Tausta-artikkeleita

Maon filosofian arviointia

Presidentti Nixon tapaa Mao Zedongin. Kuva: Wikimedia commons
  • Kirjoitus Kiina Sanoin ja Kuvin -lehdessä kevättalvella 2014:
Maon syntymästä 120 vuotta:

Maon ajattelun historiallisesta merkityksestä

“Ihmetyttää kun katselet näitä pidätyksiä. Ketkä suomalaisista on tällä hetkellä vapaana? Pääosin juoppoja ja suunsoittajia. Sellaiset ihmiset, jotka elintavoiltaan ja omien puheittensa perusteella ovat neuvostovastaisia aineksia. Keitä pidätetään? Ihmisiä jotka ovat aina tehneet työnsä hyvin, palkittuja stahanovilaisia, aktiivisesti yhteiskunnalliseen elämään osallistuvia, puolueen linjan puolesta loppuun saakka taistelevia, puutteista ja epäkohdista signalisoineita, tuholaistoiminnan paljastaneita.”
– Ote Petroskoin suomalaisen Helmi Heikkilän kirjeestä SKP:n johdolle 14.7.1938

Viime vuosisata oli ennen kaikkea kommunistisen maailmanliikkeen ja sosialistisen rakennustyön nousun ja romahduksen historiaa. Kun siitä tehdään yhteenvetoa, Maon ajattelun arviointi on siinä keskeisimpiä eettis-intellektuaalisia haasteita.

Neuvostoliiton romahduksen jälkeen länsimaissa on tullut muotiin entisten sosialististen maiden johtajien demonisointi, joka merkitsee paluuta keskiaikaiseen historianfilosofiaan, aikaan ennen Voltairea. Hän totesi, etteivät historiassa ratkaise ”suurmiesten” päähänpistot.

Maon ajattelun objektiivinen arviointi vaatii yhä kansalaisrohkeutta – sekä Kiinassa että Suomessa.

Seuraavassa kosketellaan vain ydinkohtia Maon ajattelusta. Perustana on se, miten Maoa ja Maon ajattelua arvioitiin ja arvosteltiin 1980-luvulla vaihtoehtoliike Idussa.

Maon ajattelu ja Helmi Heikkilän kirje

Sosialismin umpikujan syyt näkyivät oheisesta petroskoilaisen työläisnaisen kirjeestä. Helmi Heikkilä osui ongelman ytimeen: työtätekevien riveistä nousseilla johtajilla oli taipumus valtaan päästyään alkaa vainota niitä, jotka ”signalisoivat” heidän työnsä ”puutteista ja epäkohdista”.

Toisen maailmansodan jälkeen sosialistinen leiri laajeni ja kommunistiset puolueet vahvistuivat. Näytti siltä, ettei mikään voi estää sosialismin etenemistä. Tuota uskoa kuvasti Neuvostoliiton silloisen johtajan Nikita Hruštšovin johdolla v. 1961 hyväksytty NKP:n uusi ohjelma, jonka mukaan neuvostotalous ohittaa USA:n v. 1970 ja maa siirtyy täysimittaiseen kommunismiin v. 1980 – toisin sanoen hyödykkeitä jaetaan kansalaisille tarpeen mukaan ja raha käy tarpeettomaksi.

Kommunistisessa liikkeessä oli vallitsevana kanta, jonka mukaan tärkeintä sosialismin rakentamisessa on valtiojohtoisen tuotannon kehittäminen. Se taas on teknistaloudellinen, ei ideologispoliittinen tehtävä, ja jätettävä ”asiantuntijoille” – siis puoluebyrokraateille.

Myös monet porvarillisesti ajattelevat yhteiskunnalliset vaikuttajat – mm. Urho Kekkonen – uskoivat sosialististen maiden väistämättömään vahvistumiseen.

