Minkälainen on uuden aikakauden yhteiskunnallinen liike?

Tämän puheen ajatussisältö on edelleen ajankohtainen ja kiehtova. Vuonna 1990 Neuvostoliiton romahdus oli jo selvästi nähtävissä, samoin kuin se, että mitään tunnustusta ei Puolakan johtamille liikkeille (MLR ja Itu) tultaisi Suomessa antamaan, edes tärkeimmässä suhteessa, eli Neuvostoliitto-kritiikistä ja asemasta suomettumisen ajan toisinajattelijoina. Tässä on puheena “kolme suurta järkytystä”, joiden pohjalta ajatukset olivat kehittyneet aivan uuteen vaiheeseen, irti marxismin raameista ja omalle maaperälleen.

Tekstiä on kevyesti stilisoitu, sillä puheessa on kohtia, joista voi helposti tulla väärinkäsityksiä. Kuuluvuus ei joka kohdassa ole paras mahdollinen.

Me emme osaa vielä organisoida järkevää toimintaa.

Uskoakseni tulevaisuuden yhteiskunnallinen liike eroaa perin juurin siitä, minkälaisia yhteiskunnalliset liikkeet ovat tällä vuosisadalla olleet. Se on olennaisesti ei-poliittinen, filosofinen kansanliike. Sanoisinko itsetuntemusliike.

Alkamassa olevana aikakautena keskeinen maailmankatsomuksellinen aihe teoreettisesti on ihmisolemus, ja käytännössä se, mitä mieltä me olemme toinen toisistamme. Me uskomme, että tuo on tulevaisuuden, eli seuraavan vuosisadan ja seuraavan vuosituhannenkin aikana tärkein asia ihmiskunnan vapautuspyrkimyksissä, ja se on tulevaisuuden yhteiskunnallisen liikkeen tärkein toimintamuoto.

Tuolla liikkeellä on myös muita toimintamuotoja. Politiikkaa kolmella eri tavalla:

Ensiksi: poliittisia ja aatteellis-poliittisia paneelikeskusteluja. Se on poliittista toimintaa, uskokaa pois, koska siinä edut iskevät vastakkain – jos se ei siis ole puhtaasti akateemista keskustelua.

Toiseksi: poliittista tai yleensä yhteiskunnallista toimintaa yhden asian järjestöissä. Hei, vallataan taloja – ynnä muuta.

Kolmanneksi: jossain mielessä myös toimintaa yleispoliittisissa puolueissa. Miten siellä?

Miten ihminen eroaa eläimestä? Meidän mielestämme tärkein ero on juuri tuo kysymys maailmankatsomuksellisista keskusteluista. Eli keskustelukäytäntö, suhtautumistapa vastaväittelijöihin, oikeudentunto. Ettei vääristellä, otetaan toisen mielipiteet huomioon sellaisina kuin ne ovat, jne.

Timppa sanoi, että ei Suomessa vielä kannata järjestää aatteellis-poliittisia keskusteluja. Ehkä kannattaakin. Jos joku – vaikka joku tämän porukan niin sanotuista jäsenistä – on täällä sitä mieltä, että esim. näiden ajatusten pohjalta kannattaa järjestää, niin jokaisella on siihen oikeus. Kunhan tekee sen omalla nimellään, omalla oikeudellaan ja omalla vastuullaan. Mutta minä olen sitä mieltä, että siitä tulee koiratappelua vielä.

Tällainen jyrkkä toteamus pitää edelleen paikkansa: Suomi on Leonid Brezhnevin henkinen siirtomaa. Itsesensuuri oli tietyllä tavalla pahempi asia kuin sensuuri. Se vei tietynlaisiin asenteisiin, se vei ajattelukyvyn. Jos Suomessa keskustellaan maailmankatsomuksellisista kysymyksistä, niin pitäisi aloittaa tästä: miten on mahdollista, että Suomessa mikään muu porukka kuin tämä ei ole havainnut sitä, että Neuvostoliitto menee kohti romahdusta, että se on täysin mätä maa.

Millä tavalla nämä meidän ajatuksemme ovat syntyneet? Siinä on kolme älyllistä, intellektuaalista järkytystä. Noiden järkytysten kautta me olemme päässeet perille aikakauden olemuksesta, ts. käsityksemme aikakauden olemuksesta on selkiintynyt.

