Sisällys
- Johdanto
- Suomettuminen ja suomettaminen
- MLR, Itu ja suomettuminen
- Toisinajattelun tukahduttaminen suomettuneessa Suomessa
- Taistolaiset mielipidevainon keihäänkärkenä
- Neuvostoliitto romahti – suomettaminen jatkuu uudessa muodossa
- Totuuskomissio?
Johdanto
Yhdistyksemme perustajajäsenten kulkemaa tietä on mahdollista ymmärtää vain suomettumisen taustaa vasten. Puolustimme johdonmukaisesti Suomen itsenäisyyttä ja vaadimme keskustelunvapautta myös silloin kun kyse oli Neuvostoliitosta ja sen Suomeen kohdistuvasta painostuksesta. Neuvostoliittokritiikkimme perustui vankkoihin, perusteltuihin tutkimuksiin.
MLR ja Itu olivat ainoat varsinaiset toisinajattelijat omana aikanaan 1970- ja 1980-lukujen Suomessa.
Olosuhteemme olivat vaikeammat kuin toisinajattelijoilla missään muussa länsimaassa tuona aikana sitten USA:n mccarthyismin 1950-luvulla.
Kollektiivinen itsepetos, institutionalisoitunut irrationalismi ja valtiollinen vale vallitsivat. Ne ulottuivat eri tavoin maan poliittiseen johtoon, puolueisiin, virkamieskuntaan, talouselämään, mediaan, yliopistoihin ja jopa koululaitokseen saakka.
Suomen poliittisen johdon ansioksi on sanottava, että samaan aikaan Suomesta rakennettiin pohjoismaista hyvinvointivaltiota. Kehitys oli siis hyvin ristiriitaista.
MLR ja Itu joutuivat demokraattisen maan oloissa poikkeuksellisen raa’an mielipidevainon kohteeksi. Nykyään on vaikea käsittää, että suomettuneessa yhteiskunnallisessa ilmapiirissä oli lähes mahdotonta säilyttää uskallus ajatella itsenäisesti – tietäen, että vallitsevasta liturgiasta poikkeavien näkemysten esittäminen johti mielipidevainoon, parjaamiseen ja eristämiseen.
Suomi on edelleen ainoa Neuvostoliiton vaikutusvallan alla ollut maa, jossa tuon ajan todellisten toisinajattelijoiden kunniaa ei ole palautettu. ”Suomettunut” suhtautuminen jatkuu: jos Matti Puolakka henkilönä tai hänen johtamansa liikkeet ylipäänsä mainitaan julkisuudessa, niin pelkästään parjaavassa sävyssä.
Suomettuminen ja suomettaminen
Neuvostoliiton taloudellisen, poliittisen ja sotilaallisen painostuksen vuoksi poliittinen johto Suomessa joutui 50-luvulta lähtien vaikeampaan asemaan kuin missään muussa länsimaassa.
Tasavallan presidentti Urho Kekkosen johdolla poliittinen johto omaksui myöntyväisyyslinjan: Neuvostoliitto sai oikeuden osallistua tärkeimpiin poliittisiin henkilövalintoihin ja keskeiseen poliittiseen päätöksentekoon Suomessa. Asioista päätettiin käytännössä yhdessä KGB:n paikallisten edustajien, ”kotiryssien” kanssa. – Suomi suomettui.
Julkisesti Suomi mainosti maiden suhteita esimerkillisiksi, pyrki vesittämään Neuvostoliiton ulkopolitiikan arvostelua kansainvälisillä foorumeilla ja tuki Neuvostoliiton ”rauhanpolitiikkaa” – joka oli käytännössä hyökkäyssodan valmistelua Euroopassa. Siten Suomi tosiasiassa tuki politiikkaa, joka lisäsi sodan – ja Neuvostoliiton sodanvalmistelujen osana Suomen miehittämisen – vaaraa.
Kauppasuhteet Neuvostoliiton kanssa muodostuivat Suomen taloudelle pääsääntöisesti edullisiksi. – Suomi sai maksun palveluksistaan neuvostojohdolle.
