Suuri väittely arkeologian teoriasta

Arkeologian identiteettiongelma

Arkeologia tutkii ihmiskunnan historiaa ja ihmistä esinelöytöjen ym. ei-kirjallisten lähteiden perusteella. Se kuuluu siis sekä luonnontieteiden että humanististen ihmis- ja yhteiskuntatieteiden piiriin.

“Siitä lähtien kun nykyaikainen arkeologia syntyi 1800-luvulla, on ala ollut jatkuvassa identiteettikriisissä”, kirjoittaa Michael Balter teoksessa ”The Goddess and the Bull”. (Ks. Lähteitä ja kirjallisuutta)

”Mitä itse asiassa arkeologia on? En itsekään oikein tiedä”, kirjoitti kuuluisa brittiläinen arkeologi sir Mortimer Wheeler.

Arkeologian teorianmuodostuksen piirissä onkin käyty lähes jatkuvaa väittelyä siitä, ovatko arkeologit pääasiassa luonnontieteilijöitä vai historioitsijoita.

Uusi arkeologia eli prosessualismi

1960-luvulle asti arkeologia yhdistettiin lähinnä historiatieteisiin. Mutta sitten syntyi suuntaus jota nimitettiin uudeksi arkeologiaksi. Myöhemmin se sai nimen prosessualismi. USA:ssa sen tunnetuin johtohahmo oli Lewis Binford (1931-2011), ja Britanniassa David Clarke (1937-1976). Tämä suuntaus hallitsi angloamerikkalaisen arkeologian teoreettista keskustelua 1960- ja 1970-luvuilla.

Tutkimusmenetelmät olivat kehittyneet mullistavasti. Radiohiiliajoitus osoitti monet aikaisemmat oletukset virheellisiksi. Lisäksi erilaiset ”makrofossiilianalyysit, paleobotaniikka eli muinaisen kasviston tutkimus ja dendrokronologia eli puiden vuosirenkaisiin perustuva ajoitusmenetelmä toivat aivan uudenlaisia analyysituloksia arkeologien käyttöön,” kirjoittaa Visa Immonen teoksessa Johdatus arkeologiaan.

Tästä innostuneena nuoret arkeologit alkoivat esittää vaatimuksia arkeologian tieteellistämisestä.

Filosofiassa he tukeutuivat suuntaukseen joka vaati, että luonnontieteiden tietoteorian tulisi ohjata myös yhteiskunta- ja humanistisia tieteitä. Binford esimerkiksi tukeutui tiedekäsityksessään Carl Gustav Hempelin loogiseen positivismiin sekä tieteenfilosofi Karl Popperiin ja tiedehistorioitsija Thomas Kuhniin.

Vaikka looginen positivismi (ja looginen empirismi), joka oli filosofiassa tuohon aikaan jossain määrin muotitieteen asemassa, on monilta osin osoitettu virheelliseksi, on yleiseen tietoisuuteen jäänyt tapa käyttää käsitteitä ”tiede” ja ”tieteellinen” synonyymeina matemaattisille ja luonnontieteille.

Binford kirjoitti laajasti siitä, miten tieteellisiä tutkimusmenetelmiä tulisi soveltaa arkeologiaan. Visa Immonen kuvaa tätä pyrkimystä mm. näin:

Arkeologin on pyrittävä mahdollisimman tieteellisesti valikoimaan aineistonsa eli hänen on suoritettava edustavia näytteenottoja. Näytteenoton tieteellistäminen arkeologiassa tarkoittaa turvautumista tilastollisiin menetelmiin. Kun löytö- tai näyteaineistosta saadaan luotettava ja edustava otos väitteiden testaamista varten, väitteet voidaan tieteellisesti osoittaa päteviksi tai epäpäteviksi. Tutkimus alkaa yleisistä väitteistä ja myös päättyy niihin. [1]

Ristiriitaisuuksia

Prosessualistien julkilausutut tavoitteet olivat ristiriidassa niiden menetelmien ja sen tietoteorian kanssa jota he hyvin tiukasti kannattivat.

