Kansan Arkisto ja Raimo Laakian välistäveto
Ei ole mitenkään mukavaa googlata omaa nimeään ja nähdä miten sieltä ponnahtaa tekstejä, joissa sinut ja ystäväsi leimataan (1) ”maolaiskommunisteiksi” (2) “manipuloivaan guruun sokeasti uskoviksi opetuslapsiksi” ja (3) “lahkoon hurahtaneiksi hihhuleiksi”. Haluamme filosofista keskustelua ihmiskunnalle tärkeistä aiheista, emme koiratappeluita. Siksi emme ole juurikaan puuttuneet entisen ystävämme Raimo Laakian kirjoitteluun. Mutta jonkin verran on aiheesta pakko sanoa. Joten aloitetaan tästä.
Leimoja, leimoja… KUVA: Markus Spiske, Pexels.
Käynti Kansan Arkistossa
Keväällä kävimme Uusi historia -yhdistyksen puolesta Kansan Arkistossa viemässä sinne aineistoa MLR:n (Marxilais-lenininiläiset ryhmät 1973-77) ja Vaihtoehtoliike Idun (1978-88) arkistoihin. Eräänlaiseksi esipuheeksi molempien arkistojen käyttäjille veimme myös Uusi historia -tiedotteen, joka sisältää sivustollamme olevat tausta-artikkelit.
Arkistonjohtaja Marita Jalkanen kertoi meille Kansan arkiston toiminnasta, taustoista ja tilanteesta. Käytiin kiinnostava keskustelu, ja vastaanotto oli todella ystävällinen – kiitos siitä. (Artikkelin lopussa Kansan Arkiston esittelyä, samoin tietoa Uusi historia -yhdistyksen erilaisista arkistointiprojekteista.)
Tienraivaajan osa
MLR ja Itu olivat ainoat, jotka Suomessa arvostelivat suomettumista ja Neuvostoliittoa perustellusti, monipuolisesti ja juuriin asti mennen. Ne olivat demokraattisen valtion oloissa äärimmäisen raa’an mielipidevainon kohteena ja ovat vieläkin lähes tuntemattomiksi vaiettu luku Suomen lähihistoriaa. Senkin vuoksi niiden historian tallentaminen on äärimmäisen tärkeätä.
Molemmat liikkeet lakkautettiin tietoisella päätöksellä. MLR v. 1977 siksi, että marxismi ei missään muodossa kyennyt vastaamaan aikakauden esiin nostamiin haasteisiin. Tuon jälkeen ei Suomessa ole ollut minkään sortin “maolaisia”. Myös Itu lakkautettiin kymmenen vuotta myöhemmin, koska tienraivaajan osa ei ollut helppo: vaikka ajatukset kehittyivät innostavalla ja usein visionäärisellä tavalla, ei käytännön toimintamuotoja löytynyt. Pikemminkin kuljettiin umpikujasta toiseen. Idun kysymyksenasettelut kuitenkin olivat viisainta mitä 1960-luvun radikaali nuorisoliike Länsi-Euroopassa ja kenties koko maailmassa oli tuottanut. Tuolloin luovuttiin sosialismin näköalasta (kaikissa mahdollisissa muodoissa). Tehtäväksi asettui uuden universaalihistorian luominen ja visio ihmiskunnan yhdistymisestä koulutusjärjestelmää ja tiedostamistapoja koskevan mullistuksen pohjalle.
Mielipidevaino ei helpottanut Neuvostoliiton romahduksen jälkeen, vaan paheni ja sai uusia muotoja. Taustana siinäkin oli suomettuminen – tarkemmin sanoen hyvin monenlaisten piirien yhteinen tahto estää lähihistorian kipupisteiden asianmukainen käsittely julkisuudessa. Tähän liittyi myös vihreiden rooli likaisen työn tekijänä, aikana jolloin vihreät päättivät ryhtyä normaalipolitiikkaan. Vaikka Vihreän liiton edustajat ovat 2000-luvulta lähtien kiitettävästi arvostelleet Venäjän harjoittamaa opposition vainoa ja nousevaa imperialismia, eivät samat vihreiden poliitikot 1970- ja 80-luvuilla juurikaan uskaltaneet tai halunneet arvostella Neuvostoliittoa ja suomettumista. Siihen aikaan se olisikin ollut este kaikenlaisille urahaaveille, suora tie marginaaliin.
