“Lakien henki” loi ihmisen – ei pystyasento

Pystyasento ei luonut ihmistä. Tuossa suhteessa sekä Charles Darwinin että Friedrich Engelsin näkemykset olivat virheelliset. He olettivat, että nousu kahdelle jalalle vapautti kädet ja mahdollisti työkalujen käytön ja sitä kautta aivot alkoivat kehittyä, samoin yleensä sosiaalinen rakenne ja kommunikointitarve.

Nykyisen paleoantropologisen tietämyksen perusteella tuo ei pidä paikkaansa. Ihmisapinoiden (erityisesti simpanssien ja bonoboiden) tutkimus, lisäänty­neet fossiili­löydöt ihmisen varhaisista esi-isistä, tarkentuneet ajoitus- ja tulkintamenetelmät, mole­kyylibiolo­gian kehitys jne. osoittavat kiistattomasti, ettei kahdelle jalalle nousu sinänsä laukaissut ihmistymisen prosessia.

Aikoinaan Darwinin ja Engelsin näkemys oli nerokas tieteellinen ennakointi. Molemmat puolustivat filosofista materialismia ihmissuvun syntyhistorian selittämisessä periaatteessa oikealla tavalla.

Darwinin ja Engelsin näkemys on materialistisen historiankäsityksen mukainen: sen mukaan tuotantovoimien kehitys on historian liikkeellepaneva voima. Vastaavasti inhimillinen työ on olemukseltaan suunnitelmallista luonnon aineellista hyödyntämistä.

Tällainen historiankäsitys ei kuitenkaan riitä selittämään ihmissuvun synty­vaihei­ta (– eikä sillä kyetä selittämään myöskään sosialististen talousjärjestelmien romahtamista).

Inhimilli­sen työn olemus on selitettävä toisella tavoin: Myös ”oikeudentajutyö” on työtä. Ihmisyh­teisö tuottaa viime kädessä kehittämällä sisäisiä suhteitaan. Oikeudenmukaisuuden ja vapauden vaatimus on historian liikkeellepaneva voima. Se synnytti Homo-suvun 2,5 miljoonaa vuotta sitten ja on sen jälkeen ollut Homo-suvun kehityksen jokaisessa vaiheessa eri tavoin ja eri muodoissa keskeinen “taistelu­kysy­mys”.

Kahdella jalalla kävelevät apinalajit eivät olleet “ihmisiä”

Ihmisen ja simpanssin tiet erkanivat nykytietämyksen mukaan n. 5 – 7 miljoonaa vuotta sitten. Tektoniset muutokset noin 15 – 13 miljoonaa vuotta sitten aiheuttivat ilmastomuutoksia, joiden tuloksena Itä-Afrikassa sademetsät alkoivat muuttua metsämaiksi ja savanneiksi. Sademetsät jäivät Länsi-Afrikkaan, mikä siten edelleen tarjosi sopivan elinalu­een puissa kiipeileville ihmisapinoille, simpanssi mukaan lukien. Itä-Afrikassa jokin (mahdollisesti useampikin) apinalaji kykeni mukautumaan vähitellen maassa liikkumiseen kahden jalan varassa.

Noin neljästä yhteen miljoo­naa vuotta sitten Itä-Afrikan savan­neil­la eli joka tapauksessa useita kaksi­jalkais­ten apinoiden lajia. Niistä jokaisella oli jonkin verran toisis­taan poikkeavat ekolo­giset loke­rot.

Ilmaston kylmeneminen noin 2,6 miljoonaa vuotta sitten synnytti monien lajien kohdal­la uusia ekologisia sopeutumia: esim. yhdestä antilooppilajista kehit­tyi vähän yli miljoonan vuoden kuluessa viisi toisistaan jonkin verran poikennutta lajia. Muutamat niistä hävisivät myöhemmin melko pian sukupuuttoon.

Kahdella jalalla kävelevi­en ihmisapinoiden joukko jakaantui em. ilmastomuutoksen jälkeen kahteen uuteen päälinjaan: toisella oli isommat aivot ja sen ham­paisto soveltui sekara­vintoon, toinen oli pieniaivoinen ja pureksi yksipuolis­ta, kuivaa kasvisra­vintoa myllynkiviham­paillaan. Edellisestä kehittyi Homo-suku. Jälkimmäisen suuntauksen edustajat pysyivät Australopithecuksina.

