Sosiaalipsykologinen oikeudentaju itsetuntemuksen ja elämänymmärryksen perustana

 

• Matti Puolakka, hajamietteitä (1986-89)

 

Vierautuneisuus on länsimaissa tänään pääongelma, ei aineellinen kurjuus. Sen vuoksi taistelua tulisi käydä pääasiassa henkistä eikä fyysistä sortoa vastaan.

Länsimaissa on tänään puolustettava oikeudenmukaisuutta erityisesti sosiaalipsykologisessa suhteessa. Tuo taistelu koskee jokaista ihmistä.

Se on nykyään paljon tärkeämpää kuin taistelu työväenluokan taloudellisen ja poliittisen vapautumisen puolesta. Myös niiden luonne on syvästi eri. Itse asiassa ensin mainittu on edellytys sille, että edistettäisiin tehokkaasti köyhien ja sorrettujen väestönosien aineellisia etuja. Noin on sitä selvemmin, mitä korkeampi aineellinen elintaso väestön valtaosalla on.

Ihminen on läpikotaisin yhteiskunnallinen olento. Siksi ihmisen edut ovat viime kädessä ‘henkisiä’, eivät aineellisia. – Sen jälkeen kun perustavat aineelliset tarpeet on tyydytetty, ihmiset kamppailevat taloudellisista eduistaan yhteiskunnallisen aseman, vaikutusmahdollisuuksien ja ‘ihmissuhteiden’ vuoksi, eivät itsetarkoituksellisesti aineellisten etujen vuoksi.

Vielä tätä taistelua ei kuitenkaan käydä tietoisesti. Edistyksellinen ajattelu ei ole omaksunut sellaista tunnusta. (Tosin teoria siitä on jo syntynyt.) Joukkoluonteiseksi taistelu sosiaalipsykologisen oikeudentajun puolesta kehittyy vasta ensi vuosituhannella.

Maailmanhistoriallisessa mielessä liike sosiaalipsykologisen oikeudenmukaisuuden puolesta jatkaa vallankumouksellisen työväenliikkeen perinnettä samalla lailla, kuin se jatkoi feodalismin vastaisen vallankumouksellisen talonpoikaisliikkeen perinnettä. Sosiaalipsykologinen oikeudentaju on uuden filosofian, 21. vuosisadan maailmankatsomuksen, avainkäsite.

Porvarillinen maailmanvallankumous nosti esille tunnuksen abstrakteista ihmisoikeuksista. Jokainen oli yhdenvertainen lain edessä, riippumatta yhteiskunnallisesta asemasta ja syntyperästä. Jokaisella oli myös yhtäläiset oikeudet vaikuttaa yhteiskunnallisiin asioihin – ainakin teoreettisesti katsottuna.

Marxismi nosti esille tunnuksen taloudellisesta oikeudenmukaisuudesta. “Jokainen kykyjensä mukaan, jokaiselle työnsä mukaan”, kuului Marxin määritelmä sosialistisesta yhteiskunnasta. Tuollainen näkökanta merkitsi huomattavaa edistysaskelta ihmiskunnan itseymmärryksessä; tuollaisen tunnuksen vaikutus maailman tapahtumiin on ollut suunnaton.

Marxismi jatkoi ja syvensi porvarillisen vallankumouksen aateperinnettä arvostellessaan ja kumotessaan sitä. Me nostamme esille tunnuksen sosiaalipsykologisesta oikeudentajusta. Meille tuo periaate on marxismin syventämistä ja kehittämistä, samalla kun se on tieteellisen sosialismin arvostelemista ja kumoamista.

Marx keksi materialistisen näkökulman historiaan. Nykyaika vaatii sen sijaan luomaan psykologisen historiankäsityksen.

