Ateenan ihme Kaunokirjallisuus ja ihmisluonto

Katharsiksen käsite Matti Puolakalla

Skotlaintilainen vuoristomaisema
Vuorelle nousu on katharsis-käsitettä eräältä kannalta kuvaava ilmaus. KUVA: Skotlantilainen vuoristomaisema, maalaus: Frank E Jamieson. Wikimedia commons.
Editoitu Matti Puolakan ex tempore puheista eri vuosilta. Perustuu myös toimituksen piirissä käytyihin keskusteluihin.
Katharsiksen käsite on keskeinen puolakkalaisessa ihmiskäsityksessä. Se pohjautuu Aristoteleen näkemykseen mutta myös kehittää sitä. Puolakkalaisittain tulkittuna katharsis on inhimillisen kasvun menetelmä, edellytys. Katharsiksen käsite on laaja – se liittyy yhtä hyvin elämäntapahtumiin, taide- tai luontoelämykseen kuin tieteelliseen työhön. Se on omaperäinen tulkinta Aristoteleen katharsis-käsitteestä myös siksi, että se perustuu uuteen historianäkemykseen ja uuteen ymmärrykseen ihmisen ja eläimen erosta, joka vasta nykyaikana on voinut syntyä.

Yhteiskunnan synty

Pyynti-keräilykulttuurin heimossa (eli ensimmäisessä ihmisyhteiskunnassa) ei ole työnjakoa perusryhmien välillä. Jokapäiväisen ravinnon hankinnassa perusryhmät ovat omavaraisia, mutta heimo perustuu kuitenkin kaikkia sen jäseniä koskeviin sääntöihin – kirjoittamattomiin lakeihin, riitteihin, myytteihin.

Siksi yksilöt kykenivät tavoittelemaan arvostusta, suosiota, huomiota ja vaikutusvaltaa eettisin perustein, eli vetoamalla kaikkia koskeviin sääntöihin ja arvostuksiin.

Heimossa joudutaan kunnioittamaan muiden heimon jäsenten oikeuksia, vaikka heitä ei edes nähtäisi pitkiinkään aikoihin, ja vaikka heillä ei ole minkäänlaista merkitystä jokapäiväisen toimeentulon hankkimisessa.

Näin syntyi inhimillinen tietoisuus, näin syntyi persoona. Hegel sanoi:

”Oikeuden käsky on siksi: ole persoona ja kunnioita toisia persoonina.” (1)

Tämä tendenssi jatkuu läpi koko yhteiskuntakehityksen historian. Vaikka valtioiden differentia spesifica on riisto, ryöstö ja valloitussodat, niin valtiot eivät kykene poistamaan väestöstään, sen enempää sorrettujen luokkien kuin hallitsevien piiristä tätä Homo sapiensin yhteiskunnallista kykyä.

Yhteiskunnassa syntyneellä ja kasvaneella ihmisellä on omatunto. Ihmisellä on synnynnäisesti olemassa kyky katharsikseen.

Yleiskäsitteet ja itsetarkoituksellinen oikeudentaju

Mm. Kant kirjoitti siitä, että ihmisellä on synnynnäisesti kyky käyttää “universaaleja” (yleiskäsitteitä). Nykytutkimus on osoittanut, että joillakin eläimillä on itumuodossaan tämä kyky: pullokuonodelfiinit antavat itselleen ja toisilleen nimiä ja eräät papukaijalajit muodostavat itse lauseita oppimistaan sanoista, eli käsittävät kielioppia. Simpanssit oppivat viittomakieltä.

Eläimillä ei ole oikeudenmukaisuutta koskevia yleiskäsitteitä. Ne ovat voineet syntyä vain ihmisyhteiskunnassa, vaikka kuinka alkeellisesti aluksi.

Kehittyneillä eläimillä esiintyy vastavuoroista altruismia – ts. reilun pelin etiikkaa: ”On edullista tehdä palvelus tuolle nyt, koska vastaisuudessa hän muistaa sen ja tekee samoin minulle.” Kutsumme tätä välineelliseksi oikeudentajuksi.

