Historianfilosofia

Kataluuden osuus ihmissuvun synnyssä

Hedda Gabler
Ibsenin näytelmä Hedda Gabler kertoo sellaisesta kateus-vihasta – pahuudesta – johon vain ihminen kykenee. KUVA: Editofchaos, Wikimedia commons, CC BY-SA 4.0,
Editoitu Matti Puolakan ex tempore puheesta heinäkuussa 2004, jossa hän kommentoi Jussi Viitalan teosta ”Inhimillinen eläin – eläimellinen ihminen” [1]

Kädellisten tutkijat, paleoantropologit ja antropologit ovat viimeisen noin 50 vuoden aikana osoittaneet vakuuttavasti, että ihmisen (kuten muiden kädellisten) älykkyys ei ole johtunut pystyasennosta eikä työkalujen valmistamisesta, vaan sosiaalisista kyvyistä. Tällöin painotetaan ihmisten kykyä yhteistyöhön, solidaarisuutta. Kuitenkin myös inhimillinen pahuus on syntynyt samasta lähteestä: monimutkaisen sosiaalisen elämän tarpeista. Vaikein ja tärkein kysymys kuuluukin: mikä on kateuden ja kataluuden osuus ihmissuvun synnyssä?

Sosiaalipsykologinen vallanhimo ja kateus kuuluvat ihmisen geeniperimään, joka muodostui 2,5 miljoonan vuoden aikana savanniolosuhteissa. Nuo käsitteet ovat uuden historianfilosofian välttämättömiä lähtökohtia. Ilman niitä ei voida selvittää mistä ihmiskunnan itsetuhoisuus johtuu eikä löytää keinoja sen hallitsemiseksi.
Toimitus.


Miten vastustaa ihmisluonnon pahuutta? Siitähän on kysymys. Ihminen juopuu huomiosta, suosiosta, tärkeyden tunteesta, siitä että saa käyttää valtaa, siitä että puhtaan kateus-vihan vuoksi voi painaa jotain toista ihmistä alaspäin. Siinä on ihmissuvun itsetuhoisuuden perimmäinen lähde.

– Matti Puolakka 2010, [2]

Onko eläimillä kateutta?

Eläintieteilijät väittävät, että myös eläimillä on kateutta. He ovat jollain tavalla oikeassa, mutta he käyttävät kateus-käsitettä toisin kuin minä. Minusta kateus on vain ihmisen ominaisuus. Käytän kateus-käsitettä samoin kuin monet suuret filosofit tai kirjailijat.

Jussi Viitalan mukaan eläimillä esiintyy paljon kateutta. Hän ei kuitenkaan jaottele sitä alaluokkiin tai eri tasoihin.

Kateudeksi voidaan sanoa esim. sitä, kun nälkäiset hyeenakoirat eivät uskalla lähestyä saalista vaan joutuvat nälkäisinä seuraamaan vierestä, kun leijonat ahmivat sitä. Silloin käsite on niin ylimalkainen, että sillä ei ole mitään merkitystä.

Jos esim. simpanssilaumassa toinen on saanut saaliin ja toinen viekastelee kaapatakseen sen itselleen, voitaisiin väittää, että tuossa toimii kateus. Tällöin käsitteellä on jotakin sisältöä.

Jos taas simpanssilaumassa yksilö kieroilee saavuttaakseen paremman aseman ja kukistaakseen kilpailijansa moninaisin pitkäaikaisin valtapelein, kyseessä on erimuotoinen kateus. Silloin ei kadehdita konkreettista makupalaa vaan valta-asemaa yhteisössä.

Mitä on inhimillinen kateus? Ihminen voi kiintyä toiseen pelkästään siksi, että kadehtii hänen oikeudentajuaan. Ja ihminen voi tuhota tietoisesti oman elämänsä vain siksi, että tuntee toista yksilöä kohtaan kateudesta kumpuavaa vihaa.

