Vanhemmat urokset opettavat nuorempia kärsivällisesti jopa silloin, kun ovat itse kiimassa, jolloin ne yleensä ottaen ovat hyvin aggressiivisia. [21]

”Hautajaiset”

Norsut tunnetaan myös siitä, että ne järjestävät ”hautajaisia” vainajilleen. de Waal siteeraa kertomusta Amboselin kansallispuistossa Keniassa tapahtuneesta norsun kuolemasta. Nuori naarasnorsu Tina sai salametsästäjän luodin keuhkoihinsa. Tina pakeni yhdessä laumansa kanssa, mutta vähitellen sen voimat alkoivat ehtyä eikä se pysynyt pystyssä, vaikka muut yrittivät tukea sitä nojaamalla siihen. Lopulta se vajosi maahan. Sen sukulaiset yrittivät nostaa sitä ylös ja jopa hakivat heinää ja tarjosivat sitä sille syötäväksi. Sen kuoleman jälkeen lauman muut jäsenet varistivat maata sen päälle ja hakivat läheisestä pensaikosta oksia, joita ne kasasivat ruumiin peitoksi. Iltaan mennessä ruumis oli melkein kokonaan peitetty. Kun lauma lähti aamulla jatkamaan matkaansa, Tinan äiti lähti viimeisenä.

Se katsoi muita selin kuolleeseen tyttäreensä, kurkotti taakseen ja kosketti raatoa takajalallaan useita kertoja ennen kuin se vastentahtoisesti lähti liikkeelle. [22]

Harakoilla on hautajaisia. Se on ilmaus moraalievoluutiosta. KUVA: Pxhere

Esimerkkinä harakoiden (Pica pica) ”hautajaisista” ekologian ja evoluutiobiologian tohtori Marc Bekoff kertoo neljän harakan suhtautumisesta kuolleeseen lajitoveriinsa:

Yhteen harakkaan oli ilmeisesti törmännyt auto ja se makasi kuolleena tien laidassa. Neljä muuta harakkaa seisoivat sen ympärillä. Yksi lähestyi ruumista, nokkasi sitä lempeästi – aivan kuten elefantti tunnustelee toisen elefantin ruumista – ja perääntyi askeleen. Toinen harakka teki samoin. Seuraavaksi yksi harakoista lensi pois, toi tullessaan hiukan ruohoa ja laski sen ruumiin viereen. Toinen harakka teki samoin. Sitten kaikki neljä seisoivat vartiossa muutaman sekunnin ajan ja lensivät pois yksi toisensa jälkeen.’ [23]

Tapahtumasta julkaistun lehtiuutisen jälkeen Bekoff kertoi saaneensa lukijoilta sähköpostia, jossa kerrottiin muiden varislintujen vastaavista ”hautajaisista”. Bekoffin mukaan ”ei ole mitään syytä olla uskomatta, että nämä linnut jättivät harakkamaiset jäähyväiset ystävälleen”. Hän lisäsi, että tällaiset eläinten tunteet ”parantavat niiden selviytymismahdollisuuksia”. [24]

Myös kalifornianpensasnärhet (Aphelocoma californica) järjestävät ”hautajaisia” kuolleelle lajitoverilleen.

Kun närhi näkee kuolleen lajitoverinsa maassa, se keskeyttää puuhansa ja hälyttää kovalla äänellä paikalle parven muita jäseniä. Ne kerääntyvät ruumiin ympärille päästellen hälytysääniä, niin että mahdollisimman monet parven jäsenet osaavat tulla paikalle. Ne lopettavat ruoan hankkimisen siltä päivältä. Linnut välttelevät kuolinpaikkaa ainakin vuorokauden ”hautajaisten” jälkeen. Tutkijoiden mukaan linnut viestivät käyttäytymisellään alueella mahdollisesti piilevästä vaarasta – nehän eivät tiedä, mihin niiden lajitoveri on kuollut. Kaikkien lintujen ja nisäkkäiden ”hautajaisten” takana ovat samat tekijät: ”yksilöiden välisten siteiden vahvistaminen ja mahdollisen vaaran välttäminen”. [25]

Myös simpanssien tiedetään reagoivan lajitoveriensa kuolemaan. de Waal:

”…ne näyttävät tunnistavan toisen kuoleman, ja ehkä tajuavat, että se on pysyvä muutos, ja pysyvä menetys.” [26]

Eläinten ”hautajaisissa” on siis moraalievolutiivinen puolensa, yhteisön sisäisten suhteiden lujittaminen.

