Sarjassa kansallinen herääminen suomalaisessa kulttuurissa
L. Onerva: ”Etsin, etsin suurta tulta”
“Kansallinen herääminen suomalaisessa kulttuurissa” -sarjan esittelyä ja linkit muihin osiin.
Esplanadin puisto ja ravintola Kappeli v. 1908. Museovirasto, M. L. Carstensin kokoelma.
- Sinikka Litun alustus Uusihistoria -yhdistyksen tapaamisessa lokakuussa 2020. Video artikkelin lopussa.
Hilja Onerva Lehtinen (1882-1972), kirjailijanimeltään L. Onerva, on luullakseni kokenut renessanssin parin viime vuosikymmenen aikana. Yksi syy varmaankin on, että Onervan kuoleman jälkeen salaisina pidetyt arkistot avattiin 2000-luvun alussa. Niihin tutustui ensimmäisten joukossa Hannu Mäkelä, joka oli aiemmin ollut kustannustoimittajana Otavalla. Mäkelä oli 2000-luvun alkupuolella naimisissa Anna Kortelaisen kanssa, ja he ilmeisesti päättivät jakaa työt aiheen tiimoilta ’perheen kesken’.
Kortelainen kirjoitti Onervasta elämäkerran Naisen tie – L. Onervan kapina, joka ilmestyi vuonna 2006. Hannu Mäkelä on julkaissut 90-luvulla Eino Leinosta puolikaunokirjallisen teoksen Mestari, mielestäni hyvän Leino -elämäkerran Eino Leino – elämä ja runo sekä vuonna 2003 teoksen Nalle ja Moppe – Eino Leinon ja L. Onervan elämä. Mäkelä on myös toimittanut sekä Onervan että Leinon valittujen runojen kokoelmia 70-luvulta lähtien.
Onervasta kiinnostuneille suosittelen myös Yle Areenasta löytyvää sarjaa Mullan alta, jossa nuoret nykymuusikot säveltävät suomalaisten edellisten vuosikymmenten runoilijoiden tekstejä. Onerva on yksi sarjassa esitellyistä runoilijoista.
Paljasjalkainen helsinkiläinen
Onerva oli paljasjalkainen helsinkiläinen, jonka ensimmäinen koti oli Aleksanterinkadulla. Äidillä oli mielenterveysongelmia, ja hänet suljettiin lopulta mielisairaalaan. 7-vuotiaalle Onervalle kerrottiin äidin kuolleen. Äiti vietti koko elämänsä hoitolaitoksissa ja kuoli Nikkilässä 30-luvulla. Vuosien varrella Onerva yritti muutaman kerran saada selkoa äitinsä olinpaikasta. 50-luvulla hän muisteli kuitenkin haastattelussa äitiään luontevasti ja ilmeisesti ilman suurempia traumoja.
Isä oli Onervalle hyvin tärkeä ihminen, Onerva oli vanhempiensa ainoa lapsi. Isä oli saanut työpaikan puutavaraliikkeen isännöitsijänä Karhulassa, ja Onerva asui tuttavien luona koulukodissa Helsingissä koko oppikouluaikansa. Hänen kouluaikaansa varjostivat sortokaudet. Tyttökoulussa vallitsi ”koti-uskonto-isänmaa” -henki, ja paitsi isänmaallisuutta myös naisten oikeus koulutukseen oli kantava aate. Opettajista erityisen tärkeä Onervalle kuten monille muillekin koulutovereille oli suomalaisen naisliikkeen pioneereihin kuulunut historian opettaja Hilda Käkikoski.
Tovereiden keskuudessa Onerva oli erittäin suosittu. Hän menestyi myös hyvin koulussa (”kympin tyttö”), ja varsinkin taideaineissa hän oli ”multilahjakkuus”: kirjallisesti, kuvataiteissa ja musikaalisesti lahjakas. Hän myös näytteli mielellään.
Tarina Onervan ensitapaamisesta Eino Leinon kanssa on monesti kerrottu ja aika hullunkurinen. Onerva oli koulussa viimeisellä luokalla saanut tehtäväkseen pyytää Leinolta runoa koulun konventin lehteen. Toimitettuaan asian Onerva uskaltautui kysymään Leinolta (joka oli hänen idolinsa ja häntä 4 vuotta vanhempi, mutta julkaissut jo useamman runokokoelman) henkilökohtaisempaa neuvoa: mille alalle hänen kannattaisi antautua, kun hän on niin kiinnostunut kaikista taiteenaloista.
Leino vastasi: ”Menkää naimisiin.”
Onerva on itse kertonut tästä myöhemmin ja sanoi olleensa vastauksesta verisesti loukkaantunut. Hän oli kuitenkin ottanut sen myös todesta ja pyrki myöhemmin varomaan itsensä hajottamista liian monelle taholle. – Ja niinhän kävi, että kirjoittamisesta tuli Onervan elämäntyö, muut lajit jäivät elämänikäisiksi harrastuksiksi.
Kaksi vuotta tyttökoulun jatko-opistossa opiskeltuaan Onerva alkoi valmistautua ylioppilaskirjoituksiin Suomalaisen yhteiskoulun yksityisoppilaana, koska jatko-opistossa ylioppilastutkintoa ei voinut suorittaa. Hän kirjoitti vuonna 1901 ylioppilaaksi ja sai tutkinnon arvosanaksi muutamaa pistettä vaille kiitettävän. Onerva oli lukenut pitkän ranskan, josta kielestä hän teki myöhemmin paljon käännöksiä. Opettajan tutkinnon hän suoritti vuonna 1902. Saman vuoden syksyllä Onerva kirjoittautui Helsingin yliopiston historiallis-filologiseen osastoon, josta hän ei koskaan kuitenkaan valmistunut.
