Itsenäisyys ansaitaan, sitä ei ‘pyydetä’ eikä ‘saada’
Suomen itsenäistyminen tuli mahdolliseksi kansallisen heräämisen, kaikinpuolisen kansallisen kehityksen tuloksena, jossa olivat mukana kaikki yhteiskuntapiirit.
Suomessa tapahtui kolme suurta vallankumouksellista muutosta samanaikaisesti: porvarillisdemokraattinen vallankumous keskiajalta periytynyttä sääty-yhteiskuntaa ja torpparilaitosta vastaan, teollinen vallankumous ja siihen liittyen työväenliikkeen nousu, sekä kansallinen vallankumous tsaarin sortoa vastaan. – Suomi otti itsenäisyytensä oman kansallisen kehityksensä avulla ja itsensä kädestä.
Tämä ei kuitenkaan aina ollut itsestään selvää. Seuraavassa esimerkkejä Suomen kansallisesta historiasta.
Suomen oikeus itsenäisyyteen perustui sivistymiskehitykseen
Oheinen artikkeli on aikaisemmin julkaistu Uusi historia -tiedotteessa 5/2020. Tiedotteen voi kokonaisuudessaan lukea täällä, se on ilmainen:
Suomen senaatin itsenäisyysjulistus 4.12.1917. Venäjä mainitaan senaatin esityksessä yhdessä kappaleessa, ydinlause kuuluu näin:
”Venäjän kansa on, kukistettuansa tsaarinvallan, useampia kertoja ilmoittanut aikovansa suoda Suomen kansalle sen vuosisataiseen sivistyskehitykseen perustuvan oikeuden omien kohtaloittensa määräämiseen.”
Lauseessa on yksi oikea väite: Suomen itsenäistymisen oikeutus perustuu ”vuosisataiseen sivistyskehitykseen”. Oikeus itsenäistyä perustuu Suomen sisäiseen kehitykseen. Mutta samassa lauseessa on sille vastakkainen ajatus, että jokin ulkopuolinen taho – tässä tapauksessa ”Venäjän kansa” voisi ”suoda” sen Suomelle.
”Venäjän kansa” ei tsaarin kukistumisen jälkeen ollut missään ilmoittanut mitään aikomusta Suomen itsenäistymisen suhteen. Gallupeja tai kansanäänestyksiä aiheesta ei ollut. Venäjän väliaikainen hallitus ei hyväksynyt Suomen itsenäistymistä, eivät myöskään Venäjän puolueet – bolshevikkeja lukuun ottamatta. Bolshevikit oli ainoa Venäjän puolueista, joka tunnusti Suomen oikeuden itsenäisyyteen. Ja he tekivät sen ohjelmassaan vuonna 1903, eli vuosia ennen tsaarin kukistumista.
Aiheeseen liittyvää
Tsaarinvallan kukistumisen jälkeen tuossa suhteessa ei tapahtunut mitään muutosta. Edelleen: bolshevikkipuolue nimenomaan tunnusti tuon oikeuden, ei ”suonut” sitä. – Lenin kirjoitti asiasta mm. Pravdassa toukokuussa 1917 otsikolla ”Suomi ja Venäjä” ja korosti, että päätös itsenäisyydestä tehdään tasa-arvoisten osapuolten välillä ja kyseessä on oikeuden tunnustaminen. Lenin kirjoitti tuon sanan kursiivilla korostaakseen sen merkitystä.
Muotoilu Suomen senaatin itsenäisyysjulistuksessa johtuu siitä, että Suomen senaatti kieltäytyi pitämästä neuvostovaltaa legitiiminä ja hakemasta tunnustusta siltä. Senaatin puheenjohtaja Svinhufvud ilmoitti tuosta linjasta eduskunnassa. Päätökseen vaikutti varmasti osaltaan uhkaava sisällissota; senaatti ei kyennyt nousemaan päivänpolitiikan yläpuolelle. Vasta kun ulkovallat kieltäytyivät tunnustamasta Suomea ja vaativat hakemaan ensin tunnustuksen Pietarista, senaatti myöntyi.
Senaatin puheenjohtaja Svinhufvud ei suinkaan ollut mikään turha mies: hän joutui Siperiaan vuonna 1914, koska vastusti tsaarin sortovaltaa, ja vapautui vasta maaliskuun 1917 vallankumouksen myötä.
