- Tästä artikkelista Matti Puolakka teki useita luonnoksia, useimmat vuonna 1987. Seuraavassa myöhemmin hieman stilisoitu versio.
I Marxilainen talousteoria on analyysia kapitalismista
Marxilainen kansantalousteoria on teoriaa kapitalismista, mutta samalla se on teoriaa luokkayhteiskuntien koko historiasta. Tavaratuotanto laajasti ymmärrettynä syntyi, kun yhteiskuntaluokat syntyivät. Tuotannon päämuoto siitä tuli kuitenkin vasta feodalismin murtuessa, koneteollisuuden ja maailmanmarkkinoiden avautumisen myötä.
Nimenomaan kapitalistisen talouden erittelyssä näkyvät marxilaisen kansantalousteorian historialliset ansiot ja sen keskeisimmät heikkoudet. Sosialistisen talousjärjestelmän epäonnistumisen syyt voidaan loppuun asti ymmärtää vain, jos ymmärretään, miksi ja millä tavalla marxilaisen kansantalousteorian käsitteet olivat kapitalistisen yhteiskunnan erittelemisessä riittämättömät.
II Marxilaisen talousteorian peruskäsitteet
Lähtökohdan Marxin kapitalismianalyysin kritiikille muodostaa seuraava Leninin tiivistelmä:
“Kapitalismi on järjestelmä, jossa a) tuotannosta markkinoita varten tulee tuotannon päämuoto ja b) työvoimasta tulee tavara.”
Marxilaisen kapitalismianalyysin keskeiset näkemykset ovat tämän mukaisesti tavaran käsite sekä oppi siitä, miten myös työvoimasta tulee tavara (ja millä lailla työvoima on aivan erityinen tavara). – ‘Työläisen’ tärkein määre historiallisena käsitteenä on siis se, että työvoimasta tulee tavara, ei työläisen ‘muodollinen’ suhde tuotantovälineisiin.
Työvoima eroaa muista tavaroista siinä, että se kykenee luomaan uutta arvoa. Pestautuessaan työhön työläinen ei myy työtään palkkaa vastaan, vaan hän myy työvoimansa kapitalistin käyttöön. Koska kapitalisti omistaa tuotantovälineet, hän pystyy anastamaan itselleen sen uuden arvon (tai osan siitä), minkä työläinen omalla työllään hänen palveluksessaan ollessaan luo, ts. lisäarvon. – Tätä nimitetään riistoksi.
Marxin arvolaki on teoria tavaratuotannosta, kauppatavarajärjestelmästä. Toisin sanoen se on teoria yhteiskunnasta, jossa tuotannon päämuodoksi on tullut tuotanto markkinoita varten, ei välittömään kulutukseen, omavaraistalouteen. Arvolain mukaan hyödykkeen vaihtoarvo määräytyy sen tuottamiseen käytetyn “yhteiskunnallisesti keskimääräisesti välttämättömän työajan” perusteella. Hyödykkeiden hinnat vaihtelevat tuon arvon yli ja ali, mutta pitkällä tähtäimellä ne lähestyvät sitä. – Arvolaki on teoria yhteiskunnasta, jossa työvoimasta itsestään tulee joukkomittaisesti tavara.
Näihin näkökulmiin tukeutui Marxin visio ihmiskunnan tulevaisuudesta. Historia ei kuitenkaan loppujen lopuksi ole kehittynyt niin kuin Marx ennusti. Syytä siihen on etsittävä marxilaisen talousteorian mainituista peruskatsomuksista. Marxin lisäarvoteoria on kumottavissa arvostelemalla Marxin arvolakia eli käsitystä tavaran ominaisuuksista sekä Marxin käsitystä työvoimasta tavarana.
III Miksi arvolaki ei päde?
Valtion vaikutus talouteen on lisääntynyt
Marxin aikana valtiovallan vaikutus talouteen oli suhteellisen vähäistä. Sittemmin on valtion ote talouselämästä koko ajan tiukentunut, ei ainoastaan ns. sosialistisissa maissa vaan myös lännen kapitalistisissa maissa.
