Mona Lisa ei hymyile!

Kuva Mona Lisasta on kuva ”jumalattaresta”, Leonardo da Vincin ihannenaisesta. Miten ‘yleinen’ (ihmisyys) näkyy (ilmenee, toteutuu, tulee todeksi) ‘erityisen’ kautta?[1] Lopullinen versio Mona Lisasta on kypsemmästä naisihmisestä kuin se versio, mistä Raffaello teki luonnoksen. Mona Lisan lopullisessa versiossa on nainen, joka käsittää ihmiselämän ja kantaa itsessään tätä tietoa ylevästi arkipäivässään, tietoisena ihmiselämän traagisuudesta.

Kerron yhden anekdootin elämäni varrelta.

Kun Iriksen kanssa asuimme Pariisissa, niin vietin aika paljon aikaa Louvren taidemuseossa. Siellä oli kaksi asiaa, jotka vaikuttivat minuun erityisesti. Toinen oli Rembrandt. Ennen kuin kävijä saapui Rembrandt-saliin, hän joutui kulkemaan mitä hienoimpien taiteilijoiden salien lävitse. Siellä oli teoksia Rubensilta, oli Delacroixilta, Frans Halsilta ja muilta. Minuun vaikuttivat paljon muutkin suuret taiteilijat, mutta sitten, kun saavuin Rembrandt-saliin, niin yhtäkkiä minusta alkoi tuntua siltä, että mikään aikaisempi ei tuntunut miltään. Kaikki edeltänyt oli ollut suurta ja kaunista, mutta itse totuus ihmiselämästä tuli esille vasta Rembrandtin teoksissa. Totuus on tietenkin myös Michelangelon, Raffaellon, Vincent van Goghin ja muiden suurten taiteilijoiden teoksissa, mutta en kokenut sitä tuolla tavalla Louvressa. Ajattelin, että totuus ihmiselämästä on Louvressa olevissa taideteoksissa saavutettu vain Rembrandtin teoksissa sekä Mona Lisa -maalauksessa.  

Kirjoitin Mona Lisa -maalauksesta muistikirjaani kummallisen mietelmän: ”Uskokaa nyt: Mona Lisa ei hymyile!”

Olin subjektiivisesti aivan varma siitä, että olin käsittänyt jotain tärkeää kyseisestä Leonardo da Vincin maalauksesta tai tarkemmin: Ihmisestä, jota maalaus kuvaa.

Totta on se, että Mona Lisan hymy on arvoitus; noinhan on aina sanottu, ja niinhän se tietysti on. Hymyt eivät yleensä ole arvoituksia. Ja juuri sen vuoksi, että Mona Lisan hymy on ratkaisematon arvoitus, se on paljon muutakin kuin hymy. Uskon, että siinä on samaa henkeä kuin meditoivan Buddhan hymyssä. Siitä huolimatta, että Mona Lisa ei muodollisesti katsottuna harjoita maalauksessa mitään meditaatiota.

Sekä Buddhan hymy että Mona-Lisan hymy ilmentävät pikemminkin elämänasennetta; itsetarkoituksellista viisautta kuin pelkkää hymyilemistä.

Uskokaa minua, Mona Lisa ei hymyile! Tämä on minun vakaa maallikkokantani.

Mona Lisan hymyyn sisältyy kokonainen elämänasenne. Siinä ilmenee kaiken mahdollisen viisauden huipentuma. Niin kuin myös Buddhan hymyssä.

Ehkäpä tässä on syy siihen, miksi aasialaiset turistit ovat länsimaisesta maalaustaiteesta ihastuneet eniten juuri Mona Lisa -maalaukseen. He ovat välittömästi käsittäneet siinä olevan jotain hyvin tuttua.

Itse asiassa Mona Lisan hymy on korkeampitasoisempi kuin Buddhan hymy. Mona Lisan hymy on enemmän lihaa ja verta. Siinä on ‘yleinen’ kuvattu ‘erityisen’ ja ‘yksittäisen’ kautta. Buddhan hymyssä ilmenee vain ‘yleinen’. Siis, teleologisesti ajatellen: Mona Lisan hymy on avain Buddhan hymyyn! ja sanoisinpa näinkin: Mona Lisan ryhti, asento on kauniimpi, sisältörikkaampi kuin tyypillisten Buddha-patsaiden ryhti, asento.

Buddha säilyttää viisautensa – ja hymynsä – vetäytymällä pois maailmasta. Mona Lisa – niin kuin Leonardo da Vinci – joutuu ylläpitämään viisauttaan (ja hymyään, uskoaan ihmiseen) maailmassa tiukasti pysyen, uskollisena omalle ihmiskohtalolleen. – ”Kulkea omaa tietään, ja antaa ihmisten puhua.” Tätä Danten mietelmää, tällaista ihmiskohtaloa ilmentää Mona Lisan hymy.