Sisällys
1. Kehittyneet eläimet
2. Homo-suvun laumat
3. Heimoyhteiskunta
4. Sivilisaatiot
5. Valtioyhteiskunnat
6. Globaaliyhteiskunta
Ihmissuvun historia voidaan esittää myös toimeentulotapojen historiana. Perustana on tällöin Glynn Isaacin teesi ”keskinäinen jako loi ihmisen”. Teesiin liittyvät tarkennukset esitämme toisaalla. Ihmissuvun historia voidaan jakaa vaiheisiin toimeentulotavassa tapahtuneiden muutosten mukaan.
Isaacin teesi avaa näkökulman myös ihmisluontoon ja ihmisen psyyken perusristiriitaan: ihminen kykenee sekä oikeudentajutyöhön, yhteisiin sopimuksiin ja yhteistyöhön että sanansa pettämiseen, sokeaan vallanhimoon, mielivaltaiseen despotiaan.
Samalla tavalla Isaacin teesistä avautuu näkökulma ihmisyhteiskunnan universaaliin perusristiriitaan, ristiriitaan kansalaistason ja keskusvallan välillä.
1. Kehittyneet eläimet
Ihmisten järjestäytymismuoto on rakentunut kehittyneiden laumaeläinten järjestäytymistavan pohjalta.
Kehittyneillä laumaeläimillä on vastavuoroiseen altruismiin perustuvaa työn- ja hyödykkeiden jakoa, mutta se on satunnaista ja toissijaista niiden toimeentulon kannalta.
Muurahaisia ja muita yhdyskuntahyönteisiä ei tässä lueta kuuluviksi kehittyneisiin eläimiin. Niillä työnjako ei ole sosiaalisesti opittua vaan geenien sanelemaa.
2. Homo-suvun laumat
Jotkin kahdelle jalalle nousseet apinalajit omaksuivat uuden toimeentulotavan, pyynti-keräilykulttuurin, Itä-Afrikassa noin 2,5 miljoonaa vuotta sitten, kun ilmasto kylmeni ja sademetsät harvenivat savanneiksi. Toimeentulotapaan kuuluivat uusi laumaorganisaatio, ryhmien välinen työnjako lauman sisällä, ravinnon jako leiripaikalla ja toisaalta satunnainen vierekkäisten laumojen yhteistyö ja vaihtokauppa lähekkäin mutta aivan erilaisissa luonnonoloissa elävien laumojen kanssa.
Pyynti-keräilykulttuuri oli ihmistymisen tielle lähteneiden Homo-suvun lajien toimeentulotapa ihmissuvun synnystä maatalouteen siirtymiseen saakka.
Laumaa pitivät koossa kaikkia jäseniä sitovat säännöt, joista tärkein oli hankitun ravinnon tuominen leiripaikalle jaettavaksi. Ravinnon jakamisen lisäksi leiripaikalla päätettiin uusista metsästys- ja keräilyretkistä. Säännöt oli tarkoitettu suojaksi nimenomaan lauman omia jäseniä vastaan.
Oikeudentajutyön merkityksestä kertovat fossiililöydöt. Ne osoittavat, että Homo-suvun laumoissa vanhuksista pidettiin huolta. Heillä oli arvostettu asema, koska heillä oli tietoa esimerkiksi syötäviksi kelpaavista yrteistä ja eläinten pyyntitavoista. Mutta sitäkin tärkeämpää oli se, että elämänkokemuksensa perusteella vanhukset osasivat sovitella riitoja laumassa ja kertoa lauman historiasta tarinoita siitä, kuinka tärkeää saaliin jakaminen kaikille on.
