Ihmisluonnossa on kyky pahuuteen – ja se on niin miehillä kuin naisilla
Wendy Lower: Hitlerin raivottaret. Saksalaisnaisia natsien kuoleman kentillä. Atena 2014.
Feminismi on nykymaailmassa tärkeä asia edelleen, sillä monissa maissa naisen asema on vielä lähes keskiaikaisella tasolla. Eturivissä taistelussa naisten oikeuksista ovat iranilaiset naiset ja miehet, jotka henkensä uhalla uhmaavat raakaa sortoa. Mutta länsimaissa feminismi on synnyttänyt myös monenlaisia ylilyöntejä. #metoo -kampanjointi on aiheuttanut paljon epäoikeudenmukaisuutta ja laillisuusperiaatteen rikkomuksia. Syyttömyysolettama ja sääntö “ei rangaistusta ilman lakia” eivät aina päde kun on ryhdytty sosiaalisiin lynkkauksiin. Pelottavia tapauksia löytyy erityisesti Yhdysvaltain yliopistomaailmasta.
Käsitys siitä, että naisten johtama maailma olisi jotenkin parempi ja inhimillisempi on myös laajalle levinnyt ja melko yleisesti hyväksyttykin. Kyse kuitenkin on ihmisolemuksesta, ei sukupuolesta, silloin kun mietitään kaikkia niitä vääryyksiä ja raakuuksia mihin ihmisolento kykenee.
Näistä syistä jo vuonna 2014 ilmestynyt teos “Hitlerin raivottaret” on edelleen hyvinkin ajankohtainen. Se osoittaa runsain esimerkein käsityksen naisten paremmuudesta vääräksi. Samalla se nostaa tärkeällä tavalla esiin sen, että natsi-Saksan jälkiselvittelyissä naisia kohdeltiin eri tavoin kuin miehiä. Monet vapautuivat kokonaan syytteistä vain sen vuoksi että olivat naisia – vaikka olivat todistetusti osallistuneet täysin tietoisesti monenlaisiin julmuuksiin.
Seuraavassa Päivi Kaunelan referaatti kyseisestä teoksesta. (-Toimitus)
Naisten tarinoita natsi-Saksasta
Historian professori Wendy Lowerin teos ”Hitlerin raivottaret” kertoo siitä, miten yksittäiset naiset muuttuivat holokaustin koneiston sisällä ja sen ulkoisilla alueilla, kuten esimerkiksi toimistoissa, ammatillisen eliitin piirissä ja kuoleman kentillä. Paradoksaalista on, että he joiden osallistuminen holokaustin kauhuihin vaikutti kaikkein epätodennäköisimmältä, päätyivät usein kaikkein syvimmälle koneiston syövereihin.
Kirjan kirjoittajalla on ollut käytössään yksityiskohtaisia kuulustelupöytäkirjoja, muistelmia, yksityisiä päiväkirjoja ja joitakin aivan poikkeuksellisia haastatteluja. Muuten hänen olisi ollut lähes mahdotonta päätellä, mitä naiset ajattelivat ja millaisia asenteita heillä oli ennen sotaa, sodan aikana ja sen jälkeen. Lisäksi Lower tutki sodanjälkeisistä kuulusteluista koottuja aineistoja.
Tutkiessaan aineistoja Lower huomasi, että satoja naisia oli kutsuttu oikeudenkäynteihin todistajiksi, ja että monet heistä olivat hyvin avomielisiä, koska syyttäjät olivat silloin olleet paljon kiinnostuneempia heidän miespuolisten virkaveljiensä ja aviomiestensä tekemistä kauhistuttavista rikoksista kuin niistä, joihin naiset itse olivat syyllistyneet.
Epäselvää oli, miten laajasti naiset olivat osallistuneet itäisillä miehitetyillä alueilla toteutettuihin joukkomurhiin. Vaikutti siltä, ettei kukaan tutkija ollut käynyt läpi sodanaikaisia ja sodanjälkeisiä muistelmia ja kysynyt, osallistuivatko tavalliset saksalaiset naiset todellakin natsien tekemiin juutalaisten joukkoteloituksiin. Hengissä selvinneet juutalaiset kertoivat Saksassa, Israelissa ja Itävallassa sodan jälkeen tehdyissä tutkimuksissa saksalaisnaisten olleen vainoojia; he eivät olleet vain vahingoniloisia sivustakatsojia, vaan he olivat myös väkivaltaisia kiusaajia.
