Minna Canthin muistomerkki Tampereella, Lauri Leppäsen veistos vuodelta 1951. KUVA: Heikki Kastemaa, Wikimedia Commons, CC BY-SA 3.0.
”Minna Canth on nuorsuomalaisuuden ensimmäisiä suuria alkutekijöitä,” kirjoittaa Eino Leino teoksessaan Suomalaisia kirjailijoita. [1]
Canth toi suomalaiseen kirjallisuuteen kansallisten teemojen rinnalle realismin ja yhteiskunnalliset ongelmat (naisten ja työväestön asema), joita myös nuorsuomalaisuus myöhemmin otti agendalleen. Nämä kysymykset nosti esiin teollinen vallankumous, mutta myös Minna Canthin herkkä sosiaalinen omatunto.
Minna Canthin kirjallisia esikuvia olivat erityisesti norjalaiset Henrik Ibsen ja Björnstjerne Björnson, mutta myös muut realismin kirjailijat Emile Zola, Guy de Maupassant ja August Strindberg. Georg Brandesin ja Leo Tolstoin teoksia hän luki paljon.
Kauppiaan ja suuren perheen yksinhuoltajan tehtävien sekä oman kirjallisen työnsä ohessa Minna Canth kasvatti suuren osan tulevaa nuorsuomalaista taiteilija- ja vaikuttajasukupolvea. Voisi jopa sanoa, että Canthin koti Kanttila Kuopiossa oli parin vuosikymmenen ajan Helsingin ohella suomalaisen hengenelämän keskus – ainakin kesäisin.
Minna Canth ei pitänyt esitelmiä, vaan vapaamuotoista luku- ja keskustelupiiriä, johon olivat tervetulleita niin taiteilijaystävät, naapurit, palvelusväki kuin omat lapsetkin. ”Kanttilan ovet olivat aina auki.” Siellä pohdittiin kirjallisia uutuuksia ja tieteen uusimpia saavutuksia.
Mm. Brofeldtin veljekset (Juhani Aho sekä toimittajat Pekka ja Kalle Brofeldt), Erkot (runoilija Juhana Heikki, Päivälehden tuleva päätoimittaja Eero sekä varhain edesmennyt Elias) ja Järnefeltien 7-päinen sisarussarja vierailivat usein Kanttilassa. Aino Järnefelt toi näytille sulhasensa Jean Sibeliuksen ja Juhani Aho morsiamensa Venny Soldanin – jälkimmäinen jopa ennen kuin esitteli hänet omille vanhemmilleen. Akseli Gallen-Kallela ja Pekka Halonen vierailivat myös Kanttilassa ja maalasivat lähimaisemissa. Myöhempinä vuosina nähtiin lisääntyvässä määrin myös ulkomaisia vieraita.
”Hän uskalsi ajatella”
Mitä muualla Euroopassa tapahtui samaan aikaan, kun Suomessa 1800-luvun alkupuolella taisteltiin suomen kielen oikeuksien puolesta ja luotiin pohjaa kansalliselle kulttuurille?
Eino Leino vastaa kysymykseen teoksessaan Suomalaisia kirjailijoita:
”Siellä oli tapahtunut täydellinen henkinen vallankumous. Romanttista pyrkimystä luontoon oli seurannut realistinen pyrkimys saman luonnon tieteelliseen selittelyyn. Ihmisen älyllinen puoli oli ottanut jälleen oikeutensa, sydän oli joutunut sangen huonoon huutoon ja tunne lasten leikkikaluksi. Terve järki ja terveen järjen kritiikki olivat astuneet ennen tuntemattomaan valta-asemaan maailmassa.”
Yhtenä syynä maailmankuvan murrokseen 1800-luvun jälkipuoliskolla Leino mainitsi kehitysopin. Charles Darwinin teos Lajien synty ilmestyi vuonna 1859. – Leino kuvaa tunnetulla kaunopuheisuudellaan, kuinka kehitysoppi mullisti ihmisen ajattelun. Jos ei ole jumalaa eikä kuolemanjälkeistä elämää, maan päällä tulisi pyrkiä jokapäiväisen elämän olojen kaikinpuoliseen parantamiseen ja kukoistukseen.
”Työväenliike, kaikista tähänastisista yhteiskunnallisista liikkeistä voimakkain, astuu kaikissa Euroopan maissa polttavimpana päiväjärjestykseen. (…) Pohjoismaissa yhtyy siihen eräs toinen suuri liike, nimittäin naisvapautumisen. Eihän ollut vain neljäs sääty vailla yhteiskunnallisia oikeuksiaan: olihan myös nainen, olihan puoli ihmiskuntaa samassa holhouksenalaisessa asemassa.”
Suomenkielinen kirjallisuus oli Leinon mielestä joutunut 1800-luvun jälkipuoliskolla umpioon.
”Se ei ollut Lönnrotin ajoilta asti saanut juuri mitään mainittavia herätyksiä ulkomaailmasta, muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta. (…) Olivat avautuneet niin äärettömät työalat oman kansan keskuudessa, että sen johtavat henget tuskin olivat ehtineet muistamaan muita kansoja olevaksikaan. (…) Tarvittiin uutta sysäystä, suomalaisuuden liikettä täytyi välttämättömyyden pakosta seurata nuorsuomalaisuuden.
Minna Canth on nuorsuomalaisuuden ensimmäisiä suuria alkutekijöitä.
Mutta hän ei olisi se ilman norjalaista kirjallisuutta. (…) Ibsen antaa muodon hänen omille himmeille, vaistomaisille sielunliikkeilleen, hän uskaltaa nyt ajatella, mitä hän ennen on vain hämärästi tuntenut omassa povessaan, ja hän tohtii nyt lausua julki ajatuksensa niin rohkeasti ja häikäilemättömästi, että koko Suomi on siitä hämmästyksissään. Minna Canth on realistisin henki meidän kansallisen realismimme aikakaudessa, lujin, kovin, kouraantuntuvin ja asiallisin järki kenties koko suomenkielisessä kirjallisuudessa.