Historian liikkeellepaneva voima ei ole tuotantovoimien kehittyminen, ei luokkataistelu, ei taistelu poliittisesta tai fyysisestä vallasta, eikä seksi, vaan taistelu sosiaalipsykologisesta oikeudenmukaisuudesta. Näkemyksemme mukaan historian liikkeellepanevaa voimaa tulee etsiä ihmisyksilöiden välisistä suhteista – siitä mikä ketä tahansa ihmisyksilöä viime kädessä liikuttaa, innostaa, miellyttää.

Historiankäsityksessä on voimaa silloin, kun se avaa näkökulman nykyisyyteen ja tulevaisuuteen (eikä vain ihmiskunnan menneisyyteen). Marxilaisen historiankäsityksen tieteellisyys oli juuri tuossa: toisin kuin kaikki muut historianfilosofiat se yhdisti saman kokonaisuuden alle kaikki ihmistä tutkivat tieteet. Siksi se oli ohjenuora nykyisyyden tutkimiselle; siksi se avasi niin menestyksekkäällä tavalla näkökulman myös ihmiskunnan tulevaisuuteen.

Mutta juuri tuossa suhteessa, siis siinä mikä teki siitä tieteellisen opin, on materialistinen historiankäsitys päätynyt umpikujaan. Se ei tarjoa minkäänlaista käytännöllistä neuvoa sen suhteen, miten muuttaa nykyisyyttä eli taistella vierautuneisuutta vastaan. Se ei enää auta näkemään tulevaisuuteen: elämme yhteiskuntaluokkien katoamisen aikakautta, eikä marxilainen historiankäsitys tarjoa mitään vastausta siihen kysymykseen, mikä on luokattoman yhteiskunnan liikkeellepaneva voima.

Tämän päivän maailmassa materialistinen historiankäsitys erottaa toisistaan talousteorian, valtio-opin, psykologian, estetiikan, tieto-opin, puolueteorian ja ontologian (dialektiikan) – eikä enää yhdistä niitä. – Sosiaalipsykologisen oikeudenmukaisuuden käsitteeseen sen sijaan sisältyy yhtenäinen maailmankatsomus, sellainen, mikä sulkee sisäänsä kaikki ihmistä tutkivat tieteet yhtenäisen kokonaisuuden alle.

Sosiaalipsykologisen oikeudenmukaisuuden käsite muodostaa käsitteellisen lähtökohdan minkä tahansa historiallisen tapahtuman, yhteiskunnallisen ilmiön tai yhden ihmisen käyttäytymisen arvioimiselle, ymmärtämiselle. Se kiteyttää yhteen näkökulmaan koko historianfilosofiamme, ihmiskäsityksemme, tieto-oppimme, toiminta -linjamme.

Teesimme sosiaalipsykologista oikeudenmukaisuudesta on sellainen, mitä marxismiin ei sisälly eikä voi sisältyä.

Marxismi syntyi siten, että kiellettiin yleinen ihmisolemus tai ainakin sellaisen hahmottamisen tärkeys. Meille taas yleisen ihmisolemuksen myöntäminen on koko teoriamme lähtökohta. Avainkäsitteemme edellytyksenä on (edellä esitetty) uusi määritelmä ihmisestä. Ilman tätä määritelmää puhe sosiaalipsykologista oikeudenmukaisuudesta on tyhjänpäiväistä.

Marxismi on painottanut ihmisolemuksen yhteiskunnallisuutta, mutta ei ole kiinnittänyt mitään huomiota ihmisten yksilöllisyyteen. Kuitenkaan henkisestä sorrosta, ahdistuksesta ja vierautuneisuudesta, tai taistelusta sitä vastaan, henkisestä onnesta tai vapautumisesta ei voida puhua, ellei lähtökohtana ole kysymys milloin ihmisyksilö kokee itsensä onnelliseksi tai onnettomaksi.

