Kommentteja dokumenttielokuvaan ”Pieni punainen”

Jouko Aaltonen tarttui tärkeään ja vaikeaan aiheeseen, joka on pitkään ollut vaiettu Suomen historiassa. Marxilais-leniniläisten ryhmien (MLR) lakkauttamisesta on kulunut yli 40 vuotta, ja Aaltosen dokumentti on ensimmäinen yritys kertoa sen toiminnasta. Suomettumisen varjo on pitkä.

Elokuva täyttää suomettumisen ja jälkisuomettumisen jättämää aukkoa Suomen lähihistoriassa. Siten se ansaitsee kaiken kiitoksen. Uskomme, että sen kokonaisvaikutus mielenkiinnon herättäjänä tuota lähihistorian vaiettua ajanjaksoa kohtaan muodostuu loppujen lopuksi positiiviseksi.

Seuraavassa emme puutu dokumentin elokuvallisiin ansioihin, jotka ovat mielestämme kiistattomat. Keskitymme sisällön keskeisiin puutteisiin.

Jouko muistanee varoituksemme, ettei MLR:stä voi muodostua todenmukaista kuvaa, jos hän tekee dokumenttinsa aikomallaan tavalla, lähtökohtanaan ”sukupolvikokemus”. Hän piti päänsä, mihin hänellä oli tietysti kaikki oikeus. Ja huolimatta tuosta erimielisyydestämme jäi meille käytännön yhteistyöstä Joukon ja hänen tiiminsä kanssa myönteinen muistikuva.

Matti Puolakka ja MLR

”Nykyisyys on menneisyyden avain”, totesi geologi Charles Lyell aikoinaan. Olennaista MLR:ssä oli se, miten siitä Matti Puolakan ehdottamien linjanvetojen vuoksi tuli erilainen kuin oli mikään muu marxilais-leniniläinen liike länsimaissa. Tietääksemme vain MLR:n pohjalta syntyi uutta ajattelua.

MLR:ssä oli useita suuntauksia. Vain Puolakan edustama pyrki luovasti ja itsekriittisesti soveltamaan ja kehittämään marxismi-leninismiä ja Maon ajattelua meidän olosuhteisiimme. Se oli ainutlaatuinen linja koko maailmassa.

MLR:n keskustelukulttuuri – julkaisimme vastustajan aineistoa omissa julkaisuissamme, emme vääristelleet ketään, annoimme vastustajillemme tunnustusta, kun he mielestämme olivat sen ansainneet ja kehotimme mukaan tulevia käymään vastustajiemme tilaisuuksissa ja opintoryhmissä ja lukemaan heidän aineistoaan – oli Puolakan ehdotus. – MLR ei olennaisesti ollut poliittinen liike, vaan opinto- ja tutkimusliike.

Puolakan johtama tutkimustyömme Neuvostoliitosta ja suomettumisesta oli ainutlaatuista itsesensuurin ajan Suomessa, ja myös kansainvälisesti merkittävää. Pian MLR:n lakkauttamisen jälkeen Puolakka ennusti perustellen Neuvostoliiton romahduksen – lähes vuoden tarkkuudella.

Puolakan aloite oli myös idealistisen moralisoinnin ja puritanismin vastustaminen, ”pämppälinja”, joka mahdollisti sen, ettei meitä ”neuvostovastaisiksi” leimaamisesta huolimatta kyetty eristämään muusta nuorisosta. Linja oli itse asiassa Kiinan kulttuurivallankumouksen moraalifilosofisen linjan kritiikkiä.

”Diktatorinen, karismaattinen, lahkolainen”?

Dokumentissa esitetään Matti Puolakan henkilöstä väitteitä, jotka eivät pidä paikkaansa.

Sen jälkeen kun Puolakan linjanvedot saivat kannatusta MLR:ssä, liike pysyi yhtenäisenä. Suomi on tiettävästi ainoa länsimaa, jossa marxilais-leniniläinen liike ei jakautunut organisatorisesti.

Jo tuo tosiasia kumoaa dokumentissa esitetyt väitteet Puolakan ”diktatuurista”.

Säilyneestä MLR:n sisäisestä aineistosta käy ilmi, että linjaväittelyjä käytiin MLR:ssä paitsi demokraattisesti niin ultrademokraattisesti. Eri mieltä olleet saivat esittää kantojaan kirjallisesti ja suullisesti, niitä käsiteltiin niin yleiskokouksissa kuin perusyksiköissäkin – pitkään senkin jälkeen, kun asia oli tullut selväksi kaikille muille paitsi yhdelle tai kahdelle jääräpäälle.

MLR lakkautettiin tietoisella päätöksellä – Matti Puolakan, ei kenenkään muun, aloitteesta. Kukaan ei ryhtynyt jatkamaan MLR:n toimintaa tai perustanut uutta ”maolaista” liikettä. Miksi ei? – Kaikki tiesivät, että umpikujamme oli täydellinen.

Puolakka oli ainoa, joka ryhtyi itsekriittisesti kumoamaan filosofisia, poliittisia ja organisatorisia näkemyksiämme MLR:n umpikujan ja Kiinan kulttuurivallankumouksen katastrofin pohjalta. Jokaisella muullakin olisi ollut siihen tilaisuus.

Tuota taustaa vasten väite Puolakan ”dogmaattisuudesta” on järjetön.

Väite MLR:n lahkolaisuudesta muuttaa samalla tavalla mustan valkoiseksi ja valkoisen mustaksi. Se on suomettumisen puolustelua. MLR halusi julkista keskustelua Neuvostoliiton luonteesta, sen varustautumisesta, suomettumisesta jne.; suomettunut Suomi eristi meidät tavalla, jota nykyään on ehkä vaikeaa käsittää. Se ei ollut meidän vikamme.

