"Ukrainan voitosta pysyvään rauhaan - miten?" - Paneelikeskustelu. Pertti Koskelan puheenvuoro:
Sotien syistä – esihistorian näkökulma
Kolme lippua: Suomi, Ukraina ja tulevaisuuden demokraattinen Venäjä. Tilaisuudessa vietettiin myös IDEA-teemalehden julkkareita.
Esihistoriallinen luolamaalaus Libyassa. KUVA: Wikimedia Commons.
Tekstiversio Pertti Koskelan puheenvuorosta Uusi historia -yhdistyksen keskustelutilaisuudessa 7.6.2023.
Videotallenteen voi katsoa kirjakauppa Rosebud Sivullisen YouTube-kanavalta. Koskelan puheenvuoro videolla alkaa kohdassa 1:00:07
Muiden alustavien puheenvuorojen tekstiversiot:
- Venäjän opposition tilanne ja tulevaisuus. Tuoreita uutisia Europarlamentin ja demokraattisen Venäjän edustajien tapaamisesta Brysselissä / Irina Vesikko, Suomen venäjänkielisten demokraattisen yhteisön puheenjohtaja. (Videolla kohdassa 3:20) – Tulossa.
- Totuuskomission idea / Pia Länsman, Uusi historia -yhdistyksen puheenjohtaja. (Videolla kohdassa 46.49)
Sotien syistä - esihistorian näkökulma
Mikä ihminen on? on tärkein kysymys, kun pohditaan mitä tahansa sellaista maailmantapahtumaa, joka paljastaa ihmisen julmuutta, kuten Venäjän hyökkäys Ukrainaan nyt on tehnyt.
Miksi esihistorian näkökulma ihmiseen on välttämätön? – Ihminen on enemmän 2,5 miljoonaa vuotta kestäneen esihistoriansa kuin 5000 vuotta kestäneen historiallisen ajan tuote. Esihistoria kertoo tien eläimestä ihmiseksi.
Lauma, jossa ravinto jaettiin sääntöjen mukaan
Ihmissuvun historia alkoi yli 2,5 miljoonaa vuotta sitten Afrikassa, kun ilmasto kuivui, sademetsät harvenivat ja simpanssin kaltaiset apinat joutuivat laskeutumaan puista savannille. Syntyivät Homo-suvun apinaihmiset. Ne olivat metsästäjä-keräilijöitä, jotka elivät laumoissa. Laumassa oli yhteiset säännöt työn ja ravinnon jaosta. Se erotti apinaihmiset muista eläimistä. Tärkeintä ja vaikeinta oli se, että uroksen oli jaettava saaliinsa myös kenties kilpailijaksi kokemansa toisen uroksen kanssa.
Sääntöjä noudatettiin, koska kaikki olivat toistensa valvovan silmän alla. Sääntöjen rikkominen olisi tiennyt lähtöä laumasta. Laumassa vallinnut moraali oli siis hyötymoraalia, reilua peliä.
Laumassa elettiin kädestä suuhun, ravinto jaettiin tasan eikä ylijäämää kertynyt. Mutta varmasti ravinnon jaosta kinattiin ja riideltiin leiripaikalla. Lauma oli yksilön ohella luonnonvalinnan yksikkö, ja elinkelpoisin oli lauma, jossa vallitsi sopu eli jossa ravinto jaettiin tasapuolisesti.
Vieraat laumat olivat pahimpia vihollisia, koska ne kilpailivat samoista ravinnonlähteistä.
Metsästäjä-keräilijöiden heimo ja ihmisen synty
Seuraava askel oli metsästäjä-keräilijöiden heimot noin 60 000 vuotta sitten: useampi lauma liittyi yhteen. Olennaista oli, että heimoon liittyneet laumat, eli perusyksiköt, eivät olleet ravinnon hankinnassa riippuvaisia toisistaan, vaan jokainen heimon perusyksikkö hankki edelleen itse oman ravintonsa. Se vähensi riitoja heimossa, rajoitti niitä perusyksiköiden sisään. Valta oli hajautettu – perusyksiköt päättivät itse työn ja hyödykkeiden jaosta.
