Strategisen kulttuurin teoria ei selitä Venäjää
Suomi valtiona ja kansakunta heräsi, kun Venäjä ryhtyi täysimittaiseen valloitussotaan Ukrainan vastaan. Hyökkäyksen järjettömyys ja raakuus järkytti syvästi suomalaisia. Ymmärrys nyky-Venäjän luonteesta muuttui ja syveni lähes yhdessä yössä, mikä on erittäin hyvä asia.
Nopeissa ja jyrkissä käänteissä tapahtuu silti myös ylilyöntejä.
Venäjän yhteiskuntajärjestelmää ja historiaa käsitteleviä juttuja
Strategisen
Sisällys
Kun suomalaisten ymmärrys Venäjästä menee äärimmäisyydestä toiseen
Tiedustelu-upseerin huippusuositut luennot
Teoria ei auttanut Yhdysvaltoja
Venäjä ja venäläisyys – asiallista arviointia vai ennakkoluulojen lietsontaa?
Mongolien geenit ja orjan roolin omaksunut kansa
“Venäjä valehtelee aina”
Marxismia olisi arvioitava asiallisesti
Nyky-Venäjän valtionideologia – messianismia vai keinotekoinen sillisalaatti?
Dostojevskin ja Tolstoin häpäisyä
Kun suomalaisten ymmärrys Venäjästä menee äärimmäisyydestä toiseen
Tässä artikkelissa keskityn kommentoimaan joitakin filosofian tohtori, eversti (evp) Martti J. Karin internetissä julkaistuja luentoja ja haastatteluja. Hänen edustamansa kansainvälinen läntinen suuntaus oli toki voimassa jo Neuvostoliiton romahduksesta lähtien, mutta nyt se on saanut uudelleen tuulta purjeisiinsa. Sen ydin on esittää Venäjä jonkinlaisena käsittämättömänä kummajaisena, joka on täysin erilainen kuin sivistynyt läntinen maailma, ja aina tulee sellainen olemaan. Se on kylmän sodan kaikkein oikeistolaisimpien sotahaukkojen ajattelutapa.
Medialla ja yliopistomaailmalla olisi tässä vastuu, jota se ei ole kantanut. Seurauksia on nähtävissä sosiaalisessa mediassa, jossa on tullut tavaksi leimata venäläiset kansakuntana orjiksi, varkaiksi ja tunareiksi ilman, että siihen juuri kukaan puuttuu. Suomessa on niin sanotusti menty rähmällään olosta ryssittelyyn.
Menevätkö nyt todella yliopistotkin yhdestä valheesta toiseen – suomettumisesta äärioikeistolaiseen pinnalliseen populismiin?
Jos yhtään halutaan käsittää ja asiallisesti arvioida Neuvostoliiton 1900-luvun historiaa, niin seuraavia kysymyksiä ei voida sivuuttaa: mistä johtui sosialismin nousu ja tuho, kommunistisen maailmanliikkeen nousu ja tuho? Mikä on marxismin paikka aatehistoriassa? Neuvostoliittoa tulisi myös käsitellä yhteyksissään, suhteessa aikaan – maailmansotien, siirtomaavaltojen ja imperialismin aikaan, mutta myös oikeusvaltion, demokratian, ihmisoikeuksien ja kansainvälisen lain kehittymisen aikaan.
Nyky-Venäjää arvioitaessa olisi huomioitava se, miten Venäjälle kansallisomaisuuden yksityistämisen ja shokkiterapian seurauksena muodostui valtiokapitalistinen kleptokraattinen harvainvalta ja vähitellen myös sotahullu, revanssistinen imperialismi.
Mikään yllä luetelluista tapahtumista ei selity “venäläisten geeneillä”, mongolivallalla tai 1600-luvun sekasorrolla, ei jollain mystisellä kansakunnan sieluun iskostuneella toiveella itsevaltiudesta. Historiantutkimuksen tieteellisiä menetelmiä tulisi noudattaa edes perustarpeiksi myös silloin, kun puhutaan Venäjästä ja Neuvostoliitosta.
Venäjä nykymuodossaan ei voi säilyä. Ensimmäinen edellytys Venäjän uudistumiselle on sotarikosten käsittely ja niihin syyllistyneiden asettaminen syytteeseen ja mahdollisuuksien mukaan tuomiolle.
Mutta itsekriittisen uudelleenarvion aika on edessä myös kaikilla muilla – jokaisella ilmansuunnilla ja kaikilla mielipidesuuntauksilla. Venäjällä kansallinen itsetutkiskelu luonnollisesti tulee olemaan ankarin ja vaikein.