Jos hyödykkeiden jaossa epäonnistuttiin eikä lauman kaikkien jäsenten etua kyetty ottamaan huomioon, koko lauma saattoi tuhoutua sisäisiin, väkivaltaisiin yhteenottoihin. Varmasti monesti niin kävikin. Uusi toimeentulotapa oli vastaus luonnonolojen asettamiin haasteisiin, ja silloin kun ulkoiset vaikeudet eivät olleet täysin ylipääsemättömät, tuhon syynä saattoi olla vain lauman sisäinen hajaannus. Ihmistymisen tielle lähteminen ei ollut helppoa. Oletettavasti juuri siitä syystä ensimmäisistä Homo-lajeista tai niiden alalajeista on niin vähän fossiililöytöjä niiden olemassaolon ensimmäisten puolen miljoonan vuoden ajalta.
Lauman sisäiset suhteet perustuivat parhaimmillaan reilun pelin etiikkaan. Sääntöjä noudatettiin olosuhteiden pakosta, koska lauman jäsenet olivat jokapäiväisen ravinnon hankinnassa riippuvaisia toisistaan ja toistensa jatkuvan silmälläpidon alaisia. Sääntöjä rikkonut saattoi saada yhteisen löylytyksen leiripaikalla ja pahimmassa tapauksessa joutua karkotetuksi laumasta, mikä merkitsi varmaa kuolemaa.
Uusi toimeentulotapa myötävaikutti kaikkien sosiaalisten taitojen – neuvottelu- ja sovittelutaidon lisäksi myös niiden vastakohdan, juonittelun ja huijaamisen – kehittymiseen. Se loi uusia tilaisuuksia juonitella ja huijata oman lauman muita jäseniä ja käydä siten valtapeliä: varastaa hankittua saalista oman ryhmän käyttöön, liittoutua viereisen lauman jäsenten kanssa jne.
Suhtautuminen vieraisiin laumoihin oli pikemminkin vihamielistä kuin yhteistyöhakuista. Yhteenottoja pyrittiin välttämään, mutta jos niitä syntyi, sisäisesti yhtenäisempi lauma oli etulyöntiasemassa.
Jo simpanssilaumoissa alfauroksen kuten myös vaikutusvaltaisimpien naaraiden valta oli sekä työtä että hyödyke. Homo-suvun laumaorganisaatiossa lauman johtajan ”toimenkuva” vaati aivan eri tavalla kykyä puolustaa koko lauman etuja kuin esimerkiksi simpanssilaumojen alfauroksilla.
Näin oli jo siksi, että työn- ja hyödykkeiden jako oli Homo-suvun lauman olemassaolon perusta, toisin kuin simpanssilaumoissa. Lauman johtajan toiminnan merkitys kasvoi myös siksi, että työn- ja hyödykkeiden jako lisäsi kykyjä ja mahdollisuuksia juonitteluun sekä uhkaa lauman yhtenäisyydelle.
Lauman johtajan arvovalta oli sekin aivan erilaista kuin simpanssilauman alfauroksella.
Homo-suvun synnyn myötä laumasta tuli luonnonvalinnan pääyksikkö, ja myöhemmin, Homo-suvun kehittyessä, käytännössä sen ainoa yksikkö.
Yksilö- ja ryhmäkäyttäytymistämme säätelevä geenipooli muodostui Homo-suvun laumoissa runsaan kahden miljoonan vuoden kuluessa.
3. Heimoyhteiskunta
Pyyntikeräilykulttuurin heimo oli ensimmäinen ihmisyhteiskunta. Sen syntyprosessissa oli kaksi vaihetta, joista molempien käynnistäjänä oli ilmasto-olojen muutos.
Vajaat 200 000 vuotta sitten ilmasto-olot vaikeutuivat ja jotkin Homo sapiens -lajin populaatiot Afrikan itärannikolla vastasivat tähän ulkoiseen haasteeseen kehittämällä uuden organisaatiomallin, heimoyhteiskunnan.
Perustana oli uusi tapa hankkia ravintoa metsästyksen ja kasvikunnan tuotteiden keräilyn lisäksi: beachcombing, meren antimien keräily. Se keksittiin noin 165 000 vuotta sitten Kaakkois-Afrikassa, Ison hautavajoaman eteläpäässä, ja noin 125 000 vuotta sitten Koillis-Afrikassa Punaisen meren rannalla.