Binford julisti, että arkeologian pitäisi ylpeänä lukeutua osaksi antropologiaa, ”tiedettä, joka tutkii ihmiskuntaa sen kaikissa ilmenemismuodoissa”. Arkeologian oli kyettävä selittämään miten, ja ennen kaikkea miksi ihmiskulttuurit aikojen saatossa muuttuivat.

Tehtävänä on selvittää arkeologisten löytöjen perusteella muinaisten yhteisöjen toiminnan dynamiikka. Tästä dynamiikasta arkeologia kehittää yleistäviä teorioita. Aineellisista löydöistä on voitava tehdä kaikkea ihmistoimintaa koskevia yleistyksiä.

On vaikea nähdä miten ”ihmiskulttuurien muutosten syitä” tai ”muinaisten yhteisöjen toiminnan dynamiikkaa” voitaisiin ymmärtää tukeutumalla yksinomaan luonnontieteellisiin tutkimus- ja analysointimenetelmiin. Puhumattakaan ”kaikkea ihmistoimintaa koskevien yleistysten” tekemisestä.

Menetetty teoreettinen viattomuus

Tieteellistämisen vaatimuksessa oli toki paljon oikeata. Erityisen tärkeä oli vaatimus siitä, että arkeologien oli julkisesti esitettävä teoreettiset taustaoletuksensa ja tutkimushypoteesinsa.

”Käytännön miehet, jotka omasta mielestään ovat intellektuaalisten vaikutteiden tavoittamattomissa, ovat, kuten Lordi [John Maynard] Keynes huomautti, yleensä tietämättään jonkun edesmenneen teoreetikon orjia”, kirjoitti David Clarke ja totesi, että arkeologia oli nyt menettänyt teoreettisen viattomuutensa.

Binford puolestaan kirjoitti, että arkeologian suurin synti on kykenemättömyys tarkastella kriittisesti niitä todistamattomia teorioita ja oletuksia joita arkeologit kantoivat mukanaan kentälle ja jotka ohjasivat heidän tulkintojaan.

Oikeata oli myös kritiikki induktiivista luokittelutapaa kohtaan (yleistysten johtaminen yksittäisistä löydöistä). Se oli prosessualistien mielestä vain aineiston kuvailua.

Kaiken kaikkiaan Binfordin merkitys arkeologiselle tutkimukselle oli varsin huomattava. [2]

Etnoarkeologia

Samoihin aikoihin arkeologit olivat innostuneita ns. etnoarkeologiasta – nykyisten alkuperäiskansojen tutkimuksesta apuna muinaisten yhteisöjen elämän ymmärtämisessä. Suuntausta kutsuttiin myös ”eläväksi arkeologiaksi”.

Lewis Binford oli varhaisia innokkaita. Hän tutki 60- ja 70-luvulla Nunamiut kansoja Alaskassa. Hän selvitti mm. minne eskimot laittoivat karibun luut kun ne oli metsästetty ja syöty, ja vertasi näitä tutkimustuloksia metsästäjä-keräilijöiden löytöpaikkoihin Afrikassa. Näin hän pystyi osoittamaan, etteivät varhaiset Homo-suvun edustajat olleet niin uljaita metsästäjiä kuin haluaisimme ajatella. Ne kävivät haaskoilla aina kun mahdollista.

Myös Ian Hodder, josta myöhemmin tuli prosessualismin kiivaimpia kritiikoita, innostui etnoarkeologiasta. Kenttätutkimukset Keniassa, Sambiassa ja Sudanissa herättivät kriittisiä kysymyksiä prosessualismin perusasettamuksia kohtaan, joita hän silloin vielä innokkaasti kannatti.

Tutkiessaan Nuba-heimon Mesakin nimistä ryhmää Sudanissa Hodder sai ahaa-elämyksen.

Hän huomasi luukasan ja kysyi mitä siinä oli. Naudanluita, hänelle vastattiin. Sitten hän huomasi toisen luukasan vähän kauempana, ja hänelle kerrottiin, että ne olivat sian luita. Miksi niitä ei oltu laitettu samaan paikkaan?