Kysymys tavallisten venäläisten syyllisyydestä on vaikea, syvällinen kysymys, joka ei ratkea paheksunnalla, syyttelyllä eikä varsinkaan mongoligeeneihin vetoamalla. Kysymys on ihmisluonnosta ja moraalifilosofian ydinongelmista yhtä lailla kuin yhteiskuntafilosofiasta ja historian – lähihistorian ja päättyneen aikakauden monipuolisesta, avoimesta, vapaasta ja rehellisestä käsittelystä.
Ks. Uusi historia -yhdistyksen ehdotuksia siitä, miten tällainen keskustelu voitaisiin järjestää:
Tiedustelu-upseerin huippusuositut luennot
Karin ensimmäinen luento julkaistiin vuonna 2018, ja siitä tuli vuonna 2022 Suomen katsotuin yliopistoluento kautta aikojen (yli 1,6 miljoonaa katsojaa).[1] Karilta ilmestyy 23.2.2023 myös kirja Miksi Venäjä toimii niin kuin se toimii (Docendo), toisena kirjoittajana Jyväskylän yliopiston historian professori Antero Holmila.
Olen todella hämmästynyt siitä, että juuri mitään kriittisiä ääniä ei ole kuulunut. Ainoa poikkeus lienee Saska Saarikosken lyhyt kolumni Hesarissa.[2] Jonkinlaista tasapuolisuutta edusti myös Ilta-Sanomien juttu, jossa haastateltiin Karin lisäksi kolmea muuta Venäjä-asiantuntijaa (historiantutkijat Teemu Keskisarja ja Timo Vihavainen sekä suurlähettiläs René Nyberg). Heidän lausuntonsa olivatkin kriittisiä joitakin Karin pääväitteitä kohtaan.[3]
Alkuun pari tärkeää varausta: Kari on, kuten muutamat muutkin armeijasta eläkkeelle jääneet asiantuntijat, kommentoineet mediassa Ukrainan sotatapahtumia kiinnostavalla tavalla omaa erikoisosaamistaan hyödyntäen. Tämä on ollut erittäin positiivista.
Toiseksi, Karin meriitit niin armeijauran kuin akateemisten arvosanojen osalta ovat huomattavat ja kiistattomat, eikä niitä ei tässä ole tarkoitus väheksyä. Uskoakseni esim. hänen väitöskirjansa, joka käsittelee Venäjän valtion toimenpiteitä kyberteknologian ja internetin valvonnan alalla, on ansiokas ja sisältää paljon hyödyllistä tietoa myös suomalaisten tutkijoiden ja päättäjien käyttöön.
Se miten Kari esittelee Venäjän historiaa ja venäläisyyttä, ei kuitenkaan kestä kritiikkiä. Näin siitä huolimatta, että hänen luentojensa suosiota on myös helppo ymmärtää, sillä hän puhuu luontevasti ja kiinnostavasti ja tietenkin paljon myös asiaa.
Strategisen kulttuurin teoria
Kari vetoaa kaikissa luennoissaan ns. strategisen kulttuurin teoriaan, joka näkyy olevan hänellä myös ainoa teoreettinen ohjenuora. Tämä on ongelmallista. Kyseisen teorian soveltamisala on rajattu, eikä sitä oikeastaan ole tarkoitettu historiantutkimukseen.
Kari luonnehtii teoriaa näin:
“Strateginen kulttuuri on sitä, miten johto kokee asiat.” [4]
“Yksi Venäjän historian perusoletuksista on, että Neuvostoliitto oli vihollisten ympäröimä, Lännen jatkuvan hyökkäysuhan alla oleva piiritetty linnake. Tämä narratiivi on myös osa Venäjän kyberuhkakuvaa.” [5]
“Se ajatus on myös venäläisten geneettisessä perimässä, että aina joku hyökkää tänne. Me tulemme valloitetuksi. Heillä ei ole mitään suojaa, ei vuoria, ei jokia, ei järviä vihollisen ja pääkaupungin välillä. Ne on olleet maantieteellisesti aina äärimmäisen helppo valloittaa, ja se vaikuttaa myös heidän ajatteluunsa.” [6]
Strategisen kulttuurin teoria ei tee selkeätä eroa laittoman valloitussodan ja sen oikeuttamiseksi esitettyjen valheiden, sekä oikeutetun puolustussodan välillä. Tämä kuitenkin on ensimmäinen asia, jota tulisi kysyä, kun mietitään minkä tahansa maan sotilaallista strategiaa.