Mitä enemmän valtio vaikuttaa palkkojen, hintojen ja voittojen keskinäissuhteeseen, sitä vähemmän arvolaki pätee muihinkaan kauppatavaroihin. Tai: mitä enemmän valtio vaikuttaa yleensä tulonjakoon ja tukitoimillaan yritysten menestymiseen jne., sitä välillisempää on arvolain vaikutus hyödykkeiden hintojen määräytymiseen.
Henkisen työn tuotteita ei voi mitata arvolain perusteella
Toinen syy, miksi arvolaki ei vaikuta hyödykkeiden hintojen määräytymiseen on se, että henkisen työn tuloksia ei voi mitata arvolain perusteella. Niiden arvoa ei voi määrittää niiden tuottamiseen “yhteiskunnallisesti keskimääräisesti välttämättömän työajan” perusteella.
Kirjoittaessaan kapitalismista Marx tarkoitti työvoimalla fyysistä työtä. Hän puhui yksinkertaisesta ja monimutkaisesta työstä, vertasi ammattitaidotonta työtä (esimerkiksi ojankaivuuta) korkeaa ammattitaitoa vaativaan työhön (esimerkiksi kultasepän toimintaan). – Hän ei käsitellyt varsinaisen luovan työn merkitystä kapitalistiselle taloudelle tai yleensä inhimilliselle tuotannolle.
Ojankaivajan ja kultasepän toisistaan eroavan “konkreettisen työn” taakse kätkeytyy “abstrakti, inhimillinen työ”. Siksi ne ovat yhteismitallisia: niiden hinta määräytyy markkinoilla arvolain perusteella. – Mutta mitä ‘luovempaa’ työ on, sitä vähemmän sen arvoa voidaan mitata arvolailla. Tämä pätee yhtä lailla teknologisiin keksintöihin kuin merkittäviin taiteellisiin suorituksiin tai rohkeisiin, byrokratiaa vastustaviin tekoihin.
Halonhakkaajan työn arvo voidaan määrittää kultasepän tai ojankaivajan työn arvoon nähden, mutta sitä ei voi verrata sellaisen työn arvoon, joka on tehty – viitataksemme kommunistisesta työstä käytettyyn ilmaukseen – “ensimmäisenä elämisen tarpeena”.
Kuinka monta syltä halkoja tarvitaan vastaamaan esimerkiksi Rembrandtin jonkin teoksen arvoa? Tällaiseen kysymykseen ei voida vastata. Rembrandtin teosten arvoa ei voida mitata niiden tuottamiseen “yhteiskunnallisesti keskimääräisesti välttämättömän työajan” perusteella. Periaatteessa sama pätee kaikkeen luovaan työhön, esimerkiksi korkeatasoiseen muotoiluun, nerokkaisiin tietokoneohjelmiin tai vaikkapa menestyksekkään rokkibändin biiseihin.
Engels nimitti kerran luovaa työtä korkeimmaksi inhimilliseksi nautinnoksi. Tältä kannalta katsoen kapitalisti siis maksaa palkkaamalleen luovan työn tekijälle, ‘työläiselle’, siitä, että tämä saa toteuttaa itseään parhaalla mahdollisella tavalla! – Marxilainen kansantalousteoria käy vähintäänkin ongelmalliseksi silloin kun työllä tarkoitetaan sitä mitä nykyaikainen tuotantoelämä siltä yhä enemmän vaatii!
IV Miksi työvoima ei ole tavara?
Työväenluokan oman taistelun ansiosta työvoima ei ole tavara
Kun puhutaan työvoimasta tavarana, kauppatavarana, niin tarkoitetaan ensinnäkin sitä, että työvoiman tuotantokustannukset, työvoiman hinta määräytyy samalla tavalla kuin minkä tahansa tavaran hinta: työvoiman hinta lähestyy sen vaihtoarvoa. Toisin sanoen: työvoiman hinta määräytyy sen tuottamiseen ja uusintamiseen “yhteiskunnallisesti keskimääräisesti välttämättömän työajan” perusteella.