Tekisi miltei mieli sanoa: miehekkäin.
Hänessä on hyvin vähän sitä pehmeää, uneksivaa säveltä, mikä yleensä on suomalaiselle kirjallisuudelle ominaista. Hän on harvinaisen vapaa kaikesta kansallisesta romantiikasta, hän katselee ympäröivää todellisuutta selvästi, terävästi ja säälimättömästi. Hän onkin itse joutunut sen kanssa kokonaan toisella tapaa tekemisiin kuin hänen aikalaisensa mieskirjailijat, jo aikoja ennen kuin hän on tuntenut varsinaisen kirjailijankutsumuksen polttavan povessaan. Elämä ei ole ollut unelma hänelle, pikemmin se on ollut taistelo ja syvä ristiriita. Hän on todellinen, tyypillinen valistuskauden kirjailija.” [Leino, s. 119-121]
Lapsuus Tampereella
Minna Canthin elämänvaiheiden esittelyssä olen pääasiallisena lähteenä käyttänyt Kirsti Mäkisen ja Tuula Uusi-Hallilan teosta Minna Canth – taiteilija ja taistelija. [2]
Minna Canth syntyi vuonna 1844 Tampereella, Suomen johtavalla ja nopeimmin kehittyvällä teollisuuspaikkakunnalla. Hänen isänsä meni 15-vuotiaana töihin Finlaysonin puuvillatehtaalle. ”Hän sai asunnon tehtaan lastenkodista, ruoan ja puhtaat vaatteet sekä sukunimen” (Johnsson, joka oli siis Minna Canthin tyttönimi). Isä kohosi jo Minnan (eli Miinun) lapsuusvuosina tehtaan työnjohtajaksi. Äiti oli entinen piika ja harras uskovainen. Miinulla oli kaksi nuorempaa sisarusta, vanhin veli oli kuollut heti syntymänsä jälkeen.
Miinu oli hyväntuulinen ja vilkas lapsi, joka oppi viisivuotiaana lukemaan ja ”luki mielellään tehtaan lukusalissa ääneen aikuisille sanomalehtiä: Suometarta, Snellmanin Maamiehen ystävää, sekä Kristillistä Huvitusta ja Hengellisiä Sanomia”. Miinulla oli laaja ystäväpiiri ja hän pyöri mieluummin kaveriensa kanssa kaupungilla kuin istui kotona tekemässä käsitöitä. (Myöhemmiltä ajoilta on tullut tunnetuksi Minna Canthin lausahdus Lucina Hagmanille: ”Kaikki naiset älkööt tehkö käsitöitä.”)
”Miinu oli isänsä silmäterä. Isä oli ylpeä lahjakkaasta tyttärestään ja oli päättänyt hankkia tälle parhaan kasvatuksen, mikä tytölle siihen aikaan oli mahdollista.” (Mäkinen, Uusi-Hallila, s. 8)
”Äärimmäisen herkkä uskonnollinen ja sosiaalinen omatunto”
Miinu kävi puuvillatehtaan työntekijöiden lapsille tarkoitettua ruotsinkielistä alakoulua. Hän oli nopea oppimaan ja sai pian opettaa nuorempiaan. Lapsetkaan eivät voineet välttyä näkemästä työväestön kurjaa asemaa ja köyhyyden seurauksia. Köyhimpien perheiden lapset menivät jo alakoululaisina koulun jälkeen illaksi tehtaaseen töihin. Asunnot olivat kurjia, palkat pieniä, ruoka niukkaa ja ravintoköyhää, kulkutaudit raivosivat.
”Perheen asema eräänlaisessa välimaastossa lienee kehittänyt Miinu-tytön kykyä havainnoida ympärillään olevaa ihmisten yhteiskunnallista eriarvoisuutta. Hänelle kehittyi äärimmäisen herkkä uskonnollinen ja sosiaalinen omatunto.” (Mäkinen, Uusi-Hallila, s. 10)

Miinun ollessa 8-vuotias isä sai hoidettavakseen Finlaysonin Kuopioon perustaman lankakaupan, ja perhe muutti Kuopioon. Muutaman vuoden päästä isä lunasti kaupan itselleen. Miinu palveli jo varhain kaupassa asiakkaita; hän ilmeisesti tuli erittäin hyvin toimeen ihmisten kanssa. Kauppa menestyi, perhe vaurastui ja nousi kaupungin sosiaalisessa hierarkiassa. Ylempiin piireihin he eivät kelvanneet, koska olivat suomenkielisiä, mutta keskiluokkaan pikkuhiljaa kyllä.
Miinu kävi Kuopiossa aluksi suomenkielistä ”pikkulasten koulua”, jollainen oli Snellmanin aloitteesta perustettu työväenluokan tytöille. Koulunkäynti jatkui ruotsiksi Soldanin koulussa. Sen jälkeen Miinu pääsi vielä jatkamaan lukujaan ns. ”Frouvasväen koulussa herraisten lapsille”, johon hänen ei perhetaustansa vuoksi olisi edes pitänyt päästä. Hänet kelpuutettiin kouluun isänsä taloudellisen menestyksen vuoksi.
“Miinun ja monen muun tytön oikeudentajua loukkasi, että koulutus oli vain joillekuille tytöille suotu etuoikeus, kun taas pojat pääsivät opintielle varallisuuteen katsomatta. (Mäkinen, Uusi-Hallila, s- 15)
Koulu oli tosin melko vaatimaton opinahjo. Lähes puolet ajasta opetettiin käsitöitä.