Jälkimmäisen suuntauksen viimeinen edustaja oli Australopithecus boisei. Se katosi noin miljoona vuotta sitten. Se oli kehittänyt tämän suunnan ekologisen sopeutumisen äärimmilleen: sen myllynkiviposkihampaat olivat kaikkein suurimmat. Australopithecus boisein aivot eivät sen 1,5 – 2 miljoonaa vuotta kestäneen olemassaolon aikana merkittävästi kehittyneet.

Edellisestä suuntauksesta syntyivät Homo-suvun lajit. Hampaiston perusteella voidaan päätellä, että jo vanhimmat Homo-suvun edustajat olivat syöneet sekä kasviksia että lihaa. Arkeologisessa aineistossa löytyy selviä merkkejä lihansyönnistä noin 1,5 miljoonan vuoden takaa. – Liharavinto loi osaltaan edellytyksiä aivojen koon kasvulle: aivoja on “työläs kasvattaa”.

Lisäksi Homo-suvun luusto soveltui paljon paremmin juoksuun (ja siten metsästämiseen). Australopithecuksen lantio ja polvet soveltuivat pystyssä kävelemiseen, mutta eivät varsinaisesti juoksemiseen. (Homo-suvun kehityksen myöhemmissä käännekohdissa tapahtui aina aivojen kasvun ohella samanaikaisesti harppauksellinen muutos luustossa: se muuttui sirommaksi ja yhä paremmin nopeaan juoksuun ja pitkiin vaelluksiin soveltuvaksi.)

Hampaiden perusteella voidaan tehdä päätelmiä niiden omistajan elämänkaaresta. Homo-lajien hampaisto muuttui muullakin lailla erilaiseksi kuin Australopithecuksella, jonka hampaisto pysyi samanlaisena kuin ihmisapinoilla. Australopithecuksen lapset vierotettiin suunnilleen samanikäisinä kuin simpanssilapset ja ne kasvoivat sukukypsään ikään suunnilleen samalla lailla kuin ihmisapinat ja paviaanit. Sen sijaan Homo-suvulle oli tunnusomaista se, että lapsuusaika alkoi hyvin varhaisessa vaiheessa pidentyä hyvin nopeasti. Tähän vaikutti se, ettei suuriaivoinen laji voinut synnyttää kovin pitkälle kehittyneitä jälkeläisiä. Homo-suvulla jälkeläiset olivat pitkään riippuvaisia vanhemmistaan. On selvää, että se lisäsi monin tavoin ryhmän sisäistä yhteenkuuluvaisuutta ja mutkisti sosiaalisia suhteita.

Mutkikkaat sosiaaliset suhteet kehittivät aivoja, ei työkalujen valmistus

Apinatutkimuksessa on viimeisten 40 vuoden aikana saatu tärkeä tieto: yleinen kanta on ny­kyään se, että mutkik­kaat sosiaaliset suhteet ovat olleet tärkein syy niidenkin aivojen kehittymiseen.

Charles Darwin vanhoilla päivllään. Hänen näkemyksensä kaukokatseisuutta kuvastaa sekin, miten raivokkaasti sitä vastaan hyökättiin.

Ensimmäiset löydetyt yksinkertaiset kivityökalut soveltuvat esimerkiksi haaskan paloitteluun. Ne on valmistettu noin 2,6 miljoonaa vuotta sitten. Niiden valmistajasta ei tähän saakka löydetyn fossiiliaineiston perusteella tiedetä mitään aivan varmaa. Ensimmäisistä Homo-suvun edustajista tehdyt fossiililöydöt ovat vähän yli kahden miljoonan vuoden takaa. Näiden fossiilijäännösten läheltä on löydetty samanlaisia kivityökaluja. Eläinten luita on löytynyt merkittävässä määrin jo hyvin varhaisessa vaiheessa samoilta paikoilta kuin kivityökaluja. Siksi on mitä ilmeisintä, että näitä yksinkertaisia kaapimia valmisti sekaravinnon suuntaan kehittynyt ihmisapinalaji, jonka ihmistymisprosessi alkoi noin 2,6 miljoonaa vuotta sitten.

Australopithecusten jäljiltä ei ole löydetty työkalu­ja. Mutta on luultavaa, että ne käyttivät niitä – todennäköisesti ainakin erilaisia keppejä kuivien juurimukuloiden kaivamiseen. Näin voidaan olettaa siksi, että luonnossa myös simpans­sit ja bonoboit suhteellisen yleisesti valmistavat ja käyttävät työkaluja. Puisista työkaluista ei kuitenkaan jää merkke­jä.

