“Pämppälinja” – ulos eristyksistä
Edellä kuvattuja, kulttuurivallankumouksen moraalifilosofista linjaa heijastavia ajattelutapoja vastaan päätettiin v. 1973 aloittaa oikaisuliike, joka varsin pian sai epäviralliseksi nimekseen pämppälinja. Oikealta nimeltään se kuitenkin oli ”idealistisen moralisoinnin vastainen oikaisuliike”.
Toiminnan ongelmia oli pohdittava käytännöllisesti. Oli tutustuttava rokkikulttuuriin, yleensäkin mentävä sinne missä tavalliset nuoret käyvät – ohi taistolaisten ja muun vasemmiston, koska heidän tilaisuuksiinsa ei ollut pääsyä tai jos oli, niin vailla puheoikeutta.
Seminaareihin ja keskustelutilaisuuksiin liitettiin aina myös illanvietto, joissa oli keskustelujen lisäksi monenlaista kulttuuriohjelmaa, yhteislaulua ja tanssia. M. A. Numminen antoi puolueettoman aikalaistodistuksen illanvietoistamme seuraavasti:
“Maolaiset eivät koskaan olleet Suomessa merkittävä poliittinen ryhmittymä. Mutta 70-luvulla he järjestivät kaikkein hauskimpia juhlia. Silloin kun kansandemokraattien enemmistöläiset ja vähemmistöläiset kilpailivat, kumpien juhlissa oli työväenhenkisempi tunnelma, kumpi väki oli luokkatietoisempaa, maolaiset järjestivät hippoja, joissa soitettiin Glenn Milleriä ja Bill Haleyä.
SKDL:n piirissä minua paheksuttiin, kun suostuin esiintymään myös maolaisille. Minä vastasin harrastavani yhteisvasemmistolaista toimintaa. Muistan mainiosti eräät maolaisten juhlat Casa Academicassa Helsingissä. Niissä oli mukana yliopiston professoreita, keskustapuolueen ihmisiä, kadulta suoraan tulleita nuoria, opiskelijoita, lehtiväkeä. Ja kaikilla oli hauskaa.” (M.A. Numminen, Kirjeitä virolaiselle runoilijalle, WSOY 1987, s. 149-150)
Opinnot, tutkimustyö ja julkaisut
Opintoryhmät kokoontuivat viikoittain. Ohjelmassa yhdistettiin teoreettiset opinnot ajankohtaiseen kotimaiseen ja kansainväliseen tilanteeseen, sekä aatteellisten vastustajiemme aineiston tutkimiseen. Keskustelutilaisuuksia ja seminaareja pidettiin säännöllisesti, ja niihin osallistui parhaimmillaan n. 120 ihmistä, suurimmissa julkisissa tilaisuuksissa oli 600 osanottajaa. Lentolehtiskampanjamme olivat niin tehokkaita, etteivät (pilkku) taistolaiset uskoneet meidän kyenneen toteuttamaan niitä omin voimin. Niin ne kuitenkin toteutettiin.
Ajankohtaislehti Lokakuu ilmestyi jopa viikkolehtenä (v. 1976), muina vuosina harvemmin. Sen painos oli n. 800 kpl. Teoreettinen lehti ilmestyi n. neljä kertaa vuodessa. Siinä julkaistut tutkimukset olivat joissakin suhteissa parasta mitä Suomessa tai muualla maailmassa yhteiskuntatieteissä tehtiin. Myös muu julkaisutoiminta oli vilkasta: omia tutkimustuloksia ja käännöksiä julkaistiin säännöllisesti kirjoina, opintovihkosina ja lentolehtisinä.
Tutkimus- ja julkaisutyömme arvoa nostaa myös se, että se se tehtiin paitsi ilman julkista taloudellista tukea niin vastoin koko virallisen yhteiskunnan suomettunutta ilmapiiriä. Varoja työhömme keräsimme sekä aineistomme myynnillä ja jäsenmaksuilla että pienimuotoisella liiketoiminnalla.
Kulttuurin merkitys
MLR:ssä kannustettiin keskeisen kaunokirjallisuuden opiskeluun, klassisen musiikin kuuntelemiseen, rokkikulttuuriin tutustumiseen ja yleensä kulttuurihistorian tutkimiseen. Lukulistalla olivat kaikki suurimmat kaunokirjailijat Shakespearesta venäläisiin klassikoihin, Hemingwaystä Aleksis Kiveen, Väinö Linnaan jne. MLR järjesti runoiltoja, joissa mm. Tarmo Manni oli lausumassa ja Elvi Sinervo vieraana. Seminaareissa kuuntelimme yhdessä Sibeliuksen ja Beethovenin sinfonioita ja keskustelimme niistä.
Tässäkään suhteessa emme noudattaneet Kiinan kulttuurivallankumouksen käytäntöjä. Hämmästelimme kyllä sitä, miten kaavamaisia – suorastaan hävettäviä – Suomessa joskus näytetyt uudet kiinalaiset elokuvat olivat. Oopperan ja baletin alla luotiin jotain kestävää, mutta kaunokirjallisuudessa ei oikeastaan mitään.