Opettajaseminaariin – ja naimisiin
Kun koulu loppui, Miinu ei oikein tiennyt, mitä tekisi seuraavaksi. Hän oli kiinnostunut Jyväskylän opettajaseminaarista, mutta sai aika lailla taistella kotona, ennen kuin sai luvan pyrkiä seminaariin. Minnasta (hän alkoi käyttää tätä nimeä seminaariin mennessään) ei kuitenkaan tullut opettajaa, sillä hän avioitui parin vuoden kuluttua luonnontieteen opettajansa Ferdinand Canthin kanssa. Lapsia syntyi seitsemän, joista yksi kuoli ennen aikuisikää.
Aikoinaan on ollut vallalla käsitys, että Ferdinand Canth olisi ollut hyvin ankara ja sovinistinen aviomies, mutta luulo ei myöhemmän käsityksen mukaan pidä paikkaansa. (Esim. novelli ”Lehtori Hellmanin vaimo” kertoo osin Minnan, osin hänen nuoremman sisarensa kokemuksista.) Canthin pariskunnalla oli yhteisiä kiinnostuksen kohteita. Molemmat toimivat suomalaisuusasian puolesta ja mm. avustivat kovaosaisia. Heidän avioliittonsa alkuaikoina Suomea koettelivat suuret nälkävuodet 1867-68.
Minna kävi köyhien luona, siivosi, vei heille ruokaa ja luonnonlääkkeitä. Säätyläispiireissä tällaista ihmeteltiin, sillä vallitsevaa tilannetta pidettiin ’jumalan säätämänä järjestyksenä’, johon ihmisen ei olisi sopinut puuttua. (Mäkinen, Uusi-Hallila, s. 25)
Minna kirjoitti myös artikkeleita miehensä toimittamiin Keski-Suomi – ja Päijänne -lehtiin. Ensimmäisten artikkelien aiheena olivat erityisesti raittius- ja naiskysymykset.
Minna Canthin ensimmäinen voimakas mielipide naisen asemasta julkaistiin Keski-Suomi -lehdessä 1874. Hänen laatimansa pääkirjoituksen otsikko oli ”Tyttäriemme kasvatus”.
”Minnalle aihe oli läheinen, sillä tuossa vaiheessa hänellä oli neljä lasta, kaikki tyttäriä, joiden koulutus oli jossain vaiheessa tulossa ajankohtaiseksi. (…) Tyttökoulujen opit ohjasivat hänen mielestään salonkiviisauteen ja seuraelämän tapoihin, mutta eivät opettaneet niitä taitoja, joita nainen tarvitsi perheen äitinä, puolisona ja lasten kasvattajana. Tämän vuoksi kirjoittaja vaati tyttökoulujen ohjelmaan enemmän uskontoa, matematiikkaa, luonnontietoa ja historiaa.” (Mäkinen, Uusi-Hallila, s. 30-31)

Minna kävi mielellään kulttuuririennoissa, erityisesti katsomassa Suomalaisen Teatterin esityksiä. Hän haaveili myös oman näytelmän kirjoittamisesta.
Ferdinand Canth kuoli vuonna 1879. Jonkin ajan harkinnan jälkeen Minna myi talonsa Jyväskylässä, muutti Kuopioon ja alkoi hoitaa isänsä kauppaa. Isä oli kuollut pari vuotta aikaisemmin, samoin Minnan nuorempi sisar. Minnalla oli ilmeisesti tarmoa ja hoksnokkaa saada kauppa kannattamaan, ja leskenä hän saattoi ottaa liikkeen omiin nimiinsä. Muutamaa vuotta myöhemmin hän otti hoitaakseen myös sekatavarakaupan, joka oli ollut hänen veljensä harteilla. Minna oli sosiaalinen, asiakkaiden kanssa viihtyvä ja yhteiskunnallisista asioista kiinnostunut, ja se houkutteli asiakkaita keskustelemaan kauppiaan kanssa. Kun kauppa alkoi paremmin kannattaa, palkattiin apulaisia, ja Minna huolehti kirjanpidosta. Myös lapset olivat apuna kaupassa ainakin markkina-aikoina, jolloin asiakkaita oli enemmän.
Kanttilan keskustelupiiri
Kanttilaan syntyi ns. kirjallinen salonki vuonna 1882 sen jälkeen, kun Suomalainen Teatteri oli vieraillut Kuopiossa ja teatterin johtaja Kaarlo Bergbom asui Kanttilassa pari kuukautta. Hän viimeisteli yhdessä Canthin kanssa tämän näytelmää Roinilan talossa.
Bergbom antoi Minnalle paljon uutta ajattelemisen aihetta, kun hän suositteli tälle luettavaksi mm. Ibsenin, Björnsonin, Zolan, Strindbergin, Brandesin ja Tainen teoksia.
”Hän [Minna] alkoi ottaa selvää, miten aatteita kehiteltiin ja miten tieteet, kirjallisuus ja yhteiskunnalliset liikkeet etenivät.” (Mäkinen, Uusi-Hallila, s. 48)
Sana levisi, ja Kanttilaan kokoonnuttiin keskustelemaan ajan uusimmista aatteellisista virtauksista. Minnan ”salonki” oli varmaan vapaamuotoisempi kuin muut aikansa vastaavat. Kanttilan ovet olivat periaatteessa aina auki, ja Minna kutsui tapaamisiin myös palveluskuntaansa.
Ensimmäisestä realistisesta näytelmästään Työmiehen vaimo Canth keskusteli kirjeissä Emilie Bergbomin kanssa. Tämä kannusti häntä kirjoittamaan, Kaarlo Bergbom suhtautui varovaisemmin. Hän oli pitänyt Canthin ensimmäisistä näytelmistä, Työmiehen vaimosta hän ei ensi alkuun sanonut mitään. – Yleensä Bergbom pyrki pehmentämään Minnan ankarimpia kannanottoja.