Opintoja ja ’dallailua’ Aleksilla
Yliopiston ainevalinnassa Onervalla oli edessä sama vaikeus kuin taiteessa. Lopulta hänen valintansa oli taidehistoria, estetiikka, ranskan kieli jne. Anna Kortelainen, joka itse on taidehistorioitsija, sanoi Onervan opiskelleen ensimmäisinä vuosina aivan nykytahtiin, kun monet hänen ikätoverinsa väsyivät jo huomattavasti pienemmästä tietomäärästä. Onerva kuului Hämäläiseen osakuntaan, johon oli jonkin aikaa jo hyväksytty naisylioppilaitakin. Uusmaalaista osakuntaa hän vieroksui sen ruotsinkielisyyden takia.
Onerva opiskeli ahkerasti, mutta osallistui vilkkaasti myös opiskelijaelämään. Vuonna 1903 osakunnassa alkoi vaikuttaa ajan puoluepolitiikka, joka synnytti kaksi leiriä: Hämäläiset vanhat eli ”Jäämit” ja nuorsuomalaiset eli Hämäläiset nuoret. Vanhasuomalaiset olivat enemmistönä ja Onerva kuului heihin, mutta passiivisesti. Puoluepolitiikka ei häntä juurikaan kiinnostanut.
Yrjö Sakari Yrjö-Koskisen hautajaiset olivat Onervan mielestä kuitenkin ajan tärkeä tapahtuma, josta hän kertoi kirjeessä isälleen. Onerva oli jopa lausunut tilaisuudessa runon, ja osakunnan vuosijuhlassa hän oli myös pitänyt puheen isänmaalle. Isä varoitteli kirjeessään:
”Tuonlaiset puheet ovat pidettävät tyyneydellä muistaen nykyajan täytymykset.”
Toisin sanoen: levottomina aikoina kannattaa varoa sanojaan. Onerva kertoi, että osakunnan inspehtori professori Serlachius oli ollut hänen puheeseensa hyvin ihastunut.
Etupäässä Onerva osallistui osakunnan ei-poliittiseen toimintaan. Hän oli osakuntalehti Hälläpyörän toimittaja ja pääsi laatimaan kuraattorin apuna ohjelmia osakunnan kokouksiin ja iltamiin. Tämä oli hänen alaansa, koska hän ei pelkästään kirjoittanut, vaan myös esiintyi lausujana ja laulajana. Onerva oli suosittu esiintyjä muuallakin kuin osakunnan tilaisuuksissa.
Osakunnassa keskusteltiin innokkaasti kirjallisuudesta. Siinäkin ilmeni kahtiajako: vanhasuomalaiset tukeutuivat 1890-luvun kansalliseen uusromantiikkaan ja nuorsuomalaiset olivat kiinnostuneita moderneista eurooppalaisista virtauksista ”kuten uusradikaalista dekadenssista ja Nietzschen filosofiasta”. Onervan kirjalliset mieltymykset olivat jo kouluaikana suuntautuneet Eurooppaan. Isä tilasi hänelle ulkomaisia lehtiä ja kirjoja, ja hän kävi paljon kulttuuririennoissa, teatterissa ja konserteissa, joihin isä häntä myös kannusti.
Onervalla oli osakuntapiireissä runsaasti ihailijoita. ”Vai se Onerva dallaa Kilven kanssa…” kirjoitti Maija Danielson toiselle ystävättärelle. ’Dallaaminen’ tarkoitti sen aikaisessa opiskelijakielenkäytössä, että käveltiin pitkin Aleksanterinkatua, keskusteltiin vilkkaasti – ja tultiin nähdyiksi tietyn vastakkaisen sukupuolen edustajan kanssa (Kortelainen, s. 91). ”Kilpi” tarkoittaa tässä myöhempää kirjailijaa Volter Kilpeä.
Ensimmäiset teokset – suuria odotuksia
Vuonna 1904 ilmestyi Onervan ensimmäinen runokokoelma Sekasointuja, joka sai innostuneen vastaanoton. Kirjailijanimen L. Onerva on keksinyt J.H. Erkko, joka kävi läpi Onervan runoja kokoelmaa varten. L-kirjain oli ainakin osittain tarkoitettu peittämään kirjoittajan sukupuoli, koska ”monissa runoissa oli uhmakkuutta, jota ei naisilta ollut totuttu odottamaan”. (Onerva kirjeessä isälleen 3.11.1904)
Onervan runoja oli julkaistu Nuoren Suomen albumeissa jo ennen kokoelman ilmestymistä.
Professori Werner Söderhjelm kirjoitti Helsingin Sanomissa:
”Meillä ei sitten Eino Leinon esikoiskokoelman ole nähty näin lupaavaa debyyttiä.” (HS 13.12.1904)
Tyylistä ja runomitasta hänellä oli tosin jotain huomautettavaa, mutta ”etenkin minuun on vaikuttanut se itsenäinen mieli, rohkeus ja suoruus, joka runoista hehkuu”. (Söderhjelmin kirje Onervalle, jota Onerva lainasi kirjeessä isälleen 3.11.1904)
Esikoiskokoelman julkaisemisen aikoihin Onerva teki myös ensimmäisen ulkomaanmatkansa Berliiniin ja Pariisiin. Hän omaksui matkallaan suuren maailman tyyliä, mm. poltti Suomeen palattuaan savukkeita, mikä ei ollut naisille aivan tavallista. Hella Wuolijoki kirjoitti muistelmissaan:
”Mutta Onerva, kun hän palasi Pariisista, oli kumminkin osakunnan leijonatar, kaunis, elegantti ja juuri runoilijamaineensa saavuttanut. Pojat olivat menehtyä ja me tytötkin katsoimme häneen häikäistyneinä ja jumaloiden kaukaa.” (Hella Wuolijoki, 1966, s. 36)
Mirdja ja avioliiton arki
Onerva aloitti Mirdja-nimisen romaanin kirjoittamisen vuonna 1905. Lähteenä hän käytti omia kokemuksiaan. Samana vuonna Onerva todella meni naimisiin: hän avioitui metsänhoitaja Väinö Strengin kanssa lyhyen seurustelun jälkeen. Kihlaus sai hänet siirtämään lukujaan syrjään kodinperustamispuuhien tieltä. Pariskunnan ensimmäinen yhteinen koti perustettiin Karjalan kannakselle. Onervan appivanhemmilla oli siellä kartano, josta nuori pari sai osan käyttöönsä.
