Historianfilosofia

Pahuus arkielämässä – mitä esihistoria todistaa meistä?

Näyttely zuni-heimosta
KUVA: Clotee Pridgen Allochuku, Flickr
Artikkelin alkuosa on editointia Matti Puolakan vuosina 2004-2006 pitämistä saneluista.

Matti Puolakan mukaan ihmisen hyvä ja paha – jolla Hegelin sanoin on ”lähes mystisesti sama alkuperä” – voidaan määritellä toisaalta sosiaalipsykologiseksi vallanhimoksi, toisaalta itsetarkoitukselliseksi oikeudentajuksi.

Ihminen tarvitsee suosiota, arvostusta, sananvaltaa yhteisönsä asioissa, ja sitä voi tavoitella joko rehellisesti tai epärehellisesti. Jälkimmäisessä tapauksessa ihminen rakentaa omakuvaa väärille arvostuksille ja yksipuoliselle, väärämieliselle oman erinomaisuutensa korostamiselle. Silloin välttämättä on – joko omassa mielessään tai toiminnassaan – väheksyttävä toisten arvoa, arvostusta ja kunnioitusta heitä kohtaan. Tuosta lähtee myös kateus ja sen äärimmäiset muodot.

Tätä näkemystä voidaan perustella elämänkokemuksella ja suurimmalla kaunokirjallisuudella. Mutta myös uusin tieto esihistoriasta todistaa samaa. Kysymys on olennainen pohdittaessa ihmissuvun tien punaista lankaa ja sitä, miten ihmiskunta voisi välttää itsetuhonsa ja astua kestävän kehityksen tielle.

Sisällys

Kollektiivinen itsepetos
Inhimillinen pahuus arkielämässä
Geeniperimämme on peräisin 2,5 miljoonan vuoden takaa
Metsästäjä-keräilijöiden riittejä ylpeyttä vastaan
Esihistorian loppupuoli: vallanhimosta tulee hyväksyttävä arvo
Lempeät pueblo-intiaanit
Mahtailevat Kwakiutlit
Yhteiskunnan arvostukset on uudelleen käännettävä päälaelleen!
Viitteet

Kollektiivinen itsepetos

Ihminen voi tietoisesti sulkea silmänsä asialta, jossa hän tietää että tapahtuu suuri vääryys. Hän voi tehdä sen vaivattomasti, välittömänä refleksinä ja samalla päättäen unohtaa koko asian. Siis katumatta ja häpeämättä – jos vain saa suosiota.

Julkisessa elämässä ihmiset tekevät jatkuvasti asioita, joista he tietävät, että se on ehdottomasti väärin. Tuota on osallistuminen viralliseen valheeseen. Tiedetään, että kyseisestä asiasta voi olla arvaamattoman paljon vahinkoa, mutta missään nimessä ei aleta pohtia asiaa edes lähimmässä ystäväpiirissä.

Suomettuminen ja koko suomettumiskeskustelu osoittaa tuota. Mutta sama toistuu jokaisen muunkin peruskysymyksen kohdalla. Ajatellaan vaikka ilmastonmuutosta, johon vasta on herätty, tai pandemian uhkaa, joka pitkään oli tiedossa mutta johon herättiin vasta kun se toteutui. Ajatellaan EU:ssa jatkuvasti tapahtuneita perussopimusten rikkomisia. Ajatellaan silmien ummistamista finanssikriisin uhkan edessä. Ajatellaan raakoja ajojahteja jotain poliitikkoja tai muita julkisuuden henkilöitä kohtaan.

Maailma on todella paha. Kollektiivinen itsepetos, pyrkimys saada oma ryhmä, valtio, omat piirit esille – tuo on myös sotien perimmäinen, psykologinen syy.

Inhimillinen pahuus arkielämässä

Normaalioloissa, yhteisöllisissä puitteissa pahuus lähtee siitä, että aiheettomasti korostetaan omaa arvoa ja alennetaan jotain toista. Vaikka pienen pienellä sananmuotoilulla, teolla tai tekemättä jättämisellä. Valtapelin olemus: saada toinen tuntemaan epävarmuutta omasta persoonastaan. Nauttia omahyväisesti siitä, kun voi nöyryyttää toista.