Kesäisin Kanttilassa kävi paljon vieraita, tehtiin retkiä lähiympäristöön jne. Suomalainen teatteri vieraili lähes joka kesä, ja Kuopiossa järjestettiin aika ajoin myös laulujuhlia. Minna piti mielellään yhteyttä nuorisoon, lapsiinsa ja heidän ystäviinsä. Vuonna 1883 perustettiin Oras-niminen seura, joka kokoontui joka lauantai-ilta Canthin tyttöjen kamarissa. Sen tarkoituksena oli kehittää esiintymistaitoa ja kirjallisia harrastuksia. ”Seuraan kuului 11 nuorta ja Minna, joka kuunteli innostuneena nuorten esitelmiä mm. Darwinista, Haeckelin luomisteoriasta ja kokeellisesta luonnontieteestä. Illan kohokohta oli kuitenkin se, kun Minna ryhtyi eloisasti kertomaan, mitä hän oli viikon varrella lukenut.” (mt., s. 47) Seuran kokoukset aiheuttivat myös puheita, että Minna Canth villitsee nuorisoa ja levittää ateistisia mielipiteitä. Naapuriston lapsia kiellettiin leikkimästä Canthin lasten kanssa jne.
Kanttilassa usein nähtyjä vieraita olivat mm. Järnefeltin sisarukset, Erkot, Juhani Aho ja hänen kaksi veljeään Pekka ja Kalle Brofeldt.
Järnefeltin perhe muutti Kuopioon, kun Alexander Järnefeltistä tuli Kuopion kuvernööri vuoden 1884 alussa. ”Minna Canth iloitsi jo etukäteen tutustumisesta hänen rouvaansa, jonka maine oli kiirinyt Kuopioon asti”, kirjoittaa Minna Maijala teoksessa Herkkä, hellä, hehkuvainen Minna Canth [3]. Elisabet Järnefelt oli pietarilaista aatelis- ja kulttuurisukua ja hänellä oli laaja yleissivistys varsinkin taiteen ja kulttuurin suhteen.
Minna Maijala kertoo hänestä seuraavasti:
”Kun hän avioitui suomalaismielisen Alexander Järnefeltin kanssa vuonna 1857, hän päätti opiskella suomen kielen ja tutustua Suomen kansaan. Helsingissä asuessaan Järnefeltit liikkuivat fennomaanien johtohahmojen kanssa samassa seurapiirissä ja olivat kansallisen keskustelun ytimessä. He saivat yhdeksän lasta, joista monesta tuli keskeisiä tekijöitä Suomen taiteen kultakaudella. Vanhimmasta pojasta Kasperista tuli kriitikko, Arvidista tuli kirjailija ja yhteiskuntakriitikko, Eerosta kuvataiteilija, Armaksesta säveltäjä ja Ainosta säveltäjä Jean Sibeliuksen vaimo.
Vuodesta 1881 lähtien Elisabet piti Helsingissä ylioppilassalonkia poikiensa opiskelutovereille. (…) Hänen salonkinsa oli yksi harvoja täysin suomenkielisiä ylioppilassalonkeja, joihin olivat tervetulleita myös maalaisylioppilaat. Suomen kielen takia Elisabetin salonkiin hakeutuivatkin kaikki ajan ylioppilaspolitiikan keskeiset suomenmieliset nuoret (…)
Elisabet ei sopeutunut Kuopion naispiirien joukkoon sellaisella innostuksella ja lämmöllä, jota Minna Canth oli tältä odottanut. Kuvernöörin rouvana hän tapasi paljon ihmisiä muodollisissa illanvietoissa, mutta löysi hitaasti henkilökohtaisia ystäviä paikkakunnalta. Joulukuussa 1884 hän kertoo kirjeessä Eero-pojalleen, ettei hänellä ole paikkakunnalla muuta huvitusta kuin rouva Canth ja hänen seuransa. Myös Canthin uudenaikaisten aatteiden suhteen Elisabet on epäileväinen. Hän kertoo ryhtyneensä lukemaan Emile Zolan Ansa-romaania saadakseen uutta keskusteltavaa Canthin kanssa, koska tämä niin kovasti ihailee Zolaa. Toistaiseksi hän ei kuitenkaan ollut vakuuttunut Zolasta, joka ei tuntunut hänestä luonnolliselta.” (Maijala, s.104-106)

Minna ja Elisabet olivat siis tavallaan kilpailijoita salonginpitäjinä, mutta Kuopiossa Elisabetin ei kaiketi kuvernöörin puolisona sopinut sellaista enää harrastaa. Minna Canthissa Elisabetia miellytti hänen muodollisuuksista vapaa käytöksensä ja kahden kesken tavatessa hän käyttäytyi itsekin hyvin epämuodollisesti. Elisabet ja hänen perheenjäsenensä vierailivat Kanttilassa usean vuoden ajan lähes päivittäin. Muiden kanssa seurustellessa Elisabet piti kyllä tiukasti kiinni muodollisuuksista, ja Alexander Järnefelt suhtautui hyvin tylysti Minna Canthiin. Hän oli jopa antanut ymmärtää, että hänen perheensä seurustelu Minna Canthin kanssa vahingoittaa hänen asemaansa. Myöhemmin myös Elisabet alkoi suhtautua Minnaan suorastaan pilkallisesti, erityisesti kirjeissään Juhani Aholle.