Tämä merkitsee sitä, että absoluuttisen kurjistumisen teoria kuuluu olennaisen keskeisenä johtopäätöksenä Marxin talousoppiin ja yhteiskuntavisioon yleensä. Marxin analyysin mukaan kapitalistisessa yhteiskunnassa työvoiman arvon on taipuvainen painumaan kohti fyysistä minimiään. Kapitalismin kehittyessä yhä useampi ihminen menettää omistusoikeutensa työvälineisiinsä ja joutuu elääkseen myymään työvoimansa kapitalismin käyttöön. Ajan mittaan väestön enemmistön elintaso putoaa käytännöllisesti katsoen nälkärajalle, yhteiskunta ajautuu yhä pahempiin puliin ja sitä kautta lopulta romahdukseen.
Tämän päivän länsimaissa laajojen väestönosien taloudellinen toimeentulo on kuitenkin hyvä ja yleisesti ottaen paranee kaiken aikaa. Tähän on vaikuttanut ennen kaikkea se, että työväenluokan taistelu on tuottanut tulokseksi demokraattisen valtiojärjestyksen ja laajan sosiaaliturvan.
Tieteen ja teknologian kehityksen ansiosta peruselintarvikkeita tuotetaan nykyaikaisessa yhteiskunnassa niin paljon, että toimeentulo on perustarvikkeiden osalta turvattua käytännöllisesti katsoen koko väestölle.
(Yhtenä länsimaiden työväenluokan elintason edellytyksenä on tietenkin nähtävä teollistuneiden maiden harjoittama kehitysmaiden riisto, mutta se ei riitä ainoaksi selitykseksi. Kehitysmaiden riisto oli selityksenä tärkeä viime vuosisadalla, kun kapitalismi oli kehittymässä imperialismiksi. – Nykyään läntisten kapitalistien ei kolmannesta maailmasta saalistamiensa ylivoittojen vuoksi ole pakko – eikä se poliittisesti ole edes mahdollista – tehostaa yhtä raivokkaasti oman maansa työläisten riistoa.)
Työläisten on tämän päivän läntisissä yhteiskunnissa yhä harvemmin pakko myydä työvoimaansa elättääkseen itseään. Varsinkin Pohjoismaissa ovat työttömyysavustukset ja sosiaaliturva suhteellisen kehittyneet. Yhä useammin kuulee jopa kysyttävän: onko parempi elää esimerkiksi työttömyysavustuksella ja käyttää aikansa niin kuin itse haluaa kuin olla toisen palveluksessa, jolloin aineellinen elintaso on tietysti paljon korkeampi?
Teoria työvoimasta tavarana ja laki absoluuttisesta kurjistumisesta pätivät silloin kun työväenluokka ei vielä ollut järjestäytynyt luokaksi “itseään varten”. Mitä enemmän työläiset pystyvät ammatillisella ja poliittisella taistelulla vaikuttamaan ‘kakun jakamiseen’, sitä merkityksettömämpää on sanoa, ettei työläisillä ole valtaa tuotantonsa yli.
Työväenluokan taistelu, tuotantovoimien kehitys, poliittinen demokratia, kehittynyt sosiaaliturvajärjestelmä yms. ovat aiheuttaneet sen, että työläisten asema on kapitalismin kehittymisen myötä muuttunut täysin. Työvoiman hinta ei enää määräydy sokeiden markkinavoimien mukaan. Niinpä länsimaissa on jo pitkät ajat ollut mieletöntä väittää, että työvoiman arvo lähestyisi sen tuottamiseen keskimääräisesti välttämättömän työajan arvoa, eli että absoluuttisen kurjistumisen teoria pätisi. – Tätä tosiasiaa ei ole marxilaisten piirissä riittävästi pohdittu.
Työn tuottavuuden nousu, työväestön ammatillinen ja poliittinen järjestäytyneisyys ja yleisen mielipiteen kehittyminen ovat tekijöitä, jotka itsessään ja omalla painollaan kumoavat arvolain ja lisäarvoteorian merkitystä.
Tietotaidosta on tullut paitsi uudentyyppinen tuotantovoima niin myös uudentyyppinen tuotantoväline
Kun työvoimasta puhutaan tavarana, tarkoitetaan toiseksi sitä, että työntekijä on irti tuotantovälineistä: hän ei omista niitä eikä siis voi määrätä työnsä tuloksista; hän ei hyödy niiden käyttämisestä eikä voi määrätä tuotannon luonteesta, sen tarkoituksesta, tuotantomenetelmistä jne.