Vaikeat ilmasto-olot 74 000 vuotta sitten aiheuttivat Homo-suvun koko historian suurimman ekologisen katastrofin. Se käynnisti ihmisyhteiskunnan synnyn toisen vaiheen.
Ajanjaksolla 70 000 – 50 000 vuotta sitten nuo kaksi Homo sapiens -populaatiota, jotka toisistaan riippumatta olivat järjestäytyneet (esi)yhteiskunnaksi, alkoivat levitä toisiaan kohti pitkin Itä-Afrikan rannikkoa ja niiden välille tuli kosketuksia. Se oli molemmille osapuolille ihmeiden ihme.
Tavatessaan toisensa noiden populaatioiden jäsenet kohtasivat ihmisiä, jotka olemukseltaan ja tavoiltaan olivat selvästi erilaisia, kehittyneempiä, kuin heidän aikaisemmin tapaamansa, apinaihmisten järjestäytymistavan tasolle jääneet Homo sapiensit. Se oli varmasti pelottavaa mutta myös kiehtovaa.
Kosketukset johtivat varmasti aluksi kahakoihin reviirirajoista, mutta vähitellen myös yhteistyöhön, kaupankäyntiin ja sukupuolisuhteisiin heimorajojen yli.
Silloin nuo populaatiot joutuivat ottamaan huomioon toisen (esi)yhteiskunnan olemassaolon ja luomaan siihen monella tasolla viralliset – riittien ja sääntöjen säätelemät – suhteet. Ihmisyhteiskunta syntyi varsinaisesti silloin.
Yhteiskuntaan ja sen sääntöihin sopeutuminen oli laumaelämään tottuneelle Homo sapiensille varmasti hyvin vastenmielistä. Vieraat laumat olivat lähtökohtaisesti vihollisia. Näin on myös simpansseilla. Heimo-organisaatioon päädyttiin äärimmäisen pakon edessä. Mainitut Homo sapiens -populaatiot olivat sukupuuton partaalla. Tästä todistaa se, että koko ihmiskunta periytyy vain noin 2000 yksilöstä.
Heimo-organisaatio oli kuitenkin äärimmäisen menestyksellinen järjestäytymistapa. Sen sijaan laumaelämään jäänet Homo sapiensit katosivat vähitellen sukupuuttoon.
Heimoon kuului useita perusyksiköitä. Työn- ja ravinnonjako tapahtui perusyksiköiden sisällä, ei niiden välillä. Perusyksiköt eivät siis olleet välittömän toimeentulon hankkimisessa riippuvaisia toisistaan. Silti samat säännöt koskivat kaikkia heimon jäseniä, vaikka he eivät välttämättä olleet edes henkilökohtaisia tuttavia. Se erotti heimon kaikista eläinyhteisöistä – myös Homo-suvun laumoista.
Heimon kaikkia jäseniä koskevien sääntöjen avulla puolustettiin heimon jäsenten ”ihmisoikeuksia”. Heimossa ihminen järjestäytyi omaa itseään, geeniperimästään kumpuavaa yksilö- ja ryhmäkäyttäytymistä vastaan. Ihminen on kehittynyt lajina aina nimenomaan taistelussa omaa itseään vastaan.
Heimon rakenteissa näkyi oikeusvaltion aihio: Heimopäällikkö valittiin rauhanomaisesti, hänen valtansa ei perustunut voimaan eikä hänellä ollut erityisiä etuoikeuksia vaan ainoastaan tehtäviensä täyttämisen tuoma arvovalta. “Kansankokouksissa” kaikilla oli oikeus osallistua heimon asioista päättämiseen. – Siinä oli heimo-organisaation menestyksen salaisuus.
Heimossa taloudellis-poliittinen valta oli hajautettu alaspäin, perusryhmiin. Sääntöjen valvonta, ihmisen biologisen luonnon, geeniperimän yhteiskunnallinen kontrollointi tapahtui siten ”luonnollisella tavalla”. Erillistä pakotuskoneistoa ei ollut.
