Osallistuvaa filosofiaa?
Suomen filosofinen yhdistys (SFY) on tunnettu vuosittaisista ns. yhden sanan kollokvioistaan. Kollokvio on laajemmalle yleisölle suunnattu tieteellinen keskustelutilaisuus. Yhdistyksellä on ollut tapana julkaista pidetyt alustukset kirjana. Esimerkiksi omasta hyllystäni löysin seuraavat teokset: Muutos (1990) ja Taito (1992).
Tänä vuonna 2023 yhdistys viettää 150-vuotisjuhliaan. SFY piti vuosikollokvionsa 19–20. tammikuuta Tieteiden talossa Helsingissä. Pitkän – liki kahden vuosikymmenen – tauon jälkeen osallistuin kollokvioon, mutta vain sen ensimmäisenä päivänä.
Puiset kierreportaat Tiedekulmassa. KUVA: hugovk, Flickr, CC BY-NC-SA 2.0
Päivän ohjelma jakautui kolmeen aihepiiriin: Filosofia yliopistossa ja yhteiskunnassa, Julkisuus ja totuus sekä Sota, rauha ja filosofin tehtävä. Jälkimmäisen osion keskiössä oli Venäjän hyökkäyssota Ukrainassa. Tämä iltatilaisuus pidettiin Tiedekulmassa, jonne saapui runsaammin ja nuorempaa yleisöä kuin päiväluentoihin.
Ohjelman aloitti SFY:n puheenjohtajana neljänä vuosikymmenenä toiminut Ilkka Niiniluoto. Hänen aiheenaan oli osallistuvan filosofian perinne Suomessa. Osallistuvalla filosofialla hän tarkoitti filosofisesti informoitujen intellektuellien yhteiskunnallista debattia, kulttuurikeskustelua ja julkista järjenkäyttöä mediassa.
Niiniluoto tarkasteli esityksessään SFY:n oman historian puitteissa sitä, miten suomalaisten filosofien toiminta jakautui akateemiseen ja osallistuvaan filosofiaan. Tämä tarkoitti, että kullakin esillä olleella filosofilla oli kaksi eri roolia: tiukan tutkimuksellinen ja yhteiskuntaan vaikuttava ulottuvuutensa. Eri aikoina yhteiskuntaan vaikutettiin eri tavoin. Niiniluoto eteni Snellmannista Kailaan, von Wrightiin ja lähihistoriaamme. Esitys oli Niiniluodolle ominaista takuuvarmaa laatua.
Osallistuvat filosofit ja suomettuminen
Alustuksen jälkeen oli keskustelua, jolloin käytin puheenvuoron. Totesin, että hegeliläisittäin soveltavaa filosofiaa voitaisiin nimittää ”aikakauden filosofiaksi” eli sellaiseksi filosofiaksi joka nostaa esille ajankohdan tabu -aiheita. Kysyin Niiniluodolta, onko kukaan suomalaisista filosofeista vuosikymmenten mittaan käsitellyt suomettumista?
Niiniluoto kertasi ääneen kysymykseni ja oli hetken hiljaa. Sitten hän vastasi, ettei muista kenenkään heistä käsitelleen suomettumista. Olin esittänyt kysymyksen, jota voisi kutsua ”Matti Puolakan kysymykseksi”. Matilla oli tapana nostaa esille nimenomaan sellaisia kysymyksiä, joita ”ei saisi” esittää. Puolakka esimerkiksi kysyi yhä uudestaan vuosikymmenestä toiseen, mikseivät Suomen johtavat filosofit G.H. von Wright ja Ilkka Niiniluoto sano sanaakaan suomettumisesta? Tietenkin hän arvosti suuresti heitä kumpaistakin heidän muista ansioistaan. – Kukaan läsnäolijoista ei reagoinut kysymykseeni tai Niiniluodon antamaan vastaukseen. Paikalla ollut Kimmo Sarje taisi siirtää keskustelua johonkin muuhun aiheeseen.
