Marxilainen valtioteoria vai oikeusvaltioperiaate

Me (jolla nyt tarkoitan Uusi historia -yhdistyksen perustajajäseniä) olimme nuoruudessamme marxisti-leninistejä. Mutta Neuvostoliitto oli meidän mielestämme valtiokapitalistinen ja imperialistinen maa. Sen virallinen liturgia oli marxismin irvikuva. Kiinan kulttuurivallankumous näytti olevan esimerkki mahdollisuudesta välttää Neuvostoliiton kehitys. Näin katsoivat hyvin monet sen aikaisista nuorisoradikaaleista Euroopassa.

Suomihan oli aivan poikkeus, suomettumisen vuoksi ja taistolaisen liikkeen vuoksi, mutta myös MLR:n vuoksi. Myös Suomen ns. maolainen liike poikkesi kaikesta muusta.

Meidän piirissä alettiin jo aivan 1970-luvun alusta lähtien arvostella marxilaista ihmiskäsitystä, moraalifilosofiaa ja dialektiikkaa, joihin Kiinan kulttuurivallankumous perustui ja joiden virheet se vei äärimmilleen. Tähän kritiikkiin teki aloitteen Matti Puolakka, jonka filosofista elämäntyötä Uusi historia -yhdistys nyt julkaisee. MLR lopetettiin v. 1977 tietoisella päätöksellä, joten tuo marxilais-leniniläinen kausi meidän elämässä oli kuitenkin verraten lyhyt, ja sekin monella tapaa kerettiläinen.

Me siis ollaan jätetty taakse kommunistinen menneisyytemme. Mutta koska emme ole takinkääntäjiä vaan haluamme juuriin asti pohtia näitä kysymyksiä, niin tämä aihe yhä vielä on meille omantunnon kysymys ja tärkeä.

Tätä taustaamme on esitelty tarkemmin sivustolla täällä:

• MLR ja Itu – sensuroitua suomettuneessa Suomessa

Mitä me nykyään ollaan? Me ollaan puolakkalaisia. Jos ei kaikki niin suurin osa varmaan. Toisin sanoen, me kannatetaan Matti Puolakan historianfilosofiaa ja filosofiaa laajemminkin.

Sen syntyjuuret ovat noissa varhaisvaiheissa ja aste asteelta luodussa marxismi-leninismi-maoismin kritiikissä. Mehän ei pelkästään kannateta, vaan olla eletty läpi tämän filosofisen maailmankatsomuksen kehittymiseen liittyvät yritykset, erehdykset ja kommellukset.

Erikoinen tosiasia meidän historiasta myös on, että jokainen tärkeä käänne teorian kehityksessä syntyi tilanteessa, jossa Matti joutui joko yksin tai vain muutaman ihmisen tukemana asettumaan meidän muiden asenteita vastaan – suoraa tai peiteltyä. Meidän tie on siis ollut itsekritiikin ja uudistumisen tie. Ja sitä se oli tietysti Matillekin, koska jokainen uusi ajatus jollakin tavalla oli hänen entisen ajatustensa kritiikkiä.

Puolakkalaisuus on kokonaisvaltainen aatesuuntaus, eli systeemi. Se ei kuitenkaan esitä olevansa joku tieteen viimeinen sana, eikä se ole jäykkä dogmi. Sen sisälle mahtuu monta – sitä voi kannattaa joltakin kannalta ja toiselta ei.

Toiseksi on tämä paradoksaalinen, erikoinen seikka: Matin filosofia, sellaiseksi kun se muodostui, on mahdollista hyväksyä melkein miltä aatteelliselta tai maailmankatsomukselliselta kannalta tahansa.

“Aloitimme totuudenetsintämme radikaalivasemmistolaisina ajattelijoina. Mihin päädyimme? Julkaisemme filosofispoliittisen ohjelman, jonka tavoitteena on yhdistää koko sivistynyt maailma.”

No, jos ei muuta niin ainakin kysymyksenasetteluina. Itse toki uskomme asiaamme kovasti.

Toisin sanoen, ja päinvastoin kuin marxismi, puolakkalainen historianfilosofia ei ole minkään luokan, ei minkään kansakunnan, ei minkään erityisen intressiryhmän tai koulukunnan filosofiaa, vaan joka on koko ihmiskunnan filosofiaa. Ja tämä johtuu siitä syvällisestä aikakauden murroksesta, jonka keskellä olemme eläneet.

Ennen kaikkea se on ylipoliittinen filosofinen suuntaus. Näin ollen esim. Uusi historia -yhdistys ei virallisesti ota kantaa päivänpolitiikkaan, vaikka yksittäiset jäsenet tietysti voivat niin tehdä.

“Historia ei ala meistä”, tämä on meille tärkeä tunnus. Aihe on tärkeä seuraavista syistä:

(1) Erityisesti muutosliikkeiden olisi opiskeltava edellisten sukupolvien yrityksiä ja erehdyksiä. Muussa tapauksessa rakennetaan utopioita ja puhutaan fraaseilla. Viime kädessä noin. (Kuva: rasisminvastainen mielenosoitus kesäkuussa Helsingissä)

(2) Yleensäkin filosofiassa on näin. Hegel ja Aristoteles eniten korostivat sitä, että on lähdettävä liikkeelle siitä mitä parhaat edeltäjät ovat sanoneet, analysoitava kriittisesti.