Miten sosiaalipsykologisen oikeudenmukaisuuden vaatimus eroaa taloudellisen ja poliittisen oikeudenmukaisuuden vaatimuksesta? – Jälkimmäisessä on kysymys aineellisista arvoista, edellisessä ‘henkisistä’. Marxismi tarkasteli yhteiskuntaluokkien keskinäisiä suhteita, me (ja nykyaika, so. seuraava vuosisata) ihmisyksilöiden välisiä suhteita. – Siinä erot aivan lyhyesti ja yksinkertaisesti sanottuna.

Mikäli määritelmämme ihmisolemuksesta pitää paikkansa, niin tunnus sosiaalisesta ja psykologisesta oikeudentajusta on perimmäisin moraalinen ja älyllinen haaste, mitä ihmiselle voidaan asettaa. Tuon tunnuksen pohjalta syntyvästä liikkeestä alkaa ihmisen uusi historia, siitä alkaa ihmisen todellinen vapautuminen, nousu itsensä (ja sitä kautta yhteiskunnallisten voimien ja luonnonvoimien) herraksi.

Yleisessä muodossa kysymys sosiaalipsykologisesta oikeudenmukaisuudentajusta on yksinkertainen asia. Miten oikeudenmukaisesti arvostat itseäsi suhteessa kanssaihmisiisi, (erityisesti henkilökohtaisiin tuttaviisi)? Millä tavalla ja minkälaisilla kriteereillä tavoittelet sosiaalista arvostusta? Millä perusteilla olet sitä valmis suomaan muille, kanssaihmisillesi? Entä minkälaista keskustelukäytäntöä, minkälaisia kritiikki- ja itsekritiikkiperiaatteita kannatat silloin, kun sinua arvioidaan, arvostellaan?

Ihmisille on annettava tunnustusta tarkasti arvonsa ja ansioittensa mukaan. Tämä on mielestämme tärkeintä missä tahansa yhteisössä tai ihmissuhteessa. Minkä tahansa yhteisön kehittyminen – ‘inhimillistyminen’ – on viime kädessä kiinni siitä, miten tuossa onnistutaan. Ja yksittäisen ihmisen oma kehittyminen on loppujen lopuksi kiinni siitä, kykeneekö hän arvioimaan ja arvostamaan itseään ja muita ihmisiä objektiivisesti, ansioitten mukaan.

Eikö väitteemme ole itsestäänselvyys? – Kyllä, toisaalta. Kaikki viisaat väitteethän ovat jollain tavalla itsestäänselvyyksiä.

Jokainen ihminen tuntee sosiaalipsykologisen oikeudenmukaisuudentajun käsitteen sydämessänsä oikeaksi käsitteeksi, sellaiseksi, mikä vastaa hänen parhaita, kauneimpia toiveita elämän, yhteiskunnan ja ihmiskunnan tulevaisuuden suhteen. Oppi sosiaalipsykologisesta oikeudenmukaisuudentajusta on kaikkivoipa, koska se vastaa todellisuutta tuolla tavalla!

Kuitenkaan kukaan ei ole aikaisemmin tullut ajatelleeksi (eikä ole voinutkaan ajatella) koko merkityksessään tätä kaikkein yksinkertaisinta tosiasiaa ihmiselämästä. Sitä ei ole aikaisemmin asetettu maailmankatsomuksellisesti arvonsa mukaiseen asemaan; sitä ei ole asetettu (eikä ole voitu asettaa) ihmisen tiedostamista ja käyttäytymistä (historiallisia tapahtumia yhtä hyvin kuin yksittäisten ihmisten toimintaa) tutkivien tieteiden kulmakiveksi.

Syvällisesti se voidaan ymmärtää vain ymmärtämällä sen yhteys marxismin kumoutumiseen ja alkamassa olevan aikakauden olemukseen.

Miten puolustaa sosiaalipsykologista oikeudenmukaisuutta?

Yleisesti ottaen voidaan sanoa, että taistelua sosiaalipsykologisesta oikeudenmukaisuudesta käydään seuraavilla kolmella tasolla:

1) Yhteiskunnallis-poliittinen taso.
2) Seurapiiritaso, piirit, joissa ihmiset suunnilleen tuntevat toisensa yksilöinä.
3) Aivan henkilökohtaiset, “kahdenkeskiset” suhteet.