Heimo oli ensisijaisesti poliittinen organisaatio. Eturyhmät kamppailivat eduistaan keskenään parhaimmillaan reilun pelin sääntöjä noudattaen.
Heimo-organisaatiossa oikeudentaju ei välttämättä ollut ainoastaan välineellistä, reilua peliä. Heimo loi edellytykset itsetarkoituksellisen oikeudentajun, oikeusälyn kehittymiselle.
Olennaisinta siinä oli sosiaalinen liikkuvuus: yksilöt saattoivat vaihtaa perusyksikköä heimon sisällä ja yksilöt ja ryhmät liittoutua heimopäälliköstä riippumatta keskenään yhteisten yhteiskunnallisten arvojen ja periaatteiden pohjalta. He saattoivat noudattaa oikeudenmukaisuutta itseisarvona.
Heimo-organisaatiossa yksilöistä tuli persoonia. Persoona on yhteiskunnan täysivaltainen jäsen, joka tietoisena oikeuksistaan ja velvollisuuksistaan ottaa itsenäisesti kantaa elämäänsä vaikuttaviin yhteiskunnallisiin asioihin.
Oikeusälyn kehittymisen myötä alkoi noin 60 000 vuotta sitten näkyä merkkejä muustakin inhimillisestä tietoisuudesta. Kulttuuri alkoi kehittyä kumulatiivisesti. Syntyi taide ja innovatiivinen teknologia. Luotiin pysyviä kauppasuhteita, myös pitkän matkan kauppaa. – Ihmismielen loi oikeusälyyn perustuva yhteiskunta. Lakien henki loi ihmisen.
Heimoyhteiskunta syntyi oikeusvaltion aihion pohjalle. Heimo oli luonnonvalinnan yksikkö, jossa oikeudenmukaisuudesta tuli valtti taistelussa olemassaolosta.
Ulospäin heimot pysyivät suljettuina yhteisöinä. Säännöllistä – tarkkaan säänneltyä – yhteistyötä oli vain muutaman vierekkäisen heimon kanssa.
Heimot olivat olennaisesti rauhanomaisia. Se ei kuitenkaan johtunut siitä, ettei ihmisen käyttäytymistä säätelevässä geenipoolissa olisi ollut halua ”sotia”, so. halua alistaa ja tuhota vieraita ihmisryhmiä. Mutta pyyntikeräily-kulttuurin oloissa sodat eivät kannattaneet. Niiden avulla ei voitu perustaa riistoyhteiskuntaa, ei edes orjanomistusjärjestelmää. Yhteenottoja vieraiden heimojen kanssa pyrittiin välttämään siksikin, että heimon miespuolisten jäsenten lieväkin haavoittuminen saattoi niissä oloissa koitua kohtalokkaaksi koko heimolle.
4. Sivilisaatiot
Sivilisaatiot syntyivät esihistorian loppupuolella, kun siirryttiin maatalouteen, ravinnon keräilystä ja pyytämisestä sen tuottamiseen. Prosessi kesti vuosituhansia eikä se kokonaisuutena ollut tietoisen toiminnan tulosta: luonnonmukaisia kasveja valikoitui vähitellen viljellyiksi ja jotkin eläinlajit alkoivat kesyyntyä.
Olennaista ei ollut toimeentulotavan muutos sinänsä vaan sen aiheuttama muutos yhteiskunnan sisäisissä suhteissa.
Maatalouteen siirryttäessä perusryhmien koko kasvoi, työnjako kehittyi ja työnjaon piiri laajeni. Jokapäiväinen elanto ei enää perustunut pelkkään perusryhmien sisäiseen työnjakoon vaan koko heimon kattavaan työnjakoon, sitten kylien, kaupunkimaisten taajamien, ammattiryhmien ja lopulta kokonaisten talousalueiden väliseen työnjakoon.
Kaikkia koskevien sääntöjen piiriin kuuluvien ihmisten lukumäärä kasvoi. Kumulatiivisesti kehittyvän työnjaon myötä ihmiset jakautuivat yhä moninaisempiin ryhmiin, jotka ryhminä kamppailivat eduistaan, siitä miten hyödykkeet jaetaan.