Hyvä esimerkki tästä ovat Amerikan Yhdysvaltojen perustajaisät. He loivat maailmanhistorian ensimmäisen tasavallan perustuslain. (linkki) Siihen ei laitettu tuhat  kaunista ja sata hyvää. Vaan opiskeltiin filosofiaa, valistusfilosofiaa, sekä aikalaisia että välittömiä edeltäjiä. Mutta antiikista alkaen kaikkea. Kaikista imperialistisista vääryyksistä huolimatta oikeusvaltio siellä vieläkin toimii. Trump on syytteessä. Joten kannatti opiskella aatehistoriaa.

(3) Ihmiskuntaa uhkaa itsetuho. Etenkin nykyisen nuorisosukupolven edessä on tämä kauhea kysymys, yhdellä sanalla sanottuna: ilmastonmuutos. Aikakauden olemus on se, että ihmiskunta yhdistyy – joko itsetuhossa tai itsetuntemuksessa.

(4) Kansainvälinen kommunistinen liike levisi kaikkialle maapallolla. Se vaikutti merkittävästi työväen olojen paranemiseen ja länsimaisen hyvinvointivaltion syntyyn. Monissa siirtomaavaltojen tai uuskolonialismin sortamissa maissa se oli kansallisen  vapaustaistelun johdossa. Kolmasosa ihmiskuntaa on jollain tavalla ollut marxilaisen teorian piirissä, saanut siitä innoitusta ja varteenottavia kokemuksia sen soveltamisesta.

Eikö siinä ole riittävästi syytä tutkia kriittisesti, mikä se filosofia oli?

OHIMENNEN: Vaikka hitlerin Saksallakin oli ideologia, niin ei siinä ollut mitään mikä jäisi ihmiskunnan aatehistoriaan. Georg Henrik von Wright mm. sanoi näin. Marxismin on filosofia, jolla on eettis-intellektuaaliset perusteet, natsismi ei ole.

Tavallaan älytöntä että täytyy kerrata tällaisia itsestäänselvyyksiä. Mutta nykyisen keskusteluilmapiirin vuoksi niin täytyy kuitenkin tehdä.

Nyt sosialismin historiasta on viimeisen 30 vuoden aikana on ilmestynyt paljon uutta tutkimusta ja empiiristä tietoa. Osa siitä on tieteellisesti kyseenalaista, asenteellista ja sensaatiohakuista. Tutkijapiireissä sitä kutsutaan “totalitaristiseksi” suuntaukseksi. Tästä suuntauksesta voitaneen esimerkkinä mainita Neuvostoliiton historian tutkija Richard Pipes, sekä Stéphane Courtoisin toimittama Kommunismin musta kirja, joka herätti paljon keskustelua 2000-luvun alussa. Minä kutsuisin tätä suuntausta kylmän sodan kaikkein oikeistolaisimpien haukkojen kostoretkeksi, johon he ryhtyivät Neuvostoliiton romahduksen jälkeen.

Mutta on paljon myös asiallista tutkimusta ja uutta empiiristä tietoa, josta tulemme tekemään monenlaisia yhteenvetoja. Meillä on kuitenkin aiheeseen näkemys, jota luultavasti kenelläkään muulla ei kansainvälisestikään ole.

Minkälaiseen maailmaan kommunistinen liike syntyi, mitä vastaan se nousi?

Materialismilla tässä nyt tarkoitetaan vain sitä, että jotain historiallista tapahtumaa tutkittaessa otetaan huomioon kokonaistilanne, aikakausi, tilanteet joiden puitteissa sen ajan ihmiset toimivat.

Teollisuuskapitalismin alkuaikoina työläisten olot olivat sietämättömät. Käytettiin lapsityövoimaa, oli 14-tuntisia työpäiviä jne. Kun työtätekevien toimeentulo on puristettu aivan minimiin, niin että juuri ja juuri pysyy hengissä ja pystyy tuottamaan uusia työläisiä – sellaisissa oloissa tulee kansannousuja. Niitä oli pitkin 1800-lukua, vuonna 1830, 1848, 1870. Ne kaikki kuitenkin epäonnistuivat.

Siirtomaavallat harrastivat orjakauppaa ja suorittivat kaikkialla alkuperäiskansojen joukkomurhia. Kun alkuaikojen vapaan kilpailun kapitalismista kehittyi imperialismi, se johti maailmansotiin ja sosialistisiin vallankumouksiin alikehittyneissä oloissa Venäjällä ja Kiinassa. (Itä-Euroopan kansandemokratioiden syntyä ei tässä ole mahdollisuutta käsitellä.)

Analyysi

Mitkä olivat kommunistisen maailmanliikkeen teoreettisia saavutuksia, mitkä virheitä, mitkä olivat käytännön saavutuksia, mitkä virheitä, mitkä rikoksia – miksi? On kai itsestään selvää historiantutkimuksessa samoin kuin julkisessa keskustelussa tulisi huolella asettaa tällaisia kysymyksiä.