Heimon tärkein sääntö oli kärjistäen se, että oman heimon jäsentä ei saa tappaa, vaikka tämä kuuluikin toiseen perusyksikköön eli ei ollut yhteisen ravinnonhankinnan piirissä. Siinä oli universaalien ihmisoikeuksien alku. Silloin syntyi yhteiskunta ja ihminen. Yhteiskunnassa ihmisellä oli ja on olemassaolon oikeus, itseisarvo. Oikeudentaju lakkasi olemasta pelkkää hyötymoraalia. Heimon piirissä ihmiset saattoivat ystävystyä yhteisten arvojen pohjalta – ja esimerkiksi vaihtaa perusyksikköä heimon sisällä, jos omassa perusyksikössä riideltiin ja sen henki oli huono.
Sillä tavalla ihmisyhteiskunnassa syntyi oikeudentaju. Syntyi moraali kantilaisessa mielessä: ihminen saattoi päättää, että tekee oikein, olipa siitä henkilökohtaista hyötyä tai ei. Moraali ei ollut pelkkää reilua peliä.
Samalla syntyi inhimillisen tietoisuuden omaava ihminen: taide, innovatiivinen teknologia, symbolifunktio, tieteet, uskonnot jne.
Myös metsästäjä-keräilijöiden heimoissa elettiin kädestä suuhun, ylijäämää ei kerätty ja tasa-arvo oli aineellinen välttämättömyys; saatettiin kilpailla vain arvovallasta. Arvostetuimpia olivat ne, jotka puolustivat heimon yhtenäisyyttä eli oikeudenmukaisuutta, tasapuolista hyödykkeiden jakoa.
Vieraat heimot olivat vihollisia, ja sana ”ihminen” tarkoitti monilla heimoilla vain oman heimon jäseniä. Vieraisiin suhtautuminen oli yhtä vihamielistä kuin aikaisemmilla Homo-suvun apinaihmisten lajeilla.
TEEMA:
Ukrainan voitto ja Venäjän tulevaisuus – voiko tulevaisuutta ennustaa?
IDEA -teemalehteä 1/2023 saa verkkokaupoista, Rosebud Sivullisesta Helsingistä sekä Uusi historia -yhdistyksen tilaisuuksista.
ovh 12 e. ISBN 978-952-7352-14-4
Esittelyä täällä: humanpath.net/idea1-2023/
Liity postituslistalle
Jos haluat tietoa tilaisuuksiemme ajasta, paikasta ja ohjelmasta, ilmoittaudu postutuslistalle osoitteeseen uusihistoria (at) humanpath.net. Saat meiltä postia noin 1-2 kertaa kuukaudessa.
Ihmisen geeniperusta muotoutui tämän runsaan 2,5 miljoonan vuoden aikana, metsästäjä-keräilijöiden laumoissa ja heimoissa. Siten ihmisellä on kyky sekä väkivaltaan että ristiriitojen rauhanomaiseen sopimiseen; mitään synnynnäistä väkivallan ja tappamisen viettiä ei ole.
Darwinistisessa luonnonvalinnassa puhutaan kelpoisimman selviytymisestä. Homo-suvun lajit ovat aina selviytynyt ryhmänä eivät yksilöinä; kelpoisimpia ovat ne, jotka kykenevät ryhmänä yhteistyöhön.
Sotien sosiaalipsykologiset syyt
Noiden yli 2,5 miljoonan vuoden aikana kehittyivät myös sotien sosiaalipsykologiset syyt.
Jokainen ihminen on persoona, ainutlaatuinen yksilö, ja haluaa oikeutetusti tulla huomioon otetuksi ja hyväksytyksi ja arvostetuksi sellaisena itselle tärkeiden ihmisten piirissä.
Tuo tarve voi johtaa hyvään tai pahaan: ihminen voi hakea arvostusta todellisilla saavutuksilla, ennen kaikkea puolustamalla oikeudenmukaisuutta piirissään, tai hän voi kerätä huomiota keinoista piittaamatta, riitelemällä, kieroilemalla, jolloin se on silkkaa sosiaalipsykologista vallanhimoa.
Yksi keino kunnostautua on puolustaa omaa joukkoa vihollisiksi koettuja ulkopuolisia yksilöitä tai ryhmiä vastaan.
Homo-suvun metsästäjä-keräilijöiden laumoissa ja heimoissa sodat – siis väkivaltaiset yhteenotot vieraiden laumojen tai heimojen kanssa – eivät hyödyttäneet. Ryöstettävää ei juuri ollut, koska omaisuutta oli vähän. Tuntemattomia karteltiin. Yhteenoton haita olivat usein hyötyä suuremmat: pienikin haava saattoi olla kohtalokas, ja yhdenkin täysikasvuisen miehen kuolema oli suuri menetys joukolle.