Muussa tapauksessa huomaamattakin vahvistetaan hyökkääjän, tässä tapauksessa Venäjän valheita. Itse asiassa Kari itsekin kumoaa oman teoriansa viimeisimmässä haastattelulausunnossa Ilta-Sanomille:
“Nyt se on osin kuviteltua uhkaa. Kaikkihan me lännessä ymmärrämme, että Nato ei hyökkää Venäjälle. Siellä propagandassa kuitenkin rummutetaan, kuinka Nato piirittää ja suunnittelee hyökkäystä. Tällä oikeutetaan sotatoimia Ukrainaa vastaan. (…) todellinen motiivi on Venäjän pelko, että demokratisoitumiskehitys leviäisi Ukrainasta Valko-Venäjälle ja Kazakstaniin. Demokratia taas loisi hyvinvointia. Silloin venäläisetkin voisivat herätä.”[7]
Toisin sanoen, se miten Venäjän johto “kokee” asiat on valhetta. Paljonko siis “strategisen kulttuurin teoria” tässä nyt auttaa?
LUE MYÖS
“Ehkä historiasta voi sittenkin oppia jotain”
Historian tutkija fil. tri Ari Helo on kirjoittanut arvion Pertti Koskelan kirjasta Ihmissuvun, yhteiskunnan ja ihmisen synty, jonka
Teoria ei auttanut Yhdysvaltoja
Strategisen kulttuurin teorian syntyhistoria tekee yo. puutteen jossain määrin ymmärrettäväksi. Kari kertoo:
“(…) kun amerikkalaiset olivat hävinneet Vietnamissa, ne rupesivat miettimään, miten ne voivat hävitä semmoiselle pienelle alikehittyneelle kansalle (…). Ne miettivät, että kaikki ei riipukaan pistinten lukumäärästä, vaan jostain muusta. [8]
Miksi amerikkalaiset hävisivät Vietnamissa? Mielestäni perussyy oli se, että se oli epäoikeutettu imperialistinen hyökkäyssota. Oli myös paljon muita tekijöitä: aikakausi oli ajanut kolonialismin ja uuskolonialismin ohi. Oli syntynyt valtava sodanvastainen liike kaikkialla läntisessä maailmassa – Vietnamin sanottiin olevan ensimmäinen televisiosota. Kolmannessa maailmassa vapautusliikkeet olivat menestyneet. Erittäin tärkeä tekijä oli myös vietnamilaisten omaksuma sissisodan strategia ja taktiikka sekä yhteisrintamapolitiikka. Koska USA oli demokraattinen imperialistimaa, se kykeni tappion jälkeen uudistumaan, vaikkakaan ei vielä riittävästi.
Näin aivan perinteisesti maailmanpolitiikkaa analysoiden voidaan selittää Vietnamin sodan tappiota. Toki monet tutkijat voivat olla analyysistä eri mieltä ja esittää toisenlaisia näkemyksiä. Mutta en näe, miten tässä tarvittaisiin “strategisen kulttuurin teoriaa” joka näyttää vain hämärtävän ydinasiaa.
Karin mukaan strategisen kulttuurin teorian avulla voitaisiin myös ennustaa tulevia tapahtumia:
“Idea on siis se, että jos on kyky hahmottaa, mitkä tekijät vaikuttavat sen valtion johtajien päätöksentekoon ja tiedetään miten ne siihen vaikuttaa, niin meillä on kyky ennustaa. Meillä voi olla kyky ennustaa, mitä jatkossa tulee tapahtumaan.” [9]
Teoriasta ei kuitenkaan ole ollut apua ainakaan Yhdysvalloille myöhemmissä sotaseikkailuissa, jotka kaikki ovat lopulta päättyneet huonosti. Ajatellaan vaikka kahta viimeisintä: hyökkäystä Irakiin, jonne lähdettiin valehdellen, seurauksena totaalinen sekasorto ja ISISin nousu, sekä Afganistaniin, josta lopulta tuli nöyryyttävä lähtö. [10] Eipä ollut paljon ymmärrystä kummankaan maan tosiasiallisesta tilanteesta eikä “strategisesta kulttuurista”.
Venäjä ja venäläisyys - asiallista arviointia vai ennakkoluulojen lietsontaa?
Seuraavassa käyn läpi joitakin kohtia Karin luennoista, jotka mielestäni menevät raskaasti demagogian puolelle ja joita ei ainakaan yliopistomaailmassa tulisi kritiikittä sivuuttaa.