Minna Canthin ja Juhani Ahon välirikko
Minna Canthin ja Juhani Ahon välillä alkoi vuonna 1887 mykkäkoulu, jota kesti kolme vuotta. Erimielisyydellä oli pidemmät juuret, ja se laajeni myöhemmin koskemaan myös Järnefeltin perhettä. Kiistan syynä oli alun perin sukupuolimoraali. Yksi ajan kuumia puheenaiheita oli, pitäisikö esiaviollinen seksi sallia miehelle, naiselle, molemmille vai ei kummallekaan.
Asian tultua puheeksi vuosia aiemmin Minnalle oli varmaan ollut järkytys ennen kaikkea se, että hänen nuoret suojattinsa eivät olleetkaan niin viattomia kuin hän oli luullut.
”Juhani Aho kirjoitti Eero Järnefeltille marraskuussa 1884: ’Rouva Canth puhuu täällä vallankumouksista ja semmoisista, ja kuitenkin tuli eilen illalla selville kummallisia asioita hänestä. Oltiin teillä ja puhuttiin K:n draamasta, niin kääntyi puhe siveellisyyteen ja semmoiseen. Tuli selville, että hän luulee nuorista miehistä, että ainoastaan vähäinen luku on langenneita ja että kaikki muut, suurin osa, ovat puhtaita. Sai tietää, kuinka on asian laita, ja että mekin (Kasper ja minä!), joita piti puhtaina, olemme langenneita. Ei osannut pitkään aikaan puhua sanaakaan ja tuli siitä uutisesta melkein sairaaksi. Kerrottiin vielä naineidenkin miesten elämästä, mutta täytyi keskeyttää, sillä hän oli vähällä ruveta itkemään.’ ” (Mäkinen – Uusi-Hallila, s. 55-56)
Kevättalvella 1887 Minna matkusti Kasper Järnefeltin kanssa Helsinkiin kuuntelemaan Gustav af Geijerstamin luentoja. Minna Maijala kertoo:
”Ruotsalainen kirjailija ja yhteiskuntakriitikko Geijerstam ajoi luennoillaan nk. relatiivisen sukupuolimoraalin asiaa, eli hänen mielestään miehiltä ei voinut vaatia samaa sukupuolista puhtautta kuin naisilta, vaan esimerkiksi avioliittoa edeltävät seksisuhteet olivat välttämättömiä nuoren miehen kokemusten ja suorastaan terveyden kannalta. Canth naisasiatovereineen kannatti absoluuttista sukupuolimoraalia eli molempien yhtäläistä pidättäytymistä seksistä ennen avioliittoa. He korostivat, että mies ei voinut langeta ilman että hän veti mukaansa myös jonkun naisen, eivätkä työväen tyttäret saaneet heidän mielestään olla säätyläisnuorukaisten seksuaalista riistaa.” (Maijala. s. 112)
Mäkinen ja Uusi-Hallila puolestaan kirjoittavat, että sillä välin kun Minna Canth oli Helsingissä, Juhani Aho kirjoitti Kuopiossa Savo-lehteen pilkkakirjoituksen naisista, jotka paheksuivat Geijerstamin näkemyksiä:
Ilkeämielisessä pakinassaan Juorun jumalatar Juhani Aho häpäisi Minna Canthin. Pekka ja Juhani Aho olivat jo jonkin aikaa pilkanneet Minnan aatteita, mutta tämä oli yrittänyt suhtautua heihin hyväntahtoisesti. Nyt Minna Canth kuitenkin kirjoitti Juhani Aholle lopettavansa kaiken yhteydenpidon sekä hänen että Järnefeltin perheen kanssa. Välirikkoa kesti Juhani Ahon kanssa kolme vuotta. Järnefeltin muuttivat Kuopiosta 1888, mutta Minna tapasi Elisabetin tämän jälkeen sopuisasti pari kertaa, ja Kasperin perheen kanssa yhteydenpito jatkui tiiviinä.” (Mäkinen, Uusi-Hallila, s. 57)

Minna Maijala puolestaan kysyy, miksi välirikko ulottui myös Elisabeth Järnefeltiin, jos se kerran johtui puhtaasti erilaisista sukupuolimoraaliin liittyvistä mielipiteistä? Hän vastaa näin:
Canth koki Ahon julkiseen hyökkäykseen taustalla pidemmän aikaa jatkuneen pilkan ja ylenkatseen, johon hän katsoi niin Ahojen kuin Järnefeltienkin syyllistyneen. Elisabet Järnefeltin kirjeistä Aholle voi lukea pilkallista arvostelua niin Canthin pukeutumista, olemusta kuin puheitakin kohtaan. Järnefeltien mielestä Canthissa oli aina nousukkaan tympeä leima, eivätkä he pystyneet salaamaan ylenkatsettaan, vaikka samalla kokivatkin Canthin pikkukaupungin ainoaksi kelvolliseksi keskustelukumppaniksi. Ylemmyydentuntoiset Järnefeltit vetivät ivalliseen asennoitumiseensa mukaan myös Ahot, maalaisylioppilaat, jotka tultuaan kosketuksiin ylempiensä kanssa saattoivat itsekin asettua Canthin yläpuolelle.” (Maijala, s. 112-113)
Yhteiskouluaatetta, köyhäinhoitoa ja - oma lehti?
Kuopioon muutettuaan Minna Canth oli mennyt kysymään lyseon rehtorilta, pääsisikö hänen vanhin tyttärensä koulun oppilaaksi. Se ei tietenkään käynyt päinsä, koska koulu oli tarkoitettu vain pojille. Kolme vanhinta tytärtään Minna laittoi yksityiseen suomalaiseen tyttökouluun ja opintoja täydennettiin yksityisopetuksella, jotta tyttäret voisivat suorittaa ylioppilastutkinnon. Myöhemmin Minna ajoi näkyvästi naislyseon perustamista Kuopioon.
