Ari Helo:
Muinaistutkijoiden lapsellinen historiateos
Dosentti Helon kirja on saatavilla kaikista suuremmista kirjakaupoista painettua ja vapaasti luettavissa täältä: Journal of Methology.
Seuraava artikkeli on ote teoksesta Ari Helo, Intersektionaalista vai “valkoista” ylivaltaa? Syrjäytymiskeskustelun vääristymät Suomessa ja Yhdysvalloissa (Finnish Methodology Society, 2023), 153-157.
Ari Helo on historian tohtori, erityisaloinaan Yhdysvaltain historia ja poliittinen järjestelmä, aatehistoria sekä historian metodologia.
Artikkeli on yksi harvoista kriittisistä puheenvuoroista Graeberin ja Wengrow’n teokseen Alussa oli… ihmiskunnan uusi historia. ja yksin senkin vuoksi huomionarvoinen.
Uusi historia -yhdistyksellä on omassa kritiikissään lähtökohtana historianfilosofia; tässä taas on kritiikkiä esitetty historiantutkimuksen ammattilaisen suulla.
Joulun 2022 kirjamarkkinoiden turhimpia myyntimenestyksiä oli anglosaksinen tietoteos Alussa oli … Ihmiskunnan uusi historia ‒ kirjoittajinaan yhdysvaltalainen antropologi David Graeber ja brittiarkeologi David Wengrow.[1] Kirja ei ole maineensa veroinen uuden historiallisen ajattelun virstanpylväänä, pikemminkin päinvastoin. Sen tietoväitteet mahtuvat harvoin modernin historiallisen tietokäsityksen raameihin.
Teoksen alussa Graeber ja Wengrow toteavat, ettei menneisyyttä tutkimalla voi päätellä, ovatko ihmiset pohjimmiltaan hyviä vai pahoja. Tämä on totta. Muinaiskulttuurien tutkijoina he kuitenkin keskittyvät jäljittämään ihmiselle lähtökohtaisesti ”luontaisia” yhteisöllisyyden muotoja ihmiskunnan varhaismenneisyydestä. Ongelma on, että menneisyydestämme löytyy niin monenlaista kulttuuria ja poliittista järjestelmää, että yritys hahmottaa niistä jokin ihmiselle erityisesti ”luontaisena” on tosiasiassa toivoton. Mikä on ihmisen muokkaamaa, kuten ihmisyhteisöt aina ovat, ei ole pelkästään luonnon muokkaamaa, vaikka jotain kertoisikin itse ihmisluonnosta.
Graeberia ja Wengrow’ta ei kiinnosta menneisyyden varsinaisten valtajärjestelmien tuntemus, sillä pohjimmiltaan he etsivät menneisyydestä jonkinlaista osviittaa omalle näennäismarxilaiselle haavemaailmalleen, jonka perusteella he ovat jyrkän kriittisiä nykyistä kansainvälistä kapitalismia ja sen poliittisia päällysrakenteita kohtaan. Poliittiselta ajattelultaan lähinnä anarkistina tunnettu Graeber oli muinaisen Occupy Wall Street -liikkeen aktivisteja. Liikkeen mukaan talouden valta ihmisten elämään on muuttunut liian suureksi.
Teksti jatkuu suositusten jälkeen
Aiheeseen liittyvää
Anglosaksisille tutkijoille kansainvälinen kapitalismi helposti näyttäytyykin kuin 1800-luvun riistokapitalismi pahimmillaan, sillä varsinkin yhdysvaltalaisilla tutkijoilla tapaa olla hyvin hatara käsitystä siitä, miten Euroopassa on kapitalismin ongelmia ratkottu toisen maailmansodan jälkeisenä aikana. Yhdysvalloissa viime vuosikymmeninä äärimmilleen viedyn neoliberalistisen talouspolitiikan tuottamaa laaja-alaista yhteiskunnallista syrjäytymistä ei usein edes hahmoteta sosiaalisena vaan vain yksilöllisenä ongelmana. Vertailu muihin länsimaihin näyttää olevan amerikkalaistutkijoille ylitsepääsemättömän vaikeaa, koska kotimaassa slummit ovat aina kuuluneet ja yhä kuuluvat normaaliin kaupunkikuvaan.