Liity postituslistalle
Jos haluat tietoa tilaisuuksiemme ajasta, paikasta ja ohjelmasta, ilmoittaudu postutuslistalle osoitteeseen uusihistoria (at) humanpath.net. Saat meiltä postia noin 1-2 kertaa kuukaudessa.
IDEAn nro 1/2022 teema on “Miten, milloin ja miksi syntyy ihmiskunna uusi historia?”
Puolakkalaisen historianfilosofian esittelyä sekä kommenttia muuhun kirjallisuuteen, mm. Richard Leakey, Yuval Noah Harari (Sapiens) sekä David Graeber ja David Wengrow (Alussa oli…)
Lehti on loppuunmyyty, mutta sen voi lukea ilmaiseksi pdf-tiedostona täältä:
Teksti jatkuu suositusten jälkeen
Aiheeseen liittyvää
Lowerin tutkimuksen perusteella sadat tuhannet saksalaisnaiset lähtivät natsien valloittamille alueille itään, Puolaan ja myöhemmin Ukrainaan, Valko-Venäjälle, Liettuaan, Latviaan ja Viroon, ja he olivat olennainen osa Hitlerin tuhoamiskoneistoa. Natsien valloitus- ja asutuspolitiikkaan oli syvälle juurtuneena kansanmurhaan tähtäävä väkivallan kulttuuri. Naiset uskoivat, että heidän väkivaltaiset tekonsa olivat oikeutettuja kostoja valtakunnan vihollisille; he osoittivat teoillaan mielestään uskollisuutta.
SS:n ja poliisin kaltaisia mahtavia organisaatioita johtivat miehet, mutta niiden henkilökuntaan kuului myös naisia. Hallinnon portaissa naispuoliset ammattilaiset ja aviopuolisot olivat lyöttäytyneet yhteen vallassa olevien miesten kanssa ja olivat sitä kautta itsekin huomattavia vallankäyttäjiä, jotka ulottivat valtansa myös valtakunnan kaikkein haavoittuvimpiin kansalaisiin.
Sotilaallisia toimia tukevia miehiä voitiin siirtää rintamatehtäviin, kun heidän tilalleen nimitettiin naisia. Naisilla oli myös valtuuksia antaa määräyksiä alaisilleen, ja heitä oli natsihierarkian eri asemissa sen pohjalta aina huipulle saakka. Ne pikkukaupungit, joissa naiset hoitivat päivittäisiä tehtäviään, eivät olleet kovin kaukana gettojen, leirien ja joukkoteloitusten kauhuista. Kotirintaman ja rintaman välillä ei ole ollut vedenjakajaa.
Saksan Punainen Risti koulutti natsivallan aikana 640 000 naista, joista noin 400 000 määrättiin sodan aikana palvelukseen. Saksan armeija koulutti yli 500 000 naista tukitehtäviin ja heistä 200 000 palveli idässä. Sairaanhoito oli muuttunut natsiaikana luonteeltaan kiihkeän kansallismieliseksi ja ideologiseksi ja uuden virka-asun tärkein yksityiskohta oli rintaneula, sotilaallinen kunnian ja ammatillisen yhteenkuuluvuuden merkki.
Sellainen nainen, joka ensimmäisenä syyllistyi natsien joukkomurhiin, ei ollut keskitysleirin vartija vaan sairaanhoitaja. Ensimmäiset keskitetyt joukkomurhaoperaatiot alkoivat Kolmannen valtakunnan sairaaloissa. Menetelmänä niihin olivat unilääkkeet, injektioruiskut ja nälkään näännyttäminen ja ensimmäiset uhrit olivat lapsia. Sairaanhoitajat antoivat sodan aikana tuhansille epämuodostuneille vauvoille sekä vammaisille nuorille yliannostuksina barbituraatteja ja kuolettavia morfiinipistoksia sekä jättivät nämä ilman ruokaa ja vettä.
Useimmat saksalaiset naiset eivät pystyneet sodan jälkeen puhumaan avoimesti kokemuksistaan. Häpeä ja pelko olivat esteenä sille, ja siinä häpeässä ei välttämättä ollut kyse syyllisyydentunnosta. Monet olivat saaneet Hitlerin Saksassa elää elämänsä parasta aikaa aineellisesti ja kokeneet mahdollisesti ensi rakkautensa ja kuvitelleet Saksan tulevaisuuden valoisana.
SUOSITELLAAN
Kirjakaupoista, kirjastoista, luettavissa ilmaiseksi myös täällä.
