MLR ja Itu Tausta-artikkeleita

Taiteellinen tiedostaminen

Inari Heinosen maalaus Lotta
Inari Heinonen: Lotta. 1980. © Uusi historia ry.
Otteita Matti Puolakan 1982 julkaistusta kirjasta Mikä ihminen on? Luvusta Taide.

Seuraavat otteet ovat toisaalta kritiikkiä Kiinan kulttuurivallankumouksen taidekäsitystä kohtaan ja toisaalta yhteenvetoa pitkin 1970-lukua MLR:n piirissä käydyistä keskusteluista, samoin kuin siitä käytännöstä mitä omassa kulttuurityössämme noudatettiin.

‘Proletaarisen maailmanvallankumouksen’ kulttuurisaavutukset ovat kokonaisuutena katsottuna toistaiseksi vähäisemmät kuin ‘porvarillisen maailman vallankumouksen’ kulttuurisaavutukset. Maailmanhistorian nykyvaiheen kannalta tämä on mitä olennaisin tosiasia. Kulttuurityö on ilmeisesti tullut vallankumouksellisen liikkeen ”Akilleen kantapääksi” sekä kehittyneissä kapitalistisissa maissa että sosialistisissa maissa. Marxilaisen estetiikan ongelmat liittyvät kiinteästi marxismin yleiseen kriisiin.

Taide välittää tietoa havainnollisemmin kuin tiede. Taide perustuu välittömiin aistivaikutelmiin. ‘Taidekuvan’ havainnollisuudessa on mieltä – kokonaisuutta ja ehjyyttä – vain siten, että siinä on jotain inhimillisesti merkittävää.

Tiede, taide ja moraali

Taide syntyy siitä mistä muukin inhimillinen tieto: itsetuntemuksesta, yksilöllisistä kokemuksista ja tuntemuksista. Inhimilliset tunteet ovat inhimillisiä siksi, että niitä liikuttaa ja määrää moraali: sen avulla aistihavainnoista tehdään tunteita, eli niitä puetaan sosiaalisesti arvokkaaseen asuun.

Tieteellistä ja taiteellista tiedostamista ei tule erottaa absoluuttisesti toisistaan. Ihmisen tunteet ovat monivivahteisia ja yksilöllisiä, koska ne ovat älyn jäsentämiä. Jokaisessa tunteessa on jollain lailla ajatus, ja jokaista ajatusta siivittää tunne – tietoisuus ajatuskulun tarkoituksesta. Taiteen silta tieteeseen, tunteiden ajatuksiin, on moraali.

Taide ilmentää moraalia – ihmisyyttä – taiteena: aistihavainnoin erityisistä inhimillisistä tilanteista ja tuntemuksista. Pelkistettynä taide ei esitä minkäänlaisia ajatuksia, mielipiteitä tai periaatteita – se vain antaa moraalifilosofista ajattelemisen aihetta, pakottaa huomioimaan tarkemmin henkilökohtaisia tuntemuksia, kokemuksia ja vaikuttimia.

Kulttuurivallankumous ei tuottanut suurta kulttuuria, varsinkaan ei elokuvan ja kirjallisuuden alalla. Poikkeuksena jotkut baletit ja oopperat. Punainen naiskomppania Helsingin juhlaviikoilla 2016. KUVA: Uusi historia ry

Taide voi ”opettaa moraalia” vain kuvaamalla elävää elämää “sellaisenaan”, ihmisolemuksen toteutumista eri muodoissa. Aito taide on jo luonteensa vuoksi moraalista. Ihminen ilmentää taiteellaan itseään, ihmisolemustaan; mikään muu ei voi ihmisessä tunteita herättää! Suuri taideteos kehittää moraalin tajua silloinkin, kun se sisältää moraalifilosofisesti harhaisia oppeja. – Moraalifilosofisten mielipiteiden ja varsinaisen sisällön välinen ristiriita on suuressa taideteoksessa tietysti huutava, jos nuo moraalifilosofiset mielipiteet ovat (pelkästään) mystisiä, (pelkästään) latteita. Tämä ei kuitenkaan muuksi muuta sanottua.

Pohdittaessa taideteoksen moraalista arvoa on ensiksi kysyttävä, herättääkö se tunteita vai ei, liikuttaako se vai eikö – siinä on taiteen “rehellisyys” tai “epärehellisyys” taiteena. Taiteellisessa mielessä ‘taantumuksellinen taide’ on latteata ja pitkästyttävää eli heikkoa taidetta – eikä muuta. Sellainen taideteos voi puolustaa edistyksellisiä moraalisia ja poliittisia arvoja, mutta taideteoksena se on silti valetta! Ja sen valheellisuus on sitä suurempaa, mitä antaumuksellisemmin latteilla ja mielivaltaisilla taidekuvilla puolustetaan oikeita moraalisia ja poliittisia arvoja!

Rehellisyys yhteiskunnassa ja henkilökohtaisissa ihmissuhteissa

Yhteiskunnallisen oikeudenmukaisuuden puolustaminen ei ole aina sama asia kuin rehellisyyden tai aitouden puolustaminen läheisissä ihmissuhteissa. Niiden erillisyys korostuu luokkataistelun suvantokausina. Myös marxilaisessa estetiikassa näkyy se, että moraalin ja politiikan suhde on jäänyt marxismissa epäselväksi. Poliittisesti oikean samaistaminen moraalisesti oikeaan vie moraalinormeissa ulkokultaisuuteen. Mutta ainakaan taiteilijan ei tulisi hyväksyä mitään absoluuttisia ja ulkoisia, muuttumattomia, yksityiskohtaisia moraalinormeja. Se jos mikään on taiteelle kuolemaksi.