Hedda Gabler, päähenkilö Henrik Ibsenin samannimisessä näytelmässä, tai Jago Shakespearen näytelmässä Othello ovat esimerkkejä kateudesta, jota eläimillä ei ole lainkaan. Kyse on eri ilmiöstä. Tätä eroa Viitala ei tee.

Oikeudentajun ja kataluuden sama alkuperä

Jussi Viitala, kuten yleensäkään apinatutkijat ja eläintieteilijät, ei käsittele yhteiskunnan syntyä ihmiskunnan syntyvaiheissa. Minusta vaikuttaa selvältä, että viimeistään Homo erectuksen, mahdollisesti jo Homo habiliksen aikana vierekkäisten perusyksiköiden, “laumojen”, on täytynyt olla suhteellisen säännöllisessä yhteistyössä.

Ihmisen esi-isät olivat liikkuvia, niillä ei ollut kiinteitä reviirejä niin kuin simpansseilla. Metsämailla ja savanneilla ravintoa jouduttiin etsimään laajalta alueelta. Haaskojen etsinnällä oli suuri merkitys ja se pakotti liikkumaan pitkiä matkoja. Laumojen väliset alueet eivät voineet olla tarkasti määrättyjä. Jos simpanssilauman uros tai jäsen – sukukypsiä naaraita lukuun ottamatta – tulee havaituksi joutuessaan toisen lauman alueelle, niin se väistämättä joutuu väkivaltaisen hyökkäyksen kohteeksi. Homo habiliksen kohdalla noin ei voinut olla. Se olisi ollut liian tuhoisaa noiden laumojen elossasäilymiselle.

Ihmissuvun alkuaikoina on täytynyt monesti tapahtua niin, että samalle haaskalle osui muutama uros kahdesta toisilleen ventovieraasta laumasta. Haaskansyönti oli savannilla hyvä elinkeino. Siellä oli paljon suuria märehtijöitä. Suurikokoisen antiloopin tai seepran ruhosta riittää ravintoa pitkäksi aikaa. Toisaalta myös esimerkiksi hyeenat ja leopardit tappelevat niistä kovasti. Yhteistyö vieraista laumoista satunnaisesti tulleiden urosten kesken oli äärimmäisen edullinen asia. Yhteistyön ansiosta kumpikin onnistui kivityökalunsa avulla repäisemään raadosta raajan irti ja sitten lähtemään pakoon hyeenalaumaa. Tuollainen oli erinomainen elossasäilymiskeino.

Yksinkertainen johtopäätös edellä sanotusta olisi seuraava: luonnostaan alkuihmisen eli perusyksiköiden – “laumojen” – välille alkoi kehittyä yhteistyötä. Noin ajattelin muutamia vuosia sitten. Enää en ole tuota mieltä.

Ihmisillä on henkilökohtaisissa suhteissa valtavaa tappelua sosiaalipsykologisesta statuksesta, niin sokeaa, niin raivoisaa ja niin tuhoisaa – vaikka fyysisiä uhreja ei tulisi ollenkaan. Tämän vuoksi ajattelen nykyään seuraavalla tavalla:

Kun naapurilaumojen sattumalta haaskalla kohdanneet urokset saattoivat toimia yhteistyössä, niin se samalla mahdollisti heille kummallekin petollisen toiminnan oman laumansa, yksikkönsä, yhteisönsä muita jäseniä, esim. verisukulaisia kohtaan. Ihminen oppi kaikella tavalla laskelmoivaksi. Kun siis yhteistyö naapuriyhteisöjen välillä lisääntyi, niin se ei merkinnyt vain solidaarisuuskyvyn lisääntymistä vaan myös kataluuden lisääntymistä.

Tuollaisissa tapauksissa, kun joku urosjoukko haaskanetsintäretkellä pettää oman yhteisönsä muut jäsenet eikä viekään ruokaa yhteisesti jaettavaksi, niin häneen täytyi kohdistua kollektiivinen kosto intohimoisemmin, organisoidummin kuin apinalaumoissa on tapana.

