”Kapitalismi” ja yksityisen omistusoikeuden koskemattomuus
”Kapitalismia” on monenlaista ja niin sen kannattajat kuin vastustajatkin voivat tarkoittaa sillä monia eri asioita. Siksi lainausmerkit. Mielestämme nykykapitalismi on imperialismia harjoittavaa demokraattista markkinataloutta. Uusiutumiskykyiselle ”kapitalismille” on aina ollut ominaista yksityisomistus, joka on demokraattisesti säädetyillä laeilla suojattu ja valvottu.
Yksityisen omistusoikeuden koskemattomuus on yleinen, filosofinen periaate. Käytäntöön sitä ei ole mahdollista sellaisenaan soveltaa.
Hegelin mukaan yksityinen omistusoikeus on inhimillisen vapauden edellytys. Näkemys on oikea, Hegelin itsensä esittämällä varauksella: ”Saattaa kuitenkin olla pakko alistaa yksityisomaisuutta koskevat määräykset oikeuden korkeammille vaikutuspiireille, yhteisölle tai valtiolle – –”. [1] Tuo hegeliläinen näkemys on kirjattu Saksan perustuslakiin, jonka 14. artiklan 1. kohdassa taataan omistus- ja perintöoikeus ja 2. kohdassa todetaan: ”Omistaminen velvoittaa. Sen käytön tulee myös palvella yleistä etua.” [2]
Tuohon sisältyy näkemys, että omaisuus ja sen käyttö tuovat yhteiskunnallista vaikutusvaltaa.
Omistamisen tuoma vaikutusvalta palvelee ”yleistä etua” esimerkiksi silloin, kun se edesauttaa laillisuusperiaatteen vahvistumista, talouden kasvua ilmaston kuormitusta pienentämällä ja yleistä vaurastumista ja omistuksen jakautumista yhä laajemmille väestökerroksille.
Näin on demokraattisissa länsimaissa monelta osin käynytkin. Esimerkiksi kansallisen ja kansainvälisen liiketoiminnan ja kaupan sääntöpohjaisuus on lisääntynyt viime vuosikymmeninä, elintaso on yleensä ottaen noussut ja kansalaisvapaudet lisääntyneet.
Mutta myös päinvastainen kehitys on voimistunut. Informaatioteknologisen vallankumouksen ja globalisaation myötä kansallisista juuristaan irronneen spekulatiivisen finanssipääoman ja suuryritysten vaikutusvalta on kasvanut. Se on johtanut siihen, että omistus on keskittynyt: tulo- ja varallisuuserot ovat kasvaneet jyrkästi – jopa niin, että se haittaa talouskasvua ja yhteiskuntien vakautta, kuten mm. OECD on toistuvasti varoittanut. [3]
Luovuutta vaativat työsuoritukset ovat hyödyllisimpiä yhteiskunnalle. Mikä olisi esim. Sibeliuksen sinfonioiden arvo yhteiskunnalle? Paljonko niistä olisi pitänyt maksaa palkkaa?Spekulatiivinen finanssipääoma ja suuryritykset tuskin ottavat huomioon ”yleistä etua” myöskään ilmastonmuutoksen torjumisen näkökulmasta – ainakaan silloin, kun se uhkaa voiton maksimointia.
Jos yhä pienempi vähemmistö saa yhä suuremman osan kasvavista tuloista ja maailman varallisuudesta, sen vaikutusvalta haittaa valtaenemmistön mahdollisuutta hankkia ja turvata yksityisomaisuutta. Esimerkki: vuoden 2008 finanssikriisin jälkeen USA:ssa pelastettiin kriisin aiheuttaneet pankit, mutta ei kansalaisia, jotka kriisin vuoksi menettivät asuntonsa pankeille.
Kokemus osoittaa, että ihminen on taipuvainen käyttämään omaisuuttaan pikemminkin yleistä etua vastaan kuin velvoituksena palvella sitä.
Sosialistinen jakoperiaate ja ehdoton epäitsekkyys
Sosialistisissa maissa valittiin markkinataloudelle vastakkainen tie. Vallankumouksen jälkeen niissä lakkautettiin tuotantovälineiden yksityisomistus. Sosialismi marxilaisessa mielessä, siis ”työväenvaltana”, jäi silti parhaimmillaankin vajavaiseksi. Sitä leimasivat paheneva korruptio ja byrokratia. Riippumattomien tuomioistuinten puuttuminen antoi mahdollisuuden mielivaltaisiin puhdistuksiin. Kiinan kulttuurivallankumouksen piti olla kapinaliike alhaalta päin hallitsevaa puoluetta johtanutta byrokraattista porvaristoa vastaan, mutta se johti katastrofiin.