Laakia ei edusta MLR:ää eikä Itua
Entinen ystävämme Raimo Laakia siirtyi 1980-luvun puolen välin jälkeen Vihreään liikkeeseen ja ryhtyi samalla parjaamaan Matti Puolakkaa ja kaikkia, jotka ovat Puolakan filosofista elämäntyötä tukeneet. Hän on jatkanut tuota kostoretkeään näihin päiviin asti. Valtamedia on auliisti tarjonnut hänen ad hominem -hyökkäyksilleen palstatilaa jo yli 30 vuoden ajan. Kirjoitamme Laakian toiminnasta ja motiiveista erikseen paremmin. Tässä yhteydessä on kuitenkin tärkeä kertoa lukijoillemme seuraavaa:
Laakian sivustolla (muistejamaolaisuudesta.fi) annetaan ymmärtää, että Kansan Arkisto olisi hänen hankkeensa takana. Kuitenkin Kansan Arkisto jo viisi vuotta sitten poisti sivuiltaan tiedotteen Laakian perustamasta arkistosta sen jälkeen kun Timo Vainio yhdistyksestämme oli Jalkaseen yhteydessä.
Arkistonjohtaja Jalkanen sanoi nyt, ettei hän tiennyt, että sellainen ilmoitus vieläkin on Laakian sivustolla. Hän kertoi, ettei mitään Laakian arkistoa käytännössä edes ole – siellä on vain ne printit sivuston kirjoituksista, jotka Laakia alun perin arkistoon toimitti. Toistimme jälleen kantamme, että Laakian sivusto oli perustettu vain henkilöön menevää parjausta varten. Kytkennällä Kansan arkistoon oli tarkoitus antaa Laakian sivustolle legitimiteettiä. Jalkanen ymmärsi tämän ja sanoi jo aikanaan ihmetelleensä tekstien sävyä. Hän lupasi ottaa asiasta selvää.
Laakialla ei ole mitään oikeutta esiintyä kaikkien niiden edustajana, jotka 70-luvulla olivat mukana MLR:n toiminnassa. Hänellä ei ole oikeutta houkutella ihmisiä, jotka vilpittömästi haluaisivat kirjoittaa muistojansa, oman panetteluprojektinsa ympärille. Laakia on täysin tietoinen siitä, että Matti Puolakan jäämistö on yhdistyksemme hallussa ja hän olisi aivan helposti voinut ottaa yhteyttä ollakseen edes jonkinlaisessa sivistyneessä yhteistyössä. Mutta hän ei ole missään vaiheessa ollut yhteydessä meihin.
Hesarikin ehti aikanaan uutisoimaan Laakian projektista (HS 13.3.2017). Ilmeisesti vinkki oli tullut Laakialta, joka ei tietenkään kertonut Hesarin toimitukselle mitään yhdistyksemme olemassaolosta tai siitä, että Kansan Arkistossa oli jo olemassa MLR:n arkisto, jonne muistelmat ja muu aineisto kuuluisi. Toinen mahdollisuus tietysti on perustaa henkilökohtainen arkisto, ja siihen myös kannustetaan.
Googlen uhrina ei ole mukava olla
Sivustollaan Laakia kirjoittaa yhdistyksemme perustajajäsenistä nimeltä mainiten ja tagaa meidät – osansa saavat minun lisäkseni Pia Länsman (puheenjohtaja) ja Pertti Koskela (varapuheenjohtaja), Timo Vainio, Pertti Nummi ja monet muut.
Ei ole mitenkään mukavaa googlata omaa nimeään ja nähdä miten sieltä ponnahtaa tekstejä, joissa sinut ja ystäväsi leimataan (1) ”maolaiskommunisteiksi” (2) “manipuloivaan guruun sokeasti uskoviksi opetuslapsiksi” ja (3) “lahkoon hurahtaneiksi hihhuleiksi”.