Harvat nousevat vastustamaan tuollaisia vääryyksiä tai edes huomaavat, että niitä tapahtuu. Sellainen voi joissakin tapauksissa muodostua hyvin raa’aksi. Toiset kääntävät selkänsä siitä pelosta, että voisivat joutua epäsuosioon lähipiirissä. Monet taas osallistuvat siihen aktiivisemmin saadakseen ns. asemia etenkin itselle merkitsevässä viiteryhmässä – tuota kaikkea on inhimillinen pahuus.

Ihminen voi tietoisesti sulkea silmänsä asialta, jossa hän tietää että tapahtuu suuri vääryys – jos vain saa suosiota.

Sellaiset mietteet, mielteet, vaistonvaraiset refleksinomaiset oivallukset, jotka kannustavat sosiaalipsykologiseen juonitteluun (tai sen hyväksymiseen) ovat “normaaleja”, “jokapäiväisiä”. Tuo voidaan havaita kaikissa suvuissa, perheissä, työpaikoilla, harrastuspiireissä.

Ihmisten välillä on tuossa toki suuria eroja. Yhden ihmisen käytöksessä voi eri aikoina ja eri tilanteissa myös olla suuria vaihteluja. Lisäksi valtapelin muodot ovat moninaiset, erilaisista luonteista johtuen.

Äärimmäinen tapaus on se, että ihminen kiintyy kateus-vihassa toiseen ihmiseen tämän oikeudentajun vuoksi – siinä määrin, että haluaa tuhota sen toisen sosiaalipsykologisesti, välittämättä siitä että samalla tuhoaa itsensä.

Myös perheväkivalta on äärimmäinen ilmaus vallankäytöstä. Siihen kuuluu myös henkinen väkivalta, silloinkin kun mitään fyysistä alistamista ei tapahdu. Se on ihmisen koko persoonaan kohdistuvaa väkivaltaa. Tuossa suhteessa eivät naiset välttämättä lainkaan jää jälkeen fyysisesti vahvemmalle miessukupuolelle.

Yleensä ottaen työpaikoilla, sukulaisten, harrastuspiirien, parhaiden ystävien keskuudessa eivät äärimmäiset muodot toteudu. On ulkoisia esteitä. Toinen pistää vastaan, jne. Olennaista on, että se on pinnan alla koko ajan potentiaalisesti olemassa. Monesti tuo potentia aktualisoituu pienimuotoisesti, vaikka se ei kehittyisi kohtalokkaaseen muotoon.

Yleensä ihmiset toimivat noin. Ja toisaalta kummallisuuksien kummallisuus: on yksilöitä jotka eivät tuohon mene.

Geeniperimämme on peräisin 2,5 miljoonan vuoden takaa

Ihmisten merkillinen turhantärkeys – saada pomputtaa toisia parhaassa ystäväpiirissä, saada arvovaltaa niin, että se ei perustu eettis-intellektuaalisiin keskusteluihin ja arviointeihin, vaan erilaisiin välistävetoihin, panetteluihin ja juonitteluihin – tämä “jokapäiväinen ilmiö” johtuu syvältä geeneistä. Se on ihmisen käyttäytymisessä niin perustavaa, ettei se ole voinut muodostua muutaman kymmenen tai sadan tuhannen vuoden aikana. Se on peräisin Homo-suvun syntyajoilta, noin 2,5 – 1,5 miljoonan vuoden aikana.

Ihminen eli suurimman osan ajastaan sellaisessa perusyksikössä, jossa kaikki tunsivat toisensa, jossa oltiin ehdottomasti riippuvaisia toisistaan. Homo-suvun suuntaan kehittyvät laumat olivat vihamielisiä toisiaan kohtaan kuten simpanssilaumatkin. Mutta koska Homo-suvun toimeentulostrategia perustui keskinäiseen jakoon, niillä oli lauman kaikkia jäseniä koskevia sääntöjä, toisin kuin millään muilla eläimillä. Se mahdollisti potentiaalisesti yhteistyön vieraiden laumojen kanssa.

Spekulatiivinen oletus ihmisen yksilö- ja ryhmäkäyttäytymistä säätelevän geenipoolin synnystä:

On mahdollista, että vierekkäisten laumojen urokset liittoutuivat haaskoilla, eli jakoivat saaliin noiden pahimpien vihollistensa kanssa eivätkä tuoneetkaan sitä leiripaikalle. Tuo oli totaalinen petos omaa laumaa vastaan, sillä lauman kaikkien jäsenten toimeentulo riippui nimenomaan ravinnon jaosta.