Graeberin ja Wengrow’n vastaus ihmiskunnan alkuajoilta löytyvään, ”normaaliin” poliittiseen järjestäytymiseen on mystinen, erilaisten keskusvaltaisten valtakuntien laidoilla eläneiden yhteisöiden elämäntapa. Näissä löyhissä paikallisyhteisöissä kuulemma systemaattisesti välteltiin kaikkia pysyviä, autoritatiivisia hallintojärjestelmiä (systematically avoided fixed, overarching systems of authority). Tällaisten löyhähköjen kansanvaltojen todetaan myös olleen ihmiskunnan historiassa kaikkein yleisin tapa ylipäätään järjestää yhteisöllinen elämä.[2] Väite on mielenkiintoinen, mutta minkälaisesta yhteiskuntajärjestelmästä tutkijat tässä varsinaisesti puhuvat, jää arvailtavaksi. He eivät kerro.
Sen sijaan, että selittäisivät ihanneyhteiskuntansa mallin, jollaisen siis väittävät muinaishistoriasta löytäneensä, kirjoittajat vetoavat kummallisiin yleistyksiin siitä, että hiivan ja metallurgian keksineet muinaiskansat olivat lähtökohtaisesti edistysmielisiä ja innovatiivisia.[3] Kuka kirjoittajien mielestä ei olisi innovatiivinen? Historiantutkijat eivät ole kahteen sataan vuoteen tulkinneet mennyttä sillä oletuksella, että ihmiset olivat jotenkin tyhmempiä antiikin aikaan kuin nykyään, vaikka Cicerolla ei ollutkaan käytössään älypuhelinta ja 5G-verkkoa.
Ollaan selvästi tekemisissä utopia-ajattelun kanssa. Kirjoittajat vertaavat kaikkea menneisyydestämme löytämäänsä vain siihen, miten asioiden heidän mielestään pitäisi olla. Mikään ei utopistille ole oikein eikä riittävää reaalimaailmassa. Utopioista voi haaveilla, mutta sellaisten kehittely ei vaadi tieteellistä ajattelua. Jo Aristoteleelle kaupunkivaltion aito kukoistus edellytti, että mahdollisimman monenlaiset ihmishyveet toteutuisivat. Edes antiikissa ei siis ajateltu kaikkien ihmisten toiveiden ja taipumusten olevan samanlaisia.
Todennäköisesti vain uskottavuutensa säilyttääkseen Graeber ja Wengrow ujostelevat nostaa näkyville jonkinlaista kommunitaristista haaveyhteiskuntamalliaan, jossa kaikki jakavat samat yhteisölliset arvot. Sellaisesta yhteiskuntamallista kulttuurintutkija Terry Eagleton osuvasti tokaisi, että ihminen ei olisi enää länsimaisen universaalin rationaalisuusvaateen orja, mutta seinänaapurin kanssa olisi oltava samaa mieltä kaikesta.[4]
Muinaishistorian asiantuntijoina Graber ja Wengrow eivät näy hahmottavan länsimaista kulttuurikehitystä kehityksenä lainkaan. Koko länsimaisen kapitalismin 500 vuotta pitkän maailmanvalloituksen ja sisäiset muutokset he kuittaavat nokkavilla huomautuksilla, joiden mukaan valkoinen rotu (the white race) kutsuu imperialistista historiaansa vain kiertoilmaisuna ”länsimaiseksi sivilisaatioksi (Western civilization)”. Kyseessä on kuulemma vain länsivaltojen jälkikäteinen selitysyritys imperialististen ”kansanmurhien” politiikalleen (apology for genocide) kaikkialla maailmassa.[5]
Teoksen kriittinen retoriikka perustuu kauttaaltaan kummallisesti vinoutuneeseen näkemykseen länsimaisesta ajattelusta. Kirjoittajien käsitys nykyisen monikulttuurisihanteen pintapuolisuudesta on piilotettu ikivanhan valistusajan maailmankuvan sisään ‒ ikään kuin länsimainen ajattelu ei olisi lainkaan muuttunut yli kahteen sataan vuoteen. Samoin kirjoittajien nykyaikaisen tieteellisen ajattelun kritiikki koskee enimmiltään 1700-luvun valistusajattelua. Sieltä on toki helppoa löytää epäpätevää ajattelua 2020-luvulta asioita tarkastellen. Valitettavasti teoksessa ei selitetä ymmärrettävästi edes valistusajattelua.