Nykypäivän kehittyneissä kapitalistisissa maissa tietotaito, knowhow, on itsessään tuotantoväline. Tietotaidolla tarkoitetaan tällöin luovaa työtä yleensä eri muodoissaan, esimerkiksi taiteellista osaamista, syvää paneutumista vaativaa liikkeenjohtamista, antaumuksellista markkinointisuunnittelua jne.
Muotoilu ‘tietotaidosta on tullut (laajassa mielessä) tuotantoväline’ on syvällisempi kuin muotoilu ‘tieteestä on tullut tuotantovoima’. Jälkimmäisessä muotoilussa ei oteta huomioon sitä, että tieteellis-teknistä taitoa omaavat henkilöt voivat käyttää sitä omaksi hyödykseen. Se on heille kuin tuotantoväline, jonka avulla he voivat vaurastua, kasata pääomaa, kiivetä yritysten hierarkiassa ylöspäin jne.
Jälkimmäisessä muotoilussa ei myöskään oteta huomioon sitä, että luovasta työstä on kaikella lailla, eikä vain tieteellis-teknisessä muodossaan, tullut välitön voima ihmisten välisten suhteiden muuttamisessa. Sillä tavalla siitä on tullut tekijöilleen myös elinkeinonlähde, ikään kuin oma tuotantoväline.
Mitä enemmän tieteestä tulee välitön tuotantovoima ja mitä enemmän markkinoilla yleensäkin tarjotaan luovaa osaamista edellyttäviä tavaroita, sitä virheellisempää on sanoa, että työntekijä on irti tuotantovälineistä. Itse asiassa työntekijöillä on tuotantovälineitä hallussaan yhä enemmän.
Työvoimasta on tullut tavara uudella tavalla
Työvoimasta ei tullut tavara siinä mielessä kuin Marx tarkoitti, ts. puhtaasti taloudellisessa mielessä. Myöskään absoluuttisen kurjistumisen teoria seurauksineen ei pätenyt siten kuin Marx oletti. Kehittyneet kapitalistiset maat eivät ajautuneet talouspulien, nälänhädän, romahdusten ja vallankumousten kierteeseen, kuten Marx oletti puhtaasti taloudellisten lainalaisuuksien vuoksi käyvän. Taloudellisten lainalaisuuksien toteutumisen estivät poliittiset seikat, ennen muuta työväenluokan oma yhteiskunnallinen taistelu.
Marxin päätelmät perustuivat hänen oman aikansa kapitalismin tutkimiseen. Tämä vapaan kilpailun kapitalismi johti kuitenkin 1800-luvun loppupuolella monopolisoitumiseen, kartellien ja trustien syntymiseen kansallisissa puitteissa ja ennen pitkää pyrkimykseen maailman raaka-ainelähteiden ja markkinoiden jakoon eli imperialismiin. Imperialismin vaihe saavutettiin ennen ensimmäistä maailmansotaa, jolloin maailman jakaminen tärkeimpien kapitalististen ryhmittymien kesken tuli loppuunsuoritetuksi. Maailmansodat olivat uudelleenjakosotia.
Monopolipääoman ja siirtomaajärjestelmän synty johti siihen, että työvoimasta tuli tavara uudessa, yllättävässä muodossa. Myös absoluuttisen kurjistumisen teoria sai uuden sisällön.
Tämä tarkoittaa ensinnäkin sitä, että siirtomaajärjestelmän synty johti monin paikoin alkuperäiskulttuurien kaatumiseen ja alkuperäiskansojen suoranaiseen tuhoon, suhteellisten vakaiden ja kehityskelpoisten yhteiskunnallisten olojen muuttumiseen sosiaaliseksi kurjuudeksi. Niissä siirtomaissa, joissa kehitys olisi omin voimin lähtenyt demokratisoitumisen ja porvarillis-demokraattisen vallankumouksen suuntaan, imperialismi vaikutti taannuttavasti asettuessaan tukemaan feodaalijärjestelmää, feodaaliherroja ja kauppaporvariston kaikkein rappeutuneinta osaa.