Tuolla tavalla ihmisen mieleen alkoi juurtua varsinaisen inhimillisen kateuden ja kostonhimon kyky. Ja vastakohtana tuli kyky itsetarkoitukselliseen oikeamielisyyteen ja siihen liittyvään aatteellisuuteen.

Luontainen oikeudentaju vai rangaistuksen pelko?

Jussi Viitala pohtii kirjassaan eettisyyden syntyä apinalaumoissa seuraavasti:

Kaikkeen yhteistyöhön liittyy aina tyypillinen ‘vangin dilemma’: jos kaikki muut yhteisössä tekevät yhteistyötä, silloin suurin voitto odottaa sitä yksilöä, joka ryhtyy pettämään. Evoluution odottaisi tuottavan sitä tukevan genotyypin. Evolutiivisesti tällainen systeemi ei olisi tasapainossa, sillä pettäminen väistämättä yleistyisi, koska siihen ei sisälly suurta panostusta. Lauman pettävään yksilöön kohdistama rangaistus voisi torjua pettämistä. Rankaisusta on aina kustannusta sen suorittajalle. Rankaisijakin voi vahingoittua, jos petturi puolustautuu niin kuin se todennäköisesti tekee. Niinpä parhaan hyödyn saisivat yhteistyökykyiset yksilöt, jotka eivät osallistu rankaisuun, joten palataan lähtökohtaan. (ss. 228-229).

Hän jatkaa tuosta lauseella:

Mahdollinen ratkaisu on tulkita kaikki rangaistustoimiin osallistumattomat myös pettureiksi. (s. 229)

Viitala jatkaa:

Kun tutkittiin tietokonesimulaatiolla yhteistyön evoluution malleja, osoittautui kaikissa tilanteissa parhaimmaksi taktiikaksi tit for tat -strategia. Sen mukaan yksilön kannattaa aina ensin olla altruistinen, ja sen jälkeen tehdä samoin kuin vastapuoli. Strategiaan kuuluu että ollaan myös anteeksiantavaisia. Jos kerran pettänyt yksilö käyttäytyy taas altruistisesti, niin parhaan hyödyn saa, jos sitä kohtaan käyttäytyy sen jälkeen taas altruistisesti. Tit for tat -strategiaa tukevia havaintoja on tehty monista lajeista kaloista kädellisiin. (ss. 229-230)

Tit for tat -strategian lähtöajatushan on hyvin vanha: minkä toivot muiden tekevän itsellesi, tee se itse heille.

Viitala kirjoittaa edelleen:

Niinpä en pidä todennäköisenä että ihmisenkään yhteistyökyvyn kehitys olisi ollut vain rangaistusten pelon varassa, vaikka ainakin uskonto näyttää usein niin olettavan. (s. 230)

Viitala perustelee kahdella tavalla sitä, että yhteistyökyvyn kehitys ei olisi ollut vain rangaistusten pelon varassa. Ensimmäinen perustelu tuli jo siteerattua häneltä:

Strategiaan kuuluu että ollaan myös anteeksiantavaisia. Jos kerran pettänyt yksilö käyttäytyy taas altruistisesti, niin parhaan hyödyn saa, jos sitä kohtaan käyttäytyy sen jälkeen taas altruistisesti. (s. 229)

Toisin sanoen jos petturi on muuttanut käytöstään, niin anteeksianto, hyväntahtoinen ja vastavuoroiseen reiluuteen kannustava suhtautuminen tuottaa kestävämmän tuloksen kuin kosto ja rangaistus.