Valistusajalta kirjoittajat nostavat esiin kaksi vaihtoehtoista ihmiskuvaa koskien sivilisaatiokehitystä. Ensimmäinen on Thomas Hobbesin näkemys ihmisen luonnontilasta kaikkien sotana kaikkia vastaan, joka oli tarkoitus päättää monarkistisella yksinvaltiudella. Toinen vaihtoehto voidaan kuulemma tiivistää Rousseaun haaveeseen löytää uudelleen ihmiskunnan aito luonnontila, mikä edellytti rauhanomaiseen yhteisölliseen elämään sopivaa uudenalaista sivilisaatiomallia.[6]
Graeber ja Wengrow esittävät sivukaupalla todisteita siitä, että molemmat näkemykset perustuvat vanhanaikaiseen käsitykseen menneiden kulttuurien todellisuudesta, ikään kuin Hobbes tai Rousseau olisivat olleet tekemässä ehdotuksia nykyaikaisen antropologian paradigmaksi. Heitä kiinnosti kristikansan yhteiskunnallinen tulevaisuus. Antropologiaa ei tieteenalana ollut vielä edes olemassa, saati sitten vertailevaa kulttuurintutkimusta.
Vastapainona Hobbesin ja Rousseuan näkemyksille Graeber ja Wengrow tarjoavat pitkän selostuksen wyandot (huron) -päällikkö Kandiaronkin 1600-luvulla esittämästä eurooppalaisen sivistyksen kritiikistä. Sitä ei mainita tai edes hahmoteta, että Euroopassa ei tuolloin vielä eletty valistusajan saati sitten modernin demokratian oloissa. Sen sijaan, että ihastelevat Kandiaronkin kritiikin osuvuutta 1600-luvun eurooppalaista sääty-yhteiskuntaa koskien, kirjoittajien pitäisi kysyä, mitä tuon ajan eurooppalaisten tai amerikkalaisten alkuperäiskansojen edustajien oli edes mahdollista ymmärtää matkakohteidensa täysin vieraista kulttuureista.
Juuri vanhanaikaiseksi koetun sääty-yhteiskunnan purkutalkoista 1700-luvun valistusajattelijat olivat kiinnostuneita. Kandiaronkin kritiikki, johon kirjoittajat samaistuvat, kohdistuu siis sääty-yhteiskunnan aikaisiin eurooppalaisiin ajattelutapoihin. Niistä päästiin eroon valistuksen jälkeisen teollisuuskapitalismin myötä kaikkialla länsimaissa 1900-luvun vaihteeseen mennessä, Yhdysvalloissa muita aiemmin.
Se, miksi maailman valloittajia olivat juuri eurooppalaiset, jää kokonaan avaamatta lukijalle. Syyt tähän ylivoimaan olivat rakenteellisia, kuten eurooppalainen yliopistolaitos, yläluokan latinankielinen yhtenäiskulttuuri, arkistolaitos, kauppakapitalismin tarpeisiin kehittynyt kaksinkertainen kirjanpito, kirkon ja maallisen vallan eriytyneet valtarakenteet ‒ ja lopulta teknologinen ylivoima, jonka kehityksen nämä rakenteelliset tekijät olivat mahdollistaneet juuri eurooppalaisille.
SUOSITELLAAN
Ari Helon kaksi teosta Yhdysvaltojen historiasta.
Siitä, miten kopernikaanisen vallankumouksen, valistuksen, kauppakapitalismin ja teollisuuskapitalismin mullistukset muokkasivat koko tieteellisteknisen maailmankuvamme, Alussa oli… -teoksen kirjoittajilla ei ole mitään kerrottavaa. Heidän mielestään ihmiskunnan historiassa jokin vain on mennyt ”hirvittävällä tavalla pieleen (terribly wrong in human history)”.[7] Onko pieleen menneessä historiassa kenties kyse euroamerikkalaisen maailmanvalloituksen jälkeisestä elintason noususta, eli siitä, että ihmisten elinikä on noussut esiteollisen ajan jälkeen vuosikymmeniä samalla, kun koko ihmiskunta on kymmenkertaistanut henkeä kohti lasketun tulotasonsa?