Siitä oli varmasti seurauksena sakinhivutus – eli ”lakien henki” kaikkein alkeellisimmassa muodossaan.

Mutta juonittelu oli tullut kuitenkin pysyvästi uudenlaiseksi. Oli tullut mahdolliseksi hyötyä siitä, että liittoutui vieraiden kanssa omaa laumaa vastaan. Inhimillisen pahuuden geneettinen perusta – ”ole valmis pettämään kaikki läheisimpäsi” – jäi jäljelle. Muutenkin se sekoitti syvällisesti kuviot siinä miten lauman yhtenäisyyttä voitiin ylläpitää. Kaikkia koskevien sääntöjen merkitys kasvoi ratkaisevaksi.

Metsästäjä-keräilijöiden riittejä ylpeyttä vastaan

Myös tieto nykyaikaan säilyneistä alkuperäiskansoista todistaa samaa. Metsästys-keräilykulttuurin heimossa oli olennaista kehittää riittejä ja tapoja, joilla ihmisen mahtailunhalua hillittiin. Tämä oli selvästikin näiden heimojen koossapysymiselle elintärkeätä.

San heimoa Etelä-Afrikassa vuodelta 2011.

Etelä-Afrikan saneja vuodelta 2011. !kung-kansa kuuluu san-heimoon, joka on yksi harvoja nykyaikaan säilyneitä metsästäjä-keräilijöitä. KUVA: Aino Tuominen, Wikimedia Commons

Kanadalainen antropologi Richard B. Lee vietti pitkiä aikoja !kung -kansan parissa Kalaharissa Etelä-Afrikassa. Hänen mukaansa metsästäjä-keräilijät puolustivat yhteisönsä tasa-arvoa aktiivisesti ja olivat kehittäneet erilaisia tapoja vastustaa kerskailua tai mahtailua.

Tehokkain tapa estää se oli naurunalaiseksi tekeminen. Jos joku – eritysesti joku nuori mies – yritti esiintyä muita parempana eikä osoittanut asianmukaista nöyryyttä arkielämässä muuta ryhmää, erityisesti vanhimpia kohtaan, hänestä tehtiin pilaa, kunnes hän nöyrtyi asianmukaisesti.

Leen tutkiman ryhmän säännöllinen käytäntö oli ’lihan häpäiseminen’. Aina kun metsästäjä toi leiriin lihavan antiloopin tai muun arvostetun saaliin jaettavaksi lauman kesken, hänen oli osoitettava asianmukaista nöyryyttä puhumalla siitä, miten laiha ja arvoton se oli. Jos hän ei tehnyt niin (mikä tapahtui harvoin), muut tekivät sen hänen puolestaan ja pilailivat hänen kustannuksellaan siinä samalla. Kun Lee kysyi eräältä ryhmän vanhimpiin kuuluvalta tästä käytännöstä, hän sai seuraavan vastauksen: ’Kun nuori mies tappaa paljon lihaa, hän alkaa pitää itseään suurena miehenä ja meitä muita itseään alempiarvoisina. Emme voi hyväksyä sitä. Torjumme kerskurin, sillä jonakin päivänä hänen ylpeytensä saa hänet tappamaan jonkun. Niinpä me aina puhumme hänen lihastaan arvottomana. Sillä tavalla me viilennämme hänen sydämensä ja teemme hänestä lempeän.’ [1]

Esihistorian loppupuoli: vallanhimosta tulee hyväksyttävä arvo

Hyvin dramaattinen muutos tapahtui esihistorian loppupuolella, jolloin ihmiskunnalla oli edessään kaksi vastakkaista tietä. Silloin syntyi hämmästyttävän suuria, tasa-arvoisia ja rauhanomaisia sivilisaatioita eri puolilla maailmaa. Ne katosivat historiasta, eikä niitä ole voitu tutkia muuten kuin arkeologisin menetelmin. Näiden sivilisaatioiden harrastamien uskontojen, myyttien ja riittien sisältöä ei voida tutkia muuten kuin loogisesti päättelemällä.