Synteesi

“Totuus on kokonaisuudessa.” Kun tarkastellaan päättynyttä aikakautta, niin ei se mene niin että toinen puoli häviää kokonaan ja toinen voittaa. Marxismissa ajateltiin, että sosialismi ja siihen kuuluva ideologia voittaa “täydellisesti”, eikä vastustajan maailmankatsomuksesta (jota voitaneen laajasti käsitettynä kutsu liberalismiksi) ei jää mitään jäljelle. Se oli hirvittävän suuri virhe.

Nyt vaikuttaa siltä, että sama ajattelutapa on päässyt vallalle ainakin joissakin oikeistopiireissä, ei missään nimessä kaikissa. Ts. ajatellaan, että sosialistisesta yrityksestä ja marxismista ei jää mitään jäljelle, se oli väärässä, se voidaan unohtaa. Tuo on jälleen hirveä virhe.

Tarvitaan synteesiä liberalistisesta traditiosta ja marxilaisesta traditiosta. Sitä en ehdi tässä kovin tarkkaan perustelemaan ja esimerkein valaisemaan muuta kuin joiltakin osin. Filosofinen ja aatehistoriallinen yhteenveto kuitenkin on meidän paras antimme tähän keskusteluun.

Dialektiikka

Otan tässä yhteydessä siitä esille nyt vain yhden asian. Eli: että ilmiöt muuttuvat vastakohdakseen.

Kun maailmaan syntyi ns. kapitalismi, niin joissakin tapauksissa se muuttui vastakohdakseen – esim. Hitlerin fasismi. Joissakin tapauksissa se taas kykeni uudistumaan – esim. nykyinen länsimainen imperialismia harjoittava demokraattinen markkinatalous, erityisesti pohjoismainen hyvinvointivaltio. Jos näitä kaikkia kutsutaan “kapitalismiksi”, niin se on hyvin väärin. Ne ovat saman ilmiön kaksi puolta, mutta eivät miten tahansa samaa.

Ja aivan sama pätee sosialististen maiden historiaan. Ne muuttuivat vastakohdakseen. Pertsa Koskela jossain kirjoitti, että sosialismin tarkoitus oli voittaa barbaria – siitä itsestään tuli barbariaa.

Nythän kaikkea mitä itä-Euroopassa koskaan on tapahtunut, kutsutaan “kommunismiksi”. Myös nyky-Kiinaa, joka on valtiokapitalismia par excellence. Brezhnevin Neuvostoliitossa valtioideologia oli marxismi-leninismin irvikuva. Silmää räpäyttämättä kaikkia aivan vastakkaisia ilmiöitä kutsutaan “kommunismiksi”. Se on uskomatonta tökeryyttä ja typeryyttä, väitän minä.

Johtopäätös: käsitemäärittelyt olisi hyvin tärkeä tehdä. Erityisesti silloin kun puhutaan tästä aiheesta.

Se ei tarkoita, että kaikkien pitäisi olla yhtä mieltä jostain määrittelystä. Mutta kun kovasti kiistellään vaikkapa kapitalismista, niin olisi tärkeätä, että väittelijät itse kukin kertoisivat mitä he sillä kapitalismilla tarkoittavat. Voisin veikata että hyvin harvalla on siitä mitenkään jäsennelty ja selkeä käsitys.

Käsittelen ensin teoriaa. Aloitan marxilaisesta valtioteoriasta. Siitä lienee paras yhteenveto Leninin teoksessa “Valtio ja vallankumous”. Olen järjestänyt pääkohdat tuohon diaan, jossa on kolme saraketta.

Meidän mielestä tällaista arviota tulee tehdä ihan riippumatta siitä, mitä mieltä ollaan Leninistä valtiojohtajana. Oliko hän verenhimoinen diktaattori vai valtiomies, siitä voidaan kiistellä. Riippumatta siitä miten siihen vastaa, on tämä teos aivan keskeinen siinä, jos halutaan ymmärtää mitä 1900-luvulla on tapahtunut.

Samaten se osittain selittää sitä miksi asiat alkoivat mennä pieleen oikeastaan melkein heti vallankumouksen jälkeen, ja miksi kommunistit (turhaan) 1920-luvun alussa olettivat että  vallankumous on välittömästi edessä.

Käsittelen ensin tuota vasenta, väritettyä palstaa. Eli mikä on valtio yleensä ottaen marxilaisen teorian mukaan.

“Valtio = erikoinen mahti tietyn luokan lannistamiseksi.”

Nyt on helppo nähdä, ettei se niin ole, ainakaan kaikissa tapauksessa. Mutta tuolloin, 1800-luvulla ja 1900-luvun alussa siltä näytti ja siihen oli paljon perusteita. Marxismi myös tuntui selittävän asian vakuuttavasti ja loogisesti.

Mutta se oli yksipuolista.

Valtio tosin syntyi riisto- ja ryöstöorganisaationa. Ja toki sillä on ollut tuo funktio niin kauan kuin on ollut luokkayhteiskuntia (eli yhteiskuntia joissa pieni vähemmistö alistaa suuren enemmistön).