Mao meni virtaa vastaan. Hänestä sosialismin eteneminen oli kaikkea muuta kuin varmaa. Samat ongelmat, joista Helmi Heikkilä kirjoitti 1930-luvun Neuvostoliitossa – byrokratia, arvostelun tukahduttaminen – olivat nähtävissä 1950-luvun Kiinassakin.

Johtopäätöksenä Mao totesi, että olennaisinta sosialismin rakennustyössä on luokkataistelu, työtätekevien vaikutusmahdollisuuksien lisääminen. Vain siten talouden kehitys hyödyttäisi työtätekeviä. Jos juopot ja suunsoittajat” saavat vainota ”puutteista ja epäkohdista signalisoineita”, maa byrokratisoituu uudentyyppiseksi monopolistiseksi valtiokapitalismiksi – huolimatta siitä, kuinka äänekkäästi sosialismin nimiin ”suunsoittajat” vannovat. Maon mukaan noin oli käynyt Neuvostoliitossa. Hän halusi estää saman toistumisen Kiinassa.

Kulttuurivallankumous oli historian siihen asti laajamittaisin kansanliike

Kulttuurivallankumous (1966 – 76) oli Maon käynnistämä yritys ratkaista Helmi Heikkilänkin esiin tuoma ongelma. Se oli yritys soveltaa suoraa demokratiaa: kansalaisia rohkaistiin arvostelemaan johtajiaan alhaaltapäin – ”signalisoimaan puutteista ja epäkohdista”. Se oli olennaisesti opintoliike: kansalaisia organisoitiin opiskelemaan keskeistä marxilaista kirjallisuutta niin, että he kykenisivät ottamaan itsenäisesti kantaa sosialismin rakentamisen suuria linjoja koskeviin kysymyksiin.

Kulttuurivallankumoukseen ryhdyttiin ruohonjuuritasolla suurella innostuksella. Syynä oli se, että tavalliset kiinalaiset olivat kokeneet samaa kuin Helmi Heikkilä aikoinaan Petroskoissa.

Kulttuurivallankumouksessa oli lukuisia yksittäisiä myönteisiä piirteitä: perustuslakiin kirjattiin lakko- ja mielenosoitusoikeus; kehitettiin menetelmiä eriarvoisuuden kaventamiseksi; toteutettiin joitakin suuria rakennushankkeita; järjestettiin opintokampanjoita jne.

Kulttuurivallankumous kuitenkin epäonnistui katastrofaalisella tavalla. Se johti sekasortoon, väkivaltaisiin yhteenottoihin kilpailevien kuppikuntien välillä, toisinajattelevien mielivaltaiseen vainoon, kulttuuribarbariaan, Maon kirjoitusten ulkolukuun, sokeaan henkilöpalvontaan jne.

Sen räikein epäonnistuminen näkyi siinä, että sen jälkeen valtaan pääsi Hruštšovin linja, jota koko kulttuurivallankumouksen ajan oli arvosteltu virheelliseksi. Taloutta kehitettiin ”asiantuntijoiden” johdolla, tavallisilla ihmisillä ei ollut asiassa sanansijaa. Ei ihme, että Deng Xiaopingin noustua 1970-luvun lopussa valtaan lakko- ja mielenosoitusoikeus poistettiin perustuslaista.

Ennen kuolemaansa Mao myönsi kulttuurivallankumouksen epäonnistumisen ja varoitti, ettei Kiinan sosialismi ehkä kestä. Siinäkin hän oli oikeassa.

Miksi kulttuurivallankumous epäonnistui?

Syytä kulttuurivallankumouksen epäonnistumiseen on etsittävä sen ideologisesta peruslinjasta. Kulttuurivallankumous epäonnistui, koska ihmiskäsitys, johon se perustui, oli virheellinen. Se koitui kohtalokkaaksi, koska julkilausuttuna tavoitteena oli ”vallankumous ihmissielussa”.