Nykyaikaan säilyneiden alkuperäiskansojen tutkimuksesta löytyy kuitenkin kaksi täysin vastakkaista esimerkkiä mitä tulee yhteisön arvostuksiin, tapoihin suhtautua ihmisluonnon hyvään ja pahaan. Seuraavassa referaattia amerikkalaisen antropologin Ruth Benediktin kirjasta Kulttuurin muodot. [2]

Lempeät pueblo-intiaanit

Pueblo-intiaaneihin kuuluvat zunit ovat juhlamenoihin kiintynyt kansa, joka asettaa raittiuden ja lempeyden ylemmäs kaikkia muita hyveitä, kirjoittaa Benedict. Pueblot eivät olleet yhtä sotaisia, kuin muut Pohjois-Amerikan tutkitut intiaaniheimot, ja heidän yhteiskuntansa oli huomattavan tasa-arvoinen. Sotaretkillä saatettiin kuitenkin käydä esim. kostoksi hyökkäyksistä.

He harjoittivat maanviljelystä ja elivät Rio Granden varsilla kylissä. Kuuluisat luola-asumukset oli hylätty jo aikaisemmin.

Zuni heimon päälliköitä.

Ryhmä Zuni-päälliköitä pikkupojan kanssa 1800-luvun lopulta. KUVA: John K. Hillers, U.S. National Archives and Records Administration. Wikimedia Commons

Benedictin mukaan Zunit ovat rikasta väkeä. Heillä on puutarhoja, persikkatarhoja, lampaita, hopeaa ja turkooseja. (…) Ihmisten arvoa ei kuitenkaan lasketa rikkauden perusteella, vaan sen mukaan, millaisen aseman hän on saavuttanut pyhien menojen suorittamisessa.

Yksilön valta on zunien keskuudessa halveksituimpia asioita. ”Mies joka janoaa valtaa tai tietoa, joka haluaa päästä ’kansansa johtajaksi’ – zunien keskuudessa pilkkanimi – saa osakseen kiivasta arvostelua ja joutuu varsin todennäköisesti syytetyksi noituudesta. Ihanne on arvokas ja leppoisa ihminen, joka ei koskaan ole pyrkinyt alistamaan muita tahtoonsa eikä herättänyt vastustusta naapureissaan. Riiteleminen luetaan viaksi sillekin, joka on oikeassa. Vieläpä se, joka usein voittaa taitokokeissa – esimerkiksi kilpajuoksussa – suljetaan pois kilpailuista. Ylivoimainen juoksija pilaa kilpailun eikä häntä suvaita.”

Hyvä mies puhuu miellyttävästi, osaa antaa perään ja on jalomielinen. Hän ”puhuu paljon” eli saa muut tuntemaan itsensä vapautuneiksi seurassaan, on aina valmis auttamaan työssä ja juhlamenoissa, eikä hän koskaan pienimmälläkään tavalla osoita röyhkeyttä eikä voimakkaita tunteita.

Ei ole sopivaa näyttää halukkuutta päästä johtopaikoille. Kansantaruissa hyvistä miehistä aina mainitaan, miten haluttomia he olivat suostumaan julkisiin toimiin – vaikka aina niihin joutuivatkin.

Zunien perimysjärjestelmä oli matriarkaalinen. Ruokakunnan päänä oli silti mies, ei tosin lasten isä, vaan äidin veli. Käskyvaltaa ei kummallakaan ollut. Talon lapsia he eivät saaneet kurittaa. Miehet hellivät hartaasti pienokaisia. Zunit eivät koskaan käytä vitsaa kasvatuskeinona. Tämä valkoisten vanhempien tapa herättää heissä loppumatonta ihmettelyä.

Kodissa ei esiinny tilanteita, joissa olisi tarpeen käyttää mahtikeinoja. Avioliittoon ei kuulu vanhempia kiinnostavia taloudellisia kysymyksiä, ja lapsi kasvaa tuntematta kaunaa. Kun lapsi sitten itse tulee aikuiseksi, ei hänellä ole mitään aihetta kuvitella olosuhteita, joissa valta olisi hänelle tärkeää.

Avioliiton solmiminen ja purkaminen on helppoa. Silti hyvin suuri osa zunien liitoista kestää elämän loppuun asti. Kinailusta ei pidetä ja aviollinen elämä on useimmiten rauhallista.

Aviollinen mustasukkaisuus ilmenee vaisusti. Arviorikosta ei rangaista väkivallalla. Aviomies ei pidä vaimon uskottomuutta omien oikeuksiensa loukkaamisena. Tavallisesti se merkitsee ensi askelta miehen vaihtamiseen, ja tämä on melko helppo toimitus.