Mutta valtioyhteiskuntien historian aikana syntyi myös filosofia antiikin Ateenassa, syntyi roomalainen oikeus ja syntyi laillisuusperiaate keskiajan Euroopassa.

Mikä on siis valtion perusristiriita, se joka koko valtioyhteiskuntien olemassaolon ajan on määrännyt kehityksestä? Meidän mielestä se ei ole luokkataistelu. Vaan laillisuusperiaatteen ja laittomuustendenssien välinen ristiriita. Tuon ristiriidan käsittelystä riippuu, kehittyykö maa hitleristikseksi valtioeläimeksi vai imperialismia harjoittavaksi demokraattiseksi markkinataloudeksi, oikeusvaltioksi ja demokratiaksi.

Uusi historia -yhdistyksen ohjelmassa ennakoidaan myös, että globalisaation aikakaudella valtioiden luonne vähitellen muuttuu, ks. esim:

• Globaaliyhteiskunnan muodostuminen

Leninin “Imperialismi kapitalismin korkeimpana vaiheena” on tämän vuosisadan ymmärtämisen kannalta aivan olennainen teos.

Missä teoria oli oikeassa:

(1) Pankki- ja teollisuuspääoma ovat sulautuneet yhteen. Muodostuu monopoleja.

(2) Imperialismi merkitsee sotaa: imperialistivallat (siirtomaavallat) kilpailevat keskenään raaka-ainelähteistä ja vaikutusalueista, mikä johtaa uudelleenjakosotiin (maailmansotiin).

(3) Toisaalta imperialismin epätasainen kehitys antaa mahdollisuuden vallankumoukselle: imperialismin heikoin lenkki: Venäjä > vallankumous yhdessä maassa käy mahdolliseksi.

Missä teoria erehtyi

(1) “Esimonopolistista kapitalismia vastaa demokratia, mutta monopolikapitalismia ja impe­rialis­mia vastaa poliittinen taantumus.” Lenin ei huomannut esim. trustien vastaista lainsäädäntöä jenkeissä. Laillisuusperiaate vaikutti niin, että ns. länsimaissa demokratia kehittyi ja vakiintui erityisesti toisen maailmansodan jälkeen.

Nykyisellä aikakaudella informaatioteknologinen vallankumous on sekoittanut pakkaa vielä lisää, olennaisella tavalla.

(2) Imperialismi on kapitalismin korkein ja viimeinen vaihe. Valtiomonopolistisen kapitalismin ja sosialismin välillä ei ole enää mitään historiallista väliaskelmaa.”

Tuo ennakointi ei kerta kaikkiaan pätenyt. Sosialismiin ei olla menossa, ei missään päin maailmaa, ei missään muodossa enää koskaan.

Mutta imperialismi jakautui sisäisesti. Toisaalta syntyi Hitlerin natsismi ja fasismi, sitten sosiali-imperialistinen Neuvostoliitto ja nyt kleptokraattinen imperialismi Venäjällä. Nuo ovat kaikki imperialismin uusia vaiheita, ne ovat Leninin sanoin imperialismin “mätäneviä, loismaisia ja kuolevia” muotoja.

Toisaalta syntyi suuntaus, jota kutsumme “imperialismia harjoittavaksi demokraattiseksi markkinataloudeksi”. Tätä edustaa nykymaailmassa ns. länsi. Se on syntynyt asteittain, esim.  siirtomaa-ajan loppumisen, Vietnamin sodan tappion ja viimeksi Irakin sodan katastrofaalisten seurausten kautta. Länsimaiden aloittamaa imperialistista hyökkäyssotaa tuskin enää tulee.  

On hyvä myös muistaa, että sosialistisen leirin ja kommunistisen maailmanliikkeen synty vaikutti osaltaan teollistuneiden imperialistimaiden demokratisoitumi­seen.

Ensimmäinen maailmansota oli selväpiirteinen imperialistinen uudelleenjakosota, juuri sellainen jota Lenin oli perustellusti ennustanut. Bolshevikit olivat siinä aivan oikeassa, että sellaiseen sotaan ei pitänyt mennä. Toisen sosialistisen internationaalin puolueet myös vastustivat sotaa. Mutta sitten kun sota todella syttyi, lähes kaikki länsi-Euroopan sosialidemokraattiset puolueet menivät kannattamaan sitä ja lähettivät oman maansa työläiset sinne tykinruuaksi. Miksi?

Mikä oli vaihtoehto: “Kääntäkää kiväärit omia sortajianne vastaan.” Tähän ei kuitenkaan tahdottu ryhtyä, eikä mitään kolmatta vaihtoehtoa ollut. Venäjälläkin kyettiin sodasta irtautumaan vasta kun sitä oli käyty jo kolme vuotta.

Toinen internationaali siis hajosi v. 1914. Silloin kansainvälinen työväenliike jakautui kahtia, sosialidemokraatteihin ja kommunisteihin. Jakautuminen oli maailmanlaajuinen.

Tämä oli suuri takaisku koko kansainväliselle työväenliikkeelle.