Ja Puolakan edustama keskustelukulttuuri suuntautui kaikenlaista lahkolaisuutta vastaan.

Monessa puheenvuorossa toistetaan Matti Puolakan ”karismaattisuutta”. Sana tarkoittaa yhdelle yhtä, toiselle toista. Se on Puolakan mystifiointia. Puolakka ”uskalsi ajatella” kantilaisessa mielessä – hän vetosi järkeen, perusteli kantansa eikä pelännyt erehtyä: hän kuunteli aina vastaväitteitä ja oli kiitollinen, jos joku osoitti hänen erehtyneen jossain. Tuo pelottomuus näkyi hänen olemuksessaan.

”Maolaisuudesta”

Sanaa ”maolainen” käytettiin suomettumisvuosina Suomen marxilais-leniniläisistä leimaamis- ja eristämistarkoituksessa. Silloin se oli ”neuvostovastaisuuden” synonyymi.

Elokuvan visuaalinen teema liittyy Maon punaiseen kirjaan ja ilmiöihin kulttuurivallankumouksen Kiinassa. Syntyi vaikutelma hurmahenkisyydestä – tosiasiassa MLR:ssä sellaista kaihdettiin. MLR on tietääksemme maailman ainoa marxilais-leniniläinen liike, jonka piiristä syntyi Maon filosofian systemaattinen, juuriin asti menevä kritiikki. Se todettu tosiasia ei tullut dokumentissa esiin.

Suhtauduimme hyvin kriittisesti Kiinan kulttuurivallankumouksen ajan kulttuuriin. Muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta sen aikainen kiinalainen taide oli hyvin kaavamaista – poliittisen oikeaoppisuuden vaatimus ylitti taiteelliset tavoitteet.

Elokuvassa jäi vallitsevaksi käsitys, että MLR:n tavoitteena olisi ollut väkivaltainen vallankumous. Puheenvuoroistamme oli leikattu pois näkemyksemme, että väkivaltainen vallankumous oli meille pelkästään teoreettinen kysymys eikä Suomessa ollut näköpiirissä minkäänlaista vallankumousta.

Samoin jäi pois se toteamamme tosiasia, että paljon todellisempi asia meille oli sodanvaara ja Neuvostoliiton pyrkimys hyökkäyssotaan Euroopassa. Suomen miehittämistä joutui vielä 1970-luvun puolivälissä tosissaan pelkäämään. Tiesimme olevamme lainsuojattomia, olimmehan virallisen suomettuneen yhteiskunnan hyljeksimiä toisinajattelijoita. Neuvostoliitto varustautui tuolloin suhteessa massiivisemmin kuin Hitlerin Saksa 1930-luvulla.

Henkilögalleriasta

Meille oli tyrmistyksen aihe nähdä Jaakko Laakso dokumentissa ”entisenä maolaisena”. Tietääksemme hänen ”maolaisuutensa” loppui Tshekkoslovakian miehitykseen elokuussa 1968, minkä jälkeen hän keskittyi SKP:n ns. vähemmistön eli ”taistolaisten” Moskovan rahoittamaan MLR:n vastaiseen kampanjaan. Hän esiintyi ”maolaisasiantuntijana” vääristellen näkemyksiämme, värväsi MLR:ään vakoilijoita, osallistui raakaan mielipidevainoon MLR:n sananvapauden kieltämiseksi ja teki kaikkensa, että Neuvostoliitto olisi miehittänyt Suomen.

Mielestämme jonkinlainen anteeksipyyntö Laaksolta suomettumisajan toiminnasta olisi ollut paikallaan – ja ehkä Joukon olisi pitänyt vaatia sitä häneltä ehtona dokumentissa esiintymiselle.

Ihmettelimme myös Raimo Laakian näkyvää roolia dokumentissa – hänhän on vuosikymmenien ajan keskittynyt Puolakan henkilöön kohdistuviin parjauksiin, jotka viime aikoina ovat saaneet suorastaan absurdeja piirteitä.

Matti Puolakan haastattelu

Matti Puolakka antoi kaksi viikkoa ennen kuolemaansa monituntisen haastattelun, jossa hän kertoi elämänvaiheistaan. Siitä oli dokumentissa vain muutama lyhyt pätkä, pisin niistä kai se, jossa hän kertoi perunanviljelystä Laukaan kommuunissa.

Toki sekin osoitti, mikä oli loppuun saakka Matti Puolakan suhtautumistapa: perunanviljely ei Laukaalla ollut hänen vastuullaan, mutta hän puhui sen yhteydessä tapahtuneista virheistä ”meidän” virheinämme. Hän ei koskaan syytellyt muita umpikujista, joihin yhdessä päätetyt linjat johtivat, toisin kuin monet Joukon elokuvassa tekivät. Ja hän osasi nähdä itsensä ja meidät kaikki myös koomisessa valossa – toki myös tuoden esiin umpikujiemme traagisen puolen. Me olimme tosissamme – aivan toisella tavalla kuin dokumentti esittää.

Puolakka oli silloin jo hyvin sairas ja kykeni ylipäänsä puhumaan vain voimakkaiden kipulääkkeiden turvin. Haastattelua oli varmasti vaikea leikata. Jotkin ajatuskulut jäivät häneltä kesken ja puheesta oli välillä vaikeaa saada selvää. Silti haastattelu jää uskoaksemme ikuisesti historiaan dokumenttina ihmiseltä, joka kulki aikakauden murroksen läpi rehellisemmin kuin tietääksemme kukaan muu 1960-luvun sukupolven edustaja. Se ei todellakaan saanut arvoistansa osaa dokumentissa.

» Alkuun » Suomi » Kommentteja dokumenttielokuvaan ”Pieni punainen”