Suomettunut tulkinta itsenäistymisestä
Antti Hyvönen kirjoitti vuonna 1957 julkaistussa kirjasessaan ”Suurten tapahtumien vuodet 1917-1918” [2], että ”Neuvostohallitus antoi Suomelle itsenäisyyden”. Hyvönen käytti tuota sanaa kirjassaan toistuvasti. Vahinko se ei ollut.
Hyvönen oli vanhan työväenliikkeen nuorisojärjestön aktiivi. Hän toimi 1920-luvulla kommunistisen puolueen maanalaisessa työssä ja siirtyi Neuvostoliittoon vuonna 1926. Sotien jälkeen hän palasi Suomeen ja toimi SKP:n puoluekoulun Sirola-opiston vararehtorina ja työväenliikkeen historian ja sosialismin teorian opettajana. Hän aivan varmasti tiesi, miten asia oli aikanaan muotoiltu ja mikä periaate muotoilujen takana oli ollut.
Muotoilu ”antoi itsenäisyyden” oli sitäkin virheellisempi, koska Hyvönen jopa siteeraa neuvostohallituksen asiaa koskevaa päätöstä 4.1.1918. Siinä todetaan:
”(…) Kansankomissaarien neuvosto, täysin yhdenmukaisesti kansain itsemääräämisoikeuden periaatteen kanssa päättää Toimeenpanevalle keskuskomitealle ehdottaa: a) että Suomen tasavallan valtiollinen itsemääräämisoikeus tunnustetaan (…).” (s. 70)
Siis ”tunnustetaan”, ei ”anneta”. Tunnustetaan periaatteen vuoksi, ei hyvää hyvyyttään tms. mielivaltaisesta syystä.
Hyvönen kirjoitti kirjansa ennen varsinaista suomettumista, mutta hänen edustamansa ajattelutapa oli osaltaan luomassa suomettumisen ”ideologista perustaa”, näkemystä siitä, että itsenäisyys voisi olla mahdollinen ilman kansakuntien tasa-arvoisuutta. Hänen motiivinaan oletettavasti oli tarve ilkkua puolueensa poliittisille vastustajille vuonna 1957.
Mitä Kekkonen sanoi ja ei sanonut?
Presidentti Kekkosen suuhun on pantu väite, että ”Lenin antoi Suomelle itsenäisyyden”. Luultavasti Kekkonen ei koskaan sanonut noin. Hän oli aina hyvin tarkka sanankäytössään. Yleensä Kekkonen käytti ilmeisesti muotoilua ”Lenin antoi Suomelle itsenäisyystunnustuksen”, mikä on aivan eri asia eikä sinänsä lainkaan suomettunut näkemys.
Huhtikuussa 1970, puhuessaan Leninin 100-vuotisjuhlissa Helsingissä Kekkonen sanoi mm.:
”Venäjän kommunistisen puolueen VIII edustajakokouksessa 19.3.1919 Lenin sanoi Suomesta: ’Joka tapauksessa siellä kaikki tulee käymään toisin kuin meillä. Jos sanoisimme, että emme tunnusta mitään Suomen kansakuntaa, vaan ainoastaan työtätekevät joukot, se olisi mitä täydellisintä hölynpölyä. Ei voida olla tunnustamatta sitä, mikä on olemassa: se pakottaa itse tunnustamaan itsensä.’” [3]
Lisäksi Kekkonen korosti puheessaan aivan oikein, että Leninin kanta Suomen itsenäisyyteen johtui kansojen itsemääräämisoikeuden periaatteesta, eikä takana ollut taktinen laskelmointi tai mitkään Suomi-sympatiat.
Toisaalta Kekkosen linja oli suomettunut. Hän antaa tuossakin puheessaan ymmärtää, että Neuvostoliitto olisi toisen maailmansodan jälkeen noudattanut johdonmukaisesti kansojen itsemääräämisoikeuden periaatetta Suomen suhteen. Sehän ei pidä paikkaansa ollenkaan. Neuvostoliiton painostus lisääntyi Kekkosen aikana vuosi vuodelta, ja oli pahimmillaan 1970-luvun puolivälistä 1980-luvun puoliväliin.