Toinen perustelu Jussi Viitalalla on seuraava: puheen kehitys alkoi ihmisellä hyvin varhain, samaan aikaan kun Homo-suku syntyi. Viitala:

Yksinäinen yksilö ei kuitenkaan puheesta hyödy, vaan puheen kehitys on ollut osa ihmisen sosiaalisen kyvyn kehitystä. (s. 230)

Tuo on sinänsä totta, mutta puhumalla voidaan myös pettää paremmin, julmemmin, piittaamattomammin. Ihmisen sosiaalisen kyvyn kehittymiseen kuului yhtä lailla petollisuuden kuin jalomielisyyden kehittyminen.

Viitala:

Ihmisyhteisöissä on varmasti kautta aikain käytetty rangaistuksia. Silti en usko että yhteisö voisi pysyä koossa ja toimivana vain rangaistusten pelon voimalla. (s. 230)

Tuokin on sinänsä oikein. Mutta ongelma on se, ovatko rangaistukset ja hyveellisen käyttäytymisen palkitseminen olleet ihmisyhteisöissä suunnilleen yhtä merkittäviä, vai onko rangaistuksilla ollut paljon vähäisempi merkitys kuin vastavuoroisuuteen ja yhteistyöhön kannustavalla käyttäytymisellä, niin kuin Viitala edellä esittää.

Aikaisemmin Viitala kirjoitti:

Mahdollinen ratkaisu on tulkita kaikki rangaistustoimiin osallistumattomat myös pettureiksi. (s. 229)

Tämä on tärkeä ongelma. Uskon että alkuyhteisöissä rangaistuksilla oli hyvin suuri merkitys. Uskon että niitä jotka eivät ole osallistuneet kollektiivisiin rangaistuksiin, on pidetty pettureina tai puolipettureina.

Ihmisen kateuskykyyn liittyy kostonhimo. Verikostoinstituutio on monessa alkuperäiskulttuurissa eettinen ongelma. Jos läheistä ihmistä on kohdeltu hyvin väärin, hänet on tapettu, sinulla ei ole kasvoja omassa yhteisössä eikä itsesi edessä, ellet kosta sitä, vaikka itsellesi kävisi fyysisesti huonosti. Simpanssilaumoissa ei ole aatteellisista syistä tapahtuvaa, periaatteellista kostoa.

Jotkut ihmiset voivat pitkään suhtautua oikeamielisesti, mutta mennä sitten vakaumukselliseen kyyniseen kavaluuteen. Se ei ole sattumanvaraista, vaan siihen liittyy yleensä jokinlainen eettisen asenteen rapistuminen, jossa on erilaisia vaiheita. Toisaalta myös katalat ihmiset saattavat alkaa käyttäytyä oikeamielisesti, ensin satunnaisemmin ja sitten pysyväluontoisemmin.

Tämä osoittaa, että ihmisen sosiaalistumisen kehittyminen ei ollut vain jalouden ja yhteistyön kasvua vaan myös petollisuuden kasvua. Nämä molemmat ovat kiinteästi ihmisen geeneissä – vieläpä hyvin samoissa geeneissä.

Mikä on varmaa? Jotkut ihmisyksilöt heijastavat sellaista ihmissuvun tietä, jota varsinaisesti ei edes metsästäjä-keräilijöiden heimossa voinut olla, ja jota voi esiintyä vain valtioyhteiskunnissa. Näillä ihmisillä kateuden tunne on niin hirmuinen, että he tekevät ihan mitä tahansa. Tuollainen kateus on kaiken pahuuden perimmäisin, äärimmäisin muoto. Olkoonkin, että se alun perin olisi lähtöisin halusta saada huomiota, tunnustusta, sosiaalipsykologista valtaa.