Seuraavan kolmen tunnin ajan Mesakinit selittivät Hodderille heidän omasta mielestään täysin itsestään selvää asiaa: Nautakarjaa hoitavat miehet, kun taas naiset hoitavat sikoja, jotka ovat likaisia. Luita ei voinut sekoittaa keskenään, koska naiset ovat epäpuhtaita, etenkin kuukautisten aikana. Naimattomat miehet eivät saa milloinkaan syödä sianlihaa, koska muuten heidän hoitamansa naudat voisivat kuolla.

Tämän jälkeen Hodderille lueteltiin pitkä lista muitakin tabuja: mitä sai ja mitä ei saanut tehdä.

Hodderista tuntui, että hänen koko maailmansa romahti, kaikki oletukset joiden perusteella hän oli työskennellyt osoittautuivat virheellisiksi. Mesakinit eivät erotelleet naudan ja sian luita sen vuoksi että voisivat paremmin sopeutua fyysiseen ympäristöönsä tai voidakseen paremmin toimia yhteistyössä muiden heimojen kanssa, kuten prosessualistinen dogmi oletti.

Miksi heillä oli tällaisia uskomuksia? Hodderilla ei ollut aavistustakaan. Mutta yksi asia oli hänen mielestään selvä: kulttuuria, joka johti tällaiseen käyttäytymismalliin, täytyi ymmärtää siitä itsestään käsin. Se oli jotain, joka eli aivan omaa elämäänsä.

Postprosessualismi

1980-luvun alussa alettiin prosessualismia arvostella eri tahoilta. Tärkein kritiikin aihe oli se, että kuluneiden 20 vuoden jälkeenkään eivät uuden arkeologian kannattajat olleet onnistuneet löytämään yleispäteviä lainalaisuuksia, jotka selittäisivät kuinka ja miksi kulttuurisia muutoksia tapahtui. Binford oli väittänyt, että kulttuuristen lainalaisuuksien löytäminen tulisi olemaan arkeologian suurin panos antropologialle. Mutta tuollaisia yleistyksiä ei todellakaan ollut syntynyt.

Monet arkeologit tulivat siihen tulokseen, että pitäytyminen hypoteesien (luonnontieteelliseen) testaamiseen oli aivan liian kapea-alaista. Se mitä yleensä voitiin testata, rajoittui toimeentuloon, talouteen, kauppaan ja teknologiaan. Uskontojen ja ideologioiden merkitystä väheksyttiin. Kuitenkin tiedettiin, että nämä ihmiselämän alueet merkitsivät esihistoriallisille yhteisöille huomattavan paljon.

Vuonna 1982 Ian Hodder julkaisi kirjan Symbols in Action. Se oli yksityiskohtainen raportti hänen etnoarkeologisesta työstään Keniassa, Sambiassa ja Sudanissa.

Hän esitti siinä myös prosessualismin kritiikin, ja hänen johtamaansa suuntausta alettiin kutsua postprosessualismiksi.

Prosessualismin suurin virhe Hodderin mielestä oli, ettei inhimillisen kulttuurin rikkautta ja monimuotoisuutta kyetty arvostamaan. Kun kulttuuri määriteltiin vain tavaksi sopeutua ympäristöön, se jätti huomiotta kulttuurisen symbolismin syvällisen merkityksen ihmisyhteisöissä.

Luut, keramiikka, työkalut, pienoisveistokset ja muut tarve-esineet joita arkeologit kaivavat esille ovat joskus olleet aktiivinen elementti muinaisten ihmisten symbolisessa maailmassa, kirjoitti Hodder. Ne eivät ole vain ilmauksia passiivisesta sopeutumisesta, vaan niillä on aktiivinen rooli, joka antaa sosiaaliselle elämälle sisältöä.

Toinen samana vuonna julkaistu kirja, Symbolic and Structural Archaeology, oli kokoelma eri tutkijoiden ja Hodderin opiskelijoiden tekstejä. Siinä tehtiin ensimmäisiä haparoivia yrityksiä vastata kysymykseen: mitä tilalle?