Vain MLR ja Itu sanoivat totuuden Neuvostoliitosta – miten se on selitettävissä?

Ensimmäinen järkytys on seuraava: Suomi on yhä vauraampi maa, jollain lailla myös yhä sivistyneempi. Ihmiset käyvät yhä enemmän kouluja, vapaa-aikaa on yhä enemmän ja yhteiskunnallinen tutkimus on saanut valtavasti enemmän määrärahoja verrattuna 50-lukuun, 30-lukuun tai vuosisadan alkuun. Ja kuitenkin jossain mielessä niitä ihmisiä, jotka käsittävät tärkeimmän siitä mitä maailmassa tapahtuu, on yhä vähemmän.

Kun tsaarin ajan Venäjällä pohdittiin tärkeimpiä kysymyksiä, piti lukea Marxin Pääomaa – suunnilleen noin. Se oli kiellettyä tekstiä, mutta vuosisadan alussa aika monet alkoivat sitä lukea. 30-luvulla oli tärkeintä lukea Leninin teosta ”Imperialismi kapitalismin korkeimpana vaiheena”, koska muuten ei voitu ymmärtää ensimmäistä maailmansotaa ja toisen uhkaa.

Mutta jos 1970-luvulla sanoi, että Neuvostoliitto on valtiokapitalistinen maa joka on menossa romahdukseen, joka painostaa Suomea luopumaan puolueettomuudestaan ja valmistautuu aktiivisti maailmansotaan. Niin tämä porukka oli ainoa, joka noin sanoi. Miten tuo on selitettävissä? Itä-Euroopan romahdus oli suuri maailmanhistoriallinen käänne.

Eli vaikka Suomessa on demokratia, mikä on tietenkin äärettömän hyvä asia, niin jollakin tavalla niiden, jotka ovat täällä halunneet ajatella, on pitänyt mennä ”maan alle”.

Tärkein toimintamuoto tulee olemaan se, mistä me käytämme nimitystä tarinalinja. Siihen emme ole vielä päässeet. Esim. siihen että tässä voitaisiin sillä tavoin pohtia ja puhua. Kuitenkin se on se, mikä aina eniten noita ajatuksia stimuloi.

“Kun suomalaisesta tulee juppi, siitä tulee kaikkein eniten juppi”

Toinen älyllinen järkytys oli tämä: Suomessa ruoka on kalliimpaa kuin Ruotsissa. Vuokrat ovat paljon kalliimpia.[1] Tässä maassa tapahtuu sillä tavalla, kuin joskus Länsi-Saksasta on sanottu, että 1/3 väestöstä joutuu sosiaalisesti ikään kuin elinkelvottomaan asemaan. Jotta voisi esiintyä ihmisten ilmoilla, se maksaa. Tähän liittyy myös se, että Suomi urbanisoitui toisen maailmansodan jälkeen nopeammin kuin mikään muu Euroopan maa. Ihmiset kadottivat perinteiset yhteisönsä.

Siihen liittyy myös suomalainen kansanluonne, joka on erittäin erikoinen. Millä tavalla se on erikoinen? Sillä tavalla, miten Sibeliuksen musiikki on erilaista kuin Griegin tai Tshaikovskin tai Beethovenin tai Verdin tms. Siinä on jokin omintakeinen tunneilmaisu. Suomalaisessa kansanluonteessa on jotain sellaista, mikä voidaan ymmärtää geopoliittisista syistä ja Suomen historian kannalta. Suomi on hyvin nopeasti sivistynyt kansa. Suomessa oli erittäin korkea kulttuurin nousu vuosisadan vaihteessa, 1890-luvulla ja vuosisadan alussa, Suomen taiteen kultakausi. Se oli hämmästyttävän voimakas kulttuurin nousu verrattuna muihin vastaaviin ihmiskunnan historiassa, ja kaikilla kulttuurin aloilla.

1980-luvun alussa sanottiin suomalaisesta kansanluonteesta niin, että suomalainen ei voi olla juppi. Ilmiöt muuttuvat vastakohdakseen. Kun suomalaisesta alkaa tulla juppi, niin siitä tulee kaikkein eniten juppi. Eli sellainen henkilö, joka suhtautuu elämään jollain muulla tavalla kuin korpikansa tai joku kyläyhteisön ihminen, joka on luonnostaan vilpitön.