Itsemurhaa ei tunneta. ”Mitä tarkemmin itsemurhaa zuneille kuvailee, sitä kohteliaammin ja epäuskoisemmin he hymyilevät. Niin, valkoisethan tekevät kaikenlaisia hassutuksia, mutta tämä on sentään jo kaiken huippu!” kirjoittaa Benedict zuneja tutkineiden arkeologien kuvausten perusteella.

Mahtailevat kwakiutlit

Täydellinen vastakohta oli Luoteis-Amerikan rannikolla asunut kwakiutl-heimo, jonka toimeentulo perustui kalastukseen, metsästykseen ja kauppaan. Myös he olivat rikasta väkeä: hyödykkeitä oli runsaasti, eikä niiden saanti tuottanut ylenmääräisiä rasituksia. Kalaa sai merestä suurin apajin. Lohta, eri turskalajeja, kampelaa ja hylkeitä kuivattiin varastoon, tai niistä valmistettiin öljyä.

Kwakiutl heimoa kanooteissa v. 1914.

Kwakiutl-heimoa kanooteissa vuonna 1914. KUVA: Edward S. Curtis.

Kwakiutlit olivat olleet varsin sotaisia, niin sisään päin kuin naapureita kohtaan. Omaisuutta (eli etuoikeuksia) saattoi hankkia paitsi ryöstöretkillä, myös murhaamalla. Heillä oli orjia, ja yhteiskuntarakenne oli muutenkin epätasa-arvoinen.

Valkoisten tulo sai pahimmat väkivaltaisuudet loppumaan. ”Emme taistele asein”, sanoivat he silloin. Me sodimme omaisuudella.” Potlatch-juhlissa [3] kilpailtiin lähinnä siitä, kuka päällikkö pystyi saamaan kilpailijansa vararikkoon ja häpeään antamalla niin arvokkaita lahjoja, ettei toinen kyennyt antamaan vaadittua vastalahjaa.

Ruth Benedict kirjoittaa:

Kwakiutlien keskuudessa oli kaiken toiminnan tarkoituksena itsensä todistaminen kilpailijoita etevämmäksi. Tätä voitontahtoa he ilmensivät mitä estottomimmalla tavalla. Sen ilmauksena olivat määrätön itsensä ylistäminen ja jokaisen tulokkaan pilkkaaminen. Muiden kulttuurien mittapuun mukaan arvostellen heidän päälliköidensä potlatcheissa pitämät puheet ovat silkkaa suuruudenhulluutta. (s. 154)

Kwakiutlit korostivat yhtä suuresti nauretuksi joutumisen pelkoa ja herjausten häpeällisyyttä. Yleislääke häpeää vastaan oli tietysti omaisuuden jakelu. Suurimmat vastoinkäymiset, eli häpeän aiheet, saattoivat vaatia talvijuhlien järjestämistä, ihmismetsästystä tai itsemurhaa.

Yhteiskunnan arvostukset on uudelleen käännettävä päälaelleen!

Ylläolevat esimerkit kuvaavat terävästi sitä, miten yhteisöjen arvostukset kääntyivät päälaelleen siirryttäessä sotien ja eri asteisen riiston aikaan. Ihmisluontoon kuuluvaa pahaa ei enää pyritty hillitsemään, vaan päinvastoin kannustamaan. Sotaisissa ja epätasa-arvoisissa yhteisöissä pröystäily, itsekehu, mahtailu ja kilpailijan nöyryyttäminen olivat hyväksyttyjä yhteiskunnallisia arvoja. Tuollaisten heimojen koossapitäminen edellytti väkivallan ja rahan avulla ylläpidettyä eliitin mahtiasemaa. Suhteellinen tasa-arvo ja rauhanomaisuus kävi mahdottomaksi.

Miten tämä yleisesti ottaen eri puolilla maailmaa ja monenlaisissa eri oloissa tapahtui – siinä olisi mitä tärkein tutkimuksen aihe. Ruth Benedict ja antropologit joiden tutkimuksia hän referoi, eivät ole asettaneet tätä tutkimuskysymystä. [4]

Miten siis palauttaa oikeudentajun arvostaminen yhteiskuntaelämän keskiöön nykyaikana? Suoraa vastausta emme esihistoriallisista yhteisöistä saa. Zunien yhteisö vaikuttaa kyllä ihanteelliselta. Mutta heidän yhteisönsä on läpisosiaalinen. Yksilöllisyys ja individualismi puuttuvat tavalla, jota nykyihmisen voi olla vaikea käsittää.