Ensimmäinen suomenkielinen yhteiskoulu perustettiin Helsinkiin vuonna 1886 ja Kuopioon 1892. Minna oli viimemainitun perustajajäsen ja johtokunnan puheenjohtaja. Yhteiskasvatusaate oli levinnyt Suomeen USA:sta Ruotsin kautta. Mm. Lucina Hagman arveli, että tyttöjen ja poikien yhteinen koulunkäynti auttaisi heitä ymmärtämään paremmin toisiaan.
”Vastustajat taas ajattelivat, että yhteiskasvatus tuhoaisi naisen ja miehen luonnollisen eron. Tähän Hagman vastasi: ’Koivusta ei tule kuusta, vaikka se kasvaa kuusen rinnalla, mutta metsä jossa ne kasvavat rinnakkain, on kauniimpi…’” (Mäkinen, Uusi-Hallila, s. 55)
Myös köyhien asia oli lähellä Minnan sydäntä. Hän vieraili omasta aloitteestaan köyhäintaloissa tai vankiloissa ja otti selvää, miten niitä hoidettiin. Hän oli järkyttynyt näkemästään ja kirjoitti aiheesta novellin Köyhää kansaa. Kun Kuopion köyhäinhoidon tilaa myöhemmin selvitettiin, Minnan kuvaus huomattiin paikkansa pitäväksi. Vankilakäynnillään Minna tapasi mm. nuoren tytön, jota syytettiin lapsenmurhasta. Hän lienee tästä tapaamisesta saanut aiheen viimeiseen näytelmäänsä Anna-Liisa.
Minna kävi myös katsomassa, miten Kuopioon rakennettiin rautatietä. Työmiehet, joilla oli isot perheet elätettävänä, tekivät raskasta työtä olemattomalla palkalla. Canth kertoi näkemästään Juhani Aholle, joka kirjoitti asiasta oululaiseen Kaiku-nimiseen lehteen. Tästä Minnan välit Järnefeltin pariskuntaan viilenivät, koska sosiaaliset ongelmat heittivät varjon myös kuvernöörin ylle. Minnan näytelmä Kovan onnen lapsia sai alkunsa keskusteluista rakennustyöläisten kanssa.

Lehtiä alkoi vuosien varrella ilmestyä enemmän. Minnan suunnitelmissa oli oma Naisten lehti, jota ei kuitenkaan koskaan ilmestynyt. Valvojaan hän kirjoitti naiskysymyksestä niin repäisevän artikkelin, että toimitus ilmoitti, ettei se ole kirjoittajan kanssa samaa mieltä, vaikka sen julkaisikin. Savo ja Savo-Karjala -nimisiä paikallislehtiä (Juhani Aho ja hänen veljensä olivat edellisen toimituksessa) Minna arvosteli ankarin sanoin: edellinen oli hänen mielestään ”typerä, kuiva, ahdasmielinen ja tyhjää täys”; jälkimmäinen taas ”kavala, ilkeä, omatuntoa vailla” jne. (Mäkinen, Uusi-Hallila, s. 61)
Kun muut lehdet ei uskaltaneet kertoa esim. saksalaisesta artikkelista ”Maailman synnystä ja lopusta” tai esitellä joitain Tolstoin teoksia, Minna päätti käsitellä aiheita omassa lehdessään. Vapaita aatteita -lehden ensimmäinen numero ilmestyi vuonna 1889. Lehdessä käsiteltiin kansantajuisesti tähtitiedettä, biologiaa, perinnöllisyystiedettä, kehitysoppia jne. Kirjallisuusosastossa oli suomennoksina mm. Maupassantin ja Hamsunin novelleja. Apulaisena toimitustyössä oli myöhemmin työväenliikkeen perustajiin kuulunut A.B. Mäkelä (Työmies-lehden toimittaja ja kirjailijanimimerkki Kaapro Jääskeläinen), mutta käytännössä Minna toimitti lehteä yksin. Sensuuri oli tiukasti hänen kimpussaan: välillä poistettiin koko artikkeli, välillä tekstistä pätkiä niin, että koko artikkeli menetti merkityksensä. Lehden viimeinen numero ilmestyi vuoden 1890 lopussa.
Lehti kävi osittain tarpeettomaksi myös siksi, että vuonna 1889 Helsingissä alkoi ilmestyä Päivälehti, nuorsuomalaisten äänenkannattaja. Sitä perustamassa olivat Eero Erkko, Juhani Aho, Arvid Järnefelt ja Kasimir Leino. Viimeiseksi jääneen lehtiartikkelinsa Minna Canth julkaisi Päivälehdessä 1896.
Taistelu teatterista
Minna Canthin tuotanto käsittää kymmenen näytelmää, seitsemän pienoisromaania tai laajaa novellia, kaksi kokoelmaa novelleja ja noin 70 lehtiartikkelia.
”Minna Canthille itselleen vasta näytelmän kirjoittaminen merkitsi oikean kirjailijantyön alkamista.” (Maijala, s. 145) Myöhemmin Minna määritteli kirjallisuuskäsityksensä: ”Kaunokirjallisuuden tulee olla kuvastimena, joka ihmisille näyttää, minkälaisia he ovat.” (Mäkinen, Uusi-Hallila, s. 69)
Minna oli 1870-luvun loppupuolella julkaissut joitakin novellejaan. Kirjoitusvaiheessa hänellä oli tapana esitellä tarinoitaan tutuille ja palvelusväelle, joiden puhetapoja hän myös hyödynsi kirjoituksissaan. Minnan kaksi ensimmäistä näytelmää olivat ns. kansannäytelmiä, Murtovarkaus ja Roinilan talossa, jotka saavuttivat suuren suosion.