Myös monet sellaiset, jotka eivät ole yhdistyksen toiminnassa mukana, ovat olleet hyvin tuohtuneita siitä, että heidän elämästään juoruillaan internetissä lupaa kysymästtä, valheellisesti ja nimeltä mainiten.
Laakian modus operandi on aina ollut se, ettei hän kerro mitään Puolakan filosofispoliittista elämäntyöstä. Hän ei esitä edes kritiikkiä, ei edes yritä. Hän vain lyö leimoja ja kertoo juoruja. Tämä toimintatapa on ollut hänelle helppoa, sillä 1990-luvulta alkaen Puolakka esiintyi julkisuudessa vain hyvin harvoin.
Mutta nyt on toisin: Ennen kuolemaansa Puolakka antoi yhdistyksellemme luvan alkaa julkaista hänen elämäntyötään. Yhdistys on nyt julkaissut kolme tietokirjaa, ohjelmapamfletin (myös englanniksi), yhden runokirjan, monta numeroa ajankohtaistiedotetta, nettisivut suomeksi ja englanniksi. Lisäksi yhdistys toimii sosiaalisessa mediassa ja pitää myös julkisia keskustelutilaisuuksia.
Kertooko Laakia tästä millään asiallisella tavalla? Ei. Esittääkö hän perusteltua kritiikkiä julkaisuistamme? Ei. Linkittääkö hän sivuillemme? Ei tietenkään. Lisäksi hän on poistanut kommentointimahdollisuuden omilta sivuiltaan.
Ainoa tapa kertoa suurelle yleisölle henkilöstä nimeltä Matti Puolakka olisi aloittaa hänen filosofiansa ja elämäntyönsä esittelystä. Sitä Laakia ei voi tehdä, koska pienikin silmäys riittäisi osoittamaan, että kyseessä on tiukan tieteellinen, systemaattinen ja omaperäinen näkemys.
Jokainen joka vähänkin tutustuu aineistoomme, myöntää ainakin sen, että se on asiallista ja perusteltua, liittyy aikakauden esiin nostamiin uusiin kysymyksiin, on ankkuroitu aatehistoriaan ja nojautuu sekä ajankohtaisen keskustelun että tieteelliseen tutkimuksen aktiiviin seuraamiseen.
Raimo Laakia on ottanut elämäntehtäväkseen tällaisen projektin likaamisen, parjaamisen ja estämisen.
Aineistostamme on helposti nähtävissä myös se, että poliittisesti olemme maltillisia, täysin valtavirtaa: tiukasti demokratian, laillisuusperiaatteen ja mielipiteenvapauden kannalla. Tämä totuus pyritään vaientamaan lyömällä meihin valheellisia leimoja ja toistelemalla niitä. Asiaa tuntemattoman korvissa tietenkin kuulostavat luotaantyöntäviltä: ”maolaiskommunistit”, ”lahko”, “guru” ja “opetuslapset”.
Oikeusfilosofiselta kannalta kyseessä on poliittinen rikos: aatteellisen suuntauksen ja sen edustajien mielipiteenvapauden estäminen. Tällainen pykälä tarvittaisiin lainsäädäntöön, sillä kunnianloukkaus on mielestämme aivan liian lievä rikosnimike tähän tapaukseen.
Toisaalta: usein rikollinen ajaa itse itsensä nurkkaan, kateellinen katkaisee oman kaulansa. Laakia on jäänyt märehtimään menneitä ja siellä varmasti pysyy, sillä mitään omaperäistä sanottavaa hänellä ei ole eikä ole ollut sen jälkeen, kun hän ryhtyi mustaamaan MLR:ää ja Itua ja samalla omaa kunniakasta nuoruuttaan.
AIHEESEEN LIITTYVÄÄ
Uuden Suomen puheenvuorossa
Vasemmalla ylhäällä:
Arkistonjohtaja Marita Jalkanen (toinen vasemmalta) tarkastelee tuomaamme ainestoa.