MLR:n loppuaikoina alettiin myös kannustaa taiteelliseen itseilmaisuun. Tämä toimintamuoto tosin toteutui varsinaisesti vasta Vaihtoehtoliike Idussa.
Laukaan kesäleirillä v. 1977 syntyivät mm. monet Perttu Hietasen Eino Leinon runoihin tekemät sävellykset, jotka julkaistiin Vesa-Matti Loirin ensimmäisellä, tuplaplatinaa myyneellä Leino-LP:llä. Sävellykset kuvastavat MLR:ssä vallinnutta henkeä.
Samana vuonna WSOY julkaisi Matin seurustelukumppanin, Riitta Fogelin runokokoelman ”Eilen minua ei vielä ollut”. Se todettiin arvosteluissa mm. harvinaiseksi sen vuoksi, että siinä rohkeasti tartutaan elämän peruskysymyksiin.
Yhteishengen perustan muodostivat filosofian johtamat keskustelut ihmiselämästä, joissa moralisoimaton asenne yhdistyi vilpittömyyteen ja ihmettelyyn. Liikkeen sisäisestä ilmapiiristä muodostui jo tuolloin varsin epäpoliittinen tai ”ylipoliittinen” – siitä huolimatta että yhtään aatteellis-poliittista kantaa ei kevytmielisesti hylätty.
Perhe katoavana ilmiönä?
Suurin osa läntisistä radikaaleista liikkeistä ja puolueista oli hyvin puritaanisia ja dogmaattisia juuri elämäntapojen ja niihin liittyvien eettisten normien suhteen.
Kaukokatseisia piirteitä MLR:ssä oli myös keskustelu perheinstituutiossa tapahtuvasta dramaattisesta muutoksesta. Tuo oli ja on sosiologinen tosiasia – perinteinen suurperhe on kadonnut, mutta ydinperhekin rakoilee, mistä merkkinä avoliitot, avioerojen lisääntyminen, uusperheet jne. Tunnustimme esim. hippiliikkeen ansiot siinä että perinteiselle perhemuodolle etsittiin vaihtoehtoja. Huumeisiin ja kaikenlaiseen muuhun sekoiluun suhtautumisemme oli kuitenkin aina jyrkän kielteinen.
Samaten MLR:ssä korostettiin sitä, että jokaisen tulee tehdä oma valinta – haluaako elää ydinsuhteessa, parisuhteessa, vai vapaissa suhteissa, haluaako avioliittoa vai ei. Mutta kehotettiin harkitsemaan asiaa ja pyrkimään siihen, että valinnat olisivat tietoisia ja periaatteellisia.
MLR:n lakkauttaminen
MLR oli poikkeuksellisen itsekriittinen liike. Muutimme toimintamuotojamme kautta koko 70- luvun omien kokemustemme pohjalta perusteellisten jäsenkeskustelujen jälkeen.
Vaikka liikkeemme oli kyennyt kasvamaan äärimmäisen vaikeista olosuhteista huolimatta, ja vaikka tiesimme olevamme useissa keskeisissä teoreettisissa ja poliittisissa näkemyksissämme oikeassa vastustajiimme nähden, tunnustimme itsellemme ja toisillemme, että olimme päätyneet omassa toiminnassamme jatkuvasti umpikujaan.
Oli pakko todeta, että marxismi-leninismi-maoismi ei riitä filosofisena ja teoreettisena järjestelmänä näissä oloissa, eikä se riittänyt ratkaisemaan vallankumouksen jatkamisen ongelmia sosialismissa. Leniniläinen puolueteoria näytti vievän jäseniä nimenomaan moraaliseen umpikujaan, tukahduttavan heidän ajatteluaan ja oikeudentuntoaan.
Ainoa ulospääsy oli marxilaisen maailmankatsomuksen juuriin asti menevä, kokonaisvaltainen kritiikki ja uuden maailmankatsomuksen luominen täysin uudenlaisten yhteiskunnallisten olojen ja historiallisten kokemusten pohjalta.
Tuohon aikaan ei mikään vasemmistolainen järjestö Euroopassa tai muualla maailmassa rohjennut asettaa itselleen noin korkeata haastetta. Matti Puolakan johtamat järjestöt ovat 1970- ja 1980-luvun Suomessa olleet tietääksemme ainoat, jotka ovat asettaneet tehtäväkseen oman maailmankatsomuksensa syvällisen, systemaattisen mullistamisen.
MLR lopetti toimintansa tietoisella päätöksellä v. 1977 Matti Puolakan ehdotuksesta. Lakkauttamispäätös itsessään oli kaukokatseinen, viisas ja avoin, vaikka siihen johtanut ja sitä seurannut prosessi oli monella tapaa sekasortoinen ja traaginen.
Ne marxismin suuntaukset, jotka päättyneen aikakauden oloissa olivat eniten ajassa kiinni, joutuivat suurimpien haasteiden eteen ja syvimpiin umpikujiin. Juuri niiden (itse)arvostelu oli kaikkein hedelmällisintä ja välttämättömintä.
MLR:n täydellisestä umpikujasta syntyi uusi ajattelutapa – itsetuntemusperiaatteen soveltaminen marxismiin.