Maalaiselämä ja porvarillinen perhe-elämä vaati aikamoista sopeutumista. Onerva ei kovin hyvin viihtynyt, ja appivanhemmat olivat ylenpalttisen huolehtivaisia. Vuoden 1906 lopulla pariskunta muutti takaisin Helsinkiin. Sielläkin Onerva alkuun oli apealla mielellä. Hän ikävöi monesti isäänsä.
”Kaikkia muita kohtaan maailmassa olen enemmän tai vähemmän välinpitämätön enkä myöskään teeskentele tunteita, joita minulla ei ole.” (Onerva kirjeessä isälleen, Nieminen, s. 75)
Miestään Onerva ei moittinut, vaan päinvastoin kiittelikin, että tämä on hyvä hänelle.
Romaanissa Mirdja pohdiskelee avioliittoaan:
”Hän oli naimisissa. No niin. Se ei ollut mikään erityinen onni. Mutta sen ei myöskään tarvinnut olla mikään erikoinen onnettomuus. Jos hän todellakin heittäytyi riippuvaiseksi tuollaisesta mitättömästä arkitapahtumasta, jollaisia tässä elämässä sattui vähän jokaisen osalle, oli se ainoastaan hänen oma syynsä. Arkitapahtumien yläpuolitse täytyi hänen voida elämänsä elää. Sitä paitsi olihan hän aina tietänyt sen seikan, että lopultakin oli yhdentekevää, kenen kanssa oli naimisissa.” (Mirdja, 2012, s. 285)
Onervan aika kului kotitöissä, kirjallisissa töissä, hän otti kieli- ja laulutunteja ja hoiti opettajan viransijaisuuksia. Väinö oli paljon työmatkoilla. Toimeentulo oli kohtuullista. Appivanhemmat olivat varakkaita ja auliita auttamaan, samoin Onervan isä, mutta Onerva ei olisi liikaa halunnut turvautua vanhempien apuun. Myös Väinön tulot olivat joskus satunnaisia.
Pariskunta yritti välillä ratkaista rahapulaansa yllättävin ja epäkäytännöllisinkin keinoin. He jopa avasivat Lahteen ’elävien kuvien teatterin’, varmaan ensimmäisiä Suomessa. Kolmantena yrityksessä mukana oli Onervan ystävä Inez Granfelt, joka lähti Pariisiin sairaan sisarensa luo, kun yritys oli menossa nurin, ja Väinö joutui maksamaan viulut. Onervan isän taloudellinen tilanne heikkeni vuonna 1908, jolloin Onerva kielsi häntä antamasta itselleen rahaa.
Eino Leino ja Päivän piiri
Helsingissä asuessaan Onerva alkoi liikkua enemmän kodin ulkopuolella, ja tärkeäksi herätteiden antajaksi hänelle muodostui Päivä -nimisen lehden piiri. Päivän ajatusmaailma rakentui toisaalta 1904 lakkautetun Päivälehden perustuslailliselle ja liberalistiselle perinteelle ja toisaalta 1905 lopettaneen ruotsinkielisen Euterpe-lehden uusradikaalille ja vapaamieliselle ajattelulle. Lehdessä seurattiin laajalti ajankohtaisia kulttuuritapahtumia.
Päivä-lehden näkemyksissä Onervaan vetosi uusien arvojen etsiminen. Kirjailijana hän oli kiinnostunut moderneista eurooppalaista virtauksista jo esikoisteoksensa aikaan. Nyt hän hylkäsi avoimesti suometarlaisuuden, jonka hengessä hänet koulussa oli kasvatettu ja jota avioliitto konservatiivisen perheen pojan kanssa oli vahvistanut. Aluksi Onerva suomensi Päivään Paul Verlainen runoja, kirjoitti arvosteluja ja julkaisi otteen Mirdjasta.
Päivän perustamisvuonna (1907) Onerva tutustui lähemmin Eino Leinoon, joka oli ollut hänen idolinsa kouluajoista lähtien. Leino tunsi entuudestaan Väinö Strengin ja vieraili silloin tällöin heidän kotonaan Kapteeninkadulla. Leinoon tutustumisesta Onerva sanoi myöhemmin:
”Oli kuin olisin samalla saanut ponnahduslaudan itsenäiseen runoilijankutsumukseen.” (Onerva 1950, Nieminen s. 81)
Seuraavan vuoden puolella ”päiväläisetkin” jo huomasivat Leinon ja Onervan ystävystymisen.
Vuoden 1908 suuri murros
Mirdja oli keväällä 1908 ilmestyessään skandaali ja leimasi kirjoittajansa. Onervan luokse saapui mm. naislähetystö nuhtelemaan häntä.