Työvoimasta tuli tavara myös toisella tavalla, ja siinäkin absoluuttisen kurjistumisen laki päti: työvoimasta tuli lisääntyvässä määrin tykinruokaa. Kapitalismin kehitys vei vääjäämättä maailman jakamiseen imperialististen valtojen kesken, toistuviin uudelleenjakosotiin, joukkoteurastusaseiden kehittämiseen ja sotien muuttumiseen massiivisiksi kansantuhoamistoimiksi. Se vei rotuoppien syntyyn, joidenkin rotujen järjestelmälliseen polkemiseen ja vainoamiseen, lopulta juutalaisten teurastamiseen Hitlerin kaasukammioissa. Juutalaiset olivat ideologisia ja poliittisia pelinappuloita saksalaisen pääoman taistelussa maailmanherruudesta – juutalainen työvoima, juutalaisten koko fyysinen oleminen yleensä oli ‘kauppatavaraa’ keskusvaltojen nousevalle fasismille.
Tämän päivän maailmassa fyysisen, absoluuttisen kurjistumisen oppi pätee myös kolmannella tavalla: tieteellis-teknisen vallankumouksen eteneminen ja se, että valtiosta on tullut “ihanteellinen kokonaiskapitalisti”, on länsimaissa johtanut lisääntyvään kulttuurifasismiin, yhteiskuntaelämän määrätynlaiseen raaistumiseen. Sille on ominaista, että ihminen joutuu kauppaamaan koko inhimillistä persoonallisuuttaan – ei fyysisesti elääkseen, vaan voidakseen katsoa kuuluvansa ihmisten pariin, ollakseen ‘yhteiskuntakelpoinen kansalainen’.
Alkamassa olevalle aikakaudelle on leimallista kurjistuminen nimenomaan viimemainitulla tavalla. Siitä puhumme lisää toisaalla. Huomautettakoon tässä yhteydessä vain, että tätä alkamassa olevaa uutta kehityssuuntaa ei voi laajassa historiallisessa perspektiivissä ymmärtää, jos sivuutetaan Marxin näkemys työvoiman tavaraluonteesta alkuperäisessä kapitalismissa tai hänen teoriansa absoluuttisesta kurjistumisesta. Lisäksi on otettava huomioon kapitalismin kehittyminen imperialismiksi, työvoiman tavaraluonteen ja absoluuttisen kurjistumisen muuttuminen toisenlaisiksi sen myötä.
V Leninin imperialismisteoriasta
Leninin teos “Imperialismi kapitalismin korkeimpana vaiheena” on suoraa jatkoa Marxin “Pääomalle”. Siinä näkyy Marxin talousteorian voima, mutta myös sen historiallinen rajoittuneisuus. Myös Lenin – samoin kuin Marx – väheksyi aatteellisten ja poliittisten tekijöiden merkitystä ja katsoi virheellisesti talouden olevan itsenäistä ja ensisijaista politiikkaan nähden. Imperialismin aikakaudella poliittiset ja aatteelliset tekijät ovat määränneet taloudellista kehitystä enemmän kuin päinvastoin.
Imperialismiteorian mukaan vapaan kilpailun, ‘laissez faire’-kapitalismi johtaa väistämättä monopoleihin. Näin tapahtuikin 1800-luvun loppupuolella. Monopolit puolestaan johtavat kartellien ja trustien syntyyn kansallisissa puitteissa ja pyrkimykseen maailmanmarkkinoiden uusjakoon eli imperialismiin.
Imperialismin kohdalla Leninin toistama sanonta ‘sota on politiikan jatkoa’ pätee erityisen hyvin. Imperialismi johtaa väistämättä maailman(markkinoiden) uudelleenjakosotiin keskeisten imperialistivaltojen kesken. Ensimmäinen ja toinen maailmansota, kuten myöhemmin Korean, Vietnamin sekä Afganistanin sota, tukevat Leninin teesiä ja osoittavat, miten keskeinen näkökulma marxismi oli tähän vuosisataan.
Leninin “Imperialismi”-teos on tämän vuosisadan ymmärtämiselle aivan olennainen teos. Lenin enteili esim. aivan oikein, että Venäjä oli vuosisadan vaihteessa imperialistisen maailman heikoin lenkki, maailmanvallankumouksen silloinen solmukohta.