Ihmisen kyky käyttää oikeudenmukaisuuteen, arvoihin, liittyviä “universaaleja” (yleiskäsitteitä) johtuu viime kädessä ihmisen kyvystä “toimia tuomarina” – punnita objektiivisesti ja tarpeen vaatiessa vastoin omaa välitöntä etuaan sitä, mikä on oikein ja mikä väärin. Kutsumme tätä itsetarkoitukselliseksi oikeudentajuksi.

Tuomarin etiikka

Inhimillisen etiikan ja simpanssien moraalin syvällisin ero on siinä, että ihminen kykenee noudattamaan tuomarin etiikkaa: vaikka inhoaisit raakoja rikoksia tehnyttä syytettyä, sinun täytyy silti nousta omien välittömien tunteidesi yläpuolelle ja ottaa objektiivisesti huomioon mahdolliset lieventävät asianhaarat kun määräät tuomiosi.

Katharsiksen käsite on siis tärkeä myös oikeusfilosofiassa. Lisäksi se liittyy tunneteoriaan seuraavasti: jotta voisit tehdä tuomarina objektiivisen päätöksen, niin kiellä itseltäsi kaikki muut tunteet paitsi ylevöitymisen tunne. Siinä on katharsis!

Ylevyyden tunne terminä on tietenkin problemaattinen. Lähinnä tulisi kai sanoa, että kyky kokea traagista. Ja traaginen ei ole ollenkaan samaa kuin ”onnettomuus”.

Jokaisella yhteiskunnassa kasvaneella, yhteiskunnalliseen mentaliteettiin oppineella Homo sapiens lajin jäsenellä on periaatteessa kyky asettua tuomarin asemaan, alkaa vaalia itsessään tuomarin etiikkaa.

Eläinyksilöillä ei ole oikeusälyä. – Ei simpansseille voi opettaa sitä, että simpanssilaumassa olisi puolueettomia, kaikkien käyttäytymistä objektiivisesti valvovia instituutioita. Simpanssi ei voi ottaa kasvoilleen ”virkamiehen ilmettä”.

Simpanssin tunne-elämä muistuttaa monella lailla ihmisen tunne-elämää, ja vaikuttaa aivan samalta. Mutta kykyä katharsikseen simpanssilla ei ole.

Katharsis, työn käsite ja tunneteoria

Suhteessa luonnon hyödyntämiseen ihminen on rationaalinen: esim. rakentaessaan sillan ihminen rakentaa sen ensin päässään, kuten Aristoteles ja Marx määrittelivät työn käsitteen.

Mutta ihmissuhteissaan, ja suhteissaan perimmäisiin motiiveihinsa (tai ihmiskunnan kokonaisetuun) ihminen on luonnostaan irrationaalinen, ”paha” – taipuvainen petokseen ja itsepetokseen sosiaalipsykologisen vallanhimon vuoksi – saadakseen suosiota, arvostusta, ”valtaa”.

Ihmispsyyken syvällisin perusristiriita: kyky oikeudentajutyöhön ja kyky mielivaltaiseen despotiaan. Hegelin sanoin:

”Omallatunnolla on muodollisena subjektiivisuutena suora valmius kääntyä pahaan. Itselleen oleva, itseään varten tietävä ja päätöksiä tekevä varmuus itsestä on sekä moraalin että pahan yhteinen alkujuuri.” (2)

Ihminen joutuu kamppailemaan siitä, että olisi rationaalinen, objektiivinen. Se on eettistä kamppailua, taistelua omien tunteiden ajattelemisesta. Siinä on katharsis. Siinä on ylevöityminen.

Tuolloin katharsista kyllä edeltävät monenlaiset tunteet: häpeä, pelko, masennus, kun pitäisi huomata ja myöntää oma elämänvalhe tai jokin väärinteko, tuska, ahdistus kanssaihmisten petosten vuoksi, katkeruus tai halu katkeroitua jos tulee väärinkohdelluksi jne.

Tuollaisten tunteiden ylittäminen on puhdistumista: katharsis. Ylevöityminen. Traagisuuden kokemus.