”Oli ennenkuulumatonta, että nuori nainen, tyttökoulun kasvatti, opettajattarena teoksen kirjoittamisaikana toiminut, arvovaltaisen perheen miniä esiintyi eroottisen vapauden kannattajana, polki epäkunnioittavasti jalkoihinsa kodin pyhyyden ja ylimalkaan halveksi perinteisiä arvoja.” (Nieminen, s. 87)
Myöskään sanomalehtikritiikki ei sulattanut Mirdjaa. Nuorten intellektuellien piirissä teos kyllä herätti ihastusta.
Onervalta ilmestyi samana vuonna myös toinen runokokoelma, joka jäi kuitenkin täysin Mirdjan aiheuttaman kohun varjoon. Tämän kokoelman mentorina toimi Eino Leino, joka ei koskaan arvostellut kriitikkona julkisesti Onervan tuotantoa.
Pari vuotta myöhemmin Onerva kuvasi tuntojaan Mirdjan tuottamasta höykytyksestä mm. näin:
”Minä olin luotu vain yhtä varten / ja yksinäisyyteen; /minusta on tehty symboli synnin /ja papitar pyyteen.” (Ote runosta Geisha, kokoelmasta Särjetyt jumalat, 1910)
Eino Leino esiintyi Mirdja-romaanissa nimellä Rolf Tanne. Mirdja pohti, miksi Rolfin vaikutus häneen oli niin suuri.
”Siksi kenties, että Rolf herätti hänessä sen oleellisemman, sen sisimmän, sen vielä uinuvan minän… He olivat samaa ainesta. He ymmärsivät toisensa, nyt ehkä paremmin kuin silloin viisi vuotta sitten.” (Mirdja, 2012, s. 20)
Kun Rolf myöhemmin piikitteli Mirdjaa avioliitosta ja lapsettomuudesta, Mirdja suuttui: minua ei kukaan saa sitoa! Hän ei kuitenkaan olisi hennonut lähteä pois Rolfin luota.
”Miksi kokevat ihmiset olla niin kovia toisilleen, vaikka sydän itkee? Hekin… Saattoiko hän loukkaantua Rolfille siitä, että hän yhä vielä oli tarkkanäköisin kaikista kuolevaisista?” (Mirdja 2012, s. 302)
Kirjassa Mirdja seurustelee useiden miesten kanssa, mutta naimisiin hän menee Runarin (esikuva Väinö Streng) kanssa, elää tämän kanssa loppuun asti – ja tulee hulluksi. Vanhoilla päivillään Onerva sanoi, että Runarin kuvauksessa on kirjassa eniten todellisuuspohjaa.
Tosielämässä sekä Onerva että Leino huomasivat avioliittojensa mahdottomuuden samoihin aikoihin, eikä päätös erosta ollut kummallekaan helppo. He lähtivät yhdessä ulkomaille (joskaan eivät samaa matkaa) – ja Helsingin seurapiirit tietenkin juorusivat. Talven he viettivät Italiassa ja palasivat keväällä jälleen eri teitä kotiin.
Leino kirjoitti Onervalle kirjeessä 1.9.1908:
”Minä olen nähnyt sinun kasvoillasi ilmeen, jonka suhteen ei voi erehtyä. Sinä olet sittenkin se urhoollinen, s u u r i Onerva, joksi minä aina olen sinua kuvitellut. Näetkös? Minä tunsin sinut sittenkin paremmin kuin sinä itse. Nyt pyydän minä esiinkantaa alamaisimman ihmettelyni. Sinä tiedät, että minun voidakseni rakastaa täytyy saada sekä ihailla että kunnioittaa sinua. Voit uskoa, kuinka suuri minun sisällinen iloni on, kun näen kaikki kauneimmat toiveeni täyttyviksi.” (Eino Leino, Kirjeet L. Onervalle s. 43)
Reetta Nieminen kuvailee vuoden 1908 murroskautta sekä Onervan että Leinon elämässä:
”Leinon kanssa käydyt keskustelut vahvistivat niitä ajatuksia, jotka vuosikausia olivat askarruttaneet omaa minuuttaan pohtivaa Onervaa. Nyt vasta hän löysi vastauksen siihen kysymykseen, jonka jatko-opistolaisena oli Leinonkin vastattavaksi asettanut eli mille alalle hänen pitäisi antautua. Avioliitto oli nostanut pinnalle ajatuksen oman persoonallisuuden toteuttamisesta. Kuvaillessaan Leinon murroskautta Onerva selvittää myös omia tuon aikaisia ajatuksiaan: ’Tästä lähtien hän tuntee palvelevansa totuutta ja kauneutta olemalla uskollinen vain itselleen, toteuttamalla omaa persoonallisuuttaan, johon hän jo on koonnut niin paljon yleisinhimillistä ymmärtämystä ja elämänviisautta, että sen aarteet riittävät kansankin ihanteiksi. Hän alkaa uskoa oman minuutensa antoisaan voimaan, sikäli kuin hän jaksaa toimittaa pesäeron pienemmän, heikomman ja hetkellisemmän itsensä ja suuremman, voimakkaamman, iäisemmän itsensä välillä.’ (Eino Leino – runoilija ja ihminen, s. 252, kursivointi sl)
Onervan isälleen syksyllä 1908 kirjoittamasta kirjeestä ilmenee sama ajatus:
’Ihmiset katoavat, mutta jokainen sana, ajatus, teko on ijäinen. Niiden seuraukset jäävät vaikuttamaan ainaiseksi, muodostamaan uusia työntöliikkeitä, uusia yhtymiä ja kehityssuuntia. (…) Minä luulen, että elämässä on kahdenlaisia suuria arvoja, jotka kummatkin kokoavat ihmisiä ja ihmiselämän produkteja. Toinen on sentimentaalisten arvojen uhrauksien ja kompromissien, myöntyväisyyden, sovittelun ja pehmeämielisyyden uurna. Toinen on kovien, ankarien elämänarvojen uurna, jonka tunnussana on oikeudentunto, yläpuolelle rakkautta, totuus itseään kohtaan korkeammalle kuin sääli, omantunnon tuomio ylhäisemmäksi kuin armo ja valheilla ansaittu mukavuus. Sen ympärillä on suurin kärsimys ja suurin tyhjyys, sillä se on lähinnä jumaluutta ja vaatii liiaksi voimaa ja ankaruutta itseään ja muita kohtaan.’” (Onerva, kirje isälle 8.10.1908, lainattu teoksesta Nieminen, s. 92-93, kursivointi sl)
Onerva ja Leino Italiassa
Anna Kortelainen kiittelee Italian matkaa kuvatessaan Onervan työteliäisyyttä – ja vastaavasti piikittelee Leinoa (hän käytti Leinosta mm. sanaa ”häikäilemätön”, ikään kuin Leino olisi käyttänyt Onervaa hyväksi, esim. taloudellisessa mielessä. Vippailu on varmaan ollut molemminpuolista). Leino ei Kortelaisen käsityksen mukaan tehnyt Roomassa mitään, vaan pelkästään käveli ympäriinsä… No, Leinon tehtävänä oli Danten Divina Commedian kääntäminen.