Mutta missä Leninin imperialismiteoria lopultakin oli oikeassa ja missä se erehtyi näkemyksessään tähän vuosisataan? Eräitä näkökohtia:
1) Leninin mukaan imperialismi on “kapitalismin korkein ja viimeisin vaihe”. Leninin otaksuma osoittautui virheelliseksi, kun Neuvostososialismi epäonnistui ja muuttui uudentyyppiseksi monopolistiseksi valtiokapitalismiksi sekä 1970-luvulla sosiali-imperialistiseksi maaksi: imperialismia seurasikin sosiali-imperialismi.
2) “Valtiomonopolistisen kapitalismin ja sosialismin välillä ei ole enää mitään historiallista väliaskelmaa”, totesi Lenin. Tämä väite on osoittautunut virheelliseksi. Kapitalististen piirteiden lisääntyminen Itä-Euroopan maissa 1950-luvun lopulta ja Kiinassa 1970-luvun lopulta osoittivat, ettei kehityksen yleissuunta ylipäätään enää ole kapitalismista sosialismiin siirtyminen. Neuvostoliitossa, Itä-Euroopassa ja myöhemmin myös Kiinassa sosialismi rapistui ‘monopolistiseksi valtiokapitalismiksi’.
3) Imperialismi on Leninin mukaan “mätänevää ja loismaista kapitalismia”. – Imperialismi synnytti ensimmäisen maailmansodan ja Hitlerin fasismin, sikäli Lenin oli oikeassa. Mutta syntyi myös imperialismin vastaisia demokraattisia ja itsemääräämistä tavoittelevia voimia, niin imperialistisissa maissa kuin niiden ulkopuolella, mm. Leninin imperialismiteorian ansiosta.
4) Esimonopolistista kapitalismia vastaa Leninin mielestä demokratia, imperialismia vastaa poliittinen taantumus. Mutta imperialismin sisältä on syntynyt ja syntyy myös uusia, imperialismia uudistavia ja elvyttäviä, sitä muuttavia voimia. Ja imperialististen maiden sisällä on pääasiassa ja lisääntyvässä määrin vallinnut demokratia.
Toisaalta sosialismin synty osaltaan vaikutti imperialismin demokratisoitumiseen. Imperialismi alkoi sisältäpäin ‘jakautua kahtia’, se synnytti sisällään joitakin sosialismin puolia. Ja päinvastoin: sosialismissa alkoi muodostua uutta porvaristoa ja lopulta sosiali-imperialismia.
5) Kehitys johti (ja on johtamassa pitkällä tähtäimellä) imperialistisen leirin sisäiseen hajoamiseen siten, että syntyy useita imperialistisia valtakeskuksia. Siinä yksi syy miksi imperialismi ei enää voikaan ryhtyä uuteen suursotaan, eikä myöskään täysimittaiseen poliittiseen taantumuksen imperialististen maiden sisällä.
VI Onko olemassa objektiivisia taloudellisia lakeja?
Marxin kapitalismianalyysin keskeinen johtopäätös oli, että taloudelliset lait ovat objektiivisia eli ihmisen tahdosta riippumattomia, “luonnonhistoriallisia” lainalaisuuksia. Marx katsoi, että kapitalistisen talouden lait johtavat vääjäämättä puliin, kriiseihin ja vallankumouksiin, tekipä valtio tai kapitalistiluokka mitä tahansa. – Tähän Marxin perusnäkemykseen sisältyy eräs marxilaisen talousteorian virhelähde.
Taloudellisia, yhteiskunnallisia lainalaisuuksia voidaan tiedostaa kuten luonnonlakejakin. Yhteiskunnalliset lait kuitenkin eroavat luonnonlaeista siinä, että niiden tiedostaminen muuttaa niiden luonteen: ‘tahdosta riippumattomista’ laeista tulee ‘tahdosta riippuvaisia’ ja siten ne menettävät vaikutustaan, alkavat kadota.