Kekkonen toimi subjektiivisesti isänmaan etua ajatellen. Moni muu ajoi laajentumishaluisen vieraan vallan etuja Suomessa häikäilemättä omaa uraansa edistääkseen. Nekin, jotka kenties vastustivat suomettumisen törkeimpiä ilmenemismuotoja, mukautuivat siihen, omaksi edukseen. – Maan poliittinen ja virkamieseliitti nosti itsensä käytännössä lain yläpuolelle ulkopoliittisiin syihin vedoten. Se oli suomettamista: Suomi suometti itsensä.
Seurauksena oli poliittinen kulttuuri, jossa vallitsi itsesensuuri, kollektiivinen itsepetos. Neuvostoliiton ajama totalitaristinen ideologia ja demagoginen väittelykulttuuri saivat hallitsevan aseman Suomen yhteiskunnallisessa ja kulttuurielämässä. Suomesta tuli 1970-luvulla brezhneviläisyyden henkinen siirtomaa.
MLR, Itu ja suomettuminen
Vain MLR ja Itu puolustivat johdonmukaisesti sananvapautta Suomessa. Me vaadimme avointa keskustelua Suomen ja Neuvostoliiton suhteiden luonteesta ja vastustimme yrityksiä rajoittaa sananvapautta ulkopoliittisiin syihin vedoten. – Tuo oli olennaisinta suomettumisen vastustamisessa. J.K. Paasikivi kirjoitti syksyllä 1946, kuinka kansakunnan kohtalonkysymyksistä valehteleminen tuhoaa “kansan sielun”, mikä “merkitsee kansalle kuolemaa”. (1)
MLR ja Itu puolustivat johdonmukaisesti Suomen itsemääräämisoikeutta ja vastustivat julkisuudessa vieraiden valtojen sekaantumista Suomen sisäisiin asioihin. Vastustimme yrityksiä kieltää Suomen puolueettomuusasema ja tulkita Suomen ja Neuvostoliiton YYA-sopimus sotilasliittosopimukseksi.
Suomessa vain MLR:n ja Idun piirissä organisoitiin opinto- ja tutkimus- ja julkaisutoimintaa ja julkista keskustelua suomettumisesta, neuvostoyhteiskunnan luonteesta ja Neuvostoliiton imperialistisesta ulkopolitiikasta.
Me ymmärsimme toki hyvin Suomen vaikean geopoliittisen aseman ja kannatimme joustavaa diplomatiaa suhteessa Neuvostoliittoon. Mutta vastustimme salaista ulkopolitiikkaa, epädemokraattista ulkopoliittista päätöksentekoa, ja niitä laittomuuksia, jotka se mahdollisti.
Mekin olimme liian sinisilmäisiä: erityisesti suomettaminen meni paljon pitemmälle kuin osasimme kuvitellakaan. Suomettamisen huippu oli Kekkosen sairauden salaaminen 1970-luvun puolivälistä lähtien. Kekkosen luottomiehiin aikaisemmin kuulunut diplomaatti Max Jakobson totesi 1990-luvun alussa, että Kekkosen presidenttikauden viimeisinä vuosina presidentin valtaa käyttivät tosiasiassa muut. (2) Siinä määrin kuin noin tapahtui, kyseessä oli jonkinlainen hiipivä vallankaappaus. – Esimerkiksi tuon tosiasian käsittely puuttui MLR:n ja Idun aineistosta.
Puutteistaan huolimatta julkaisemamme aineisto oli ainoaa tuona aikana julkaistua tieteellistä, pääosin historiallisesti kestävää tutkimusta suomettumisesta ja Neuvostoliitosta. Se oli suuri eettis-intellektuaalinen suoritus, jonka saavutimme hyvin vaikeissa oloissa.
Toisinajattelun tukahduttaminen suomettuneessa Suomessa
Tshekkoslovakian miehityksen jälkeen vuonna 1968 Suomessa alkoi kehitys, joka teki kriittisen julkisen keskustelun Neuvostoliiton luonteesta ja Suomen ulkopolitiikasta hyvin nopeasti lähes mahdottomaksi.
Minkäänlainen urakehitys politiikan tai yleensä yhteiskunnallisen ja kulttuurielämän alalla ei ollut mahdollista niille, jotka esittivät kritiikkiä Neuvostoliiton järjestelmää tai Suomen idänpolitiikkaa kohtaan.