Hannu Mäkelä kirjoittaa Onervan ja Leinon Rooman-oleskelusta – sai Leino muistoksi ainakin laatan talon seinään:
”Asumaan he asettuvat pensionaatti Buranelliin, joka sijaitsi silitysraudan muotoisessa talossa numerossa 17 Lungo Tevere Pratin varrella. Paikallaan talo on vieläkin, aivan Tiberin rannalla, lähellä Vatikaania ja kaikkea. Pensionaattina se ei toimi, kauniin kolkutinoven takana sijaitsee nykyään lakiasiaintoimisto. Mutta seinään on kiinnitetty laatta: ’In questa casa negli anni 1908-1909 il grande poeta finlandese Eino Leino tradusse La Divina Commedia con amore inspirato alla universalita di Roma.’”
“Jumalaista näytelmää Leino ei talossa rakkaudella kuitenkaan kääntänyt, pikemmin etsi tuskissaan tyyliä ja käänsi Danten runoelman toista laulua”, kirjoittaa Mäkelä ja jatkaa:
“Rakkaus ja Rooman universaalisuus inspiroi toki häntä, mutta käännökseen asti Rooman henki ei kantautunut: se oli hankalaa, alusta aivan loppuun; vain tämä toinen laulu valmistui Roomassa oleskelun aikana. Buranellissa asui jo muita suomalaisia, kuten kirjailija Santeri Ivalo (Ingman) Ellinor-rouvansa ja pikkupoikiensa kanssa, kirjailija Aarni Kouta ynnä Elsa Roschier, he olivat menossa naimisiin…” (Mäkelä 2003, s. 190)
LUE MYÖS
Takaisin Suomeen
Leinon ja Onervan varsinainen seurustelu ei ilmeisesti kestänyt kovin kauan. Rakkaus sen sijaan kesti koko elämän. Rooman suomalainen ”siirtokunta” tajusi, että he olivat pari, vaikkei sitä ääneen sanottukaan. Suomeen he keväällä palasivat eri teitä. He tapasivat kotimaahan palattuaan usein kirjailijaliiton ystäviään. Kokouksia pidettiin monesti ravintola Catanissa.
Siellä kokoontui muutakin kulttuurielämän kermaa: Pekka Halonen, Abraham Ojanperä, kuvanveistäjä Felix Nylund, Kajanus, Gallen ja Sibelius, Bertel Gripenberg jne. Päivä-lehden avustajista syntyi Päivän klubi. Onerva:
”Millaisen sähköisen ilmakehän kaikki nämä edellä mainitut erilaiset ynnä monet muut suuremmat ja pienemmät ihmis-mikrokosmokset yhdessä aikoinaan muodostivat, siitä on vaikea saada kuvaa sen, joka ei ole koskaan ollut kosketuksessa siihen. Kuluvan vuosisadan 10-luku, tämä aavisteleva, levoton aika perin juurin uuden Suomen syntymähetken kynnyksellä, on niin täynnä ristiriitaisia ongelmia, voimien jännitystä, patoutumista ja purkautumista joka suuntaan.” (Eino Leino – runoilija ja ihminen, s. 369)
Onervan tuotannosta
Tähän väliin pari sanaa Onervan tuotannosta. Hän julkaisi vuosina 1904-52 17 runokokoelmaa (lisäksi 5 nidettä valittuja runoja), 8 novellikokoelmaa, 3 romaania ja 1 kokoelman suomennettua ranskalaista laulurunoutta. Onervan ja Madetojan kirjeenvaihto on julkaistu otsikolla Yölauluja.
Vaikka Onervaa pääasiallisesti pidetään runoilijana, myös hänen novelleihinsa kannattaa ehdottomasti tutustua. Novellikokoelmia on julkaistu viime vuosina muutama näköispainoksina.
Anna Kortelaista haluaisin kiittää hänen innokkaasta ja asiantuntevasta paneutumisestaan Onervan työhön taidehistorioitsijana. Hän esitteli Onervan myös taidekriitikkona. Ulkomailta paluun jälkeen vuonna 1909 Onerva kirjoitti Helsingin Sanomiin useita arvioita ajankohtaisista taidenäyttelyistä. Vuonna 1911 Onerva jätti professori Hirnille taidehistoriasta laudaturtyönsä, joka käsitteli Ranskan 1700-luvun rokokooajan maalaustaidetta.