Minnan seuraava näytelmä Työmiehen vaimo aiheutti myrskyn. Mm. loppukohtauksessa mustalaistyttö Homsantuu huutaa:
”Teidän lakinne ja oikeutenne, hah hah, hah – niitähän minun pitikin ampua.”
Näytelmä oli realistisuudessaan harvinaisuus Pohjoismaissa ja ensimmäinen kaupunkilaistyöväestön pariin sijoitettu näytelmä Suomessa. Homsantuun roolissa esiintyi ensimmäisenä itse Ida Aalberg.
Näytelmän yleisömenestys oli yleensä ottaen hyvä. Kiitoksista huolimatta kuitenkin myös ”hyökkäyksiä ja moitteita tuli kuin rakeita”, kuten Minna itse kuvasi. Emilie Bergbom kirjoitti Minnalle:
”Nyt riidellään Työmiehen vaimosta yhtä kiihkeästi kuin kolme, neljä vuotta sitten kun Nora [Henrik Ibsenin Nukkekoti] ensi kerran esitettiin.” (Mäkinen, Uusi-Hallila, s. 72)
Minna Canth puolestaan kirjoitti Bergbomille tammikuussa 1886 näin:
”Uhkaavana pilvenä minulla täällä on vastassani etupäässä läänin kuvernööri (Alexander Järnefelt). (…) Ja hänen korkea majesteettinsa on suvainnut Finlandissa sanoa’”, että Minna Canth ei kelpaa kuin katunaisten seuraan. (Mäkinen, Uusi-Hallila, s. 73)

Närkästys ja hälinä vaimeni aikanaan, kirjoittavat Mäkinen ja Uusi-Hallila, mutta korostavat, että laki miehen omistusoikeudesta vaimonsa omaisuuteen ja työansioihin kumottiin vuonna 1889. Se oli ollut Minnan tavoitteena näytelmää kirjoittaessa.
Minnan seuraavaa näytelmää Kovan onnen lapsia esitettiin vain yhden ainoan kerran. Agathon Meurman poistui teatterista kesken esityksen ja meni suoraan senaattori Yrjö-Koskisen luo. Seuraavana päivänä senaattori kielsi näytelmän esittämisen teatterin valtionavun menettämisen uhalla. Tekijä itse ihmetteli: ”Minkä tähden se niin kamalan vaikutuksen teki?”
Uuden Suomettaren arvostelijan mielestä näytelmä puolusti varkautta, murhaa ja murhapolttoa. Näytelmän keskeinen henkilö on Topra-Heikki, suomalaisen kirjallisuuden ensimmäinen anarkisti: Robin Hood -tyyppinen sankari, joka otti rikkailta ja antoi köyhille. ”Myöhempi aika on nähnyt näytelmässä työttömyyden aiheuttamien reaktioiden ajattoman analyysin”, kirjoittavat Mäkinen ja Uusi-Hallila.
Novelleissaan ja pienoisromaaneissaan (Hanna, Köyhää kansaa, Salakari, Kauppa-Lopo, Agnes, Lehtori Hellmanin vaimo) Minna kuvasi porvarisperheiden ja ylemmän keskiluokan naisia, naisen asemaa ja ihmissuhteita psykologisessa valossa. Nämäkin kuvaukset aiheuttivat suuttumusta. Perhetuttu pastori Bergroth rukoilutti seurakuntaansa Minna Canthin sielun puolesta Salakarin ilmestyttyä, teos kun kuvaa aviorikosta. Jo aikaisemmin Kuopion piispa Johansson oli siirtynyt kadun toiselle puolelle tullessaan Minna Canthia vastaan.
Köyhää kansaa kuvaa nimensä mukaisesti köyhää perhettä, jonka äiti lopulta sekoaa ylivoimaisten vastoinkäymisten alla. Tarinaa arvosteltiin aikanaan siitä, että mielenterveysongelmat olisivat olleet pikemmin ylempien luokkien kuin köyhälistön ongelmia ja että näytelmä siksi oli epäuskottava. Yleisö ei halunnut lukea näytelmää kaunokirjallisuutena, ja suuttumus kirjoittajaa kohtaan oli jälleen suuri. ”Tuskin uskallan enää kadulla liikkua ja kuitenkin käveleminen on minulle elämän ehto”, Minna kuvasi tunnelmia Kuopiossa. ”Ihan veisivät polttoroviolle ja laittaisivat Siperiaan, jos vaan voisivat. Sanalla sanoen pauhina on suuri.” (Mäkinen, Uusi-Hallila, s.78)
Kauppa-Loposta on hyvä 60-luvulla tehty elokuvasovitus Yle Areenassa, Lopona Sylvi Salonen.
Viimeiset näytelmät: sovitus
Minna Canthin kolme viimeistä näytelmää – Papin perhe, Sylvi ja Anna-Liisa – saavuttivat jo melko jakamatonta arvostusta. Ensin mainitusta Minna harmitteli ensi-illan jälkeen: ”Se on kuten alun perin arvelinkin, liian mieto.” (Mäkinen, Uusi-Hallila, s. 86) Agathon Meurman oli tosin kuulemma vaatinut senkin kieltämistä.
Juha Hurme, teatteriohjaaja ja omien sanojensa mukaan ”ärhäkkä feministi, joka ei vihaa ketään”, selitti Ylellä Maarit Tastulan haastattelussa, että vanhoillinen pappi-isä Papin perhe -näytelmässä joutui muuttumaan ja sallimaan lastensa valita oma elämäntiensä, koska hän tajusi jäävänsä muuten aivan yksin – siksi näytelmä oli vaarallinen. [4]
Juhani Aho lopetti vuosien mykkäkoulun Minna Canthin kanssa melkoisen liikuttavalla tavalla. Papin perhe -näytelmän ensi-ilta oli suurmenestys. Katsomossa oli paljon nuorsuomalaisia, jotka kokivat näytelmän omakseen. Juhani Aho kirjoitti Minna Canthille samana iltana kirjeen:
”Arvoisa rouva!