Silti väkivaltaisia yhteenottoja tuli, ja ne saattoivat kiihtyä silmittömäksi keskinäiseksi teurastukseksi. Miksi? – Koska lauman ja heimon jäsenet saattoivat kunnostautua osoittamalla erityistä julmuutta vihollista kohtaan.
Miksi sillä saattoi kunnostautua? Koska Homo-suvulla jo ensimmäiset laumat olivat luonnonvalinnan pääyksikkö, heimot sen ainoa yksikkö. Kilpailu kelpoisuudesta näkyi laumojen ja heimojen keskinäisenä vihamielisyytenä.
Tarpeettomissakin yhteenotoissa yksilöt todennäköisesti harvoin uskalsivat ehdottaa sovittelua tai edes yhteenoton välttelemistä, koska kukaan ei halunnut leimautua oman joukon pettäjäksi ja joutua pilkatuksi tai leimatuksi ulkopuoliseksi.
Siinä ovat sotien sosiaalipsykologiset syyt sekä yksilön että ryhmän – myös kansakunnan ja valtion – näkökulmasta.
Mutta metsästäjä-keräilijöiden laumoissa ja heimoissa kunnostautuminen tuotti korkeintaan arvostusta, ei aineellisia etuja: ei ollut ylijäämää jaettavaksi. Se todistaa, että ihmiselle läheisten arvostus on jopa omaa henkeä tärkeämpää. Ihminen voi antaa henkensä oikean asian puolesta – esimerkiksi puolustautuessaan hyökkäystä vastaan – mutta myös turhamaisuudesta.
Sivilisaatiot ja ihmiskunnan kaksi tietä
Seuraava vaihe esihistorian lopussa alkoi jääkauden jälkeen vajaat 20 000 vuotta sitten, kun ilmasto lämpeni ja elinolot paranivat. Yhteistyö ravinnon hankinnassa laajeni heimojen sisältä heimojen väliseksi ja lopulta eri talousmuotojen – metsästäjä-keräilijöiden, maanviljelijöiden, karjankasvattajien, kalastajien jne. – väliseksi. Puolakkalaisessa terminologiassa näitä yhteiskuntia kutsutaan sivilisaatioiksi. Ne ovat siis yhteiskuntia, jotka perustuvat eri talousmuotojen ja talousalueiden yhteistyöhön.
Tuotantotapojen kehitys ja yhteistyön laajeneminen johtivat siihen, että talous alkoi tuottaa ylijäämää. Lisäksi työnjako eriytyi entisestään ja syntyi uusia ammatteja. Se merkitsi, että hyödykkeiden jaosta tuli erilainen ongelma kuin koskaan ennen.
Laumoissa ja heimoissa kaikki olivat yhtä rikkaita tai köyhiä. Nyt ihmiskunta jakautui kahtia, kahdenlaisiin sivilisaatioihin, sen mukaan kuka päätti hyödykkeiden jaosta.
Toisaalla olivat sotaiset, eriarvoiset luokkayhteiskunnat, joissa pieni ryhmä tavalla ja toisella oli hankkinut itselleen vallan päättää hyödykkeiden jaosta ja suuri enemmistö jäi vaille omaisuutta ja päätösvaltaa elämäänsä.
Toisaalla olivat rauhanomaiset, suhteellisen tasa-arvoiset sivilisaatiot.
Tuollaisia sivilisaatioita oli eri puolilla maailmaa, ja ne olivat olemassa satoja vuosia, jopa yli tuhat vuotta. Suurin niistä, Indus-kulttuuri nykyisen Intian ja Pakistanin alueella, oli 2,5 kertaa Suomen kokoinen ja siellä oli suuria, kymmenien tuhansien asukkaiden kaupunkeja. Sen kukoistuskausi kesti yli 700 vuotta, ajanjakson 2600–1900 eaa.
Nuo sivilisaatiot olivat ihmiskunnan historiassa ensimmäiset – ja toistaiseksi ainoat – yhteiskunnat, joilla ei ollut ulkoisia vihollisia – tai jotka ainakaan eivät valmistautuneet väkivaltaisiin yhteenottoihin muiden sivilisaatioiden kanssa. Ne olivat ensimmäiset yhteiskunnat, joissa ei ollut mahdollista kunnostautua osoittamalla julmuutta vihollisiksi leimattuja ihmisiä tai ryhmiä kohtaan. Toki niissäkin yksilöillä ja ryhmillä oli taipumus pyrkiä nostamaan sosiaalista arvostustaan myös epärehellisin keinoin.