Sivilisaatioissa tuotanto muuttui yhteiskunnalliseksi. Se johti vähitellen keskusjohdon muodostumiseen perustason yhdyskuntien yläpuolelle.
Sivilisaatiot jakautuivat kahteen yhteiskuntatyyppiin.
Diamond, Jared: Tykit, taudit ja teräs. Ihmisen ja yhteiskuntien kohtalot. . Terra Cognita 2005.
Miksi espanjalaiset valloittivat inkavaltion eivätkä inkat Espanjaa? Ainoa perustava syy joidenkin kulttuurien vahvuuteen on niiden alkuperäisen elinympäristön piirteissä, ennen kaikkea kesytykseen soveliaiden suurten nisäkkäiden ja viljelykäyttöön soveliaiden kasvien määrissä.
Esimerkki edellisestä kehitystendenssistä on Indus-kulttuuri, jälkimmäisestä Sumer. Sekä Indus-kulttuuri että Sumer olivat tyypillisesti maatalousyhteiskuntia. Elinkeinorakenne oli suhteellisen yksinkertainen ja selväpiirteinen. Molemmat pyrkivät laajentumaan, edellinen rauhanomaisesti, jälkimmäinen väkivaltaisesti.
Rauhanomaisissa asukastaajamissa perustason yhdyskunnat olivat taloudellispoliittisesti omavaraisia. Niillä oli ”omaa omaisuutta” ryhmäomistuksen muodossa ja suoraa sananvaltaa ”keskinäiseen jakoon”, yhteiskunnallisesti tuotetun ”kakun” jakamiseen koko yhteiskunnan tai jonkin sen osa-alueen piirissä. Keskusvallan tehtävä oli palvella perusyksiköiden välisen yhteistyön kehittymistä. Perusyksiköiden ei välttämättä tarvinnut alistua sen tahtoon.
Työnjaossa ei eroa oikeudentajutyön ja muiden työn muotojen välillä ollut nostettu tärkeimmäksi työnjaon muodoksi. Oikeudenmukaisuutta keskinäisessä jaossa noudatettiin ulkoisen luonnon hyödyttämiseksi, ei itseisarvona.
Kaupunkivaltioissa keskusvalta riisti ruohonjuuritason perusyksiköiltä, kyliltä, ammattiryhmiltä jne. niiden poliittisen itsenäisyyden ja vei siten myös niiden taloudellisen riippumattomuuden. Se muodosti valtarakenteita, joilla esti suuren enemmistön osallistumisen yhteiskunnallisista asioista päättämiseen.
Valtarakenteiden muodostuminen tapahtui ihmisen geeniperimän sanelemalla luonnonlain omaisella väistämättömyydellä. Luonnonoloissa tapahtuneet muutokset, jotka pakottivat laajojen kastelujärjestelmien rakentamiseen, loivat sille aineelliset edellytykset.
Sumerin kaupunkivaltiot olivat ensimmäisiä ihmisyhteiskuntia, joihin syntyi armeija, eli pysyvästi aseissa olevien miesten ammattikunta.
5. Valtioyhteiskunnat
Valtioyhteiskunnat ovat luokkayhteiskuntien kehittynein muoto.
Valtioyhteiskunnan perusristiriita: Toisaalta keskusvalta, etuoikeutettu eliitti, pyrkii lujittamaan ja laajentamaan valtaansa, määräämään hyödykkeiden ja (vähäisemmässä määrin) työn jaosta yhteiskunnassa ja alistamaan muita kansoja ja valtioita valtansa alle. Toisaalta perustason kansalaiset ja yksiköt pyrkivät riippumattomuuteen keskusvallasta.
Luokkayhteiskunnissa Isaacin teesi keskinäisestä jaosta koskee vain eliittiä. Mitä totalitaristisempi luokkayhteiskunta on, sitä enemmän valta on keskittynyt eliitin käsiin.