Filosofiaa – mutta sekavasti

Se Hodderilla oli yhteistä uuden arkeologian edustajien kanssa, että hänen mielestään arkeologia tarvitsee jonkinlaisen teoreettisen viitekehyksen.

Mutta aivan samoin kuin Benfordilla ja kumppaneilla, myös Hodderin kannattajilla filosofinen tausta oli kapea ja mielivaltainen – lähinnä omiin mieltymyksiin perustuva.

Innostusta ei silti puuttunut. Michael Balter kuvaa eloisasti, miten Hodder ja hänen oppilaansa kokoontuivat säännöllisesti keskustelemaan lukemistaan kirjoista.

Lukemistoon kuului mm. ranskalaisen antropologin Claude Lévi-Straussin teoriat ihmismielen usein tiedostamattomista rakenteista, ranskalaisen sosiologin Pierre Bourdieun analyysit pohjois-Afrikan berberitalon sisältämästä symboliikasta, sekä antropologien Mary Douglas ja Victor Turner kirjoitukset symbolismista ja rituaalien merkityksestä.

He lukivat yhteiskuntateoreetikkoja, joiden teoksiin ”kukaan tervejärkinen arkeologi tuohon aikaan ei voinut uneksiakaan koskevansa, oli sitten uuden arkeologian tai kulttuurihistoriallisen suunnan kannattaja”, kertoo Balter. Näitä olivat mm. Michel Foucault, joka tutki tiedon ja vallan yhteyttä modernissa yhteiskunnassa, sekä uusmarxilainen filosofi Louis Althusser.

Yhteistä näissä hyvin erilaisissa teoksissa oli skeptiikka edistysajattelua kohtaan ja etenkin sitä postivistista väitettä kohtaan, että luonnontieteellinen metodi on ainoa hyväksyttävä tie tietoon. Hodderin ryhmä oli vakuuttunut siitä, että nämä uudet ajatukset arkeologiaan sovellettuna voisivat auttaa ymmärtämään arkeologisten löytöjen taiteellista, symbolista ja sosiaalista sisältöä eikä vain niiden käyttötarkoitusta.

Paljon porua, vähän villoja

Prosessualistien ja postprosessualistien kesken käytiin ajoittain kiihkeätä kiistaa jossa ei sanoja säästelty.

Ian Hodder turhautui tähän ja arveli, että ainoa tapa jolla hän voisi todella vakuuttaa arkeologiyhteisöä ajatustensa pätevyydestä oli toteuttaa niitä kentällä. Näin hän päätyi johtamaan kaivauksia Catal Hüyükissä. Huolimatta yli 20 vuoden varsin tuloksekkaasta uurastuksesta ei tämä tavoite toteutunut. Vesa-Pekka Herva kirjoittaa:

Voittajaa ei ”teoriasodassa” löytynyt, eikä postprosessualismi koskaan syrjäyttänyt prosessualismia. (…) Postprosessualistista liikehdintää voidaan pitää tärkeänä askeleena arkeologisen ajattelun kehittymisessä, mutta 1990-luvun loppupuolelta lähtien kaksijakoisuus prosessualismin ja postprosessualismin välillä on jossain määrin hämärtynyt. Etenkin postprosessualismin tarkoitushakuinen radikalismi on suurelta osin haipunut pois. Näiden molempien tutkimustraditioiden kuten myös ns. perinteisen arkeologian vaikutus voidaan edelleen havaita arkeologisessa tutkimuksessa.

