Ruhtinas Vasili jää Pierren silmien edessä kiinni yrityksestä ryöstää Pierrelle tuleva perintö (siis varastaa Pierren isän testamentin).
Ruhtinas Vasili toimi niin kuin hän luonteena toimi. Hän pyrki aina mielivaltaiseen despotiaan, kieroiluun, irrationaaliseen oman edun ajamiseen, eikä koskaan mihinkään muuhun. Hän oli “paha ja pahuuteen paatunut” ihminen. Häneltä näytti puuttuvan kokonaan oikeudentaju.
Hän saattoi olla säädyllinen, mutta ei koskaan omantunnon ihminen. Hän saattoi eläytyä etevästi muihin ihmisiin, arvata heidän sielunliikkeensä, kokea sympatiaa ja varmastikin myös empatiaa – hän kykeni kaikkeen tällaiseen ja käytti näitä tuntemis- ja älyämiskykyjään pahuuteen, valtapeliin, manipulointiin.
Missään nimessä hän ei käsittänyt mitään siitä, mitä hänen ihmissuhteissaan loppujen lopuksi tapahtui.
Mutta sitten yhtäkkiä, kun jäi verekseltään kiinni, “kun ei muuta voinut”, hänellä olikin tallella kyky rehellisyyteen ja itsetuntemukseen – periaatteessa yhtä hyvänä kuin kenellä muulla tahansa.
Hän istahti tuolille ja puhui ensimmäisen ja viimeisen kerran elämässään täysin rehellisesti siitä mitä tapahtui. Hän kykeni yhtäkkiä olemaan tuomari itsensä edessä – koki katharsiksen ehkä ensi kertaa elämässään.
Hän jutteli sen jälkeen tuokion Pierren kanssa, filosofisesti pohtien ihmisyyttä. Hän kysyy Pierreltä: miksi me toimimme näin? Syvällinen kysymys! Mikä hänen tunteensa oli? Ylevöityminen. Traagisuuden tunne otti ylivallan ja kielsi kaikki muut tunteet.
Toisin sanoen jopa ruhtinas Vasililla oli geeniperustassaan kyky katharsikseen. Hän ei voinut “anoa armoa” millään muodollisella tavalla. Yhtäkkiä hän saattoi olla rehellinen vain keskustelemalla Pierren kanssa aidon vilpittömästi. Hän ei vain kertonut sitä, mitä oli tehnyt, vaan kysyi myös: “Mitä on ihmiselämä? Mikä on ihminen?” Ruhtinas Vasili tajusi intuitiivisesti välittömästi sen, että hän ei voi keskustella Pierren kanssaan mistään, ellei ota esille yleiskäsitettä ihminen.
No, Pierre oli Pierre (eli Leo Tolstoin omakuva) ja hän hyvin ymmärsi tämän katharsiksesta kumpuavan keskustelun. Pierrehän mietti koko isäpuolensa hautajaisten ajan tolkuttoman ahdistuneesta sitä kysymystä, mitä ihmiselämä “noin yleisesti ottaen” on, eli: “Mitä on olla ihminen?”
Kant väitti, että ihmisellä on synnynnäisesti kyky käyttää universaaleja (eli yleiskäsitteitä). [1] Ihmisen kyky käyttää ja käsittää yleiskäsitteitä johtuu viime kädessä ihmisen kyvystä ”toimia tuomarina”. Oikeudentajun olemus ei ole vastavuoroisessa altruismissa, reilun pelin etiikassa, empatiakyvyssä tms.
”Tuomarin etiikka” on inhimillisen suhtautumistavan ytimessä, eikä sitä ole millään eläimellä. Traaginen kokemus ei tee – sinänsä tai pelkästään – surulliseksi. Katharsiksen kokenut ihminen on ylevöitynyt; hän on ennemmin pohtivassa kuin surullisessa mielentilassa.
Pullokuonodelfiinit antavat itselleen ja toisilleen nimiä. Tämä on ratkaiseva askel kohti ”tuomarin etiikkaa”. Ovatko pullokuonodelfiinit persoonia? Eivät. Mutta evoluutiopsykologisesti ne ovat ottaneet yhden ratkaisevan askeleen kohti ”oikeusvaltion” muodostumista. Mutta vain yhden. Tie kohti oikeusvaltion kantamuotoa eli protoyhteiskuntaa eli pyynti-keräilykulttuurin heimoa ei ole delfiineille auennut. Niin kuin ei simpansseillekaan.
VIITTEET:
[1] Ks. esim. Määttänen, Pentti 2003: Filosofia. Johdatus peruskysymyksiin, Gaudeamus, 72–75.Lue myös:
- Katharsiksen käsite Matti Puolakalla
- Voiko ihminen muuttua – Aristoteleen katharsis-käsite ja nykyaika
- Tieto-oppi, moraali ja katharsis
- Katharsis-käsite Aristoteleella