(1) Internationaalin johtajien petos oli taustalla siinä, miksi kommunistit pitivät sosialidemokraatteja verivihollisina pitkään. Ajatukselle siitä, että he tiukan paikan tullen kuitenkin pettäisivät, oli paljon perusteita. Myös Venäjän vallankumouksessa menshevikit menettivät kannatuksensa juuri siksi, että he vastustivat sodasta irtautumista.

(2) Kuten todettu, Lenin katsoi, että imperialismi väistämättä johtaa monopolikapitalismiin, joka puolestaan johtaa diktatuureihin. Sen vuoksi kommunistit pyrkivät koko 1920- ja 30-luvun alun nimenomaan klassiseen väkivaltaiseen vallankumoukseen, eivätkä juuri panneet painoa lailliselle toiminnalle vaaleissa, parlamenteissa ja ay-liikkeessä.

Tätä ilmensi Kominternin perustaminen v. 1924 ja sen ajama linja. Sen piti olla “johtava puolue”, joka johtaisi vallankumousta ainakin Euroopassa. Se sekaantuikin eri maiden puolueiden toimintalinjoihin ja aivan järjestöllisiinkin asioihin, mikä ei aina ollut niin hyväksi.

Takana oli siis ensimmäinen maailmansota, ja sitä Venäjällä seurannut interventio- ja sisällissota. Kärsittiin nälkää ja maa oli yleisesti ottaen varsin takapajuinen. Maaseudulla elettiin vielä monin paikoin maaorjuuden kaltaisissa oloissa. Lukutaito oli vähäistä jne.

Tilannetta helpottamaan uskottiin ja toivottiin, että lukuisissa Euroopan kehittyneissä maissa tapahtuisi työväenvallankumous aivan lähivuosina.

Kommunistit julistivat, että hallitsevilta viedään pois sekä valta että omaisuus. Oli täysi syy myös pelätä fyysisiä kostotoimia. Tähän vastattiin tietysti kovalla sorrolla, mikä tosin vähän vaihteli maasta toiseen.

Kumpikin osapuoli oli toiselle eksistentiaalinen uhka. Se oli todellista kahtiajakautumista, toisin kuin nykyään.

Sama tilanne oli kansainvälisesti, sillä myös sodanvaara 20- ja 30-luvuilla oli todellinen. Työväenvallankumoukset epäonnistuivat siellä missä niitä yritettiin, mikä johti siihen, että Venäjällä jouduttiin jatkuvasti pelkäämään hyökkäyssotaa, toisaalta läntisten siirtomaavaltojen taholta, joiden eliitit ymmärrettävistä syistä kokivat uuden neuvostojärjestelmän kuolettavana uhkana. Kommunismin leviäminen tahdottiin estää hinnalla millä hyvänsä. Melko pian sitten nousi uusi uhka natsi-Saksan ja nousevan fasismin taholta. Aluksi ei ollut lainkaan selvää kummalta taholta pahin uhka tuli, vaiko molemmilta.

Natsien valtaannousu Saksassa kuitenkin muutti tilanteen työväenliikkeen suuntataisteluissa. Euroopan eri maissa ymmärrettiin, että päävihollinen ei enää ollut sosialidemokratia, vaan natsismi, joka merkitsi laittomuutta ja demokraattisten oikeuksien kieltämistä. Komintern oikaisi linjaa, tosin vasta vuonna 1935, julkistama yhteisrintamateorialla ja -politiikalla.

Tällaiset olosuhteet selittävät, että ajattelu oli varsin mustavalkoista.

Anekdootti, joka kuvastaa sitä, miten todellinen tämä vihollisuusasetelma oli vielä 1960- ja 70-luvuilla: Nixon ja Kissinger keskustelivat, että mitä siellä Vietnamissa oikein pitäisi tehdä. Nixon kysyy: voisiko ajatella atomipommia, paljonkohan siellä niitä kuolisi? Kissinger vastaa epäröiden, että älä nyt semmoista suunnittele, menisihän siinä aika paljon. Mihin Nixon: “Henry, sinä et osaa ajatella suuresti!”

Näistä vihollisuusasetelmista jäi ennakkoluuloa ja vihaa kytemään vielä silloinkin, kun ei enää ollut molemminpuolista eksistentiaalista uhkaa.

Kommunistinen maailmanliike sai kuitenkin myös paljon hyviä tuloksia aikaan. Kommunistit  olivat usein johtava voima natsimiehityksen alla toimivissa vastarintaliikkeissä samoin kuin siirtomaiden kansallisissa vapautusliikkeissä. Toisen maailmansodan aikana muodostunut yhteisrintama Neuvostoliiton ja läntisten demokraattisten imperialistivaltojen kanssa natsi-Saksaa ja Japania vastaan oli voiton edellytys. Tämä täytyisi myöntää samalla kun syystä kauhistutaan Neuvostoliitossa tehtyjä puhdistuksia, näytösoikeudenkäyntejä ja kokonaisten kansanosien pakkosiirtoja.