Kaikki sosialistisen ajattelun suunnat kieltävät yleisen ihmisolemuksen tai vähättelevät sen määrittelemisen tärkeyttä ja katsovat ennen kaikkea luokka-aseman määrittelevän ihmisen luonteen.

Moraalifilosofiassa korostettiin ehdotonta epäitsekkyyttä, ”kansan palvelemista”. Kiinassa ”vallankumous ihmissielussa” piti tehdä nimenomaan ”taistelemalla itsekkyyttä vastaan”.

Näkemys oli perusteltavissa alikehittyneissä oloissa. Alistetussa asemassa elävien ihmisten näkökulmasta moraalisesti oikea ja poliittisesti oikea näyttivät samalta. Sortajan puolelle asettuminen näytti tietoiselta petokselta. – Mutta kun ihmiselämän keskeinen sisältö ei ole enää kamppailu leivästä, kysymys inhimillisestä moraalista muuttuu kokonaan toisenlaiseksi.

Puolueen sisäisiä ristiriitoja selitettiin siten, että virheelliseksi osoitettua linjaa kannattaneet olivat aina olleet luopioita, jotka vuosikymmeniä aikaisemmin olivat liittyneet puolueeseen vain voidakseen sosialismin voiton jälkeen palauttaa kapitalismin Kiinaan. – Selitys oli tietysti järjetön.

Kehittyneissä oloissa, myös sosialistimaissa, joissa nälkä oli voitettu, kuten Neuvostoliitossa 1930-luvulla ja Kiinassa 1960-luvulla, pyrkimys ehdottomaan epäitsekkyyteen johti tekopyhyyteen, idealistiseen moralisointiin, kaksinaismoraaliin – itsepetokseen. Se näkyi erilaisina ylilyönteinä ja sokeana henkilöpalvontana; monet yrittivät olla ”paavillisempia kuin paavi itse”. Noin sitäkin epätoivoisemmin, kun erehtyminen mystifioitiin ja tulkittiin tietoiseksi muiden pettämiseksi.

Yksityiskirjeissään Mao korosti itsetuntemusta inhimillisen jalouden perustana tavalla, joka meni sekä kulttuurivallankumouksen linjaa että marxilaista ihmis- ja moraalikäsitystä vastaan.

Kaiken kaikkiaan kulttuurivallankumous oli Maon ajattelun umpikuja.

Ne näkemykset – ennen kaikkea ihmiskäsitys – joihin kulttuurivallankumous viime kädessä kaatui, olivat kuitenkin yhtenevät kaikissa sosialistisen ajattelun suuntauksissa. Ihmiskäsityksen virheellisyys merkitsee, että kaikki ihmiseen ja ihmisyhteiskuntaan liittyvät filosofian ja tieteenalat ovat enemmän tai vähemmän virheellisiä. Kyseessä oli koko marxilaisen ajattelun umpikuja.

Mao sosialistisen ajattelun kehittäjänä

Mao kehitti marxilaista ajattelua monipuolisesti 1920-luvulta lähtien. Hän loi uusdemokraattisen vallankumouksen teorian, jolla yhdisti Kiinan työläiset, talonpojat ja kansallisen porvariston ulkomaisen imperialismin tukemaa feodalismia vastaan. Hänen yhteisrintamateoriansa kokosi kiinalaiset Japanin hyökkäystä vastaan. Kansansodan strategia ja taktiikka oli ratkaiseva voitolle paitsi japanilaisvastaisessa sodassa niin myöhemmin sisällissodassa Kuomintangia vastaan.

Mao kehitti sosialismin teoriaa ns. suuressa väittelyssä KKP:n ja NKP:n välillä 1960-luvun alussa. Väittely jakoi koko kansainvälisen kommunistisen liikkeen. Osapuolten erilaista suhtautumista väittelyyn kuvaa se, että Kiinassa NKP:n näkemykset julkaistiin kaiken kansan arvioitavaksi, Neuvostoliitossa KKP:n näkemyksiä ei julkaistu. Kulttuurivallankumous oli tuon teorian sovellus.