Eli sellainen sosiaalipsykologinen raakalaisuus, joka lisääntyy kaikissa Suomen kaupungeissa yleensä tavallisen kansan keskuudessa – tuo oli toinen älyllinen järkytys. Olemme omasta mielestämme nähneet tämän terävästi, mutta se on myös yleinen sanontatapa. Esimerkiksi Tampereella sanottiin, että Tillikka ei ole enää yhtään mitään, että koko kaupungissa ei ole enää yhtään kulttuurikapakkaa.

Sosiaalipsykologinen oikeudentaju – mitä tehdä?

Sitten kolmas on kaikkein tärkein, ja siihen liittyy meidän teorian ydin.

Ihmisen määritelmä. Me uskomme, että ihmisen määritelmä on mitä tärkein asia. Biologiassa syntyi Darwinin määritelmä luonnonvalinnasta, [mutta ihmisen yhteiskunnallista, psykologista määritelmää ei ole.] Me uskomme, että ihminen on yhteiskunnallisuuden ja yhteisöllisyyden ykseys. Tuolla voidaan selittää vaikka japanilaiset kamikaze-lentäjät. He olivat erittäin epäitsekkäitä fasistisen Japanin puolesta. Siihen vaikuttivat heidän yksilölliset tuntemuksensa. Heidän motiivinsa liittyivät heidän tuntemiinsa ihmisiin, toisiin yksilöihin.

Tuosta määritelmästä käsin voidaan selittää se, miksi ihmiskunnan historiassa ihmiset voivat käyttäytyä toisaalta hyvin jalosti ja epäitsekkäästi, ja toisaalta niin mielettömän itsekkäästi, sokeasti ja sekavasti. Mutta se on vasta määritelmä. Se on vasta peruskivi. Jos sitten mennään käytännöllisemmäksi, siinä mielessä korkeammalle, niin silloin tullaan tällaisiin käsitteisiin kuin sosiaalipsykologinen oikeudentaju ja se, mitä olen yrittänyt sanoa noissa monisteissa ”Rehellisyyden idea 1 ja 2”.

On olemassa sellaisia ihmisiä – ja meidänkin jengissä oli monia, jotka sitten jäivät pois – jotka yhteiskunnallisissa kysymyksissä ovat oikeudentuntoisia [mutta henkilökohtaisissa suhteissa eivät]. He voivat puolustaa asioita, joita ”ei saisi” ajaa, ts. joiden puolustaminen ei edistä omaa etua. Vaikkapa se, että sanoo näin: Neuvostoliitto on romahtamassa. Kun noin sanoi Suomessa, joutui yhteiskunnan ulkopuolelle.

Tuo on kipeä asia. Läheisissä ihmissuhteissa, yhteisöllisissä puitteissa joissa ihmiset tuntevat toisensa henkilökohtaisesti – voidaanko silloin ottaa objektiivisesti kantaa asioihin, toisiin ihmisiin, arvostaa silloin kun siihen on syytä. Jos ihmiset menettävät läheisissä tuttavapiireissä jonkun aivan henkilökohtaisen motiivin, niin silloin hyvin korkealtakin tasolta voi kauhealla tavalla romahtaa. Joko pysyvästi tai hetkittäin.

Kolmas asia on siis tämä meidän teoriamme kova ydin: mitä tehdä? Se onkin viime kädessä enemmän kysymys siitä, miten suhtautua toisiimme, miten ymmärtää toisiamme. Me olemme nimittäin kymmenen vuotta etsineet ennen kaikkea vastausta siihen kysymykseen, joka kätkeytyy kooditermien UKK tai MP tai UP taakse. UKK ei ole Urho Kaleva Kekkonen, vaan se on uudentyyppinen kaunokirjallisuus. Ja MP ei ole Matti Puolakka, vaan se on marxilainen psykoanalyysi. Mutta kun huomasimme että marxismihan kaatuu kokonaan, niin aloimme puhua uudentyyppisestä psykoanalyysistä.

Yhteiskuntatieteiltä katoaa maailmankatsomuksellinen merkitys

Perustelu on se, että alkamassa olevana aikakautena yhteiskuntatieteet alkavat kadottaa maailmankatsomuksellisen merkityksensä. Yhteiskuntatieteiltä alkoi kadota maailmankatsomuksellinen merkitys porvariston voiton myötä, mutta se katoaa hitaasti, se kestää kuitenkin satoja vuosia. Me väitämme, että yhteiskuntatieteet ovat nyt alkaneet kadottaa maailmankatsomuksellisen merkityksensä. Alkamassa olevana aikakautena.