Myös akateeminen ura oli suljettu: oli täysin mahdotonta, että missään yliopistollisissa akateemisissa tutkimuslaitoksissa olisi voinut tehdä tutkimusta suomettumisesta tai Neuvostoliitosta.
Lehdistössä ja Yleisradiossa (joka oli ainoa radiokanava) oli mahdotonta saada läpi kriittisiä puheenvuoroja suomettumisesta tai Neuvostoliitosta. Koko yhteiskunnan läpäisi näkemys, että Suomessa ei saa esittää ”neuvostovastaisia” mielipiteitä – ja neuvostojohto määritteli sanan sisällön ja siten sananvapauden rajat Suomessa. ”Neuvostovastaisuudesta” tuli leima, jota kokoomuslaisetkin pyrkivät välttämään. Monet kunnostautuivat tekemällä ”kotiryssilleen” Neuvostoliiton suurlähetystössä ilmiantoja ”neuvostovastaisuudesta” Suomessa.
Eduskunnassa joukko vasemmistolaisia kansanedustajia ajoi 1970-luvulla ns. rauhanlakia, joka käytännössä olisi kriminalisoinut Neuvostoliiton arvostelun. Koska MLR oli ainoa, jonka piirissä tuolloin tehtiin ja julkaistiin kriittistä Neuvostoliitto-tutkimusta, lakiehdotuksen tarkoitus oli kieltää meidän tutkimus- ja julkaisutoimintamme. – Jo se, että tuollaista sensuurilakia saatettiin vuosia ajaa demokraattisen länsimaan parlamentissa, kuvaa Suomen irrationaalista ilmapiiriä.
”Rauhanlakia” ei säädetty. Tuollaisen lain perustalla käynnistetyt oikeudenkäynnit olisivat herättäneet kiusallista huomiota länsimaissa. Itse asiassa suomettuneessa Suomessa toisinajattelijat kyettiin eristämään muilla keinoin paljon tehokkaammin kuin tuollaisen lain avulla olisi ollut mahdollista.
Taistolaiset mielipidevainon keihäänkärkenä
Suomessa etsivästä nuorison valtavirta meni 1970-luvun alussa ns. taistolaiseen liikkeeseen eli Suomen kommunistisen puolueen (SKP) vähemmistöön, joka ajoi Neuvostoliiton etuja sokeasti ja keinoja kaihtamatta. Ilmiö oli täysin poikkeuksellisen läntisen Euroopan vasemmistossa.
Taistolaiset sekä puolivirallisen aseman saanut, Moskovan ohjauksessa toiminut Suomen rauhanpuolustajat -järjestö toimivat keihäänkärkenä MLR:n leimaamisessa, eristämisessä ja mielipidevainossa.
Taistolaisten julkaisuissa meidän kantojamme vääristeltiin räikeästi. Vastineitamme ei julkaistu, puheenvuorojen käyttäminen heidän julkisissa tilaisuuksissaan kiellettiin ja lehtien myynti ja lentolehtisten jako estettiin varsin brutaaleinkin keinoin. He kieltäytyivät tulemasta alustamaan meidän tilaisuuksiimme. Taistolaiset käynnistivät 1970-luvun alussa kampanjan, jossa kehotettiin olemaan tutustumatta meidän aineistoomme: ”Toverit, torjukaa maolaiset!”
Taistolaiset löivät meihin ”neuvostovastaisen leiman” – leimaaminen sai suorastaan rasistisia piirteitä. Se eristi tehokkaasti MLR:n jäsenet ja sympatisoijat henkilökohtaisesti kaikesta suomalaisesta hengenelämästä ja siihen liittyvästä sosiaalisesta kanssakäymisestä esimerkiksi kulttuuriväen tilaisuuksissa ja heidän suosimissaan ravintoloissa. Tämä aiheutti monille vaikeuksia henkilösuhteissa – tuttavapiirissä, perheessä, työpaikoilla.
Taistolaisella liikkeellä oli Moskovan tuki, joten sen yhteiskunnallinen painoarvo oli sen muodollista kokoa ja kannatusta huomattavasti suurempi. Lisäksi taistolaisilla oli todelliset edistykselliset ansionsa, mm. sisällissotaa ja jatkosodan syntyä koskevan Suomen historian virallisen valheen paljastajina, USA:n imperialismin vastustajina, työtätekevien palkankorotusten puolustajina jne.