Sosiaalipsykologinen oikeudentunto asettaa erilaisia (mutta tietysti yhdensuuntaisia) haasteita noilla tasoilla.

Ensimmäinen taso

on tulevaisuuden politiikan tärkein elementti. Edistyksellistä politiikkaa on se, että uskalletaan ottaa esille näkökulmia, joita suuri yleisö ei tyhmyydessään suosi. Tärkeim-mäksi väittelyn aiheeksi tulevat suhtautumistavat ja väittelymenetelmät; eivät mielipiteet sinänsä. Muuten ei voida luoda sellaista ilmapiiriä, mikä mahdollistaisi kokonaisvaltaisen maa-ilmankuvan hahmottamisen.

Marxismin mukaan historian liikkeellepaneva voima on joko tuotantotoiminta tai luokkataistelu. Kumpikin näistä näkökannoista on väärä. Edellinen näkökanta etsii ihmislajin kehityksen perimmäistä syytä ihmisen ja luonnon välisistä, yhteiskunnan sisäisistä tekijöistä, ja on tuolla tavalla epädialektinen. (Tuotantovoimien teoria on käytännössä kärsinyt aatteellisen, moraali-sen, poliittisen ja taloudellisen katastrofin Hrushtshevin ja Brezhnevin Neuvostoliitossa sekä Dengin Kiinassa.) Luokkataistelu -näkökanta on virheellinen siksi, koska yhteiskuntaluokkia on ollut olemassa vasta vain n. 4000 vuotta; ihmissuku sen sijaan on 40 000 – 50 000 vuotta vanha (laskentatavasta riippuen). Sitä paitsi marxilaisen vallankumouksen tavoitteenahan tulisi olla juuri yhteiskuntaluokkien hävittäminen – mikä siis olisi kommunistisen yhteiskunnan liikkeel-lepaneva voima?! (Marxismiin sisältyvistä näkökulmista tämä jälkimmäinen osoittautui kaikkein selvimmin vääräksi Kiinan kulttuurivallankumouksen epäonnistumisen myötä. Kuitenkin Maon yritys oli sankarillinen, viisas ja periaatteellinen; Hrushtshevin, Brezhnevin ja Dengin linja sen sijaan opportunistinen, epärehellinen ja lattea.)

Mikä siis on historian liikkeellepaneva voima? Meidän mielestä vääjäämätön johtopäätös sosialismin ja kommunistisen maailmanliikkeen kokemuksista on seuraava: Historian (yhteiskunnan tai minkä tahansa ihmisyhteisön) liikkeellepaneva voima on ideologinen, maailmankatsomuksellinen keskustelu, eli keskustelu joka käsittelee siihen osallistuvien etuja, aineellisia tai ‘henkisiä’, todellisia tai kuviteltuja. “Politiikka on keskitetty ilmaus taloudesta”, kirjoitti Lenin. Ts: se mitä “taloudessa” tapahtuu, ilmenee selkeässä, pelkistyneessä muodossa taistelussa tuotantosuhteiden muuttamisen tai säilyttämisen puolesta. “Filosofia = aikakausi ajatuksin ilmaistuna”, kirjoitti Hegel.

Poliittiset tapahtumat ja pyrkimykset saavat selkeän ilmauksensa poliittisissa (ja yleensä maailmankatsomuksellisissa) aatteissa, niiden yhteentörmäyksissä, nousuissa ja tuhoissa. Aatehistoria on tärkein näkökulma historiallisiin tapahtumiin sitä selvemmin, mitä pidemmälle historia on edistynyt. Päättynyttä aikakautta voidaan ymmärtää kaikkein parhaiten nimenomaan marxismin, leninismin ja maoismin aatteiden (erityisesti luokka-analyysin ja luokkataisteluopin) valossa. – Marxismin historia on erilaisten ideologis-poliittisten aatteiden välisen taistelun historiaa. Työväenliikkeen (ja sikäli koko ihmiskunnan) eteenpäinmeno riippui ensisijaisesti oikeiden aatteiden synnystä, leviämisestä ja voitosta. 1. internationaalin historia oli sen sisäisten linjaväittelyiden historiaa, kirjoitti Engels.