Mongolien geenit ja orjan roolin omaksunut kansa
Bysantista periytyi ajatus, että valta tulee jumalalta, [11] väittää Kari. Mongolivallasta puolestaan omaksuttiin korruptio ja julmuus, valehtelu ja väkivalta. Tämä kaikki elää edelleen hyvin syvällä venäläisten strategisessa kulttuurissa.
Ja miten ne ovat sinne syvälle joutuneet? Ne ovat geeneissä.
“Kun mongolivalta loppui, ei ne mongolit pakanneet tavaroita ja hävinneet sieltä Venäjältä, vaan ne sulautuivat kansaan, myös perinteet menivät kansaan. Erityisesti johtavaan osaan, koska maata aiemmin johtaneet mongolit sulautuivat johtaviin kerroksiin, joka näkyy edelleen. Kun katsoo geneettistä perimää, he ovat aika tummia, tummat silmät esimerkiksi. Ei siellä paljoa pellavapäitä Venäjällä ole. (…)
Se on jo useita satoja vuosia heidän geneettisessä perimässä, että yksinvalta on ainoa oikea ratkaisu.” [12]
Jos tämä ei ole tieteenvastaista, demagogista populismia, niin en tiedä mikä on. Neljä vuotta myöhemmin geenit ovat vaihtuneet kansanluonteeseen, johon kuuluu “orjan rooli”:
“(…) venäläiset ottavat aina orjan roolin, jos se vain on mahdollista. Oli se sitten mongolivalta, tsaarin valta, kommunismin valta tai Putinin valta. Koska se kuuluu siihen kansanluonteeseen. Ne mielellään antavat sen vastuun jollekin muulle kuin ottavat sen itselleen.” [13]
Entäpä jos joku Jyväskylän yliopiston luennoitsija sanoisi, että “mustat afrikkalaiset ovat laiskoja, se on heillä geeneissä/kansanluonteessa ja siksi heidän maanosansa on alikehittynyt”. Eipä tulisi kuuloonkaan! Ei pelkästään siksi, että se on rasistista, vaan koska sen tapainen historiankäsitys kuuluu menneisyyteen. Tutkijoiden valtaenemmistö pitää epätieteellisenä sitä, että historian tapahtumia selitetään “orjan luonteella” tai muunlaisilla halveksuvilla ilmaisuilla.
Toisissa yhteyksissä Kari on sanonut, että hän tarkoittaa Venäjän johtoa, ei kansaa, ja että hän rakastaa Venäjää ja venäläisiä, se on hieno kulttuuri. Tuota on kuitenkin vaikea sovittaa yo. puheisiin geneettisestä perimästä (silmien ja hiusten väri) ja kansanluonteesta (orjan rooli). Ja juuri sellaiset puheet saavat sitten somessa kaiken maailman räyhääjät innostumaan niin, että rasistiseen kielenkäyttöön aletaan tottua. [14]
"Venäjä valehtelee aina"
Näin Kari edelleen:
“[Venäjä] valehtelee aina. Vaikka se ei olisi edes loogista. (…) Te muistatte, kun Lavrov meni rauhanneuvotteluihin, niin Lavrovin ensimmäinen lause oli: me emme ole hyökänneet Ukrainaan emmekä me aio hyökätä mihinkään muuhunkaan maahan.
Totuuskäsite on erilainen. Pienille lapsille opetetaan, että voi vähän valehdella, jos pääsee irti ikävästä tilanteesta. Suhde valheeseen on aivan erilainen.”[15]
Lavrov todella valehteli kirkkain silmin, ja niin tekee säännöllisesti nykyään koko Venäjän johto. Mutta oikeuttaako tämä sanomaan, että “Venäjä valehtelee aina”?
Edelleen: se, mitä pienille lapsille opetetaan, ei kuulu asiaan, jos puhutaan Venäjän valtionjohdon valheista. Väite tuossa muodossa on muutenkin karkea, demagoginen yleistys.
Virallista valhetta on esiintynyt ja esiintyy kaikkina aikoina ja kaikissa valtioissa, myös demokratioissa. Virallinen valhe tarvitsee tuekseen kollektiivista itsepetosta. Selkein, räikein esimerkki lienee suomettumisen aika.