Nykymaailman haasteet kohdistuvat juuri yksilöön eri tavalla kuin koskaan ennen historiassa. Inhimillinen, eettinen kasvu edellyttää yksilön kykyä asettua vastustamaan vääryyttä myös parhaiden ystävien joukossa, silläkin uhalla että joutuu kateusreaktioiden ja panettelukampanjoiden kohteeksi omassa lähipiirissä.

Nykyaikana tarvitaan tunnusta ”palkkaa on maksettava myös totuudenrakkauden, oikeudentajun ja solidaarisuuskyvyn perusteella”. Uskoaksemme tuosta periaatteesta tullaan kehittämään lukemattomia erilaisia sovelluksia – myös yhteiskunnan eri tasoilla. Se on demokraattisen markkinatalouden oloissa toimiva tapa noudattaa oikeudenmukaista hyödykkeiden- ja vallan jakoa ja vastustaa ihmisen geeniperimään kuuluvaa taipumusta äärimmäiseen pahaan.

Tuo ei tarkoita että rahaa ja valtaa arvostettaisiin yli kaiken. Se tarkoittaa että päähuomio kiinnitetään siihen, millä tavalla ”rahaa ja (eettistä arvo-)valtaa” on hankittu: rehellisesti vai väärämielisesti. Vain niin voidaan yhteiskuntaa ja siihen kuuluvia eri tason perusyhteisöjä rakentaa oikeudenmukaisuuden perustalle.

Viitteet

[1] Peter Gray ”How Hunter-Gatherers Maintained Their Egalitarian Ways”, Psychology Today 16.5.2011.

[2] Ruth Benedict: Kulttuurin muodot, WSOY 1966.

[3] Potlachit olivat suuria juhlia, joihin lähetettiin kutsuja pitkin rannikkoa satojen kilometrien päähän ja niihin saapui kanootillisia väkeä kaukaisistakin heimoista.

[4] Ruth Benedictin teoreettinen viitekehys on peräisin Nietzscheltä, ja se on mielestämme ydinasian kannalta syvästi harhaanjohtava:

Benedict kuvailee Nietzschen ajatusta seuraavasti: ”Hän puhuu kahdesta toisilleen täydellisen vastakkaisesta tavasta, jolla voidaan pyrkiä saavuttamaan elämän suuria arvoja. Dionyysinen ihminen tavoittelee niitä ’hävittämällä elämän asettamat tavanomaiset rajoitukset’. Korkeimmiksi arvostaminaan hetkinä hän yrittää vapautua viiden aistinsa kahleista (…) Paras vertauskohta hänen tavoittelemalleen tilalle on juopumus, ja hän antaa suuren arvon raivotilassa näkemilleen näyille. (…) Apolloninen ihminen vieroksuu kaikkea tällaista (…). Hän tuntee ainoastaan yhden lain, kohtuuden, sanan helleenisessä merkityksessä’. Hän pysyttelee keskitiellä, tyytyy tuttuihin tienoisiin eikä halua kokeilla tasapainottomilla sieluntiloilla. Kuten Nietzsche sattuvasti sanoo, tanssin hurmassakin hän ’pysyy omana itsenään ja säilyttää porvarillisen nimensä.’

Benedictin mukaan zunit olivat ”apolloonisia” ihmisiä, kun taas muut pohjois-Amerikan varsin sotaisat intiaaniheimot olivat ”dionyysisiä”. Tämä kuitenkin hämärtää pääkysymyksen kokonaan, kysymyksen yhteiskunnan oikeudenmukaisuudesta, suhteellisesta tasa-arvosta ja rauhanomaisuudesta. Individualismi on toki tärkeä arvo, mutta ei sen väärämielinen ja itsetuhoinen tavoittelu ole suositeltavaa. Tasa-arvoisuutta ei myöskään tulisi samaistaa ”poroporvarillisuuteen”. Keskinkertaisuuteen sisältyy paljon vilppiä ja suoranaista pahuutta. On aivan väärin leimata zunien yhteisöelämää sellaiseksi.

Kirjoittajasta

Avatar

Heli Santavuori

Toimitussihteeri, sivujen toteutus ja ulkoasu. VSK-työryhmä. Muistelmat ja tarinat.
Uuden Suomen blogi
Helin liikuntaoppaat ja muita julkaisuja CDON.comista

kommentti

Kirjoita kommenttisi tähän.

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.