Onervan toinen voimannäyte taidehistorian alalla on ollut Hippolyte Tainen Philosophie de l’art -teoksen suomentaminen. Suomennos ilmestyi vuonna 1915.
”Taine tunnetaan miljööteoriastaan: taide ei synny tyhjiössä, vaan ympäristönsä, fyysisten olosuhteiden, ilmaston, kansallisuuden, ’rodun’ leimaamana. ’Rotu’ merkitsi Tainelle laajasti ihmisen synnynnäisiä ja periytyviäkin ominaisuuksia. mutta myös ’kansanluonteen’ tapaisia yhteisöllisiäkin piirteitä.”
”Taineen vedottiin kirjallisuuskritiikissä Pohjoismaissa jo 1880-luvulla…” (Kortelainen, s. 360)
”Onervalle taide ei ole vain tyylihistoriallisia muutoksia, sillä hänelle taide on avain ihmisen perimmäiseen arvoitukseen.” (mt., s. 387) – ”Onerva haluaa uskaltaa nähdä taiteen historiassa suunnan.” (mt, s. 388)
Uusia tuttavuuksia ja elämäntilanteita
Onerva oli Suomeen palattuaan uuden tilanteen edessä: yksin asuvan naisen taloudelliset ym. ongelmat painoivat päälle. Töitä ei aina riittänyt, ja toimeentulo oli epävakaata. Vuonna 1910 Onerva tapaili silloin tällöin säveltäjä Leevi Madetojaa, jonka Leino oli hänelle joskus esitellyt. Leino oli kiinni omissa projekteissaan, eikä ehtinyt useinkaan tavata Onervaa. Onervan isä kuoli näihin aikoihin, ja Onerva olisi kaivannut tukea ja myötätuntoa, jota hän sai Madetojalta. Mutta kun Leino huomasi, että Madetoja oli astunut kuvioihin, tuli riitoja. Onerva on kirjoittanut kolmoisdraamasta romaanin Inari. Hän pohdiskeli siinä päähenkilön suulla, että yksilöllinen suvaitsevaisuus kahden ihmisen suhteessa oli vain hänen päässään, ei sydämessään.
Vuonna 1913 Leino avioitui Robert Kajanuksen tyttären Ainon kanssa, joka oli aloitteleva harpputaiteilija. Avioliitto kesti vuoden verran. Onervan 2000-luvun alussa julkisiksi tulleista papereista kävi ilmi, että Onerva ja Madetoja kuulutettiin vuonna 1913 avioliittoon kolmasti, mutta heidät vihittiin vasta vuonna 1918. He elivät siis yhdessä 5 vuotta olematta naimisissa. Tätä ei sen aikainen moraalikoodi olisi sulattanut, varsinkin kun Madetoja oli professori ja hänestä säveltäjänä uumoiltiin peräti Sibeliuksen manttelinperijää.
Reetta Niemisen kirjasta löytyy otteita Onervan kirjeistä Leinolle. (Leinon kirjeet Onervalle ovat tallella, Onervan kirjeistä on säästynyt vain joku harva.) Kiihkein rakkaudentunnustus on kesältä 1913. Kirje on löytynyt Onervan eikä Leinon papereista, joten on mahdollista, ettei sitä ole lähetetty. Leinolla ja Onervalla oli ollut kahdenkeskinen tapaaminen Savonlinnan laulujuhlilla. Mahdollisesti tämä oli avioliiton lykkäämisen takana, mutta siitä eivät ole tienneet muut kuin asianosaiset itse. (Nieminen s. 157-160)
Vuodelta 1916 on tarina, jota on kerrottu monellakin taholla. (Mm. Onerva kertoi sen Leino-elämäkerrassa, mutta ei maininnut säveltäjän nimeä.) Madetojan ensimmäisen sinfonian kantaesityksen karonkassa Leino pyysi puheenvuoron ja eritteli teoksen niin sanoaksemme päästä varpaisiin. Robert Kajanus oli vaivihkaa kysynyt säveltäjältä: ”Kuinka tuo voi olla mahdollista?” ja Madetoja oli vastannut: ”Niin, se Eino Leino, hän suorastaan tyrannisoi ylivoimaisella intelligenssillään.” (Onerva s. 499) – Intelligenssistä ei yksinomaan ollut kysymys – vaan oikeudentunnosta, sanoisin.
Nalle, Moppe ja Aino Kallas
Vielä pari vuotta myöhemmin Leino ja Onerva tekivät yhteistyötä teosofissävyisen aikakauslehti Sunnuntain parissa. Leino oli päätoimittaja ja Onerva toimitussihteeri. Yhteistyötä kuvaa Hannu Mäkelän teoksen nimi Nalle ja Moppe.
”Moppe tarjoo käpälää
käppyrässä hännänpää
panee päänsä kallelleen
antaa ruusun Nallelleen”.
Tällaisen runon toimitussihteeri oli kerran päätoimittajalle nimipäiväksi sepittänyt. Nalle-nimi viittaa Leinon samoihin aikoihin julkaisemiin eläintarinoihin.
Sunnuntai -lehden aikoihin Leino ihastui Aino Kallakseen, joka oli Suomen ensimmäisen Viron-suurlähettilään Oskar Kallaksen vaimo. Kallas oli Leinon naissuhteista Onervan ohella ainoa tasaveroinen suhde. Kallas oli niin rakastunut, että hän vakavissaan harkitsi perheensä jättämistä ja lähtemistä Leinon kelkkaan. Heidän elämänpiirinsä olivat kuitenkin erilaiset, ja suhde lopulta hiipui.