Venäjän ja Neuvostoliiton historiassa on pitkiä kausia, jolloin virallinen valhe on ollut 100-prosenttista, ja se on toki varmasti vaikuttanut kansakunnan psyykeen. Se aiheuttaa kyynisyyttä ja apaattisuutta. Mutta ei se miten tahansa koko kansasta tee valehtelijoita. Kari itsekin puhuu siitä, että on virallinen totuus ja keittiönpöydän totuus. Omassa perhepiirissä vallitsee luottamus, joka ei olisi mahdollista ilman pyrkimystä rehellisyyteen.
Toinen puoli asiasta on tämä: toisinajattelijat, ne jotka pyrkivät uudistamaan Venäjää demokraattiseksi maaksi, joutuvat kehittymään sekä ajattelijoina että ihmisinä, sillä heillä ei ole keskitietä. Sellaiset ihmiset kuin Aleksei Navalnyi ja hänen lähipiirinsä, Ilja Jashin, Vladimir Kara-Murza, Nadja Tolokonnikova ja monet muut ovat sankareita. Heidän joukossaan kasvaa syvällistä rehellisyyttä, joka tulee olemaan esikuvana myös lännessä.
Marxismia olisi arvioitava asiallisesti
“Kun Lenin nousi valtaan, niin rakennettiin samat rakenteet kuin uskonnossa on. Eli siellä oli siis Jumala – Marx, jolta tuli kaikki viisaus, ja Jeesus, Lenin.”[16]
Marxismi oli omana aikanaan tieteellinen oppi. Mutta jos filosofisesta systeemistä pidetään dogmaattisesti kiinni vielä silloin, kun olosuhteet muuttuvat ja opin ristiriidat ja puutteet alkavat paljastua – silloin siitä tulee uskontoa.
Marxismi oli 1800-luvun lopulta 1900-luvun puoliväliin merkittävä maailmaa muuttanut filosofia. Sen kysymyksenasetteluista käytiin kaikkein vilkkaimmat ja kiihkeimmät väittelyt. Se oli “voimakas yhteiskunnallinen aate, joka vaikutti ihmisten käyttäytymiseen”, käyttääksemme Max Jakobsonin ilmausta. [17]
Kommunistisella maailmanliikkeellä oli huomattavat ansiot siirtomaiden vapautumisessa ja työväen elinolojen parantamisessa. 1900-luvun puoliväliin mennessä kolmasosa ihmiskuntaa kuului ns. sosialistiseen leiriin. Kaikista virheistä ja vääryyksistä huolimatta kyettiin sekä Neuvostoliitossa että Kiinassa maa teollistamaan ja nostamaan äärimmäisestä kurjuudesta ja jälkeenjääneisyydestä. Neuvostoliitto oli tärkeä voima Hitlerin lyömisessä.
Nämä ovat tosiasioita, tahdotaan tai ei.
Yhtälailla on tosiasia, että sosialismi kaikissa muodoissaan romahti peruuttamattomasti. Kommunismin nimissä tehtiin kauhistuttavia ihmisoikeusrikoksia. Tosin Neuvostoliitossa sosialismi romahti mielestäni jo paljon ennen vuotta 1991. Se oli asteittainen, ei näkyvästi dramaattinen tapahtuma.
Kaikki ei ole “kommunismia” mikä sillä nimellä kulkee – tämän myöntämisestä voisi alkaa asiallinen Neuvostoliiton historian käsittely. Ei tuota historiaa voi ymmärtää, ellei hanki edes perustietoja marxilaisesta filosofiasta, sen piirissä käydyistä oppiriidoista ja erilaisista tavoista soveltaa sitä käytännön politiikassa.
Mikä siis on marxismin paikka aatehistoriassa? Missä marxismi erehtyi? Mitä siitä jää jäljelle ihmiskunnan itsetuntemuksen arsenaaliin? – Tuo on filosofisen ja aatehistoriallisen tutkimuksen aihe. Se on ongelma niin “vasemmistolle” kuin “oikeistolle”, eikä se mene pois vaikka kuinka kysymykset kuitattaisiin ylimalkaisuuksilla tyyliin “Jumala-Marx ja Jeesus-Lenin”.
Päättyneen aikakauden historia on monimutkaista. Jos sitä ei ajattelussa huomioida, ei historiasta kyetä oppimaan.
Nyky-Venäjän valtionideologia: messianismia vai keinotekoinen sillisalaatti?
Venäjällä vallitsevaa ideologiaa Kari kuvaa näin:
“Venäläisillä messiaaninen ajattelutapa. (…) Se on se kolmas Rooma-ajattelu, että Moskova pyhä puhdas paikka, jonka tehtävänä on suojella kaikkea pyhää jne.