Tulen juuri teatterista näkemästä uutta kappalettanne ja me istumme Kämpissä joukko ’nuoria’. Minä olen aivan innostunut. Se on kerrassaan mainio. Minäkin ihan itkin. – Mitenkä ihmeessä Te olette osanneet olla niin etevä. Nyt tunnustan minä Teidät etevimmäksi Suomen kirjailijaksi ja pohjoismaiden ensimmäiseksi naiskirjailijaksi. Te olette siinäkin suhteessa etevä, että Teitä ymmärretään. Kaikki puolueet antavat teille tunnustuksensa. Vanhat ukotkin itki (Rein m.m.). Te olette loistavasti kostaneet ’Kovan onnen lapsien’ puolesta. Minä otan ansaitun osan kostostanne. — Iloitsen kirjailijain puolesta, että olette voittaneet. Tulkaa nyt pian tänne saamaan itse osaa innostuksestamme.” (Mäkinen, Uusi-Hallila, s. 85)
Sylvi-näytelmä herätti kiinnostusta enemmän muista kuin kirjallisista syistä. Ensiksikin Minna kirjoitti sen ruotsiksi. Toiseksi se perustui tositarinaan: nuori vaimo oli myrkyttänyt vanhemman aviomiehensä. Kielikysymyksestä sinänsä Minna ei ollut varsinaisesti kiinnostunut, hän piti vastakkainasettelua tässä asiassa pikemminkin tuhoisana. Hänen mielestään fennomania ja svekomania olivat aikansa eläneitä. Hän arveli myös, että ruotsinkielinen yleisö ymmärtäisi ja kohtelisi häntä paremmin kuin suomenkielinen. Kaarlo Bergbom oli ulkomaanmatkalla kuullessaan uutisen ja ”tyhjensi raivoissaan pullon sampanjaa yhdellä siemauksella”. (Mäkinen, Uusi-Hallila, s. 91)
Minnan kirjeestä Bergbomille käy ilmi, että hän toivoi menestystä näytelmälleen muualla kuin Suomessa, mutta ei toteutunut kirjailijan elinaikana. Näytelmä esitettiin ruotsiksi, mutta Söderström ei ottanut sitä kustantaakseen, ja Otava julkaisi näytelmän Minnan omana suomennoksena. Bergbomin kanssa tuli myöhemmin sovinto, ja Minnan muutamia kepeämpiä pienoisnäytelmiä esitettiin Suomalaisessa teatterissa vielä hänen elinaikanaan.
Minna Canthin viimeinen näytelmä Anna-Liisa on kertomus sovituksesta. Nuori varakkaan talon tytär on menossa naimisiin, kun paikalle ilmaantuu äitinsä kanssa hänen aiempi heilansa Mikko ja uhkaa kertoa menneisyydestä, jollei Anna-Liisa suostu hänen vaimokseen. Anna-Liisa on synnyttänyt aviottoman lapsen ja tappanut tämän. Lopulta Anna-Liisa tunnustaa vanhemmilleen kaiken. Jokainen näytelmän henkilö joutuu tekemään tiliä itsensä kanssa. Anna-Liisaa on usein pidetty Minnan parhaana teoksena.

Minnan muisto elää
Minna Canthia aikalaiset kuvasivat iloiseksi ja voimakastahtoiseksi naiseksi. Hän on kuitenkin joutunut välillä sellaiseen myllytykseen, josta ei helposti selviä. Juha Hurme sanoi Tastulan em. haastattelussa, että kirjeenvaihtonsa perusteella Canth on aika ajoin ollut katkeamispisteessä siitä huolimatta, että hänellä on ainakin Kuopion vuosinaan ollut ympärillään laaja perhe- ja ystäväpiiri. – Minna piti hyvää huolta kunnostaan vuosikaudet mm. tekemällä pitkiä päivittäisiä kävelyretkiä ja voimistelemalla. Hänen suosikkikohteensa oli Puijo, jossa oli ylämäkihaastetta, ja hän kiipesi usein myös näkötorniin. Viimeisinä vuosinaan Canth aika ajoin sairasteli. Hän kuoli sydänkohtaukseen keväällä 1897.
Lopuksi kaksi näkemystä Minna Canthista: toinen 150 vuotta hänen syntymänsä jälkeen, toinen erään Kanttilan kasvatin muistoruno.
"Meidän yhteiskuntamme ensimmäinen moderni kansalainen"
”Canth ei ollut ammattikirjailija eikä poliitikko, vaan hän oli aktiivinen ihminen, meidän yhteiskuntamme ensimmäinen moderni kansalainen. Tässä mielessä hän on se kirjailija, joka on vaikuttanut sosiaalisiin oloihimme kestävämmin kuin yksikään toinen suomalainen kirjailija. Hän luotti järkiperäiseen väittelyyn ja rationaalisiin reformeihin. Ajattelijat kiinnostivat häntä enemmän kuin filosofit.”
Jouko Tyyri (1994)
"Herkkä, hellä, hehkuvainen"
Seuraavan runon on Minna Maijala valinnut teoksensa motoksi ja sen ensimmäisen säkeen kirjansa nimeksi.
”Aina herkkä, hellä, hehkuvainen,
Seuran sydän, innostaja nuorten.
Tarmokas kuin mies, mut vieno nainen,
Päivänpaiste, pehmittäjä vuorten.
Missä voittaa valistuksen valta,
Missä ihmisoikeus on pyhä,
Siellä heikot nousee painon alta,
Siellä elää Minnan muisto yhä.”
J.H. Erkko (1897)