Sama pätee bolshevikkipuolueen ja KKP:n historiaan. “Ideologisen tai poliittisen linjan oikeellisuus ratkaisee kaiken”, kirjoitti Mao Zedong, ja oli tuossa täysin oikeassa. (Muissa yhteyksissä Mao tietysti korosti sitä, että oikeat ajatukset eivät synny tyhjästä, vaan yhteiskunnallisesta käytännöstä.)

Ihmiskunnan historia on sitä, mitä on kommunistisen liikkeen historia olemukseltaan: aatehistoriaa. Mutta eri aikakausina tämä saa hyvin erilaisia ilmenemismuotoja.

Tärkeintä maailmankatsomuksellisten ajatusten kehittämisessä on luoda uutta keskustelukulttuuria, kehittää kritiikki- ja itsekritiikkiperusteita. Kommunistiset kritiikki- ja itsekritiikkiperusteet eivät enää riitä; niiden pohjalle ei voida rakentaa länsimaissa sellaista etujoukkoa, mikä kykenisi tiedostamaan maailmaa kokonaisuutena.

Toinen taso:

Tuleeko ihmiseen paljon uskoa? – Ei tule! Miksi? Sen tietää jokainen, joka – missä tahansa seurapiirissä – ympärilleen katselee. Paljon on ihmisten keskuudessa periaatteetonta panettelua, halpamaisuuksien harjoittamista takanapäin, samalla kun edessäpäin esitetään ystävän naamaa. Juuri tuolla tavalla ihmiset arvaamattomassa määrin raastavat rikki ihmisyyttä toisistansa. Ja kehen tuollainen kavala arkipäivän fasismi sitten kohdistuu? Useimmiten ja ennen kaikkea niihin, joissa ihmisyys on kehittyneintä, joiden persoonallisuus on voimakkain ja värikkäin, jotka vähiten piittaavat teennäisistä muodollisuuksista, jotka herkkävireisimmin reagoivat vastaan siinä, missä ihmistä lyödään.

Ennen vanhaan käytännölliset olosuhteet, selvät roolijaot ja valta-asemat estivät liiallisuuksiin menon tuossa suhteessa. Mutta perinteisten elämänmuotojen muuttuessa ihmiset muuttuvat tuolta osin hillittömiksi, eikä psykologisesta raakalaisuudesta, loppuun saakka viedystä arkipäivän fasismista, heitä voi estää enää mikään muu kuin ymmärrys ihmisyydestä. – Olkoon niillä, jotka periaatteessa kannattavat sosiaalipsykologista oikeudentuntoa oikeus liittyä yhteen, valita seuransa ja viettää sellaista elämää, missä ihmisyyttä arvostetaan.

Poliittinen edistyksellisyys takaa sosiaalipsykologisen oikeudentunnon jonkinmoisena ensimmäisellä tasolla, mutta ei paljoakaan tällä toisella. Sellainen edistyksellinen liike, joka ei kiinnitä huomiota oman liikkeensä sisäisessä elämässä vallitsevaan julmaan, salakavalaan arkipäivän fasismiin ei enää seuraavalla vuosisadalla ole elinkelpoinen voima.

Kolmas taso

on sosiaalipsykologinen oikeudentunnon käsitteen kannalta tärkein ja vaikein ymmärtää. Siihen liittyy “elämän salaisuus” ja uuden maailmankatsomuksen omaperäisin sisältö.