Kollokvion ohjelma jatkui Sara Heinämaan (Filosofia kutsumuksena) ja Esa Saarisen (Pipsa kohtaa Aristoteleen Porthaniassa) alustuksilla. E. Saarisen omakohtainen pohdiskelu omasta filosofinurastaan, ajattelun ajattelusta ja luentomuodosta oli vaikuttava. Lounastauon jälkeen käsiteltiin sitten julkisuutta ja totuutta. Matti Häyryn (Eettinen kestävyys ja todenpuhuminen kriisijohtamisena) ja Henrik Rydenfeltin (Julkinen filosofia ja filosofian julkisuus) jälkeen ääneen pääsi Eerik Lagerspetz (Salailu ja valehtelu politiikassa).
Eerik Lagerspetz käsitteli esityksessään Immanuel Kantin etiikkaa. Hän otti esimerkikseen sen, miten virallinen Suomi uutisoi – salasi ja valehteli – vuonna 1978 Neuvostoliiton puolustusministeri Ustinovin presidentti Kekkoselle tekemän ehdotuksen Neuvostoliiton ja Suomen yhteisistä sotaharjoituksista. Suomen lausuntoa Lagerspetz pohti Kantin moraalifilosfian kannalta.
Keskustelun yhteydessä kommentoin Lagerspetzia seuraavasti. Kerroin aamupäivällä kysyneeni Ilkka Niiniluodon alustuksen yhteydessä sitä, ovatko suomalaisfilosofit käsitelleet suomettumista. Mainitsin hänen vastanneen, etteivät olleet. Nyt – iltapäivällä – aihetta sitten alettiinkin jo ruotia. Onnittelin Lagerspetzia tämän johdosta. – Vastauksessaan Lagerspetz esitti, että suomettumista voisi tarkastella etiikan näkökannalta. Hän ei reagoinut mitenkään siihen esille tulleeseen tosiasiaan, ettei kukaan filosofeistamme ole sanonut mitään suomettumisesta.
Osallistuvat filosofit ja Venäjän hyökkäys Ukrainaan
Henkinen ilmapiiri on maassamme muuttunut täysin Venäjän hyökättyä Ukrainaan helmikuussa 2022. Suomen vanhoista tabu -aiheista puhutaan nyt kaikkialla, myös suomettumisen viimeaikaisista vaiheista.
Paneelikeskustelu aiheesta Sota, rauha ja filosofin tehtävät. Kuvassa Sami Pihlström, Mikko Salmela, Leila Haaparanta ja Thomas Wallgren. Kuvakaappaus striimatusta videosta, josta koko keskustelun voi edelleen katsoa.
Illalla Tiedekulmassa käsiteltiin kysymystä sodasta ja rauhasta sekä filosofin tehtävästä. SFY:n nykyinen puheenjohtaja Sami Pihlström johdatteli käsiteltävään aiheeseen. Hän kertoi oman tuomitsevan kantansa Venäjän hyökkäyssotaan ja myönteisen suhtautumisensa Suomen Nato -jäsenyyteen. Tämän jälkeen ääneen pääsi Mikko Salmela (Erik Ahlmanin, Eino Kailan ja G.H. von Wrightin reflektiot pasifismista ja sodasta) Leila Haaparanta (Sanoilla tekeminen ja suomalainen militarismi vuonna 2022) ja Thomas Wallgren (Kulttuurin perusta vai tutkimuksen erikoisala? Havaintoja suomalaisen filosofian muuttuvasta itseymmärryksestä). Lopuksi puhujien kesken käytiin paneelikeskustelu.
Keskustelu eteni ystävällisessä hengessä, vaikka eräiden mielipide-erojen vuoksi tunteet olivat selvästi pinnassa. Puheenjohtajalla oli vaikeuksia johtaa keskustelua. Puheet rönsyilivät ja sivuasiat syrjäyttivät pääasiat. Rationaalisten filosofien sijasta keskustelijat vaikuttivat ihan tavallisilta kansalaisilta omine erilaisine etuineen, mielipiteineen ja ”ideologioineen”. Vaikutelmaksi jäi, että ”osallistuva filosofia” on niin tavallisen kansalaisen kuin asiantuntijan oikeus – ja velvollisuus.