Sosialistinen jakoperiaate ”kukin kykyjensä, kullekin työnsä mukaan” kuvastaa filosofisena tunnuksena pyrkimystä oikeudenmukaisuuteen. Mutta siinä näkyvät marxismin puutteet ja virheet, jotka käytännön tasolla johtivat sosialismin umpikujaan ja romahdukseen.
Koikkalainen, Petri ja Korvela, Paul-Erik (toim.): Klassiset poliittiset ajattelijat. Vastapaino 2012.
Nykyhetken politiikan ongelmana on usein arkisuus ja näennäinen vaihtoehdottomuus. Politiikan teorian klassikot muistuttavat, kuinka politiikka ja poliittinen ajattelu muiden inhimillisten toimintojen lailla ovat aikaan sidottuja ja muuttuvia. Poliittisen ajattelun historia näyttää, että kaikki ihmisen luoma voisi olla toisinkin.
Marxismin eräs virhe sosialistisen jakoperiaatteen osalta oli se, että ”työ” käsitettiin suppeasti lähinnä rutiininomaiseksi tuotannolliseksi työksi. Ns. luova työ ei siihen sisältynyt. Luovassa työssä ihminen on mukana paljon enemmän koko inhimillisellä olemuksellaan kuin rutiininomaisessa työssä. Luovaan työhön sovellettuna “kukin kykyjensä mukaan” -tunnus on pelkkä fraasi: olkoon jokainen ”kykyjensä mukaan” sitä mitä on ja siihen tyytyköön. Luovuuteen kuuluu aina kyvyille ja niiden käyttämiselle asetettujen rajojen ylittäminen, olipa kysymys tekijän itsensä tai ympäröivän yhteisön / yhteiskunnan asettamista rajoituksista.
Nimenomaan luovuutta vaativat työsuoritukset ovat hyödyllisimpiä yhteiskunnalle. Sosialistinen jakoperiaate ei kerro, mikä on merkittävien tieteellisten keksintöjen tai taiteellisten saavutusten yhteiskunnalle tuottama hyöty. Mikä olisi esim. Marxin Pääoman, Sibeliuksen sinfonioiden tai Vincent van Goghin taulujen arvo yhteiskunnalle? Paljonko niistä olisi pitänyt maksaa palkkaa?
Sosialistinen jakoperiaate sivuutti myös sen ongelman, että aineellisia palkkioita toisaalta ja sosiaalisia etuisuuksia toisaalta ei välttämättä ole helppoa rinnastaa. – Perustarpeiden tultua tyydytetyiksi ei aineellinen elintaso merkitse ihmiselle kovinkaan paljon, ellei hän saa sen avulla myös yhteiskunnallista arvostusta ja vaikutusvaltaa.
Edellisiä vakavampi sosialistiseen jakoperiaatteeseen liittyvä virhe oli se, ettei toimintaa yhteiskunnan muuttamiseksi oikeudenmukaisemmaksi, kansalaisrohkeutta asettua korruptiota ja byrokratiaa vastaan, pidetty ”työnä” eikä myöskään palkanmaksun perusteena samalla tavalla kuin osallistumista aineelliseen tuotantoon tai hallinnolliseen työhön.
Kaikkein kohtalokkainta oli, että ihmisen tärkeimmäksi ”kyvyksi” katsottiin ”epäitsekkyys”, ”kansan palveleminen”. Alikehittyneiden maiden sorrettujen piirissä, nälän, fyysisen sorron ja imperialistisen riiston oloissa, näkemys moraalista ”epäitsekkyytenä” oli ymmärrettävä. Sosialismin oloissa se johti silkkaan tekopyhyyteen. – Sitä paitsi tuota ”kykyä” on mahdotonta yhdistää sosialistiseen jakoperiaatteeseen. Jos ”epäitsekkäästä työstä” palkitaan aineellisesti, se ei olekaan ehdotonta ”epäitsekkyyttä”. Sosialismin ihmisihanne oli ristiriidassa sen jakoperiaatteen kanssa.