Monet nuoret naiset eivät myöntäneet edes itselleen vuosienkaan kuluttua natsihallinnon kaaduttua sitä, mitä heidän osallistumisensa siihen oli käytännössä tarkoittanut. Suurta huomiota sodan jälkeen keskitettiin sellaisiin naisiin, jotka olivat pahimpia keskitysleirivartijoita ja samaan aikaan tavalliset saksalaiset naiset esitettiin yleisesti Saksan häpeällisen menneisyyden siivoavina sankarittarina, puna-armeijan ryöstelevien raiskaajien uhreina tai amerikkalaissotilaiden viihdyttäjinä. Naisten asemaa tähdennettiin uhreina, eikä heidän rikollisten toimiensa kautta myöhemmin voimistuvissa feministissä näkemyksissä.
Sodan jälkeen useat naiset todistivat esimerkiksi oikeudessa ”vain” järjestelleensä asioita toimistossa tai kantaneensa vastuuta jokapäiväiseen elämään liittyvissä sosiaalisista seikoista. Heiltä jäi huomaamatta se, miten sosiaalisesta tuli poliittista ja miten heidän näennäisen vähäinen panostuksensa arkipäiväisiin toimintoihin hallinnon, armeijan ja natsipuolueen organisaatioiden piirissä rakensi osaltaan kansanmurhaan tähtäävää järjestelmää.
Historioitsija Anna Taylorin mukaan suurelle joukolle kansanmurhaa ajaneelle yhteiskunnan väestöstä annetaan lahja, jonka ansiosta ”se on viaton moderniin valtion tekemiin rikoksiin”, ja jonka perusteella tämä joukko asetetaan ”historian ulkopuolelle”. Näin käy siis, mikäli saksalaisnaiset rajataan piirin ulkopuolelle tai heidän poliittinen vaikutuksensa minimoidaan.
Saksan koko naispuolista väestöä ei voida pitää uhrien ryhmänä. Heitä oli vuonna 1939 lähes 40 miljoonaa. Kolmasosa heistä oli aktiivisesti mukana natsipuolueen organisaatiossa, jossa naisjäsenten määrä kasvoi tasaisesti sodan loppuun saakka. Naisten toimintaa historiassa on yleisesti aliarvioitu, eikä heidän osallisuuttaan Kolmannen valtakunnan rikoksiin ole täysin yksityiskohtaisesti selvitetty. Valtavan monet tavalliset saksalaisnaiset eivät kuitenkaan olleet mitään uhreja, eikä vieläkään tunneta kaikkia jokapäiväisiä tapoja, joilla he osallistuivat holokaustiin.
Ihmisten luokittelu rikosoikeudellisin perustein esimerkiksi avunantajiksi ja tekijöiksi ei vielä selitä, miten natsihallinto toimi ja miten tavalliset naiset olivat todistamassa holokaustia ja osallistumassa siihen.
Lowerin teoksessa mainitaan esimerkkinä eräs valtakunnan pääturvallisuusvirastossa (RSHA) toiminut korkea-arvoinen naispuolinen virkailija, joka päätti tuhansien lasten kohtalosta ja teki sen lähes kahdensadan eri puolille maata sijoitetun naispuolisen natsipuolueen agentin avustuksella. Heidän tehtävänään oli kerätä todisteita ”rodullisesti rappeutuneista” nuorista, jotka he leimasivat tuleviksi rikollisiksi. Ja he kehittivät värikoodijärjestelmän jahdatessaan noin kahtatuhatta juutalaislasta, romanilasta ja muita ”rikollisia” lapsia, jotka sitten teljettiin heitä varten perustetuille erityisleireille.
Lowerin mukaan holokausti- ja kansanmurhatutkimuksen piirissä vallitsee yhteisymmärrys siitä, etteivät joukkomurhan mahdollistavat järjestelmät voi toimia ilman yhteiskunnan laajaa osallistumista. Ja siitä huolimatta lähes kaikissa holokaustia kuvaavissa historiateoksissa jätetään pois puolet yhteiskunnasta, ikään kuin naisten historia olisi tapahtunut jossain muualla. Lowerin teos paljastaa kuitenkin naisten aktivismin pimeimmän puolen ja sen, mitä voi tapahtua, kun taustoiltaan ja ammateiltaan erilaiset naiset mobilisoidaan sotaan, ja kun he suostuvat osallistumaan kansanmurhaan.
Keskitysleirien vartijoiksi koulutettiin ainakin 3500 naista. Kammottavaan työhön vapaaehtoisesti lähteneet pitivät joukkomurhalaitoksia työpaikkoina ja uramahdollisuuksina. Naiset ahdistelivat toisia naisia myös leirien ulkopuolella. Diktatuurissa ei tarvita valtavan laajaa salaista poliisia silloin, kun naapurit ovat halukkaita tekemään valvontatyötä ja ilmiantamaan toisiaan.