Mutta ne olivat rauhanomaisia ja rauhanomaisuuden takeena oli se, että valta oli perusyhteiskunnilla. Maanviljelijöiden, karjankasvattien, kalastajien, käsityöläisten jne. yhteisöt olivat taloudellisesti itsenäisiä, osin omavaraisia, ja niillä oli yksityisomaisuutta. Ne olivat suhteellisen tasa-arvoisia, eliittiä ei ollut.
Niillä ei ollut mitään syytä käydä sotia – rauhanomainen yhteistyö oli kaikkien osapuolten etujen mukaista. Rauhanomaisten yhteiskuntien olemassaolo osoittaa kääntäen, että sodilla on paitsi sosiaalipsykologiset niin myös yhteiskunnalliset syynsä.
Miten ihmiskunta astui itsetuhon tielle?
Lopulta rauhanomaiset sivilisaatiot katosivat. Miksi? Miksi ihmiskunnan kehityksen pääsuunnaksi ei muodostunut rauhanomainen tie, vaan sotainen ja eriarvoinen, luokkiin jakautunut valtioyhteiskunta?
Mitään yhtä kattavaa selitystä siihen ei ole löydetty. Esimerkiksi Indus-kulttuurin katoamista on selitetty sillä, että alueen läpi virtaava Sarasvati-joki kuivui tai sen uoma siirtyi. Mutta kysymys jää: miksi nuo yhteiskunnat eivät kyenneet vastaamaan kohtaamiinsa ulkoisiin tai sisäisiin haasteisiin?
Vastauksen hakeminen on väistämättä suureksi osaksi spekulointia. Kaksi tosiasiaa tiedetään:
Ensinnäkin rauhanomaiset sivilisaatiot syntyivät tasa-arvoisten heimoyhteiskuntien pohjalle, oloissa joissa useille osapuolille hyödyllinen työnjako ja vaihtokauppa oli mahdollista toteuttaa ilman väkivaltaa, ikään kuin ”luonnostaan”. Ne jatkoivat Homo-suvun toimeentulotapaa, työn ja hyödykkeiden jakoa yhteisesti sovittujen sääntöjen pohjalta.
Toiseksi niille oli tyypillistä se, että ne eivät olleet kekseliäitä ainakaan verrattuna saman ajan luokkayhteiskuntiin, joissa tehtiin paljon enemmän teknisiä keksintöjä. Sumerin sotaisissa kaupunkivaltioissa keksittiin mm. kirjoitustaito, kun vallanpitäjien piti kehittää kirjanpitoa voidakseen hallita sodilla ja riistolla hankittua omaisuuttaan.
Erityisen silmiinpistävästi juuri Indus-kulttuuri oli staattinen yhteiskunta. Arkkitehtuuri oli sen kaikissa kaupungeissa samanlainen, niissä oli samanlainen ruutukaava ja talot oli rakennettu samanlaisista tiilistä. Vaikuttaa siltä, että tasa-arvoa vaalittiin ”mekaanisesti”, tinkimällä yksilöllisyydestä. Siihen viittaa sekin, että kaupankäynti oli mitä ilmeisimmin ”virkamiestyötä”. Siihen viittaa se, että painoyksiköt koko sivilisaation alueella olivat samat.
Koska aseita ja eliittiä ja siten pakkoa ei ollut, käytäntö oli oletettavasti omaksuttu kaikkien osapuolten yhteisymmärryksessä, solidaarisuuden hengessä. Solidaarisuutta pidettiin yllä suurissa kansankokouksissa.
Olennaista on, että rauhanomaisissa sivilisaatioissa oikeudenmukaisuus ei ollut itseisarvo, vaan se palveli työnjakoa, luonnon hyödyntämistä yhteistyön avulla.
Kaupunkivaltioissa työnjaon tarkoitus ei ollut luonnon hyödyntäminen vaan riiston, sorron ja sodankäynnin tehostaminen. Työnjakoa kehitettiin luomalla erityinen sotilaan ammatti.