Kekkosen kanta sisälsi ajatuksen, että jos suhteissa oli säröjä, syy oli Suomen. Näin Kekkonen alisti Suomen ulkopolitiikan – ja käytännössä myös sisäpolitiikan – oikeellisuuden määrittelyn Moskovalle. Hän alisti Suomen neuvostojohdon holhouksen alaiseksi.
Uusitalon pöyristyttävä ehdotus
Suomettumisen luonteen paljasti ehkä selvimmin silloinen sisäministeri Eino Uusitalo, joka marraskuussa 1974 ehdotti, NKP:n edustajien läsnäollessa, että jatkosodan välirauhan päivästä 19.9. pitäisi tehdä toinen itsenäisyyspäivä. Jatkosota Saksan rinnalla oli väärin ja vaaransi Suomen itsenäisyyden. Mutta Uusitalon vaaransi sen myös antamalla Neuvostoliiton, eli laajentumishaluisen imperialistisen vallan edustajien edessä kuvaa, että Suomen poliitikot taipuvat mihin tahansa.
Uusitalo ehdotti itsenäisyyspäiväksi päivää, jolloin Suomi joutui valvontakomission valvontaan. Uusitalolle itsenäisyys oli kirjaimellisesti sitä, että Suomi on neuvostojohdon holhouksen alainen.
Itsenäisyys globalisaation oloissa
Elämme aikakautta, jolloin ihmiskunta yhdistyy. Ihmisestä on tullut lajina luonnonvalinnan yksikkö. Ihmiskunta joko tuhoaa itsensä tai yhdistyy itsetuntemuksensa perustalle.
Tällaisena aikakautena itsenäisyys merkitsee ennen kaikkea ajattelun itsenäisyyttä. Itsenäisyyttä puolustetaan samoin keinoin kuin se alun perin ansaittiin: sivistymiskehityksellä.
Irtautuminen globalisaatiokehityksestä ei pelasta mitään kansakuntaa koko ihmiskuntaa uhkaavilta asioilta. Myöskään Fixit ei siinä auttaisi.
Isänmaallisuutemme on sitä, minkä Eino Leino kuvasi jo 100 vuotta sitten, Suomen itsenäistymisen kynnyksellä:
”Nationalismi on kielteistä, patriotismi myönteistä laadultaan. Edellisen pohjana on viha muita, jälkimmäisen taas rakkaus omaa kansallisuutta kohtaan.” (1911)
”Koetin esittää miten välttämätöntä juuri pienille kansoille on ainakin yrittää ajatella suuresti ja yleisinhimillisesti, samoin miten tukehduttavaksi käy sellaisten kansojen henkinen ilmakehä, jotka sulkeutuvat itseensä kuin koppakuoriainen.” (1917). [4]
Viitteet
Tässä olisi huomioitava, että toisaalta bolshevikit kyllä vastustivat imperialismin aiheuttamaa kansallisuussortoa – Leniniltä on peräisin esim. tsaarin Venäjää luonnehtiva määre “kansojen vankila”. Mutta toisaalta kommunistinen visio oli maailmanvallankumous ja kansojen yhteenliittyminen luokka-aseman, ei kansallisuuden perusteella. Sen vuoksi kansallisuuskysymys oli kommunistiselle liikkeelle myös problemaattinen, ja kun periaatteista alettiin luopua vaikeissa tilanteissa, oli tämäkin pyhä periaate helpompi kääntää päälaelleen.
Historiaa ei – ainakaan vakavassa tutkimuksessa – ole ollut tapana arvioida sen mukaan onko joku valtiojohtaja “hyväntahtoinen” tai peräti “kiltti”, vai eikö. Parempi arviointiperuste olisi periaatteellisuus. Tuon arvioinnin Leninin toiminta kansallisuuskysymyksessä kyllä kestää, vaikka aina voidaan spekuloida: olisiko se kestänyt jos Lenin olisi saanut elää kauemmin. Stalinin arviointi tässä(kin) suhteessa on joka tapauksessa aivan toinen asia.
[2] Antti Hyvönen, Suurten tapahtumien vuodet, Kansankulttuuri Oy, 1957.[3] Urho Kekkonen, Puhe Suomen itsenäistymisestä Leninin 100-vuotisjuhlassa 22.4.1970.[4] Ks. ”Ajan hengen lapsi -Eino Leino lehtimiehenä”, Uusi historia –sivusto.