Laajentuessaan joukkomittaiseksi työväenaate kasvatti syvällisesti kansanjoukkojen tietoisuutta taloudellisista lainalaisuuksista; sivistystaso kohosi ja yleinen mielipide muuttui. Siten objektiiviset taloudelliset lait menettivät merkitystään. – Paradoksaalisesti: ilman Marxin Pääomaa ja ilman marxilaista aatetta Pääoman analyysi kapitalismin taloudellisista liikelaeista olisikin pätenyt.
Marx ei aikanaan voinut, eikä hänen tarvinnutkaan, puuttua siihen, miten politiikka vaikuttaa talouteen. Marx analysoi vapaan kilpailun eli ‘laissez faire’-kapitalismia. Politiikan vaikutus talouteen oli tuolloin vielä vähäistä: valtio ei puuttunut siihen juurikaan ja työväenluokka oli vasta järjestäytymässä poliittiseksi puolueeksi.
Marxilaisen talousteorian tärkeimmät käsitteet ovat osoittautuneet riittämättömiksi siksi, että marxismi väheksyi aatteellisten ja poliittisten tekijöiden vaikutusta talouteen.
Tulevaisuudessa aatteiden merkitys korostuu. Ihmiskunnan edistyessä yhä laajemmat joukot osallistuvat ja vaikuttavat tässä mielessä historialliseen kehitykseen.
VII Ihmiset taistelevat paitsi taloudellisesta vallasta niin myös sosiaalipsykologisista eduista
Yksityisellä voitolla tai yleensä elintasolla tarkoitettiin Marxin aikana aineellista vaurautta. Nykyään pelkkä rahassa mitattava omaisuus ei ole ainoa eikä monesti edes tärkein yhteiskunnallisen aseman tai menestyksen mitta. Elintasoon vaikuttavat yhä enemmän sosiaaliset etuisuudet: erilaiset kulttuuritekijät, se millaista työtä tekee, millaiset olot työpaikalla vallitsevat, millaisiin tilaisuuksiin on pääsy ja millaisiin ei, millaisia ihmisiä on mahdollisuus tavata vapaa-aikanaan jne.
Ihminen on läpikotaisin sosiaalinen olento: pääsy sosiaalisesti arvokkaisiin piireihin, mahdollisuus tavata mielenkiintoisia tai vaikutusvaltaisia henkilöitä, ylipäänsä kunnian ja maineen tavoittelu merkitsee hänelle usein paljon enemmän kuin pelkkä taloudellinen menestyminen.
Psykologisesta vallasta ja sosiaalisesta imagosta on historiassa aina kamppailtu vähintään yhtä raivokkaasti kuin rahasta ja taloudellisista etuisuuksista. Niin tehdään varsinkin tämän päivän länsimaissa – vastakohdat julkinen elämä ja yksityinen elämä ovat molemmat käymässä läpi syvällistä muutosta, ne ovat erkaantumassa toisistaan ja tulossa uudella tavalla identtisiksi.
Tämän päivän länsimaissa on latteaa puhua taloudellisesta riistosta ja fyysisestä sorrosta, ellei samalla puhuta myös henkisestä riistosta, psykologisesta ja ideologisesta sorrosta. Vieraantuneissa mutta aineellisesti suhteellisen vauraissa oloissa on harhaanjohtavaa puhua suurten ja persoonattomien väestöryhmien – yhteiskuntaluokkien – välisistä eturistiriidoista, ellei puhuta myös suppeissa väestöryhmissä ja läheisissä piireissä, yleensä kaikkialla ihmisten keskuudessa käytävästä arvovaltataistelusta, psykologisesta valtapelistä.
Nykyään on mahdotonta erottaa aineellinen tulo sosiaalisesta menestymisestä. Siksi vauraissa teollisuusmaissa ei taistelua taloudellista riistoa vastaan voi erottaa sosiaalipsykologisen oikeudentunnon puolesta käytävästä kamppailusta.
Marxilaista kansantalousteoriaa arvostelemme lopultakin juuri siitä, että se jättää huomiotta sosiaalipsykologisen valtapelin ja arvostelee vain taloudellista omanvoitonpyyntiä. Ongelmat ja ratkaisut nähdään pääasiassa tai yksinomaan taloudellisina, ei henkisinä.