Homo-suvun ensimmäisen miljoonan vuoden aikana (ajanjaksona 2,5 – 1,4 miljoonaa vuotta sitten) aivot kasvoivat noin 50 %. Se on suurin harppaus aivojen kehityksessä koko Homo-suvun historian aikana. Sen sijaan kivityökalut eivät samaan ajanjakson aikana kehittyneet lainkaan. Ne pysyivät yhtä yksinkertaisina. Harppaus kivityökalujen kehityksessä tapahtui vasta 1,4 miljoonaa vuotta sitten, jolloin siirryttiin ns. Acheulin kulttuuriin. Sen jälkeen kivityökalut pysyivät miljoona vuotta lähes muuttumat­tomina.

Kuitenkin ihmistyminen jatkui tasaiseen tahtiin aivojen koon, pystyasennon ja muiden seikkojen suhteen. Muutokset lauman sisäisissä suhteissa olivat siis ihmistymiskehityksen liikkeellepaneva voima – ei luonnon muokkaaminen sinänsä.

Lisäksi aivoihin tuli selvästi piirteitä, jotka liit­tyivät puhekykyyn: Kurkunpää kehittyi niin, että se mahdollisti useampien äänteiden tuottamisen kuin ihmisapinoilla tai Australopithe­cuksella.

Nykyään tiedetään, ettei puhetta ole helppo jäljittää aivojen yhteen kohtaan. Mutta ne elimet, kuten Brocan keskus, joihin se pääasiassa yhdistetään, alkoi­vat kehittyä Homo-suvulla alusta lähtien ja jatkoivat kehittymistään sen jäl­keen suhteellisen tasaisesti aina nykyihmisen anatomisen vastineen syntyyn saakka noin 200.000 – 120.000 vuotta sitten. Samoin kurkunpää kehittyi Homo-suvulla niin, että se kykeni tuottamaan monia äänteitä. Australopithecuksen kurkunpää pysyi samanlaisena kuin simpansseilla.

Kysymysten kysymys: mikä oli ihmistymisen tielle lähteneiden Homo-lajien järjestäytymismuoto?

Australopithecusten keskuudessa dimorfismi (eli urosten ja naaraiden välinen kokoero) oli tavattoman suuri – yhtä suuri tai suurempi kuin nykyisillä paviaaneilla. Tämä on selvä merkki siitä, että niiden sosiaalinen rakennekin on ollut suunnilleen samankaltainen kuin paviaa­neilla. Paviaanilaumoissa urosten keskinäiset suhteet ovat aggressiiviset. Simpansseilla dimorfismi on huomattavasti pienempi (urokset ovat vain 15 – 20 prosenttia suurempia kuin naaraat). Myös niiden sosiaalinen rakenne on selvästi erilainen.

Suku­kypsään ikään tultuaan urospaviaanit vaihtavat laumaa. Simpanssilaumoissa sen sijaan urokset pysyvät syntymälaumoissaan ja naaraat vaihtavat laumaa sukukypsään ikään tultuaan. Siksi simpanssilaumassa urosten välinen solidaarisuus on huomattavasti suurempaa eikä niiden välillä ole samanlaista tappelua parittelumahdollisuuksista kuin paviaaniurosten kesken. Myös metsästyksessä ja taistelussa viereisiä laumoja vastaan simpanssiurokset ovat paljon yhteistyökykyisempiä kuin paviaaniurokset.

Australopithecusten laumalle on kaikesta päätellen ollut tyypil­listä sama kuin paviaa­neille: lauma on liikkunut hitaasti eteenpäin ja syönyt kaiken eteensä tulleen ravinnon. Ravin­non hankkimisessa ei ole tarvittu juuri yhteistyötä. Kuivien lehtien, ruohon ja juurimuku­loiden pureskelu on vaatinut jokaiselta yksilöltä kovaa keskit­tymistä ravinnon nauttimiseen.

Entä millainen oli kahdella jalalla kävelevän, sekaravintoon erikoistuneen lajin sosiaalinen rakenne? Tämä on kysymysten kysymys! – Mikä oli ihmistymisen tielle lähteneiden Homo-lajien järjestäytymismuoto?

Ihmistymisen tielle lähteneiden lajien laumat muistuttivat alun perin mitä ilmeisimmin simpanssilaumoja. Haaskansyöjille erityisesti urosten välinen yhteistyö oli elintärkeää kamppailussa muita haaskansyöjiä vastaan.