Suomessa

Oli takana epäonnistunut vallankumous, vankileirit, teloitukset, maastapako, poliittinen sorto. SKP oli perustettu Moskovassa 1918. Sen käsitys todellisesta tilanteesta Suomessa oli huono, vaikka pakolaisiakin tuli paljon.

Myös SKP:n linja aivan alkuvuosina oli, että nyt valmistauduttava väkivaltaiseen vallankumoukseen välittömästi.

Se vaati maanalaisen puolueen rakentamista ja vastusti ay-työtä ja eduskuntatyötä.

Kun Otto Wille Kuusinen tuli Suomeen 1919, hän tajusi että linja on väärä, ja alkoi painottaa laillista toimintaa. Mutta ristiriitaa Kuusisen ja Moskovassa toimivan SKP:n johdon (mm. Kullervo Manner, Hanna Malm, Rovio) välillä ei koskaan kunnolla käsitelty, ilmeisesti johtuen Kominternin puuttumisesta asiaan. Riita jäi kytemään, ja mukana oli selvästi myös henkilökohtaisia valtapelimotiiveja.  

KUVASSA SKP:n Venäjällä toiminut johto. Jokainen kuvassa ollut katosi tai teloitettiin Stalinin ajan vainoissa.  

Palataan sitten marxilaiseen valtioteoriaan.

Mitä oli kommunismi meidän mielestä? Se oli marxismi-leninismiä. Mikä erotti sen muista työväenaatteista – sosialidemokratiasta, anarkismista, trotskismista, ns. kautskylaisuudesta jne.? Se oli proletariaatin diktatuuri.

Se oli teorian mukaan seuraavaa:

(1) “Demokratiaa suurelle enemmistölle, diktatuuria entisille riistäjille”. Tarkoittaa lähinnä kansalaisoikeuksien ainakin tilapäistä menetystä entiselle omistavalle luokalle, joko tilapäisesti tai pysyvästi. Paikkakunnilla, joissa sorto oli ollut äärimmäisen raakaa, syntyi myös omankäden oikeutta ja kostotoimia, mutta niitä ei ollut tarkoitus kannustaa.

(2) “Vanhan valtiokoneiston murskaaminen”. Parlamentarismi, vallan kolmijako-oppi ja ajatus riippumattomasta tuomioistuinlaitoksesta hylättiin.

(3) Uusi valtiokoneisto: “hallitsevaksi luokaksi järjestäytynyt proletariaatti”.

Mutta mitä se on?

Ennen Pariisin kommuunia ei Marxin ja Engelsin kirjoituksissa sanota juuri mitään konkreettista siitä, mitä on “hallitsevaksi luokaksi järjestäytynyt proletariaatti”. Vasta Kommuunin tappion jälkeen Marx eritteli sen kokemuksia yksityiskohtaisesti. Lenin tekee tästä analyysistä yhteenvetoa teoksessaan Valtio ja vallankumous.

Kommuunin opetuksia, ja samalla proletariaatin diktatuurin ominaisuuksia olivat seuraavat:

• Vakinainen sotaväki lopetettiin, ja korvattiin “aseistetulla kansalla”.
• Kommuunin edustajat valittiin Pariisin eri piireistä yleisen äänioikeuden perusteella.
• Kommuunin edustajat (yleensä kaikki virkamiehet, johtohenkilöt, myös tuomarit) olivat erotettavissa milloin tahansa.  
• Kaikki saivat samaa palkkaa kun työläiset keskimäärin.
• Edustuslaitokset (lakiasäätävät elimet) muutetaan “juttutuvista toimiviksi  laitoksiksi”. Kommuunin piti olla samalla sekä toimeenpaneva että lakiasäätävä. Parlamentaarikkojen on itse pantava lakinsa täytäntöön, itse tarkastettava, miten asiat menevät käytännössä ja vastattava välittömästi valitsijainsa edessä.

Lenin: “Lähin päämäärämme on järjestää koko kansantalous postin tapaan, siten, että teknikot, työnjohtajat ja kirjanpitäjät ja kaikki muutkin toimenhaltijat ovat aseellisen proletariaatin valvonnan ja johdon alaisena.”

“Kansa aseissa” – hassu juttu että jenkeissä aseenkanto-oikeuden puolustajat käyttävät aivan samaa perustelua, että jos joku tyranni yrittää tulla valtaan niin “minulla on ase”. Olen tästä kirjoittanut USA-tiedotteessa täällä:

• Teema: Yhdysvallat (pdf-tiedostossa, sivu 13)

Leninin mukaan tämä oli “suurimmalla ajateltavissa olevalla täydellisyydellä ja johdonmukaisuudella toteutettu demokratia”.

“Porvarilliseen parlamentarismiin verrattuna tämä on demokratian kehityksessä sellainen edistysaskel, jolla on maailmanhistoriallinen merkitys.” (Lenin, kootut teokset 26 osa, Kykenevätkö bolshevikit pitämään valtiovallan?)