Platon esitti Valtiosta-teoksessaan tunnetun kuvan rosvojoukon toiminnasta: Ryöstön tehtyään rosvojoukko jakaa saaliinsa. Jos se haluaa pysyä toimintakykyisenä ja jatkaa tehokkaalla tavalla rosvoustaan, täytyy saaliinjaossa jollakin tavalla ottaa huomioon joukon jokaisen jäsenen etu. – Samaan tapaan toteutetaan totalitaristisimmassakin valtioyhteiskunnassa hallitsevan eliitin piirissä keskinäisen jaon periaatetta.
Valtioyhteiskunnassa etuoikeutetun eliitin asema ja oikeudet on institutionalisoitu laeilla.
Armeija erillisenä ammattikuntana syntyi luokkayhteiskunnassa torjumaan eliitin asemaan kohdistuvia sisäisiä uhkia ja edesauttamaan ulkoisia laajenemispyrkimyksiä. – Marxilaisen näkemyksen mukaan valtioinstituutio onkin perimmäiseltä olemukseltaan väkivaltakoneisto. Hegelin mukaan valtioyhteiskunnan olennaisin piirre ovat lait. – Mielestämme molemmat näkemykset ovat oikeita, mutta ihmiskunnan tulevaisuuden näkökulmasta Hegelin näkemys on perustavampi.
Siitä lähtien kun kapitalismi syntyi 1200-luvun Italian kaupunkivaltioissa ja Magna Cartan ajan Englannissa, sen historia on ollut imperialismia harjoittavan demokraattisen markkinatalouden historiaa.
Kapitalistisen markkinatalouden synnyssä oli keskeistä paikallisen (kauppa)tavaratuotannon kehittyminen. Pohjois-Italian kaupunkivaltioissa eri teollisuudenaloilla, kauppiailla ja käsityöläisillä oli taloudellisia toimintaoikeuksia. Englannissa Magna Carta takasi paitsi yksilöille niin myös esimerkiksi ammattikilloille oikeuksia suojaksi kuninkaan mielivaltaa vastaan. Taloudellista valtaa oli hajautettu.
Toisaalta kapitalismin synnylle oli ratkaisevaa laillisuusperiaate: kapitalistiluokan piirissä kehittyi lainsäädäntöä ja oikeuslaitos.
Sorretut kansanosat ovat aina saaneet ihmisoikeuksia ja suuremman osuuden yhteiskunnallisen tuotannon tuloksista vain oman kamppailunsa tuloksena. Mitä oikeudenmukaisempaa hyödykkeiden jako on, sitä kestävämmällä pohjalla yhteiskunta on.
Demokraattiset valtiojärjestelmät ilmaantuivat maailmaan suunnilleen samoihin aikoihin, kun kansainvälinen oikeus alkoi kehittyä. Kaupan kehittyminen vaati kansainvälisiä lakeja.
Valtioyhteiskunnan kehittyessä nykyaikaiseksi valtioksi työnjako monipuolistui ja syveni. Syntyi lisää erilaisia ammatteja. Lisäksi valtioyhteiskuntien keskinäissuhteet kompleksisoituvat.
Työnjaon monipuolistuminen on tehnyt hyödykkeiden jaon oikeudenmukaisuudesta yhä monimutkaisemman ongelman.
Demokraattisimpienkaan valtioiden sisäiset säätelymekanismit eivät kuitenkaan ole kyennet estämään niiden ulkopolitiikan aggressiivisuutta. Esimerkiksi ensimmäisessä maailmansodassa aikansa kehittyneimmät demokratiat olivat mukana maailman imperialistisessa uudelleenjaossa. – Imperialistinen sota jos mikä rikkoo kaikkia hyödykkeiden jaon oikeudenmukaisuuden periaatteita vastaan.