Amerikkalainen antropologi Glynn Isaac julkaisi ensimmäisenä ihmissuvun varhaisvaiheisiin liittyneiden paleoantropologisten tosiasi­oiden perusteella ns. ravinnonjako-olettamuksensa vuonna 1978. Sen mukaan jotkin kahdella jalalla kävelevät apinalajit siirtyivät yksilöllisestä ravinnon hankinnasta sen jakamiseen ryhmän piirissä. Siihen liittyi urosten ja naaraiden välinen työnjako sekä leiripaikka, jossa hankittu liha- ja kasvisravinto jaettiin ja syötiin.

Työnjakoon pakotti sekaravinnon käyttö. Pikkuriistan tai isomman haaskan hankkiminen edellytti juoksutaitoa ja kykyä kamppailla muita haaskansyöjiä vastaan. Se oli urosten työtä. Vanhukset, pienet lapset ja raskaana olevat naaraat eivät siihen kyenneet – he etsivät kasvisravintoa ja hedelmiä. Tällainen työnjako edellytti välttämättä hyödykkeiden säännöllistä keskinäistä jakoa.

Hyödykkeiden ja työnjako lisäsi tietysti myös tarvetta kommunikoida entistä laadullisesti enemmän. Oli sovittava kaikkia sitovista säännöistä, valvottava niiden noudattamista – ennen kaikkea ravinnon jakoa leiripaikalla – ja rangaistava niitä rikkoneita.

“Lakien henki” loi ihmissuvun, ei pystyasento

Laumassa, joka säännöllisesti jakoi ravintonsa, täytyi kehittyä uudenlainen yhteishenki. Ravintoa oli jaettava myös niille, jotka saattoivat olla lauman sisäisessä nokkimisjärjestyksessä tai valtapelissä potentiaalisia vihollisia. Kaikkia sitovia sääntöjä oli noudatettava riippumatta subjektiivisesta empatiasta tai antipatiasta.

Kehittyneiden eläinten piirissä tavataan paljon vastavuoroista altruismia. Se edellyttää ja kehittää älykkyyttä: täytyy muistaa että tuo yksilö silloin ja silloin auttoi sinua, auta sinä nyt häntä. – On selvää, että populaatiossa, jossa ravinnon jakaminen tuli säännölliseksi, vastavuoroisen altruismin merkitys paitsi lisääntyi, niin myös muutti luonnettaan.

Niistä yksilöistä, jotka kykenivät yhteistyöhön ravinnon jaossa myös “opponenttien” kanssa, jäivät poikasineen keskimääräistä useammin eloon. Samaten ne ensimmäiset Homo-lajien laumat, joiden piirissä alettiin vaalia kaikkia sitovien oikeusnormien ituja, menestyivät paremmin kuin ne, joissa vastavuoroinen altruismi ei juuri kehittynyt simpanssi-, bonoboi- ja Australopithecus-laumoissa esiintyvää vastavuoroista altruismia pitemmälle. Inhimillisen oikeudentajun idusta tuli perusta lauman selviytymiselle.

Lauman yhteiset säännöt perustuivat reiluun peliin, välineelliseen oikeudentajuun. Se oli olosuhteiden sanelemaa: kaikki tunsivat toisensa, olivat toistensa jatkuvan silmälläpidon alaisia ja toimeentulossaan täysin riippuvaisia toisistaan. Laumasta irtautuminen olisi merkinnyt pikaista tuhoa. Yksilö ei joutunut tekemään valintoja oikean ja väärän välillä – itsesuojeluvaisto pakotti alistumaan sääntöihin.

Homo-suvun laumojen reilu peli pysyi eläimellisen moraalievoluution puitteissa. Eläimellinen moraalievoluutio on kehittyneillä eläimillä, eläimillä joiden piirissä on vastavuoroista altruismia, havaittavan kulttuurievoluution muoto. Se tarkoittaa sellaisten ”tapojen ja tottumusten” ja ”käyttäytymissääntöjen”, periytymistä, jotka voimistavat lauman ryhmäidentiteettiä, lujittavat sen yhteishenkeä, auttavat ratkaisemaan keskinäisiä riitoja ja lisäävät yksilöiden ja yksilöryhmien kykyä yhteistyöhön.

Homo-suvun laumojen eläimellinen moraalievoluutio oli biologisen evoluution kehittynein muoto. Inhimillinen oikeudentaju kehittyi sen pohjalta.

“Lakien henki” loi ihmisen, ei pystyasento.

Tähän artikkeliin liittyviä sitaatteja

Engels: “Työn osuus apinan ihmistymisessä” – otteita