Uskonnot ja myytit yhteiskunnan muodostumisessa

Viitala kirjoittaa:

Tämän hetken metsästäjä- ja keräilijävaiheessa elävien yhteisöjen tarkastelu paljastaa tärkeimmäksi ryhmää koossa pitäväksi voimaksi myytin ja siihen perustuvan rituaalin. Myytti on voinut kehittyä ja välittyä vain kehittyvän puhutun kielen ansiosta. Myyttiin perustuvissa riittimenoissa ihmiset voidaan edelleen kiihottaa ekstaasiin, jossa he ovat valmiit omaksumaan yhteisön edustamat käsitykset hyvästä ja pahasta. Samalla riittiin osallistuvat vahvistavat yhteisöön kuulumisen tunnettaan ja välittävät eteenpäin käsityksiään ’jumalille otollisesta’ käyttäytymisestä ja yhteiskunnan järjestyksestä. Yhteinen, todellinen tai kuviteltu vaara voi olla samanlainen yhdistävä tekijä. Ihmisen geeneihin ei ole ohjelmoitu tiettyä yhteiskuntajärjestystä, vaan vain alttius riiteissä tapahtuvalle joukkosuggestiolle ja sitä kautta tapahtuvalle eettisen normin ja yhteiskunnan jäsenyyden ja yhteisön käyttäytymismallien omaksumiselle. On ilmeistä, että tämä aivotoimintojen ominaisuus on evoluution tuotetta, vaikka itse riitit ja myytit ovat kulttuurista perimää. Tällainen kulttuurisen ja biologisen evoluution kulku käsi kädessä näyttää toistuneen ihmisen kehityslinjalla monissa yhteyksissä. Tämä ihmisen evoluution tuote – taipumus riitissä tai muutoin aikaansaadussa kiihotustilassa tapahtuvaan sosiaalistumiseen ja lauman ohjaukseen – on tuottanut kaikki maailman uskonnot ja paljon muuta myyttistä aineista sosiaalistavien riittimenojen käyttövoimaksi. (ss. 230-231)

Tuo on hyvin tärkeä huomio. Myös rauhanomaisille asukastaajamille, luokattomille kaupungeille oli ominaista, että syntyi rituaalisia ja seremoniallisia keskuspaikkoja. Uskonnolla oli hyvin suuri merkitys. Oli vaikea yhdistää eri perusyhteisöjen ihmisiä yhteistoimintaan. Oli vaikea saada perusyhteisöjä luopumaan kateudestaan ja vihamielisyydestään, sokeasta kilpailustaan tietoisen, pitkäjänteisen yhteistyön hyväksi. Se vaati paitsi järkipuhetta, myös sokean yhteishengen korostamista myyttien avulla, uskonnon ja rangaistusten synnyttämällä pelolla. – Uskon että uskonnolliseen myytiin perustuva rangaistuksen uhka on heijastanut yhteisön tahtoa kostaa niille, jotka ryhtyvät jenginpettureiksi.

Ihmisen aivot kasvoivat hyvin nopeasti ensimmäisen puolen miljoonan vuoden aikana. Siellä missä yksilö eikä lauma on pääasiallinen biologisen evoluution yksikkö, geneettiset muutokset ovat nopeampia. Ihmisen aivot kasvoivat suhteellisen hitaasti sen jälkeen kun homo erectus oli syntynyt. Silloin yksilöiden välinen kilpailu ei ollut niin kovaa. Yksilöt eivät voineet pettää toisiansa tai yleensä omaa laumaansa, perusyhteisöään niin raa’asti kuin Homo habiliksen aikana. Oli löydetty keinoja vastustaa ”jenginpetturuutta”. Tuolla tavalla voidaan perustella näkemystä, että ”pahuus loi ihmisen”.

VIITTEET:

[1] Jussi Viitala: Inhimillinen eläin, eläimellinen ihminen. Sosiaalisen käyttäytymisen avaimet. Atena 2004.

[2] Matti Puolakka: Vain ihmisellä on historia. Ajatuksia ihmiseltä joka määritteli ihmisen, 86. Uusi historia ry 2020.

Kirjoittajasta

Pia Länsman

Pia Länsman

Uusi historia ry:n puheenjohtaja. VSK-työryhmä. Uutisvastaava.
Uuden Suomen blogi

Kirjoita kommenttisi tähän.

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.