Niissä ”hyvän” ja ”pahan” välinen kamppailu ja kilpailu oli kärjekkäämpää kuin rauhanomaisissa sivilisaatioissa. Se loi ilmapiiriä, joka oli omiaan kehittämään kekseliäisyyttä.
Rauhanomaisissa sivilisaatioissa ei kilpailtu ainakaan samalla tavalla. Mutta niissäkin olisi pitänyt kilpailla – oikeudenmukaisuudesta. Siitä, että yhteiskunta olisi vielä oikeudenmukaisempi, niin että eri kaupungeissa olisi voinut olla erilainen asemakaava ja talot olisi voitu rakentaa erilaisista tiilistä ja yhteiskunta olisi silti ollut rauhanomainen ja suhteellisen tasa-arvoinen. Se olisi vaatinut oikeudenmukaisista teoista palkitsemista.
Tuosta suunnasta todennäköisesti löytyy syy siihen, miksi rauhanomaiset sivilisaatiot tuhoutuivat.
Niissä oloissa tuollaisen palkitsemisjärjestelmän käyttöönotto ei tietenkään tullut eikä voinut tulla kenenkään mieleen. Näkemys on voinut syntyä vasta oloissa, joissa ihminen uhkaa tuhota itsensä lajina, eli ihmisestä on lajina tullut luonnonvalinnan yksikkö.
Ihmiskunta on silti jo nyt kehittänyt yhteiskuntiaan itsetuntemuksensa pohjalta. Tärkein keksintö siinä suhteessa on oikeusvaltio, lakeihin perustuva yhteiskunta, jossa rikoksista rangaistaan riippumattomissa tuomioistuimissa ja kaikki ylimpiä poliitikkoja ja virkamiehiä myöten ovat laillisuusvalvonnan alla. Eli ihmiskunta on oppinut rajoittamaan huonoja puoliaan, rankaisemaan pahoista teoista.
Se ei kuitenkaan riitä estämään ihmiskuntaa kulkemasta tietä, joka jatkuessaan johtaa sen itsetuhoon. On ilmeistä, ettei ihmiskunta voi hallita apinaihmisen mentaliteettia itsessään vain rajoittamalla pahuuttaan.
Kaksi opittavaa asiaa esihistoriasta
Ihmiskunnan onnistumisista ja epäonnistumisista voidaan oppia kaksi asiaa. Ensiksi: valtaa on hajautettava alaspäin, niin ettei pieni vähemmistö pysty päättämään hyödykkeiden jaosta suuren enemmistön puolesta eikä kukaan pysty hyötymään kohtuuttomasti toisten työstä. Toiseksi: oikeudentajusta, totuudenrakkaudesta ja solidaarisuuskyvystä on palkittava aineellisesti, on vahvistettava ihmisen kykyä hyvään. Nuo puolet edellyttävät toisiaan. Oikeudentajusta voidaan palkita vain, jos valtaa on hajautettu niin, että hyödykkeiden jaosta päättää suuri enemmistö.
Tuo on universaalihistorian näkökulma; se voi olla vain pitkän aikavälin tavoite.
Mitä esihistoriasta voidaan oppia välittömästi?
Esihistoria ei tue näkemystä, että jotkin kansat olisivat julmempia tai väkivaltaisempia kuin toiset.
Ihmisolemus on muodostunut 2,5 miljoonan vuoden aikana. Se ei ole muodostunut niiden muutaman sadan vuoden aikaa, kun olemme olleet jakautuneita eri kansallisuuksiksi ja valtioiksi. Kyky sekä sotaan että sopimiseen kuuluu ihmisolemukseen eikä ihmisolemus jakaudu kansallisuuksien tai valtioiden rajojen mukaan.
Yhteiskuntia voidaan tässä ja nyt kehittää demokraattisemmiksi ja oikeudenmukaisemmiksi, mikä on omiaan vähentämään sotia ja väkivaltaa.
Esihistoria antaa joka tapauksessa aihetta optimismiin: ihminen voi voittaa apinaihmismäisen me vastaan muut ‑suhtautumistapansa. Itse asiassa se on välttämätöntä, että ihminen voisi estää itsetuhonsa ja estää esimerkiksi ilmastokatastrofin ja lopettaa sodat maapallolta.
Vasta kun ihmiskunta yhtenäistyy itsetuntemuksensa pohjalle, se kykenee lajina hallitsemaan apinaihmisiltä saamaansa geeniperimää ja jättämään lopullisesti esihistoriansa taakseen.