“Kommuuni muuttuu valtiosta joksikin sellaiseksi, mikä ei enää ole varsinainen valtio. Kun väestön enemmistö itse lannistaa sortajansa, niin “erikoisia” mahtia lannistamista varten ei enää tarvita! Tässä mielessä valtio alkaa kuoleutua.” (Valtio ja vallankumous)

“Marx: Kommuuni toteutti kaikkien porvarillisten vallankumousten ohjelauseen — halpa hallitus — tekemällä lopun kahdesta suurimmasta menoluokasta, armeijasta ja virkamieskunnasta.” (Valtio ja vallankumous)

Tässä on tietysti myös järkeä: kun valtiolta poistuu se funktio, että pitää alistaa enemmistöä, niin valtion tehtävät muuttuvat teknisluontoiseksi virkamiestyöksi.

Ongelma on ihmisluonto. Ihminen ei ole pohjimmiltaan hyvä. Ei edes sadan tai tuhannen vuoden päästä. Koska silloin ilmaantuu uusia “pahuuden”, kieroilun, epärehellisyyden muotoja. Ihminen on sekä hyvä että paha, ja siksi tarvitaan lakeja, tuomioistuimia, “pamppua ja poliisia”. Ilman niitä ei minkäänlaista demokratiaa voi luoda, ei suoraa sen enempää kuin edustuksellistakaan.

Monipuoluejärjestelmän välttämättömyys

Ihmisolemuksesta johtuen “kansan suuren enemmistön” sisällä on valtataistelua, poliittista kiistelyä ja kaikenlaisia myös puhtaasti henkilökohtaisia riitoja. Siksi valtioinstituutioiden ja virkamieskunnan lisäksi tarvitaan myös monipuoluejärjestelmää.

Puolueesta tai puolueista ei löydy mitään osviittaa Marxin, Engelsin ja Leninin kirjoituksista silloin kun puhe on “proletariaatin diktatuurista”. Kommuunissa ei ollut puoluetta.

Mielenkiintoista, että myöskään Yhdysvalloissa ei ollut puolueita silloin kun “maailmanhistorian ensimmäinen tasavaltalainen perustuslaki” laadittiin. Monet perustajaisät myös karsastivat puolueita. Ajatus oli että parhaat yksilöt tasavallassa vain yksissä tuumin hoitaisivat valtion asioita. Vääjäämättä kuitenkin syntyi kaksi puoluetta, jotka edustivat hallitsevan luokan eri osastojen intressejä – pohjoisen teollisuusporvariston ja etelän orjanomistaja-plantaasinomistajien.

Puolakkalaisessa visiossa globaaliyhteiskunnan keskusvalta itse asiassa olisi virkamiesmäinen. Johto muodostuu kansainvälisistä järjestöistä kuten YK. Mutta tietysti valtiot jatkavat olemassaoloaan kansallisella tasolla. Puolueet ovat eturyhmiä, niitä tarvitaan välttämättä niin kauan kuin yhteiskunnassa on valtataistelua ja erilaisten intressiryhmien ristiriitaisia etupyrkimyksiä.

Sosialismissa olisi pitänyt heti pystyttää monipuoluejärjestelmä, vaikka nyt on selvästi nähtävissä ettei sekään olisi yritystä pelastanut. Olisi tarvittu kokonaan uutta filosofista näkemystä, sellaista joka saattoi/saattaa syntyä vain länsimaisten, kehittyneiden teollismaiden kokemusten pohjalta ja uuden aikakauden syntyessä.

Sosialismi yhdessä maassa

Se, että sosialismia rakennettaisiin yhdessä maassa ei lainkaan kuulunut teoriaan, se vaati totaalista suunnanmuutosta, hyppyä tuntemattomaan. Vielä kun tuo yksi maa oli kaikkein takapajuisin mitä Euroopassa oli.

Venäjällä kommuunia vastasivat neuvostot. Niitä oli valittu tehtaissa ja maaseudulla. Niiden edustajat muodostivat sitten korkeimman neuvoston. Mutta sen suhde puolueeseen jäi epäselväksi. Käytännössä yksi puolue oli vallassa, ei korkein neuvosto.

Myöskään suomalaiset kommunismit eivät oikein tienneet miten se uusi valta järjestetään, kirjoittaa Matti Lackman teoksessa “Kullervo Manner: Kumouksellisen muotokuva”. He olivat enemmän kiinnostuneet siitä, miten valta vallataan, kuin siitä miten olot sen jälkeen järjestetään.

Seuraava lainaus Arvo Poika Tuomiselta on mielestäni varsin uskottava, siitä huolimatta, että Tuomisen kertomukset on monella tavalla asetettu kyseenalaiseksi. Ilmeisesti häntä on vaivannut hyvän tarinankertojan perisynti, taipumus suurennella tai vedellä mutkia suoraksi joko itsetehostuksen vuoksi tai sitten vain kertomuksen kiinnostavuuden lisäämiseksi. Lisäksi on mahdollista, että takinkäännön selittäminen edes hänelle itselleen ei ollut aivan helppoa.

Mielestäni hän ei kuitenkaan ansaitse lähinnä SKP:n häneen lyömää totaalisen valehtelijan leimaa. Hänen muistelmateoksensa ovat monella tapaa kiinnostavaa ajankuvausta, ainutlaatuisia dokumentteja Suomen historian tärkeistä käänteistä. Myös kannanotto Suomen itsenäisyyden puolesta talvisodan aattona oli pelkästään oikea. Menihän moni vakaumuksellinen kommunistikin talvisotaan Suomen puolelle, vaikka sitten jatkosodan olisikin viettänyt vankilassa.