“Venäjällä on messiaaninen tehtävä. Venäjä pelasti Euroopan Napoleonilta, Venäjä pelasti Euroopan natseilta, Venäjä pelasti Euroopan mongoleilta. (…) Eli Venäjä ikään kuin uhrautui.” [18]
Nämä ovat jälleen varsin karkeita yleistyksiä. Tuollaista ajattelutapaa on toki esiintynyt Venäjän historian eri vaiheissa, mutta on esiintynyt myös toisenlaista ideologiaa, toisenlaista kansallista itseymmärrystä.
Putinin alkuaikaa leimasi yhteiskuntasopimus: kunhan kansalaiset pysyvät epäpoliittisina ja huolehtivat vain omista asioistaan, niin johto takaa kohtuullisen elintason ja vakauden. Täysimittainen hyökkäys Ukrainaan rikkoi sen lopullisesti.
Valta kuitenkin tarvitsee aina jonkinlaisen ideologian, jonkun yhteiskunnan rakentamisen ohjenuoran, jolla poliittisia valintoja perustellaan. Näin etenkin silloin kun suunnitellaan hyökkäyssotia.
Niinpä Kremlin spin-tohtorit ovat poimineet historiasta osasia, joita tulkitaan ja vääristellään omiin valtapyrkimyksiin sopiviksi. Tsaarien imperialistisista sodista etsittiin sankariesikuvia. Martti J. Kari nostaa esiin “filosofi” Aleksander Duginin, joka yhdistelee perinteistä isovenäläistä kansallisuuskiihkoa ja avointa fasismin ihailua. [19] Vaikka Dugin on ollut Venäjällä melko marginaalinen hahmo, on valtionideologia yhä enemmän alkanut muistuttaa hänen ajatteluaan. Neuvostoliiton historiasta omaksutaan pahimmat piirteet, kuten henkilöpalvonta ja ihmisoikeusrikosten (vainojen, väestönsiirtojen, näytösoikeudenkäyntien) oikeuttaminen ulkoisen hyökkäyksen uhkaan vedoten. Toisin kuin nyt, oli uhka silloin todellinen, mutta rikokset silti olivat rikoksia. Venäjän ortodoksikirkko valjastettiin korostamaan perinteisiä perhearvoja ja samalla liittouduttiin läntisen äärioikeiston, myös avoimesti fasististen liikkeiden kanssa. Jotta keitoksesta tulisi täydellinen sotku, perusteltiin kuitenkin hyökkäystä Ukrainaan “denatsifikaatiolla”.
Mutta mitään joukkomittaista ideologista uhrialttiutta ei Venäjällä ole nähtävissä, kuten jo kävi selväksi ns. osittaisen liikekannallepanon aiheuttamassa maastapaossa.
Kun tätä keitosta kuvataan kaukaa 600-vuotisesta historiasta periytyvällä “messiaanisella mielenlaadulla” niin se on pelkkää populismia, jolla Venäjän kansa, historia ja nykytilanne mystifioidaan.
Venäjä on kleptokratia. Tuo on olennaista, ja sen analysoinnin tulisi olla keskeistä, jos yhtään yritetään ymmärtää “miksi Venäjä toimii niin kuin se toimii”.
Dostojevskin ja Tolstoin häpäisyä
Kari rinnastaa, sekä sanoin että kuvin, esim. Duginin ja Dostojevskin, mikä tuntuu jo pyhäinhäväistykseltä. Totta tietysti on, että poliittisesti Dostojevski nuoruusvuosiensa jälkeen alkoi kannattaa slavofiilisia aatteita. Poliittinen kanta ja eettinen asenne eivät kuitenkaan ole sama asia. Lisäksi slavofilia oli 1800-luvulla erilainen asia kuin nykyään – toki silloinkin mielestäni virheellinen aate. Mutta Dugin on avoin fasismin ja sotarikollisten ihailija ja filosofinen puoskari. Dostojevski oli syvällinen ihmissielun tulkki, kenties maailmankirjallisuuden kaikkein suurin. Kuten oli myös toinen suuri, Leo Tolstoi, jonka Kari myös asettanut aivan sopimattomasti Duginin seuraan. [20]
Jos ei erotella aikakausia toisistaan, jos ei historiallisia ilmiöitä tarkastella yhteydessä aikaansa, voidaan toki kehitellä vaikka minkälaisia satuja, mutta rajansa kaikella.