Sittemmin alastoman väkivaltaisen imperialismin tilalle on länsimaissa tullut finanssi-imperialismi. Globaali spekulatiivinen finanssipääoma on hallitsevassa asemassa maailmantaloudessa. Suuret kansainväliset keinottelijat saavat sitä suurempia voittoja, mitä suurempia riskejä ne ottavat, ja mitä suurempia riskejä ne ottavat, sitä varmemmin valtiot joutuvat riskien toteutuessa pelastamaan ne estääkseen globaalin finanssijärjestelmän mahdollisen romahduksen. Se on osaltaan edesauttanut tulo- ja varallisuuserojen kasvua tavalla, joka lisää yhteiskunnan hajoamisen vaaraa.
Demokraattisimmatkaan valtiot ja niissä toimivat puolueet eivät luonteensa vuoksi voi katsoa ihmiskunnan kokonaisetua. Valtiot ajavat (ahtaita) etujaan muita valtioita vastaan, puolueet edustamansa eturyhmän etuja. Ihmiskunnan tulevaisuus on kuitenkin hallituksia johtavien puolueiden päätösten varassa. Ja nykyisellään ihmiskunta on menossa itsetuhoa kohti – mitä tosiasiaa kukaan ei voi enää asiaperustein kiistää.
6. Globaaliyhteiskunta
Homo-suvun 2,6 miljoonaa vuotta jatkunut taival on tulossa päätökseensä. Ihmiskunnan on kumottava tähänastinen toimeentulostrategiansa paras säilyttäen ja sitä kehittäen. Muussa tapauksessa ihmiskunta tuhoaa itsensä.
Globaaliyhteiskunta ei ole utopiaa, vaan se on jo alkanut muodostua. Ilmiön käsitteellistäminen on empiiriseen aineistoon perustuvaa filosofista yleistämistä, ei haavekuvien maalailua.
Millä tavalla ihmiskunnan toimeentulotapa muuttuu? Millä tavalla keskinäisen jaon periaatetta sovelletaan uudella tavalla? – Oikeudentajutyö on nostettava kaikkea muuta inhimillistä työtä tärkeämmäksi: ”Palkkaa on maksettava myös ja lopulta ennen kaikkea totuudenrakkauden, oikeudentajun ja solidaarisuuskyvyn perusteella!”
Mitä tuo tarkoittaa? – Keskinäinen jako voi olla oikeudenmukaista vain, jos kaikki asianosaiset saavat osallistua keskusteluun sen toteuttamisesta ja keskustelu pysyy sivistyneenä eli siinä noudatetaan sovittuja keskustelusääntöjä.
Oikeudenmukainen yhteiskunnallinen jako alkaa oikeudenmukaisesta yhteiskunnallisesta keskustelusta. Se puolestaan alkaa siitä, että esimerkillisestä keskustelukulttuurista palkitaan.
Millä tavalla uusi toimeentulotapa globaaliyhteiskunnassa merkitsee uuden ihmislajin syntymistä?
Ihmisestä on tullut lajina luonnonvalinnan yksikkö
Selviytyäkseen ihmiskunnan on yhdistyttävä lajina oman itsetuntemuksensa varaan. – Jos ihminen ei ole selvillä yksilö- ja ryhmäkohtaisesta taipumuksestaan sokeaan vallanhimoon, vallanhimo muuttuu helposti hillittömäksi. Ihmisyhteiskunnassa sokea vallanhimo on itsetuhoista ja koituu lopulta niin yksilön kuin yhteiskunnan tuhoksi. Viimeistään ydinaseiden kehittämisen ja ympäristökatastrofien uhan jälkeen on tosiasia, että ihmiskunta voi lajina tuhoutua.
Se, että ihminen on nykyään lajina luonnonvalinnan yksikkö, erottaa ihmisen kaikista muista eliölajeista. Millään muulla lajilla ei laji kokonaisuudessaan ole luonnonvalinnan yksikkö, ei myöskään Homo-suvun tähänastisilla lajeilla, esimerkiksi Homo sapiensilla. Tämä on biologinen tosiasia.