Albert Einsteinin mukaan ”maailmaa eivät tuhoa ne, jotka tekevät pahaa, vaan ne, jotka katselevat heitä tekemättä mitään.” (3) – Juuri sellainen oli ei-taistolaisten yhteiskunnallisten ja kulttuuripiirien suhtautuminen taistolaisten toimeenpanemaan MLR:n ja Idun teilaamiseen, eristämiseen ja vainoon. (Sama päti tietysti taistolaisen liikkeen sisälläkin: sielläkin oli “likaisen työn tekijöitä”, joiden toimia kaikki eivät kannattaneet, mutta joita kukaan ei uskaltanut ääneen arvostella.) Meidän sananvapautemme puolustaminen olisi tuonut ”neuvostovastaisen” leiman – siksi jäimme totaalisesti yksin.
Sitä paitsi taistolaisten toiminnalla meitä vastaan oli valtiovallan hiljainen hyväksyminen. SKP yleensä ja taistolaiset erityisesti saivat Moskovasta (laitonta) taloudellista tukea, jota käytettiin mm. meidän vastaiseen propagandan rahoittamiseen. Supo salli sen. Supo salli myös taistolaisten organisoida KGB:n toimeksiannosta meidän toimintamme vakoilua.
Jukka Tarkka kirjoitti kolumnissaan,(4) että jos joku arvosteli (taistolaisten johtamaa) ”rauhanliikettä” 1970-luvulla, hän teki sosiaalisen itsemurhan. Tuo on tietysti totta ja kuvaa hyvin yhtä puolta asiassa: sosiaalisen itsemurhan tekijä tietää, miten sosiaalinen ympäristö reagoi hänen tekemisiinsä. Mutta se unohtaa toisen, olennaisemman puolen: sosiaalinen itsemurha on samalla sosiaalinen murha.
Me teimme tietoisen valinnan – olisi ollut eettis-älyllisen itsemurha, jos emme olisi arvostelleet Neuvostoliiton laajentumispyrkimyksiä ja niitä tukevaa ”rauhanliikettä”.
Neuvostoliitto romahti – suomettaminen jatkuu uudessa muodossa
Meille oli yllätys, että emme Neuvostoliiton romahduksen jälkeen saaneet minkäänlaista julkista tai puolijulkista tunnustusta siitä, että puolustimme kansallista etua henkilökohtaisista uhrauksista piittaamatta. Eikä edes siitä, että Idun aineistossa lukuisia kertoja ennustettiin Neuvostoliiton romahdus lähes vuoden tarkkuudella ja analyyttisin perustein. Taistolaisissa, vihreissä ja yleensä vaihtoehtoliikkeissä tämä tiedettiin – silti yleiseksi hokemaksi tuli, että Neuvostoliiton romahdus tuli ”kaikille yllätyksenä”.
Tuo oli ja on kansallinen häpeä.
Näin kävi, vaikka Neuvostoliiton muodostama ulkoinen uhka oli poistunut. Se osoittaa, että suomettumisessa oli olennaista suomettaminen – opportunistinen oman edun tavoittelu, ei kansallisen edun ajaminen myöntyväisyyspolitiikan avulla.
Vaikka siis keskustelukulttuurissa tapahtui positiivista kehitystä Neuvostoliiton romahduksen jälkeen, ei suhteessa MLR:n ja Idun rooliin suomettumisen vastustajina tapahtunut olennaista muutosta.
Tullessaan politiikkaan 1980-luvun alussa vihreät pyrkivät olemaan vaihtoehto perinteiselle politikoinnille. He toivat esiin uusia näkökulmia, vihreitä arvoja ja ympäristönsuojelun näkökulmaa. Mutta he osoittautuivat pian samanlaiseksi puolueeksi kuin muutkin. He pidättäytyivät Neuvostoliiton arvostelusta. He eivät arvostelleet Suomen suomettunutta poliittista kulttuuria eivätkä ”toisinajattelijoiden” vainoa Suomessa. Loppujen lopuksi heidän piirissään MLR ja Itu koettiin vihollisiksi – osoittihan pelkkä olemassaolomme, että tärkeimmissä yhteiskunnallisissa kysymyksissä he olivat mukana kollektiivisessa itsepetoksessa.