Ihmiset käyvät julmaa psykologista sotaa monesti – ei aina eivätkä kaikki – myös kaikkein läheisimmissä ihmissuhteissaan. Itse asiassa useimmat ihmiset ovat taipuvaisia (joskin huomaamattaan, siinähän koko vitsi onkin) alistamaan itselleen kaikkein läheisimmät ihmiset psykologiseen orjuuteensa siinä määrin kuin vain suinkin kykenevät. Näin suhtautuvat monesti puolisot toisiinsa, vanhemmat lapsiinsa, työtoverit toisiinsa.

Psykologista sotaa ihmisyksilöiden (myös läheisten) välillä ei ole aikaisemmin selitetty ihmisen yhteiskunnallisen luonnon kannalta. Selitysmallit ovat olleet biologistisia tai muulla tavalla mystisiä. Epätieteellisestä kokonaiskuvastaan huolimatta ne ovat kuitenkin heijastaneet objektii-vista todellisuutta, jotain kaikkein tärkeintä siitä, mitä ihmisten välillä tapahtuu. Luokkataiste-luopista muodostuu nykyään pinnallinen, keinotekoinen ja aivan vanhentunut oppirakennelma, ellei siihen liitetä kysymystä ihmisten välisestä sosiaalipsykologisesta valtapelistä.

Sitä mitä todella tapahtuu ihmisyksilöiden välillä ei voidakaan selittää pelkästään ihmisluonnon yhteiskunnallisuuden kannalta. Näkökulma löytyy vasta silloin, kun ihmisen yhteiskunnallisuus ymmärretään samaksi kuin ihmisen yksilöllisyys.

Ihminen on yhteiskunnallinen ja yksilöllinen olento – nuo vastakohdat edellyttävät toisiaan. Ihmisen yhteiskunnallisuus on hänen yksilöllisissä suhteissa kanssaihmisiinsä. Ihmisen ‘todelli-nen elämä’ tapahtuu siis yksilöiden välisessä kanssakäymisessä; ei suhteessa ‘etäisiin ihmisiin’, valtiovaltaan, yhteiskuntaluokkiin, puolueisiin tms.

Tuo muodostaa perimmäisen kimmokkeen ihmisen toiminnalle myös silloin kun taistellaan poliittisen ja taloudellisen oikeudenmukaisuuden puolesta.

Itsetuntemus on sitä, että tunnet suhteesi niihin ihmisiin, jotka ovat – tai ovat olleet – sinua ‘hyvin lähellä’. Tuo on perustavanlaatuinen määritelmä itsetuntemukselle! Se on lähtökohta sille, että voit ymmärtää muita pyrkimyksiäsi, muita ominaisuuksiasi, henkilökohtaista historiaasi, luonteessasi tapahtuvia muutoksia ym.

Itsetuntemus on tietysti muutakin kuin ymmärrys itsellesi tärkeimmistä elämänkokemuksista. Mutta tämä on jo sivuseikka. Olennaista on se, että voit ymmärtää itseäsi vain ymmärtämällä joitakin muita ihmisiä, erityisesti itsellesi läheisiä ihmisiä, heidän suhdettaan sinuun ja omaa suhdettasi heihin.

Marx sanoi tästä viisaasti (mutta myös tulkinnanvaraisesti, koska tämä ajatus ei mahdu ‘poliittisen marxismin’ raameihin):

“Tavallaan ihmisen laita on sama kuin tavarankin. Kun hän ei tule maailmaan peili kädessä eikä myöskään fichteläisenä filosofina, jolla ‘minä olen minä’ riittää, niin hän näkee itsensä ensiksi kuvastuvan toisessa ihmisessä. Vasta sen kautta, että Pekka on suhteessa itsensä kaltaiseen ihmiseen Paavoon, hän asettuu suhteessa itseensä ihmisenä. Mutta sen kautta myös Paavo nahkoineen, karvoineen, paavolaisessa yksilöllisyydessään edustaa hänen mielessään ihmissuvun ilmenemismuotoa.” Marx, Pääoma 1, s. 61 (Tähdennys MP)

Mikä on siis ihmiselle tärkeintä? Tuntea oma itsensä suhteessa itselle läheisiin ihmisiin. Tuossa et voi ‘onnistua’, ellet pyri ymmärtämään myös noita toisia ihmisiä, heitä yleensä ja heidän suhdetta sinuun.