Hitlerin mukaan naisen paikka oli niin kotona kuin liikkeen piirissäkin. Järjestelmässä rajoitettiin korkeakoulututkintoja ja poliittisia virkoja tavoittelevien naisten määrää kiintiöin. Hitler torjui yhtäläisten oikeuksien suomisen naisille marxilaisena vaatimuksena, ”koska se vie naisen alueelle, jolla hän on väistämättä huonompi. Se saattaa naisen tilanteisiin, jotka eivät voi vahvistaa hänen asemaansa – suhteessa niin mieheen kuin yhteiskuntaankin – vaan vain heikentää sitä”. Natsipuolueen pääideologi Alfred Rosenberg ilmaisi asian näin: ”Tästedes naisella tulisi olla avoimet mahdollisuudet kehittää kaikkia vahvuuksiaan. Yksi seikka on kuitenkin tehtävä selväksi: vain mies saa toimia tuomarina, sotilaana ja valtionpäämiehenä.”
Kätilöiden ammattikunta kasvoi natsi-Saksassa räjähdysmäisesti. Naisten keho oli ”valtion hallinnassa”. Saksalaisnaiset valjastettiin valikoivaan suvunjatkamiseen perustuvaan joukkokampanjaan. Samalla he päätyivät kärsimään natsien rotusodasta edistäessään sitä.
Lastenhoitokursseilla naiset saivat ”rotuhygieniaa” käsittelevää terveydenhoito-opastusta. Siinä pyrittiin tunnistamaan ”ali-ihmisten” vastenmieliset tunnusmerkit heidän kasvonpiirteistään ja päänsä muodosta.
Kouluissa eroteltiin arjalaiset muista ja lapset tehtiin tietoisiksi saksalaisesta verenperinnöstään. Kouluissa kasvatettiin lapsia juutalaisvihamielisyyteen. Esimerkiksi, kun eräs saksalaistyttö yritti eräässä koulussa mukiloida entisen juutalaisystävänsä, juutalaistyttö antoikin hänen yllätyksekseen takaisin samalla mitalla. Ja silloin saksalaistyttö huudahti: ”Sinä olet juutalainen, sinä et saa lyödä takaisin.” Lopulta kaikkiin oppiaineisiin kietoutui kouluissa saksalaisen rodun ylemmyyttä korostava johtoajatus. Eräs juutalainen koulutyttö on myöhemmin muistellut sitä, kun hänen opettajansa oli ilmestynyt eräänä päivänä luokkaan hakaristitunnuksella varustautuneena ja osoittanut tyttöä sormellaan ja sanonut: ”Mene luokan perälle. Et kuulu enää meidän joukkoomme”. Sellaiset opettajat ja opiskelijat, jotka nousivat uhmaamaan näitä periaatteita, poistettiin järjestelmästä.
Kun opettajat veivät lapsia retkille psykiatrisiin sairaaloihin, joita kutsuttiin siihen aikaan mielisairaaloiksi näkemään epämuodostuneita ja kiljuvia lapsia, niin oppilaita valmennettiin siihen, etteivät he tuntisi sääliä näitä ”alempiarvoisia” kohtaan. Natsien tavassa sosiaalistaa ihmisiä kannustettiin tuijottamaan alempiarvoisia, jotta he tulisivat entistä tietoisemmiksi omasta ylemmyydestään. Opetettiin ihmisiä suhtautumaan kärsimykseen ylimielisesti. Alempiarvoisten tuijottelua sovellettiin myös idän valloitettujen alueiden ”ali-ihmisiin”.
Saksan tyttöjen liitossa nuorten naisten urheiluharrastuksiin kuuluivat marssiharjoitukset ja tarkkuusammunta. Naiset kytkettiin fasistisessa muodossa sotaisaan yhteiskuntaan isänmaallisina huolenpitäjinä ja taistelutovereina.
Saksalaisille tytöille jaettiin sellaisia esitteitä, missä neuvottiin, miten aviomies tulee valita. Ensimmäisenä kysymyksenä tuli esittää: ”Mikä on rodullinen taustasi?” Saksalaisnaiset eivät tietenkään voineet mennä naimisiin juutalaisen miehen kanssa tai kasvattaa lasta, joka sairasti perinnöllistä sairautta. Natsipuolueen ollessa ainoa puolue, naisilla ei ollut poliittisia vaihtoehtoja. Heidän työurilleen oli rajoituksia. Velvollisuus palvella valtakuntaa juurrutettiin lapsiin koulussa ja nuorisojärjestössä. ”Työtä vieroksuviksi” tai ”pinnareiksi” leimatut lähetettiin ”uudelleen koulutettaviksi” keskitysleireille.