Se ei tee – sinänsä tai pääasiassa – surulliseksi. Katharsiksen kokenut ihminen on pohtivassa mielentilassa. Hänellä herää välttämättä kysymyksiä yleensä ihmisyydestä, ihmisenä olemisesta.

Hän voi tuntea myös syvää onnea.

Niin Aristoteleen teksteissä kuin niiden selityksissä käytetään tässä yhteydessä oudosti sanaa ”nautinto”. Tähän käännösongelmaan antaa viitteitä seuraava, Demokritoksen ajattelua kuvaava ote:

”Päämäärä tai täyttymys (telos) on euthymia, vaikkakaan tämä ei merkitse samaa kuin nautinto (kuten monet ovat perinteen ja kuulopuheen perusteella virheellisesti ymmärtäneet) vaan tilaa, jossa sielu on tyynessä ja tasapainoisessa tilassa, ilman että pelko, ennakkoluulo tai mikään muu tunne sitä häiritsee. Toinen tuon tilan monista nimistä, joita hän käyttää, on euestõ (hyvinvointi).” (3)

Mitä aivoissa tapahtuu katharsiksen – tyypillisen selväpiirteisen katharsiksen – aikana? Tämä on tärkeä kysymys lingvistisen filosofian (ja yleensä neurotieteen) kannalta katsottuna.

Katharsis meidän elämässämme

Ihminen joutuu jatkuvasti kamppailemaan omantuntonsa kanssa.

Katharsis on eräänlainen omantunnon ”totuuskomissio”. Tehtyjä vääryyksiä ei voi lakaista maton alle ilman että ihminen pilaa luonteensa. Silloin on ulkoisista olosuhteista riippuvaa, miten pitkälle tuo luonteen pilaantuminen etenee. Tiukan paikan tullen, tilanteissa, joissa ei ole keskitietä, voi tapahtua hyvinkin dramaattisia romahduksia. Sotakirjallisuudesta löytyy selkeitä esimerkkejä, mutta samaa tapahtuu myös aivan normaaleissa, rauhanomaisissa oloissa, kenties ei aina yhtä näkyvästi.

Ystäväpiirimme historia on syvimmiltään kertomusta tällaisista tapahtumista – romahduksista ja nousuista – yksittäisten ihmisten psykologiassa. Matti Puolakka esitti mielellään myös esimerkkejä suurimmasta kaunokirjallisuudesta, erityisesti Leo Tolstoin Sota ja rauha -romaanista. Eräs esimerkki täällä:

Mutta katharsis on läsnä myös keskusteluissa, joissa ymmärrys ihmiselämästä, aatehistoriasta, maailmasta syvenee, nousee uudelle tasolle. Myös silloin on kyse pohjimmiltaan eettisestä kamppailusta: onko valmis korjaamaan mielipiteitään uusien tosiasioiden valossa, vastustamaan omia ennakkoluuloja tai etujen vaikutusta mielipiteisiin, uskaltaako käydä virtaa vastaan silläkin uhalla että joutuu epäsuosioon – jne. Tällöin Matti käytti Elvi Sinervon novellista periytyvää termiä ”Vuorelle nousu”.

Matti kirjoitti sähköpostiviestissään:

”Huomautan, että tämä on minun tulkintaani Aristoteleen katharsis-käsitteestä. Mutta tämä on vakaumuksellinen kantani. Voin ketä vastaan tahansa väitellä asiallisesti näkemykseni puolesta. Ja uskon että sivistynyt ihmiskunta hyväksyy kantani tällä vuosisadalla.”

Lue myös:

VIITTEET:

(1) Hegel, G.W.F., Oikeusfilosofian pääpiirteet eli luonnonoikeuden ja valtiotieteen perusteet, Kustannus Pohjoinen, Oulu 1994, 36 §, s. 90.
(2) Hegel, Oikeusfilosofia s. 143, Prometheus
(3) Paul Cartledge: Demokritos

Kirjoittajasta

Avatar

Heli Santavuori

Toimitussihteeri, sivujen toteutus ja ulkoasu. VSK-työryhmä. Muistelmat ja tarinat.
Uuden Suomen blogi
Helin liikuntaoppaat ja muita julkaisuja CDON.comista

Kirjoita kommenttisi tähän.

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.