Tällainen lopputulos ei vähääkään yllätä. Kiista vaikuttaa jopa turhanaikaiselta ja hämmästyttävää on, miten kiivas, kiihkeä ja osittain repivä siitä muodostui. [3]

Kun arkeologit tutkivat empiirisiä löytöjä, he käyttävät hyväkseen sitä suurenmoista edistystä mitä luonnontieteiden alalla on tapahtunut viime vuosikymmeninä. Tämähän on itsestään selvää. On huikaisevaa seurata mitä kaikkea tutkijat kykenevät saamaan selville aivan mitättömistäkin jäljistä. Ian Hodder itse käytti hyväkseen kaikkea tätä. Balter kirjoittaa, että hänen kaivaustiimissään Catal Hüyükissä oli edustettuna ”suurin yhdistelmä tieteellistä osaamista mitä milloinkaan on ollut yhdellä kaivauksella”.

Mutta kun tutkitaan historiaa, ihmisluontoa, ihmisyhteiskuntaa, kun etsitään lainalaisuuksia siinä, miten erilaiset yhteiskuntamuodot ja ”kulttuurit” muuttuvat, niin yhtä itsestään selvää on, ettei millään luonnontieteellisillä tai matemaattisilla menetelmillä voida päästä puusta pitkälle. Yhtä vähän auttavat irralliset pohdinnat symboliikasta tai yritykset eläytyä muinaisten ihmisten mielenmaisemiin.

Siinä tarvitaan historianfilosofiaa – jotain kokonaisnäkemystä filosofisista ja yhteiskuntatieteistä, kulttuurihistoriasta ja ihmisolemuksesta. Aivan erityisesti tämä koskee esihistorian loppupuolen tutkimusta. Silloin ihmiskunnan tie jakautui (erilaisia askelmia pitkin) eettiseen ja itsetuhon tendenssiin, samalla kun alkoi kehitys kohti globaaliyhteiskuntaa. Jos tällaista – tai kenties jotain muuta vastaavaa – kokonaisnäkemystä ei ole ohjenuorana, eivät arkeologit tiedä mitä heidän pitäisi etsiä ja miksi, ja kun he löytävät (esim. Catal Hüyükin) eivät he ymmärrä löytöjensä merkitystä koko ihmiskunnalle.

Kiistan molemmilta osapuolilta puuttui historiallinen yleisnäkemys ja sen vuoksi myös kiistan lopputuloksena oli: paljon porua, vähän villoja.

Viitteet

[1] Teoksessa Johdatus arkeologiaan on tarkempi referaatti siitä, miten Binford ja muut prosessualistit näitä tutkimusmenetelmiä kuvasivat. (Erityisesti Luku 3.2.3.)

[2] Binfordin positiivisesta merkityksestä arkeologialle myös tässä muistokirjoituksessa: Lewis Binford 1931-2011

[3] Micael Balterin kirja The Goddess and the Bull sisältää joitakin mehukkaita kuvauksia niin nuorten postprosessualistien innostuksesta ja kiivaudesta kuin riidan repivyydestä, jota tässä ei ole tilaisuutta tarkemmin selostaa.

Lähteitä ja kirjallisuutta

(Teosten nimistä linkit johtavat AdLibris-nettikauppaan, ellei toisin manita.)

Balter, Michael: The Goddess and the Bull. Catalhöyük: An Archaeological Journey to the Dawn of Civilization. Routledge 2017 (2005).

Binford, Lewis R.: Archaeology as Anthropology. American Antiquity 28:217-25. 1962.

Clarke, David L.: Archaeology: The Loss of Innocence. Antiquity 47:6-18. 1973.

Herva, Vesa-Pekka: Prosessualismin kritiikistä postprosessualismiin, luku 3.2.4. teoksessa Halinen, Petri ym. (toim.): Johdatus arkeologiaan. Gaudeamus 2014 (2008).

Hodder, Ian: Symbols in Action. Cambridge University Press 1982.

Hodder, Ian (toim.): Symbolic and Structural Archaeology. Cambridge University Press 1982.

Immonen, Visa: Funktionalismi ja prosessualismi, luku 3.2.3. teoksessa Halinen, Petri ym. (toim.): Johdatus arkeologiaan. Gaudeamus 2014 (2008).

Wheeler, Mortimer: Archaeology from the Earth. Penguin 1954.

» Alkuun » Historianfilosofiaa » Suuri väittely arkeologian teoriasta