Hitlerin armeijoiden valloittaessa yhä uusia alueita oli koko maailmaa koskevien kunnianhimoisten tavoitteiden toteuttamiseksi luotava uusi sääty, nuorista miehistä ja naisista koostuva Saksan imperiumin eliitti.
Esimerkkinä siitä, mitä Saksan imperiumin eliitissä tapahtui, Lowerin kirjassa kerrotaan saksalaisesta naisesta nimeltään Erna Petri, joka asui SS-miehensä kanssa kartanossa. Nainen oli eräänä päivänä käynyt ostoksilla hevosen vetämissä, ajomiehen ajamissa vaunuissa. Äkkiä hän huomasi tienvarressa kyyhöttävän lapsia, joilla oli pelkkiä vaateriekaleita päällään. Siihen aikaan kaikkia eri leireissä jäljellä olevia juutalaisia oltiin kuljettamassa tuhoamisleireille, ja osa heistä yritti päästä pakenemaan näistä kuljetuksista. Erna Petrin löytämät lapset olivat kauhuissaan ja nälissään. Nainen kutsui heidät luokseen ja vei heidät kotiinsa. Hän sai lapset rauhoittumaan ja samalla voitti heidän luottamuksensa tarjoamalla heille ruokaa. Nainen tiesi, että kaikki maaseudulla harhailevat juutalaiset oli tarkoitus ottaa kiinni ja ampua. Hänen miehensä ei ollut kotona silloin, joten nainen päätti itse ampua nuo kuusi lasta. Hän johdatti heidät metsään samalle kaivannolle, jonka äärellä muita juutalaisia oli ammuttu ja johon heidät oli haudattu ja käski lapset ryhmittäytymään riviin kaivannon reunalle kasvot poispäin käännettynä. Lapset eivät itkeneet kovalla äänellä, vaan uikuttivat. Nainen ei antanut tämän ”horjuttaa” itseään, vaan ampui ”kunnes kaikki makasivat ojassa”. Erna oli yksin syyllistyessään tähän rikokseen.
Kun rikoksentekijöiden valtakausi päättyi Saksan sotilaallisen tappion myötä ja natsien tuhokoneisto pysähdytettiin, saksalaisnaiset palasivat koteihinsa ja yrittivät haudata rikollisen menneisyytensä.
Liittoutuneet ottivat kiinni kaikki univormupukuiset naiset ja sijoittivat heidän internointileireillensä ja Neuvostoliiton sisäosiin, jossa heitä kohdeltiin ankarasti. Koska saksalaisnaiset eivät olleet johtoasemissa muualla kuin natsipuolueen naisjärjestöissä tai lääkäreinä joissain lääketieteellisissä laitoksissa, niin heitä ei nähty syytettyjen penkillä Nürnbergin kansainvälisessä sotarikostuomioistuimessa.
Eräs Nürnbergin tuomioistuimen palveluksessa ollut psykologi teetti natsijohtajille erilaisia kokeita ja hän tuli siihen tulokseen, että tällaiset henkilöt ”eivät ole sairaita eivätkä epätavallisia; itse asiassa he ovat kuin keitä tahansa ihmisiä, joihin voisimme törmätä muualla maailmassa.” Mikäli kokeita tehtiin naisille, niitä ei ole ainakaan julkistettu.
Lower toteaa: ”Kansanmurha on myös naisten asia. Jos naisille tarjotaan kansanmurhaan ´tilaisuus´, he ryhtyvät siihen, jopa sen verisimpiin muotoihin. Jos naisten syyllisyys rajataan muutamaan tuhanteen aivopestyyn ja ajattelemattomaan leirinvartijaan, se ei vastaa holokaustin todellisuutta.”
Wendy Lowerin teoksesta kirjoitti sen ilmestymisvuonna 2014 myös esim. Yle, Helsingin Sanomat, Kansan Uutiset ja Ilta-Lehti. Keskustelussa feminismin ylilyönnteistä ja esim. intersektionaalisesta feminismistä ei sitä kuitenkaan (tietääksemme) ole otettu esille kun pohdittavana on ihmisluontoon sisältyvä kyky pahuuteen ja sen mahdollinen yhteys sukupuoleen. (- Toimitus)