Kleptokratiaa, ei demokratiaa
Kenties olennaisin puute Karin luennoissa on, että hän ei käsittele Venäjän kansallisomaisuuden yksityistämisiä lainkaan. Sitä on kutsuttu “maailmanhistorian suurimmaksi varkaudeksi”. Ilman tuon kauden asiallista, konkreettista erittelyä – mukaan lukien lännen vastuu yksityistämisissä noudatetusta shokkiterapiasta – on mahdoton vastata kysymykseen “miksi Venäjä toimii niin kuin se toimii”.
Demokratian määritelmä
Jokaisessa luennossaan Kari esittää kalvon, jossa hän kuvaa sitä, miten Venäjä on aina ollut yksinvaltainen. 600 vuoden aikajanassa on pienen pieni vihreä, vuosia 1991–1999 kuvaava palkki, joka edustaa “demokratiaa”.
Historiantutkijalta voisi odottaa, että käsitteet määritellään. Demokratia nykyaikaisessa mielessä on yhteiskuntajärjestelmä, jossa lainsäädäntäelin valitaan vapaalla vaaleilla, ja jossa on oikeusvaltion kriteerit täyttävä lainsäädäntö ja lakia noudattavat, riippumattomat tuomioistuimet.
Noin määriteltynä ei Venäjällä koskaan ole ollut demokratiaa, ei edes vihreän palkin verran. Mutta sellaisia on valtaosa maailman maista, eikä Venäjä tuossa suhteessa ole mitenkään erikoinen.
Toisaalta jos demokratia ymmärretään vain niin, että se tarkoittaisi suhteellista mielipiteenvapautta, niin sellaisia kausia on ollut enemmän tai vähemmän Venäjällä myös muina aikakausina.
Putinin ensimmäisen kausi oli sellainen. Riippumaton media tukahdutettiin vasta vähitellen. Samoin Hrushtshevin aikainen suojasää, Gorbatshovin perestroika ja koko vallankumouskausi 1900-luvun alussa. Myös tsaarien aikana oli vapaampia kausia, erityisesti Aleksanteri II:n aika, jota Suomessakin muistellaan hyvällä. Kykenihän koko suuri venäläinen kaunokirjallisuus syntymään tsaarinvallan alla, samoin kun monet muut kulttuurisaavutukset.
Helmut Schmidtin arviot Venäjän historiasta
Marraskuun 2022 luennossaan Kari siteeraa Länsi-Saksan entistä liittokansleria Helmut Schmidtiä, joka julkaisi vuonna 1987 muistelmansa ja niihin liittyvän lehtiartikkelin. [21] Schmidt luettelee Venäjän historiasta piirteitä, joiden perusteella hän epäilee sitä, voisivatko Gorbatshovin uudistukset onnistua. Näitä ovat mm. vainoharhaisuus turvallisuusuhkien suhteen, messiaaninen mielenlaatu, ei kokemusta demokratiasta, valehtelu jne. Mutta Neuvostoliiton romahduksen jälkeen oli Schmidtin arvio Venäjän historiasta muuttunut. Vuonna 2003 hän esitti siitä aivan päinvastaisen näkemyksen:
“Parasta mitä me lännessä voimme tehdä, on osoittaa kunnioitusta Venäjän kansakunnan tuhatvuotista historiaa kohtaan ja tarjota mahdollisuuksia tasavertaiselle yhteistyölle”.[22]
Poliitikon arviot, ainakin kun ne tekevät tällaista heiluriliikettä, eivät kenties ole paras lähde silloin, kun aiheena on Venäjän historia.
Mitä sitten ajatella Schmidtin ennustajan kyvyistä?
Kului vain neljä vuotta em. artikkelin julkaisusta, kun Neuvostoliitto romahti ja koko neuvostoimperiumi hajosi. Tätä ei Schmidt nähnyt ollenkaan, kuten eivät muutkaan läntiset poliitikot. [24] Eikö tämänkin vuoksi olisi syytä suhtautua myös Venäjästä esitettyihin arvioihin varauksella?
Mikä on Venäjän tulevaisuus?
Maaliskuussa 2022, kuukausi sen jälkeen kun Venäjä oli käynnistänyt täysimittaisen hyökkäyksen Ukrainaan, Kari esitti pessimistisimmän ennustuksensa Venäjän historiasta.
Hän sanoi, viitaten “demokratiaa ja sananvapautta” vuosina 1991–1999 kuvaavaan pieneen vihreään palkkiin:
“Ja mä uskon, että kukaan meistä täällä salissa oleva, vaikka täällä olisi vauvojakin, ei tule näkemään toista tuollaista vihreää pätkää elinaikanaan.” [25]
Tosin sanoen, 80–100 vuoteen ei Venäjällä tulla näkemään demokratiaa. Tätä ennustusta hän ei myöhemmin tietääkseni ole perunut.