Mutta viime vuosisadan puolivälissä kolmasosa ihmiskuntaa rakensi yhteiskuntaansa sosialistisen jakoperiaatteen nimeen. Virheistään huolimatta periaate kuvasti pyrkimystä oikeudenmukaisuuteen. Se veti alistetussa asemassa olevia kansankerroksia lännessä sosialismin kannalle ja pakotti länsimaita kehittymään oikeudenmukaisempaan suuntaan: sosialistimaiden ollessa voimakkaimmillaan lännessä elettiin ns. kapitalismin kultakautta.
Synteesi: palkkaa totuudenrakkaudesta
Mikä on synteesi kapitalistisesta yksityisomistuksen suojan korostamisesta ja sosialistisesta jakoperiaatteesta? Miten ihmiskunnan pitäisi ottaa oppia niistä tulevaisuutta ajatellen?
Taitotiedosta on it-vallankumouksen myötä tullut tärkein tuotantovoima. Tietokoneohjelmien suunnittelutaito, bisnesideat, taito hankkia seuraajia videoblogille, kyky verkostoitua – ne kaikki ovat taitotietoa, marxilaisessa mielessä tuotantovälineitä, joita käyttämällä niiden omistaja voi ansaita rahaa.
Ihmisen tärkein ”taitotieto”, tärkein inhimillinen ominaisuus, ei ole ”epäitsekkyys” vaan oikeusäly, tuomarin etiikka eli kyky arvioida objektiivisesti – omista eduista riippumatta – vakavia eturistiriitoja. Mitä enemmän yhteiskunta tukeutuu siihen, sitä elinkelpoisempi se on. – Miten käyttää ihmisen tärkeintä kykyä ”tuotantovälineenä”?
Yhteiskunnallinen vääryys piiloutuu aina aikansa eläneiden ”totuuksien”, virallisen valheen, kollektiivisen itsepetoksen taakse, sillä yksilö- ja ryhmäkäyttäytymisessään ihminen ei luonnostaan tavoittele objektiivista totuutta (vaikka periaatteessa kykeneekin siihen).
Yhteiskunnallinen oikeudenmukaisuus alkaa oikeusälystä, totuudenetsinnästä yhteiskunnallisessa keskustelussa. Se tarkoittaa aina tarttumista aiheisiin, jotka omassa maassa, omassa kulttuuripiirissä, omalla alalla jne. ovat itsestään selvästi asioita, joista pitäisi puhua, mutta joista omien etujen vuoksi vaietaan. – Totuudenetsijä on aina sadun pikkulapsi, joka ainoana huutaa väkijoukossa: ”Eihän keisarilla olekaan vaatteita!”
Totuudenetsintä on aina tietoista asettumista alttiiksi kanssaihmisten, erityisesti yhteiskunnassa etuoikeutetussa asemassa olevien ja heidän seuraajiensa syrjinnälle, parjaamiselle ja vainolle.
Miten taata oikeusälylle, ihmisen tärkeimmälle taitotiedolle, ”omaisuudensuoja”? – Meidän vastauksemme: soveltamalla käytäntöön periaatetta ”palkkaa on maksettava myös ja lopulta ennen kaikkea totuudenrakkauden, oikeudentajun ja solidaarisuuskyvyn perusteella”. – Kestää tietysti vuosikymmeniä, ennen kuin periaatetta aletaan yleisesti soveltaa.
Mutta vain siten yhteiskunta voi taata yksilön tärkeimmän vapauden, vapauden käyttää arvokkainta persoonallisuudestaan, yksityisomaisuuttaan, tavalla, jossa yleinen ja yksityinen etu yhdistyvät.
Ihmiskuntaa uhkaa itsetuho. Ilmastonmuutos on siitä selvin esimerkki. Ja poliittinen polarisaatio – ja sitä lietsovat valeuutiset, vihapuhe ja parjaus – on selvin osoitus ihmiskunnan itsetuhoisuudesta. Ihmiskunta voi selviytyä vain liittymällä yhteen opiskelemaan historiansa opetuksia ja tekemällä niistä keskustellen yhteenvetoa, synteesiä. Miten keskustella ihmiskunnan historian opetuksista sivistyneesti, rakentavasti? Miten tehdä uutta suurta synteesiä? – Meillä on oma ehdotuksemme: Ihmiskunnan tie -väittelysanakirja (VSK)