Suomen kommunistisen liikkeen historia on äärimmäisen mutkikas, eikä miltään suunnalta tuleva mustavalkoinen ajattelu sitä kykene selittämään.

Tämä kuvaus kuitenkin on todella mielenkiintoinen:

“Vuonna 1921 elettiin vielä Leninin idealismin aikaa. Lenin oli kyllä jo silloin huomannut eräiden ajatustensa romahtaneen, muiden muassa proletariaatin diktatuurin. Tarkoituksena oli ollut, että työläiset ja talonpojat harjoittaisivat vallankäyttöä – todellisuudessa oli jouduttu siihen, että muutama kymmenen tuhatta puolueenjäsentä hallitsi noita miljoonia: proletariaatin diktatuurin sijasta oli syntynyt oligarkia, harvainvalta (NKP:ssa oli v. 1917 vain 23 000 jäsentä).

Buharin oli kertonut, että virallisissa keskuskomitean istunnoilla Lenin tunnusti aivan avoimesti tuon epäonnistumisen, mutta lohduttautui sillä, että kun puolueen sisällä uskollisesti vaalitaan demokratiaa – vaikka itse maassa vallitseekin diktatuuri – ja jokaisella puolueen jäsenellä on oikeus ja vapaus esittää mielipiteensä ja ajaa niitä laillisin keinoin, niin jatkuvasti kouluttamalla uutta ainesta vallankäyttöön siirrytään aste asteelta harvainvallasta proletariaatinvaltaan ja siitä edelleen aste asteelta kansanvaltaan. Niin kaunis oli Leninin unelma.” (Arvo Tuominen: Sirpin ja vasaran tie, Tammi 1956, s. 286)

Mikä on laillisuusperiaatteen ydin?

Montesquieun oppi vallan kolmijaosta on toki monin tavoin vanhentunut. Siitä on pelastettava sen järkevä ydin, joka on seuraava: Mikään valtakeskus ei saisi  nousta lain yläpuolelle. Sen vuoksi jokaisella ylimmällä vallan haltijalla on joku toinen joka valvoo hänen/kyseisen  instituution toimien laillisuutta. Tällaiset pykälät on säädetty jokaisen oikeusvaltion perustuslakiin. Tällöin tuomioistuimet ovat erityisasemassa, niiden riippumattomuus ja se, että ne noudattavat lakia, on kaiken edellytys.

Miksi nämä hyviksi koetut periaatteet eivät ole estäneet uudenlaisia laittomuuden muotoja ja ihmiskunnan kehittymistä kohti itsetuhoa? Tiukan paikan tullen, eli jos eliitin valta on uhattuna, on vallankäytön eri haaroilla yhteinen intressi. Ne yhdistyvät puolustamaan perimmäisiä etujaan, eli mahdollisuutta pysyä vallassa. Silloin ei laillisuusvalvonta välttämättä toteudu.

Ja tämä koskee myös tuomioistuimia. Usein esitetäänkin kysymys kuuluu “kuka valvoo korkeinta oikeutta”?

Tämän vuoksi tarvitaan alhaaltapäin, kansalaisten taholta tulevaa valvontaa. Tällöin on huomioitava seuraavaa:

Siinä miten valtaa ylläpidetään nykyaikana, tärkeämpää on kollektiivinen itsepetos, ei väkivaltakoneisto. Esim. suomettuminen.

Millä perusteilla edustajia valvotaan ja erotetaan. Lakien perusteella, ei minkä tahansa toiveiden tai mielipiteiden perusteilla, se johtaa mielivaltaan, se johtaa “proletariaatin” sisällä vahvimman oikeuteen.

Tuomaritkin suoralla kansanvaalilla ja milloin tahansa erotettavissa. Kuvitelkaa millainen sekasorto siitä tulisi. Ajatelkaa vaikka Trumpia joka nyt uhkailee tuomareita ja syyttäjiä ja kiihottaa kannattajiaan väkivaltaan heitä vastaan. Mitä siitä tulisi jos “kansalla” olisi oikeasti valta vaatia tuomarit välittömästi erotettavaksi?

Sen vuoksi tarvitaan alhaaltapäin tulevaa valvontaa. Mutta ensin täytyy olla oikeusvaltio, ja tuon valvonnan täytyy myös perustua lakiin eikä mielivaltaan (tyyliin “kyllä kansa tietää”).

Mutta se täytyy siis järjestää, institutionalisoida. Se ei saa olla mikään hollitupa eikä huutoäänestysjuttu, vaan siihen täytyy välttämättä liittyä jonkinlainen opintoprojekti. Siinä täytyy olla valtioinstituution ja kansalaisfoorumin yhteistyö.

Vastausta tähän etsitään mm. seuraavissa ehdotuksissamme:

• Totuus- ja sovintokomissio pysyvänä valtioelimenä jokaiseen oikeusvaltioon
• Kansalaisten totuusfoorumi