Sen sijaan, että nostaisivat esiin vaikkapa ilmastonmuutoksen haasteet, kirjoittajat surkuttelevat sitä, kuinka historiassa on hukattu ihmiskunnan kolme perustavaa vapausoikeutta. Graeber ja Wengrow ovat laatineet niistä uuden listan. Ne ovat kuulemma oikeus valita asuinpaikkansa (onko tämä nykyään kiellettyä?), oikeus olla tottelematta muiden käskyjä (poliisivoimatko ovat pääongelmamme?) ja oikeus muokata sosiaalisia olojamme täysin uusiksi tai ”siirtyä edestakaisin” erilaisten sosiaalisten todellisuuksien välillä (shape entirely new social realities, or shift back and forth between different ones).[8] Mitä sosiaalisia todellisuuksia he tunnustavat olevan olemassa jää avoimeksi, samoin kuin ajatus siitä, miten niistä siirtyillään ”edestakaisin”. Utopiayhteisön malli on maalattu niin laveasti ja isolla pensselillä, ettei katsoja saa kuvasta mitään selvää.
Joka tapauksessa Graeber ja Wengrow antavat ymmärtää ihmiselon olleen jotenkin lähtökohtaisesti leppoisampaa ennen kaiken pilannutta keskitettyjen valtiomahtien syntyä ja euroamerikkalaista imperialismia. Traagisen maailmanhistoriamme alussa jääkauden metsästäjäkeräilijät kuulemma vielä elivät jonkinlaista sosiaalisen yhteiselon kulta-aikaa (Ice Age hunter-gatherers … enjoying something of a Golden Age).[9] Mitä tälläkin väitteellä varsinaisesti yritetään argumentoida on arvoitus.
Jos haluaa pohtia, miltä minkäänlainen metsästäjäkeräilykulttuurin ”kulta-aika” mahdollisesti näytti tai näyttäisi, voi mielikuvitusmatkan aloittaa paljon lähempää menneisyydestä. Miksi 1800-luvun valokuvissa ihmiset eivät hymyile suut iloisessa virneessä, kuten nykyään on tapana? Syy vanhojen valokuvien näennäisesti murjottaviin ilmeisiin on se, ettei kukaan yli 30-vuotias halunnut näkyville pahasti harventunutta hammasrivistöään. Kylänraitit olivat täynnään kaikenlaista kyttyräselkää, käsipuolta, kampurajalkaa ja keuhkotautista yskiskelijää, ennen kuin moderni lääketiede kehittyi kansanterveyttä vaalimaan.
Miten Graeberin ja Wengrow’n oma ihanneyhteiskuntamalli ‒ ilman edellä mainittuja ”autoritatiivisia” rakenteita ‒ ylläpitäisi ja säätelisi nykymaailman liittovaltiorakenteita, kansallisvaltioita, yliopistolaitosta, kansainvälistä oikeutta ja kauppaa, tietoyhteys- ja liikennejärjestelmiä, aseteollisuutta tai lääketeollisuutta (pandemiarokotteineen) jää vaille vastausta. Eikö säätelisi lainkaan?
Kirjoittajien uudenlaisessa ”historiallisessa ajattelussa” selvää on ainoastaan, että yhteiskuntarakenteiden ei tarvitse muotoutua ylhäältä alaspäin (complex systems don’t have to be organized top-down).[10] Selvästikään nykyaikainen, valtioperustainen joukkodemokratia ei kirjoittajien tarpeita tyydytä. Historiakuvastaan kirjoittajilta puuttuu peruuttamattomien muutosten käsite kokonaan. Se lienee ymmärrettävää, jos tosissaan uskoo mahdollisuuteen siirtyä ”edestakaisin” (back and forth) erilaisten sosiaalisten todellisuuksien (social realities) välillä.
Loppupäätelmistä voi lukea, kuinka maailma on Graeberille ja Wengrow’lle yhä avoin paluulle muinaisen Egyptin mahtivaltion reuna-alueiden löyhähköihin kommunitaristispoliittisiin yhteisöihin ‒ ikään kuin teollinen vallankumous, kaupungistuminen, kulutuskulttuuri, ydinaseet, maailman ylikansoitus ja ilmastonmuutos olisivat peruutettavissa olevia ilmiöitä. On harmillista, että uuden historiallisen ajattelun sensaatiomaisena, kansainvälisenä läpilyöntinä markkinoidaan näin onnettoman näennäistieteellistä ”tietokirjaa”.