Maon viimeinen teoreettinen keksintö 1970-luvulla koski maailman pääristiriitaa. Se oli merkittävä mm. siksi, että Mao määritteli maailman keskeisen ristiriidan ”ei-marxilaisesti”: se oli supervaltojen (Neuvostoliitto ja USA) ja maailman kansojen, ei ”työväenluokan ja porvariston” tai ”sosialististen ja kapitalististen maiden” välinen.

Mao ennusti vuonna 1962, ennen kulttuurivallankumousta, että seuraavat 50 – 100 vuotta ovat kaikkialla maailmassa radikaalien yhteiskunnallisten mullistusten aikakautta. Samoihin aikoihin hän totesi, että kuten kaikilla ilmiöillä, marxismillakin on alkunsa, kehityksensä ja loppunsa ja sen korvaa jokin sitäkin edistyksellisempi maailmankatsomus. Näkemykset olivat sosialistisen maan johtajan lausumaksi hyvin radikaaleja, laajakatseisia ja itsekriittisiä.

Kulttuurivallankumouksen aikana nostettiin esikuvaksi Tatsain tuotantoprikaati. Tuon työyhteisön eräs palkanmaksuperuste oli oikeudenmukaisuuden ja solidaarisuuden puolustaminen. Käytäntö oli jyrkässä ristiriidassa kulttuurivallankumouksen päätunnuksen, ehdottoman epäitsekkyyden vaatimuksen kanssa. Noissa sekasorron oloissa se jäi yksittäiseksi kokeiluksi, mutta siinä oli silti idullaan jotain maailmanhistoriallisesti uutta – synteesiä kapitalismista ja sosialismista.

Maon ajattelu ja nyky-Kiina

Maon johdolla Kiina nousi tilanteesta, jolloin Shanghain ulkomaalaisille tarkoitetun puiston portin kyltissä luki ”Koirilta ja kiinalaisilta pääsy kielletty”. – Kiinan nykyjohdon legitimiteetti nojaa Maon arvovaltaan: he väittävät jatkavansa Maon aloittamaa ”sosialismin rakennustyötä”.

Xi Jinping on todennut, että ”kulttuurivallankumouksen idea ei toteutunut, vaan osoittautui utopistiseksi” (HS 25.3.2010). Kulttuurivallankumouksen ”idea” oli luoda kehittyneissä oloissa elinkelpoinen sosialismin malli. Totta, tavoite tosiaan oli ”utopistinen” eikä voinut toteutua.

Kiinan nykyjohto ei pysty arvioimaan Maoa kokonaisvaltaisesti, koska se ei voi tunnustaa, että koska kulttuurivallankumouksen idea on kehittyneissä oloissa utopiaa, sosialismikin on ”utopiaa”.

Kun Kiinassa internet-palomuuri murtuu ja keskustelu vapautuu lähivuosina, keskiössä tulee olemaan Maon aateperinnön – ennen kaikkea kulttuurivallankumouksen – arviointi. Siihen osallistuvat Kiinassa yhtä lailla niin ”oikeistolaiset” kuin ”vasemmistolaisetkin”.

Idun Mao-arvioissa todettiin, että elinkelpoinen marxismissa pelastetaan kumoamalla marxismi, marxismi kumotaan sisältäpäin, ja eniten arvostellaan niiden marxilaisten ajattelijoiden näkemyksiä, joilta on eniten opittavaa. Kiinalaisen keskustelun avautuessa siellä nousevat esiin samantapaiset tunnukset. Silloin keskustelu jatkuu siitä, mihin Mao ajattelussaan pääsi kuollessaan syksyllä 1976.

About the author

Pertti Koskela

Pertti Koskela

Päätoimittaja. EU- ja taloustutkimus, lähihistoria -työryhmä. Tarinat, musiikki.
Uuden Suomen blogi

Kirjoita kommenttisi tähän.

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.