Biologien keskuudessa ei ole yksimielisyyttä siitä, mikä on luonnonvalinnan yksikkö. Ihmiskuntaa uhkaava itsetuho tekee aiheesta entistä ongelmallisemman. Mielestämme on kiistatonta, että Homo-suvun lajeilla ihmistymisprosessin kuluessa laumasta tuli vähitellen yksilön sijasta ensin pääasiallinen ja sitten ainoa luonnonvalinnan yksikkö. – Tämä näkemys on välttämätön, jos halutaan ymmärtää ihmissuvun kehitystä.
Koska ihmisestä on lajina tullut luonnonvalinnan yksikkö, kyseessä on biologisen evoluutioteorian mukaan uusi ihmislaji. Näin siitä huolimatta, että geeniperimä pysyy samana.
Globaaliyhteiskunta ei suuntaudu mitään muuta yhteiskuntaa vastaan
Kaikki Homo-suvun laumat, kaikki heimot ja kaikki valtiot ovat suuntautuneet muita laumoja, heimoja ja valtioita vastaan. Globaaliyhteiskunnalla ei ole ulkoista vihollista.
Globaaliyhteiskunta ei siten ole varsinaisesti valtio. Sen hallinto muodostuu samantapaiseksi virkamiestoiminnaksi kuin YK:n toiminta on nykyään.
Globaaliyhteiskunta syntyy demokraattisten valtioiden liittona. Sen juuret ovat kansallisella tasolla demokratiassa, johon kuuluvat vapaat vaalit, kaikkia viranomaisia koskeva laillisuusvalvonta ja riippumattomat tuomioistuimet. Kansainvälisesti sen juuret ovat kansainvälisen oikeuden kehityksessä ja YK:n ja muiden kansainvälisten järjestöjen demokratisoitumisessa.
”Me vastaan muut” -asetelma kumoutuu toisellakin tavalla: uuden ihmislajin synty ei tarkoita, että ihmiset yksilöinä jakautuisivat kahteen lajiin.
Kamppailua oikeudenmukaisuudesta käydään paitsi ihmisyhteiskuntien sisällä niin myös jokaisen ihmisen pään sisällä. Jokainen ihminen käy kamppailua siitä yksilöllisesti – ja jatkuvasti.
Yksilöiden – oikeuksistaan ja velvollisuuksistaan tietoisten persoonien – merkitys globaaliyhteiskunnan rakentamisessa ja kansallisen demokratian lujittamisessa ja kehittämisessä kasvaa.
Oikeudentajusta palkitsemisesta tulee itseisarvo
Tärkein uuden ihmislajin piirre: palkkaa maksetaan myös ja lopulta ennen kaikkea oikeudentajun, solidaarisuuskyvyn ja totuudenrakkauden perusteella. Tämä on yleinen periaate, josta voi olla monia erilaisia käytännön sovelluksia. Olennaista on, että tällöin palkitaan aina yksilöitä.
Ihmisten välisessä ystävyydessä ja rakkaudessa, on aina kunnioitettu oikeudentajua. Yhteiskunnat ovat sitä elinkelpoisempia, mitä enemmän niissä on pyritty oikeudenmukaisuuteen.
Tähän asti oikeudentajusta palkitseminen on aina ollut välineellistä. Sen avulla on edistetty luonnon parempaa hyödyntämistä ja lujitettu oman heimon tai valtion yhteishenkeä, mikä on edesauttanut taistelua reviireistä muita heimoja tai valtioita vastaan.
Politiikka on oman eturyhmän etujen ajamista. Sen olemukseen ei kuulu se, että vastustajille annettaisiin tunnustusta silloin, kun nämä ovat oikeassa.
Kehittyneimmissäkään demokratioissa ei oikeudentajutyötä ole nostettu yhteiskunnassa tärkeimmäksi työksi, josta olisi palkittava tavalla tai toisella aineellisesti.
Globaaliyhteiskunnan rakentamisessa liikkeellepaneva voima ovat ne kansalaiset, jotka haastavat omassa maassaan poliitikkoja sivistyneeseen keskusteluun siitä, ketkä maan nykytodellisuudessa, lähihistoriassa ja päättyneellä aikakaudella ovat oikeudentajutyötä tehneet ja millä tavalla heitä olisi siitä palkittava.