Ylhäällä:
Kansan arkiston eteisestä löytyi juliste “Sodanlietsojain kynnet irti Suomesta” – joka ikävällä tavalla tuntui ajankohtaiselta, vaikkakin siinä ilmansuunta oli väärä. Kuvassa vasemmalta Pertti Nummi, Reima Ukura, Heli Santavuori ja Pia Länsman.
Vasemmalla:
Puheenjohtaja Pia Länsman allekirjoittaa aineiston luovutuspapereita.
Kameran takana: Timo Vainio.
Kansan arkisto on perustettu vuonna 1945 alun perin SKP:n arkistoksi, kun taas vuonna 1909 perustettu Työväen arkisto on profiloitunut sosiaalidemokraattisen puolueen ja ammattiyhdistysliikkeen arkistoksi.
Kansan arkiston tehtäväkenttä on laajentunut ja se toimii yhä enemmän myös kansalaisjärjestöjen perinteen tallentajana. Myös henkilöarkistojen luovuttamiseen kannustetaan.
Kansan arkisto on yksi yksityisistä keskusarkistoista, joita on Suomessa lukuisia, niin työväen, elinkeinoelämän, urheilun kuin kirjallisuuden aloilta. Arkisto saa toimintamenoihinsa lakisääteistä valtionapua.
Internetsivut: https://www.kansanarkisto.fi/
Facebook: https://m.facebook.com/Kansan-Arkisto-10150115579865717/
Instagram: https://www.instagram.com/kansanarkisto/
Yhdistys ylläpitää Kansallisarkistossa Matti Puolakan arkistoa, jonka kokoaminen vielä jatkuu. Aineisto siellä on kokonaan luvanvaraista. Yhdistyksemme hallitus voi kuitenkin avata osia siitä tutkijoille ja opiskelijoille, joita kiinnostaa Puolakan filosofinen elämäntyö.
Tämän lisäksi olemme vieneet Kansan Arkistossa oleviin MLR:n (Marxilais-leniniläiset ryhmät 1973-77) ja Vaihtoehtoliike Idun (1978-88) arkistoihin suuren määrän aineistoa, sekä julkista, aikanaan julkaistua aineistoa että luvanvaraista (esim. kirjeitä, muistiinpanoja, äänitallenteita).
MLR:n arkistoon kuuluu myös ennen vuotta 1973 toimineet marxilais-leniniläiset ryhmät Helsingissä, Tampereella, Turussa ja Raumalla, sekä yleensä 1960-luvun loppupuolelta lähtien alkanut politisoituva, Kiinaa sympatisoiva ja Neuvostoliittoa arvosteleva toiminta.
Vaihtoehtoliike Itu (1978-88) ei enää ollut poliittinen liike, saatikka ”maolainen”. Se oli siirtymävaiheen eli aikakauden murroksen ilmentymä. Idun aattellista perustaa kuvaa Puolakan v. 1982 julkaistun kirjan otsikko: ”Mikä ihminen on? Maailmanhistorian syvällisin käänne, marxismin kriisi ja uuden maailmankatsomuksen välttämättömyys.”
Julkinen aineisto (lehdet, kirjat, opintovihkot, lentolehtiset) on kattavasti toimitettu. Kokoustallenteita tehtiin kelanauhureilla ja C-kaseteilla, ja niiden digitointi on ongelma.
Muita painotuotteita kuten seminaarikutsuja, opintoryhmämainoksia, lauluvihkoja tms. ei kattavasti kenties ole. Valokuvia on harmillisen vähän.
Kaikenlainen henkilökohtainen aineisto on tervetullutta, kuten kirjeet, muistiinpanovihkot ja tietenkin muistelmat.
Aineiston luovuttaja voi itse määritellä julkisuusasteen.
Tulevia arkistoja
Suunnitteilla on myös oman arkiston perustaminen Uusi historia -yhdistykselle ja joillekin yhden asian liikkeille joissa yhdistys tai sen edeltäjät ovat olleet aloitteentekijöinä (mm. Puola solidaarisuuden suomalainen tukiryhmä 1980-luvulla, Rauha Tshetsheniaan kansalaisliike ja Venäjän uuden työväenliikkeen tukiryhmä VUTT 2000-luvun alussa).