Mitä tuo tarkoittaa? Miten dialektiikan mukaan ilmiöt katoavat? Ne katoavat sillä tavalla, että ne ensin täydellistyvät. Se on ikään kuin luonnollista, dialektista katoamista.

Jos yhteiskuntatieteet ovat kadottamassa maailmankatsomuksellista merkitystään, se kestää ehkä 500 vuotta koko maapallolla. Julkisessa keskustelussa se on selvästi havaittavissa oleva seikka ehkä 15 vuoden päästä.

Yhteiskuntatieteet tulivat täysin maailmankatsomuksellisiksi 1970-luvun lopussa ja 1980-luvun alussa. Nuo vuodet ovat tärkeitä siksi, että ihmiskunnan historia joutui silloin määrättyihin käännekohtiin, solmukohtiin. Jos haluttiin ymmärtää maailmaa – vaikkapa Suomessa, missä tahansa länsimaassa tai maailman maassa – jos haluttiin käsittää kokonaisvaltaisesti mitä maailmassa tapahtuu, jotta pystyttiin pitämään langan päästä kiinni, jouduttiin ottamaan moraalisesti rehellinen asenne. Jokainen tärkeä kannanotto maailman tapahtumiin tai siihen mihin ihmiskunta oli menossa, edellytti sietämättömän rehellistä asennetta. Koska silloin joutui yhteiskunnan ulkopuolelle ja omassa tuttavapiirissä ”hakatuksi”. Yhä vaikeampi oli ottaa rehellistä kantaa ydinasioihin, sellaisiin kysymyksiin, jotka olivat ratkaisevan tärkeitä.

Jokainen joka luki lehtiä tiesi esim. että Kiinan kulttuurivallankumoukseen liittyi kaikkea inhottavaa ja älytöntä: esim. henkilöpalvonta ja se miten siellä heiluteltiin pientä punaista kirjaa. Mutta toisaalta, yhteiskunnallisten liikkeiden tai vasemmiston piirissä oli täysi syy ottaa esille myös toinen puoli asiasta. Se oli aivan yksinkertainen asia: idea kulttuurivallankumouksen takana on tärkeä. ”Palvelkaa kansaa”, olkaa epäitsekkäitä, ihmiskunta tarvitsisi tuon tapaisia ihanteita. On hienoa kun Mao Zedong vaatii, että myös sosialismissa työläisillä on oltava lakko-oikeus. On hienoa kun Mao sanoo että pitää ehdottomasti olla mielenosoitusoikeus ja oikeus kirjoittaa ”suurikirjaimisia seinälehtiä” – se tarkoitti vapaata väittelyä, koska maassa ei ollut tarpeeksi paperia eikä lentolehtisiä voitu jakaa.

Ja sitten perusasia: uskokaa pois, sosialistisissa maissa syntyy uutta porvaristoa puolueen sisältä, uutta etuoikeutettua kerrosta. Kiina on taustaltaan konfutselainen maa. Korkeiden virkamiesten täytyisi ainakin joskus mennä tavallisten työläisten kanssa tekemään töitä, koska konfutselaiseen perinteeseen kuuluu että ruumiillista työtä halveksitaan. Ne, jotka tekevät ikään kuin henkistä työtä, pitävät luonnostaan itseänsä korkeampiarvoisina.

Kaikkea tällaista. Kulttuurivallankumouksen ideaan sisältyi yhtenäinen sarja tuollaisia äärimmäisen tärkeitä filosofisia ja yhteiskuntatieteellisiä ajatuksia.

Se, ottiko huomioon tuollaiset tosiasiat, tuollaiset viisaat ajatukset, kun Kiinaa arvioitiin, oli moraalinen kysymys. Jos otti, joutui yhteiskunnan ulkopuolelle.

Mikä on meidän kulttuurinäkemyksemme?