Kehittynyt kieli

Miekkavalaiden (Orcinus orca) ja pullokuonodelfiinien – nimi suomennetaan joskus myös pullonokkadelfiiniksi – (Tursiops trucatus) kieli on kokonaan opittua. Opitut äänet muuttuvat sukupolvesta toiseen. Miekkavalailla elintavoiltaan poikkeavien ”heimojen” kielet eroavat nekin toisistaan. Ne käyttävät kyllä samoja ääniä, mutta kukin eri tilanteissa. [27]

Delfiinien kielen on tilastollisen tarkastelun perusteella osoitettu muistuttavan ihmisen kieltä. Delfiinien kielen ”sisällöstä” ei tiedetä paljonkaan, mutta eläintieteilijä Jussi Viitalan mukaan tutkimus antaa aihetta uskoa, että niillä on ”kielellisiä valmiuksia”:

…jokaisella parven delfiinillä on oma nimi – äänneyhdistelmä, jota se toistaa ja jota myös parven muut jäsenet toisinaan käyttävät. On myös varmaa, että delfiinit osaavat nimetä esineitä! Ihmisen kanssa eläneet delfiinit ovat oppineet ymmärtämään myös sanajärjestykseen sisältyviä viestejä. Kaikki nämä havainnot viittaavat siihen, että delfiineillä olisi jonkinlainen symbolifunktioita sisältävä kieli. [28]

Delfiinien ”nimien”, ”identiteettivihellysten”, käytön seuraaminen on osoittanut tutkijoille, että delfiinit ”juoruilevat”:

Tutkijat seurasivat muutaman delfiinin innokasta ”juttelua”, jossa toistui tavan takaa sellaisen samaan yhteisöön kuuluvan delfiinin identiteettivihellys, joka ei sillä hetkellä ollut lähimaillakaan! [29]

Suuri osa kielen kehittymistä on nimenomaan moraalievoluutiota:

Jokainen parannus tiedonvälityksessä on parantanut ryhmän yhteistoimintaa ja siten ryhmään kuuluvien yksilöitten menestymistä. [30]

Reilu peli

Toimiakseen vastavuoroinen altruismi edellyttää reilua peliä. Kehittyneillä eläimillä on havaittavissa oikeudentajun alkeita. Jos jokin eläin ei vastaa saamaansa altruistiseen kohteluun reilun pelin hengessä, se saatetaan jättää vastavuoroisen altruismin ulkopuolelle. Vampyyrilepakoiden käytös on tästä yksi esimerkki.

Viitala kuvaa reilua peliä simpanssilaumassa:

Simpanssien elämää hallitsee muutama selkeä käyttäytymissääntö. Ensinnäkään urosten valtataistelua ei saa kiihdyttää sellaiselle tasolle, että ne eivät enää kykene yhdessä puolustamaan lauman aluetta tai kykene muuten yhteistoimintaan. (…) Ainakin kaikki Afrikan apinat ovat hyvin tietoisia reilun pelin säännöistä ja raivostuvat niiden rikkomisesta – joskus jopa silloin, kun sääntöjen rikkominen tapahtuu niiden itsensä eduksi. [31]

Reilun pelin sääntö simpansseilla näyttää olevan, että metsästysretkellä saaliin kaatajan omistusoikeus saaliiseen on arvoasemasta riippumatta kiistaton”. [32]

Simpanssit ovat omaksuneet reilun pelin siinäkin, että ne vaativat samasta työstä samaa palkkaa. Sarah Brosnanin ja Frans de Waalin kokeessa simpanssit suorittivat kumpikin saman tehtävän, mutta toinen sai palkinnoksi viinirypäleen, toinen vähemmän halutun kurkunpalan. Huonomman palkinnon saanut kieltäytyi työstä sen jälkeen. [33]

Korpit vaativat nekin saman palkan samasta työstä. Tunnetussa kokeessa kahdella korpilla oli tehtävänään vetää yhdessä luokseen levy, jolla oli kaksi juustonpalaa, yksi kummallekin. Levyyn oli kiinnitetty kaksi rengasta, joiden läpi oli pujotettu naru. Korppien oli mahdollista ulottua juustonpaloihin vain siten, että ne vetivät levyä luokseen yhtä aikaa narun molemmista päistä. Jos narua vedettiin vain toisesta päästä, vetäjälle jäi pelkkä naru nokkaan. Tarvittiin siis yhteistyötä. Jos se onnistui, mutta toinen korpeista nappasi molemmat juustonpalat, palkintoa vaille jäänyt korppi kieltäytyi jälkeenpäin yhteistyöstä ahmatin kanssa. [34]

Kehittyneet eläimet ovat myös oppineet huijaamaan lajitovereitaan laumassaan/parvessaan riippuen siitä, millaista moraalievoluutio on niiden laumassa/parvessa. Yksi esimerkki:

Tarina kertoo nuoresta vervettiapinasta, joka ei päässyt lähellekään hyvää ravintokohdetta, tutkijan tuomaa banaanilaatikkoa. Se keksi kiljaista hätähuudon, jolloin muut apinat kipaisivat puuhun ja sankari pääsi käsiksi banaaneihin. Huijaavan apinan asento oli kuitenkin rento verrattuna oikeaa hälytyshuutoa päästävään eläimeen. Tarinan loppukaneetti kertoo myös petkuttamisen hinnan. Kun muut huomasivat huijauksen, apina sai epäilyttävän maineen, eikä sen viestejä enää noteerattu. [35]

Moraalievoluutio on kehittänyt eläinten älyä monella tavoin. Ei liene sattuma, että eläimet, joilla on moraalievoluutiota, kuuluvat millä tahansa mittareilla älykkäimpiin eläimiin.

Kirjoittajasta

Pertti Koskela

Pertti Koskela

Päätoimittaja. EU- ja taloustutkimus, lähihistoria -työryhmä. Tarinat, musiikki.
Uuden Suomen blogi

Kirjoita kommenttisi tähän.

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.