Leino myös alkoi olla yhä enemmän yhteiskunnan ulkopuolella. Hän kirjoitti ensimmäisessä kirjeessään Kallakselle:
”Tiedän, että seurustelette paljon Helsingin yhteiskunnassa. Tiedättekö, että se on vähintään yhtä vaarallista Teidän neroudellenne ja Teidän inhimillisyydellenne kuin minulle alkoholi? Kahta tietä mennään meillä rappiolle, boheemin ja porvarillisuuden. Edellisestä ei Teillä ole mitään vaaraa. Mutta ehkä jälkimmäisestä, joka on tunkeutunut myös suomalaisiin taiteilijapiireihin ja esiintyy taiteellisena humpuukina, taiteellisena pintapuolisuutena ja yleisenä henkisenä ’slattrisuutena’.” [velttoutena] (Aino Kallas 1954, s. 59).
Reetta Nieminen kirjoittaa:
”Onerva oli uskollinen ystävälleen ja tässä suhteessa hän on Mustan rouvan [Onervan Leino-elämäkerrassa käyttämä peitenimi Aino Kallaksesta] vastakohta: Aino Kallas niitti itselleen kunniaa Leinon maineesta. Hella Wuolijoki on nähnyt muita tarkkasilmäisemmin Onervan merkityksen:
’Se mitä Onerva merkitsi Leinon elämälle ja tuotannolle sekä hänen eläessään että kuoltuaan, ei ole mitattavissa. Leinolla ei ole koskaan ollut uskollisempaa ja uhrautuvampaa ystävää ja auttajaa kuin Onerva. Eikä ole sitä Leinon runoteosta, jossa ei jollain tavoin tuntuisi Onervan vaikutusta, sen jälkeen kun hän tutustui Onervaan.’” (Nieminen, s.202, Hella Wuolijoki 2008, s. 16-17)
Reetta Nieminen sanoo kategorisesti, että Leino ei itse vähätellyt Onervaa. Aino Kallakseen tutustuttuaan Leino kirjoitti hänelle:
”Silloin tulitte Te. Ja tapahtui suurin ihme minun elämässäni: tunsin kohdanneeni jotakin itseäni korkeampaa. Vertaiseni olen kerran tavannut, ja sekin oli silloin jo ihme mielestäni.” (Aino Kallas 1954, s. 109)
Kallas oli oman arveluni mukaan Leinolle pikemminkin kaukaisen palvonnan kohde, kun taas Onerva oli rakastettu, pitkäaikainen ystävä ja luottohenkilö.
Onerva oli se ihminen, joka huolehti Leinosta hänen boheemivuosinaan. Eivät sitä tehneet Leinon vaimot tai Aino Kallas. (Aino Suits, virolaisen runoilijan Gustav Suitsin vaimo, oli toinen auttaja Leinon viimeisinä vuosina.) Onervalle Leino lähetti viestin, kun hän arveli aikansa tulleen:
”Rakas ystävä. Aika on täyttynyt. Myrskykello on soinut. Lyö hätärumpua.”
Vajaat kaksi kuukautta viestin jälkeen Leino oli kuollut. Onerva ja Madetoja ehtivät vielä käydä Leinoa tapaamassa joulun 1925 aikoihin.
Reetta Niemisen kirjassa myös kerrotaan, että Leinon em. viestin kanssa ristiin oli mennyt Onervan kirje, jossa hän kertoi Leinolle mm. käynnistään Toukokuun liiton perustamiskokouksessa:
”Nuori runoilijapolvi on täällä perustanut jonkinlaisen liiton, johon minut on otettu ’förkkeliksi’ varmaan, kun kuulun toiselle vuosisadalle. Sen verran minä kävin poikasia katsomassa, huomasin, että oikeat niillä oli meiningit. Sinua kaikki ihailevat. Ja sinut nostetaan ja Koskenniemi lasketaan, sen huomasin heidän keskusteluistaan. Ja sille minä annan siunaukseni. Niinhän pitää käydä, jos maailmassa jotakin oikeutta on.” (Nieminen, s. 201)
Toukokuun liitosta kehkeytyi myöhemmin Tulenkantajat-ryhmän kilpailija, joka kannatti mm. loppusoinnullista runoutta.
Leino-elämäkerta ja vaikeita vuosia
Leinon kuoleman jälkeen Onerva teki surutyönsä kauneimmalla mahdollisella tavalla. Hän kirjoitti Leinosta elämäkerran, joka on edelleen suomalaisen elämäkertakirjallisuuden suuria klassikoita. Elämäkerta ilmestyi kuusi vuotta Leinon kuoleman jälkeen, vuonna 1932.
Sen jälkeen Onervan elämänhallinta ilmeisesti jotenkin petti. Onervan ja Madetojan avioliitto alkoi olla huonolla tolalla. Hannu Mäkelä kirjoitti Nalle ja Moppe -kirjassa, että pariskunta joi liikaa, riiteli ja he jopa tappelivat fyysisesti. Molemmat olivat juoneet muistinsa. Madetojan henkilääkäri Lydecken ehdotti, että heidän olisi parempi asua erillään. Ilmeisesti lääkäri myös ehdotti, että Onerva suljettaisiin mielisairaalaan, kun taas Madetoja voisi parantolavaiheen jälkeen elää ”vapaana”.