Mielipidevainoa 1990-luvulla ja Vihreiden roolia siinä tullaan käsittelemään myöhemmin. (Ks. Talousyritys ja tutkimuskeskus Saarenmaalle)
Totuuskomissio?
Max Jakobson totesi keväällä 2004, runsaat 10 vuotta Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen, että ”Suomi yhä on ainoita Neuvostoliiton vaikutuspiirin maita, joissa itsekriittinen keskustelu ei ole ehtinyt alkua pitemmälle”. Hänen mukaansa se ei ole helppoa kaikille poliitikoille. ”Totuus tulee silloin pinnalle. Nähdään, kuinka pitkälle jotkut todella olivat valmiit menemään.” (5)
Perimmäistä totuutta suomettumisesta ei siis ole vielä sanottu eikä sen pahimpia piirteitä ole käsitelty julkisuudessa lainkaan.
Kysymys ei ole vain yksittäisen historiallisen ajanjakson arvioinnista.
Voidaan väittää, että brezhneviläinen tapa hallita kollektiivisen itsepetoksen ja itsesensuurin avulla oli tehokkaampi sorron ja sensuurin muoto kuin tsaristisen Venäjän avoin sorto ja sensuuri 1900-luvun vaihteen Suomessa. Ainakin vastarinta tsaristista sortoa vastaan oli laajempaa, sorron luonne ymmärrettiin paremmin eikä vastarinnan ydinjoukko jäänyt samalla tavalla yksin.
Suomettuminen oli esimerkki itsesensuurin ja kollektiivinen itsepetoksen voimasta – ja perinteisen edustuksellisen demokratian haavoittuvuudesta. Demokraattisessa ja korruptoitumattomassa maassa saattoivat ”maan tavaksi” muodostua toimintatavat, jotka rikkoivat lakeja, jopa perustuslakia, rajoittivat käytännössä vaalien vapautta ja loukkasivat sananvapautta ja ihmisoikeuksia.
Se merkitsi uudentyyppisen totalitarismin syntyä: oikeusviranomaiset hyväksyivät laittomuudet, vaalien vapaus oli kyseenalainen, koska kansalaisilta salattiin olennaiset Suomen sisäpolitiikkaan ja kansainväliseen asemaan liittyvät tosiasiat ja sananvapaus oli tosiasiallisesti rajallista.
Suomettumistutkimus tulisi laajentaa yleensä historianfilosofian, valtio-opin, oikeusfilosofian, tieto-opin, sosiaalipsykologian ja moraalifilosofian aloille.
Aihe on ajankohtainen ja tärkeä. Miten kehittää yhteiskunnallista keskustelua, edustuksellista demokratiaa ja laillisuusperiaatetta niin, ettei sosiaalisen median – valeuutisten, vihapuheen ja ”totuudenjälkeisen ajan” – oloissa vastaava kollektiivinen itsepetos ja ”maan tapa” pääse syntymään? Ja jos sellainen syntyy, miten käsitellä tapahtunutta?
Suomettumistutkimus on vietävä kansainvälisille areenoille, vähintäänkin EU:n piiriin.
Suomettumisen ajan konkreettisia tapahtumia on ehkä mahdoton käsitellä asianmukaisesti ilman jonkinlaista totuuskomissiota. Ajan myötä sellainen perustetaan varmasti. Uusi historia ry:llä ei tällä hetkellä ole halua eikä mahdollisuuksia ryhtyä asiaa ajamaan.
ARTIKKELIKUVA:
Vuonna 1990 paljastettiin Hakaniemenrannassa Moskovan kaupungin lahja Helsingille – Maailman rauha-patsas. KUVA: Oleg Kirjuhin, Wikimedia Commmons.
VIITEEET
(1) J.K. Paasikivi, Paasikiven päiväkirjat, I osa, WSOY, Juva 1985,378-379. [takaisin tekstiin]
(2) Max Jakobson, Vallanvaihto, Otava, Keuruu 1992, 218. [takaisin tekstiin]
(3) https://underground.net/the-world-will-not-be-destroyed-by-those-who-do-evil-but-by-those-who-watch-them-without-doing-anything-%E2%80%95-albert-einstein/. [takaisin tekstiin]
(4) LÄHDE PUUTTUU. [takaisin tekstiin]
(5) Seura 19.3.2004. [takaisin tekstiin]