Johtopäätös: pyrkimys ymmärtää itseä edellyttää pyrkimystä keskustella avoimesti itselle läheisten ihmisten kanssa siitä, minkälainen kokonaisuutena katsottuna on. – Pyrkimys itseymmärrykseen on sosiaalinen tapahtuma, kaksipuolinen vuorovaikutussuhde!

Psykologisen (itse)petoksen ydin on siinä, että pyritään antamaan läheisissä ihmis-suhteissa väärää (liian hyvää) kuvaa itsestä ja väärää (liian huonoa) kuvaa toisesta. Sama asia eri muodossa: pyritään unohtamaan sellaiset elämänkokemukset, mitkä alentavat tai mustaavat sitä kokonaiskuvaa, minkä on itsestään muodostanut, ja toisaalta pyritään paisuttelemaan niitä muistoja, jotka kirkastavat omaa kuvaa. Ja vielä yksi olennainen muoto psykologisesta (itse)petoksesta: pyrit muistamaan tai huomaamaan toisesta ihmisestä vain niitä puolia, jotka alentavat hänen arvoaan sinun mielessäsi, ja toisaalta unohtamaan hänestä sellaista, mikä nostaisi hänen arvoaan sinuun nähden.

Ihmiset eivät halua muuttaa “hyvää kuvaa” itsestään, eivät sitten millään! Pahiten saat toisen suuttumaan silloin kun loukkaat hänen itserakkauttansa. Miksi? – Koska ihmiset haluavat katsoa ‘nenän vartta’ alaspäin niitä ihmisiä jotka ovat heitä lähinnä? Koska yrittävät säilyttää elämässä tarkoituksenmukaisuuden eli oman kuvansa!

Kolme tapaa taistella “arkipäivän fasismia” vastaan:

(1) älä panettele,
(2) anna tunnustusta oikeudenmukaisesti niille joille se kuuluu,
(3) älä nosta perusteettomasti omaa arvoasi.

Sosiaalipsykologista oikeudentajua ei pidä sekoittaa itsekkyys ja epäitsekkyys -käsitteisiin eikä poliittiseen edistyksellisyyteen. Ensin mainitussa tapauksessa oikeudentajun ongelma on olennaisesti samaa kuin itsetuntemuksen ongelma. Ihminen saattaa toimia aineellisesti uhrautuvaisesti myös psykologisen itsepetoksen vuoksi, silkasta itserakkaudesta. Kysymys yhteiskunnallis-poliittisen oikeudenmukaisuuden puolustamisesta saattaa olla aivan eri asia kuin kysymys itsetuntemuksesta, sosiaalipsykologisesta oikeudentajusta.

Suhde läheisiin eroaa suhteesta yhteiskuntaan seuraavasti: Jos läheisissä suhteissa aliarvioit toista ja yliarvioit itseäsi, teet sen aina ja väistämättä salakavalasti, epäavoimesti; ainakaan ei avoimuutesi voi olla aktiivia. Tuollaisissa tapauksissa petoksesi on siis aina myös itsepetosta. (Puhumme nyt ihmissuhteista, jotka todella eivätkä vain muodollisesti ovat läheisiä, tärkeitä.) Sen sijaan suhteessa valtioon, puolueeseen tms. rehellisyyden ongelma on erilainen: silloin petoksesi muita kohtaan saattaa joskus olla hyvin tietoista oman edun tavoittelua. – Tältä kannalta katsottuna voidaan ymmärtää miksi sosiaalipsykologinen oikeudentaju todella on samaa kuin perimmäinen inhimillinen viisaus!