Kirjeenvaihdon perusteella voisi arvella, että pariskunnan välit olivat aikaisemmin olleet hyvät; he arvostivat toisiaan jne. 20-luvun lopulla Onerva oli sairastellut, ja lääkäri oli määrännyt hänelle lääkkeeksi konjakkia ja tabletteja, jotka saattoivat myös sisältää alkoholia. Onervaa vaivasivat välillä sydän, hermot tai reumatismi. Madetojan alkoholinkäytön lisääntymiseen vaikuttivat parisuhdeongelmien ohella luultavasti hänen äitinsä kuolema ja Juha-oopperan saama nuiva vastaanotto. Suuret odotukset eivät näyttäneet hänen kohdallaan toteutuvan. Pariskunta asui Lallukan taiteilijakodissa, ja 40-luvun vaihteessa ulkopuolisten piti jo puuttua heidän elämäänsä. Onerva toimitettiin ensin Kivelän sairaalaan, sieltä Veikkolan parantolaan ja lopulta Nikkilän mielisairaalaan. Madetoja pääsi sen sijaan alkoholistiparantolasta maaseudulle toipumaan.
Onerva kirjoitti useita kirjeitä niin Madetojalle kuin lääkärillekin. Niiden sisältö oli aina sama: voisiko Madetoja tulla häntä katsomaan, tai voisiko hän päästä käymään kotona. Madetoja kysyi neuvoa lääkäriltä, ja tämä aina kehotti eväämään pyynnön.
Onerva piti itsensä hengissä kirjoittamalla runoja ja piirtämällä. Kun malleja ei ollut juurikaan tarjolla, hän piirsi omia kasvojaan. Onerva vapautui mielisairaalasta vuonna 1947, Madetojan kuoltua. Hannu Mäkelä toimitti Onervan mielisairaala-aikaisista runoista kaksi laajaa kokoelmaa; hän sanoi runoja tältä ajalta olevan suunnilleen 100 000. Sitä hän pahoitteli, että Onerva ei ollut malttanut viimeistellä runojaan.
Hannu Mäkelän blogista löytyy hiljattain L. Onervan seuran 70-vuotisjuhlassa pidetty puhe, jossa hän sanoi mm.:
”Onerva kiitti Madetojaa ja tämän lääkäriäkin, joka toimi säveltäjäystävänsä tahdosta ja hoiti pakkomääräyksen sairaalaan. Kun vertaa L. Onervan käytöstä nykyaikaan, ero on suunnaton. Monet tuntuvat mitättömistä syystä myyvän vaikka likaiset alusvaatteensa julkisuutta ja myötätuntoa saadakseen ja kirjoittavat vähintään paljastuskirjan. L. Onerva sen sijaan piti jopa julkisen ja myönteisen puheen, kun Madetojan patsas paljastettiin Oulussa vuonna 1962. Siitä on säilynyt valokuvakin. Kuinka moni kykenisi tuollaiseen anteeksiantoon?”
Patsas Onervalle?
Päästyään mielisairaalasta Onerva eli vielä pitkän elämän, 25 vuotta. Hän asui viimeiset vuotensa Hämeentien alkupäässä. Mullan alta -ohjelmassa Hannu Mäkelä sanoi, että hän ei ole yhtään patsashanketta elämässään ajanut, mutta olisi valmis kannattamaan ajatusta, että Onervalle pystytettäisi patsas Hakaniemen torille. – Onerva kuoli vuonna 1972, pari kuukautta ennen 90-vuotispäiväänsä.
Loppuun haluaisin liittää runon. Tällainen ei ole Onervalle kaikkein tyypillisintä (hän ei ollut julistaja), mutta itseeni runo teki vaikutuksen jo 80-luvun alkupuolella, kun olen tämän ensi kerran lukenut. Runo on 30-luvulla ilmestyneestä kokoelmasta, ja sen nimi on Uskontunnustus.
Minä uskon
vapauden, veljeyden ja tasa-arvoisuuden
kolmiyhteiseen jumaluuteen,
kaikkien kansojen valveutumiseen
ja maailman yhdysvaltoihin,
suoraan sanaan,
riimittömään runouteen,
arkipäiväisen työn korkeaan pyhitykseen
ja työntekijäin pyhään yhteiseen seurakuntaan;
ihmissuvun helvetilliseen pahuuteen ja taivaalliseen hyvyyteen
ja sen iankaikkiseen ylösnousemukseen.
Minä uskon
ihmisen poikaan ja tyttäreen,
uuteen polveen,
uuteen aikaan,
siihen mitä ei vielä ole,
ja siihen, mitä ei kenties koskaan tule:
yksilöiden itsevapautuksen vapahdustyöhön…
Lähteitä
L. Onerva:
- Liekkisydän. Valitut runot 1904-1964, Kustannusosakeyhtiö Tammi 2010
- Eino Leino – runoilija ja ihminen, Otava, Keuruu 1979
- Mirdja. Romaani, SKS, Helsinki 2012
- Nousukkaita. Luonnekuvia, SKS, Vantaa 2012
- Mies ja nainen. Novelleja, NTAMO, 2017
- Yölauluja – L. Onervan ja Leevi Madetojan kirjeitä 1910-1946, SKS, Jyväskylä 2006.
Reetta Nieminen: Elämän punainen päivä. L. Onerva 1882-1926, Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimituksia 382, Pieksämäki 1982
Anna Kortelainen: Naisen tie – L. Onervan kapina, Otava, Keuruu 2006
Hannu Mäkelä: Nalle ja Moppe. Eino Leinon ja L. Onervan elämä, Otava, Keuruu 2003
Aino Kallas: Päiväkirja vuosilta 1916-1921, Kustannusosakeyhtiö Otava, Helsinki 1954
Eino Leino: Kirjeet L. Onervalle. Toim. Aarre M. Peltonen, Kustannusosakeyhtiö Otava, Helsinki 1960
Hella Wuolijoki: Yliopistovuodet Helsingissä, WSOY, Porvoo 1966. Kummituksia ja kajavia – muistelmia Eino Leinosta ja Gustaf Mattsonista, Kustannusosakeyhtiö Tammi, Helsinki 2008.