Mikä teidän kulttuurinäkemyksenne on? Minun kulttuurinäkemykseni on tällainen, lyhyesti: jos johtava suomalainen intellektuelli Georg Henrik von Wright olisi vuonna 1955 vaikka sanonut näin: marxismia pitäisi opettaa suomalaisissa yliopistoissa, sehän on selvästi valtaamassa maailman! Tai jos hän olisi sanonut, että vuonna 1918 käytiin luokkasota, ei vapaussota. Niin hänen ystävänsä olisivat sosiaalipsykologisesti murhanneet hänet. Ja jos joku hänen ystävistään olisi esittänyt tuollaista, von Wright olisi ensimmäisenä, virkansa vuoksi, elävänä ihmisenä, ollut sosiaalipsykologisesti saattamassa sietämättömään ahdinkoon sitä henkilöä, joka olisi suomalaisessa professorimaailmassa tuollaisia kantoja puolustanut johdonmukaisesti.

Tuossa on antagonismi-käsite. Mikä se on? Tuossa on samanlainen logiikka kuin Dostojevskin romaanissa Idiootti. Se on kaunokirjallisuudessa tyypillisin esimerkki tuosta samasta asiasta. Dostojevski asetti kysymyksen jo ennen kuin alkoi kirjoittaa Idiootti-romaania. Jos joku esittää yhteiskuntatieteissä tai filosofisessa keskustelussa todella rehellisen haasteen ja vaatimuksen, niin se on lapsellisen yksinkertainen vaatimus. Juuri sitä henkilöä vastaan silloin hyökätään. Siinä syntyvät antagonistiset välit, sovittamattomat.

Toki Dostojevskin Idiootti-romaanissa kuvattiin asiaa pelkästään ihmisten välisissä henkilökohtaisissa suhteissa.

Jos Juha Manninen olisi sanonut totuuden Brezhnevin dialektiikasta ja muutamista muista seikoista, ne olisivat olleet lapsellisen yksinkertaisia totuuksia. Mutta silloin hänestä ei olisi tullut Oulun yliopiston aatehistorian professoria. Hän oli ensimmäinen marxilaiseksi tunnustautunut professori Suomessa. Eikä hänestä olisi tullut kansainvälisen Hegel-seuran puheenjohtajaa. Olisi kuitenkin ollut lapsellisen yksinkertainen asia sanoa, että tuossa ja tuossa Brezhnevin dialektiikka on humpuukia. Jos hän olisi sen sanonut, hänen ystävänsä olisivat pyrkineet sosiaalipsykologisesti tuhoamaan hänet. Ja jos joku hänen ystävistään olisi noin sanonut, siinä [akateemisessa] maailmassa, hänen olisi ollut pakko olla mukana tuhoamassa tuota ystävää.

Tuo on meidän kulttuurinäkemyksemme.

Silloin kun yhteiskuntatieteet menettävät maailmankatsomuksellisen merkityksensä, ne tulevat täysin maailmankatsomuksellisiksi. 1970-luvun Suomessa, 1970-luvun maailmassa me otimme tärkeimpiin kysymyksiin maailmankatsomuksellisesti oikeata kantaa. Emme ajatelleet omaa etua silloin.

Maailmankatsomuksellinen kannanotto tarkoittaa, etteivät mielipiteet mene sokeasti sen mukaan mikä on edullista. Asiaa on katsottava oman itsensä ulkopuolelta. Vaikka minulle olisi edullista kannattaa tuollaista mielipidettä, kulkea tuohon suuntaan aatteellisessa ja poliittisessa keskustelussa, voin katsoa asiaa ulkopuolelta ja huomata, että on myös tuo ja tuo ja tuo tosiasia olemassa. Ja vaikka ne olisivat täysin vastakkaisia tosiasioita, niin ne olisi otettava huomioon, ne olisi muistettava – sitä on maailmankatsomuksellinen keskustelu.

Sama asia on silloin kun puhumme toisistamme. Edut määräävät mielipiteitä. Silloin on tärkeintä asettua itsensä ulkopuolelle. Se ei lainkaan riipu siitä, onko ihminen mies tai nainen, eritteleekö hän asioita älyllisesti vai suhtautuuko hän tunnevaltaisesti, onko hän yliopiston opettaja vai satamatyöläinen. Tietyissä tilanteissa tuollainen kuuluu ihmisyyteen enemmän kuin mikään muu.

[1] Tarkkoja lukuja Suomen ja Ruotsin elintasoeroista 90-luvun alussa ei toistaiseksi ole saatavilla.