Mielestäni täysimittainen hyökkäys Ukrainaan muutti kaiken. Putinismi ajoi Venäjän nurkkaan. Mitään jäätynyttä konfliktia ei voida kompromisseilla saada aikaan, Ukraina ei sellaisiin suostu. Jos taas Venäjä onnistuisi pommittamaan Ukrainan takaisin kivikaudelle, niin ei Venäjällä nykymuodossaan olisi mitään tulemista sivistysvaltioiden joukkoon. Siihen ei suostuisi länsi, ei etelä, ei itä, eivätkä edes Venäjän kansalaiset.
“Venäjä ei muutu. Venäjä on aina ollut tällainen.” Kari toistaa tuollaisia lauseita, jotka eivät millään tavalla kestä kriittistä tarkastelua, eivät menneisyyden, eivät nykytilanteen eivätkä tulevaisuuden osalta.
Kaikki muutosliikkeet, kansannousut ja mielenosoitusaallot nykymaailmassa pyrkivät demokratiaan. Samalla demokratia on kriisissä niin EU:ssa kuin Yhdysvalloissa. Kyseessä on uusi aikakausi globaalisti, jossa Venäjäkin elää. Kaikkien täytyy muuttua, myös Venäjän.
Tunnisteet
Viitteet
[8] Yleisöluennon tallenne Jyväskylän yliopiston historian ja etnologian laitoksen asiantuntijoin Putinin sota – Putinin historia. Tallenteella esiintyvät historian ja nykypolitiikan asiantuntijat yliopistonopettaja, eversti evp. Martti J. Kari, yliopistotutkija Simo Mikkonen ja apulaisprofessori Antero Holmila. Keskustelua johti nykykulttuurin yliopistonlehtori Tuija Saresma. Jyväskylän yliopisto, Youtube 22.3.2022.
[9] Sama.[10] Afganistan tosin oli eri asia, koska hyökkäyksellä oli YK:n mandaatti. Hyökkäys Irakiin oli alunperin laiton ja perustui valheisiin.[11] Näkemys siitä, että valta tulee jumalalta, on yleinen Sumerista alkaen kaikissa vanhan ajan ja keskiajankin sääty-yhteiskunnissa, se kuvastaa universaalihistoriallista vaihetta ihmiskunnan kehityksessä eikä ole mitenkään yksin Venäjän historiaa leimaava piirre. Vasta Euroopan valistusaikana alettiin filosofoida siitä, mistä valta saa legitimiteettinsä, ellei se tule jumalalta. Tämä on lähtökohta mm. teoretisoinneille yhteiskuntasopimuksesta (Locke, Hobbes, Rousseau).[12] Youtube 3.12.2018, ks. viite 1.[13] Ilta-Sanomat 17.11.2022, ks. viite 4.[14] Tässä eräs esimerkki: “Kyllä Kaalimaan kaalinpäille on syötetty propagandan lisäksi jotain mömmöä, eihän noin sekaisin voi muuten mennä vaikka onkin mongolien äpärä.” Ilmaus “mongolien äpärä” tuskin on voinut muualta pälkähtää kirjoittajan päähän kuin Karin luennoista. Toki tämä ei ole Karin syytä, mutta hänellä olisi sentään velvollisuus sanoutua irti tällaisesta.[15] Ilta-Sanomat 17.11.2022, Ks. viite 4.
[16] Sama.[17] “Tämän päivän suuri knoppikysymys on, voidaanko kauan jatkaa niin, ettei ole voimakasta yhteiskunnallista aatetta, joka vaikuttaisi ihmisten käyttäytymiseen.” Max Jakobsonin haastattelu. Suomen kuvalehti vuoden 2000 millenium-numero.[18] Ilta-Sanomat 17.11.2022, ks. viite 4.[19] Tätä kehitystä kuvataan hyvin esim. seuraavissa kirjoituksissa:- “Izborskin klubi ja parrakas nainen”, historiantutkija Timo Vihavaisen blogikirjoitus, 13.5.2014.
- Euroopan sotahistorian dosentti Markku Salomaa Ylen haastattelussa 13.5.2014.
- “Viime aikoina Putin on luovuttanut Venäjän julkisuuden äärinationalististen hörhöjen temmellyskentäksi” Antti Kasvio, puheenvuoro blogi 6.4.2022.