Taiteellisen luomistyön olennainen tavoite on hyökkäys aikansa eläneitä moraalinormeja sekä yleensäkin sovinnaisia tai ristiriidattomia, liian ongelmattomia ja helppoja suhtautumis- ja tuntemistapoja vastaan. Taiteen yhteiskunnallinen arvo määräytyy viime kädessä sen mukaan, miten tuossa onnistutaan. Suuri taideteos ravistelee ennen kaikkea omia rivejä, synnyttää niiden piirissä ristiriitoja ja väittelyä, liikettä – elämää. Taideteoksesta puuttuu voimaa, jos se herättää moraalista pahennusta vain ulkopuolisten tai vastustajien keskuudessa.

Idussa moni ihminen, joka ei koskaan ollut maalannut alkoi tuottaa kuvataidetta. Näin myös Pate Tirkkonen, joka kehitti omintakeisen naivistisen maalaustyylin. omakuva. 1980-luvun alku. © Uusi historia ry.

Taide esittää aistikuvien avulla ihmisyksilöitä, erityisiä elämäntilanteita ja tunnetiloja. Niitä ymmärretään loppujen lopuksi vain ihmisluonnon pohjalta. Sellaisen myöntäminen on estetiikalle aivan välttämätöntä. Luonnollisesti toisten ihmisten ymmärtäminen edellyttää heidän elämäntilanteidensa tuntemista, mutta näkökulmana tulee olla ihmisyys, moralisoimaton suhtautumistapa, ihmisten pohjimmaisen samankaltaisuuden myöntäminen.

Taiteilija voi ymmärtää toista ihmistä ihmisenä vain syventymällä häneen henkilökohtaisesti, pyrkimällä ymmärtämään hänen motiivejaan, inhimillisiä syitä hänen pahaankin käyttäytymiseensä. Pahojen ihmisten kuvaaminen inhimillisessä valossa on monessa mielessä vaikeampaa ja tärkeämpää kuin hyvien ihmisten kuvaaminen sellaisina.

Taideteokseen tulee yleensäkin suhtautua siten kuin ihmiseen itseensä pitäisi suhtautua! Pahoihin ihmisiin on vaikeampaa ja haastavampaa suhtautua inhimillisesti kuin hyviin ihmisiin. Pettämättömin kriteeri minkä tahansa taideteoksen arvostelemisessa lienee se, miten liikuttavasti ja ymmärrettävästi siinä on kuvattu pahat ihmiset, huonot teot ja sopimattomat tai jyrkästi ristiriitaiset tuntemukset.

Porvariston vallankumouksellisena aikakautena suurten porvarillisten taiteilijoiden oli helpompi suhtautua moralisoimattomasti elämänilmiöihin kuin proletaarisen vallankumouksen aikana proletariaattia edustavien taiteilijoiden. Tämä lienee eräs olennainen syy siihen, että ‘porvarillinen maailmanvallankumous’ on luonut toistaiseksi suurempia taideteoksia kuin ‘proletaarinen maailmanvallankumous’. Kiinan kulttuurivallankumouksen moralisoiva ilmapiiri johti taiderintamalla pakostakin latteaan mustavalkokuvaukseen. Kommunismin tavoitteleminen olisi edellyttänyt aivan erilaista suhtautumista “luopioihin” ja “taantumuksellisiin aineksiin”.

Taide ja politiikka

Yhteiskuntaluokat ovat epäpersoonallinen ilmiö; vihan ja rakkauden tunteet sen sijaan ovat aina henkilökohtaisia. Mitään sellaista asiaa kuin ‘Japanin imperialismi’ ei varsinaisesti voida vihata. On mahdollista vihata vain sen henkilökohtaisia vaikutuksia ja ilmentymiä.

Taiteellisessa kuvauksessa paha tai vihattava tulee sitä elävämmäksi, mitä kiinteämpi ja monimutkaisempi on sen yhteys hyvään. Jos taiteessa kuvataan vain etäisiä asioita tai pelkästään pahoja ihmisiä, niin kuvauksesta tulee epätodellinen.

Suurta taidetta on yleensä syntynyt suurina yhteiskunnallisina murroskausina, silloin kun taistelu yhteiskunnallisen oikeudenmukaisuuden puolesta on ollut kärkevimmillään, tai sellaista välittömästi edeltävinä aikoina. Kaikki suuret vallankumoukselliset nousut ovat alkaneet uuden kulttuurin nousuna ja sen moraalisena protestina vanhaa järjestelmää vastaan.

Edistyksellinen yhteiskunnallinen liike ja uutta luova kulttuuritoiminta kulkevat siis rinta rinnan, mutta eivät tasatahtiin, eikä niitä tule yrittää sellaiseen asemaan saattaa. Taideteosta arvioitaessa esteettinen, moraalinen ja poliittinen kriteeri tulee erottaa toisistaan; vain siten niiden väliltä voidaan löytää myös yhteyttä.

Taide on tieteen ohella inhimillisen tiedostamisen perusmuoto. Politiikka sen sijaan on eräs yhteiskunnallisen tiedostamisen kohde. Tästä käsin tulee tarkastella politiikan ja taiteen suhdetta. Poliittisia asioita voidaan tiedostaa periaatteessa yhtä hyvin taiteellisesti kuin tieteellisesti.

Politiikka voi tietysti kannustaa taiteellista luomistyötä vaikka kuinka paljon, mutta vain silloin ja siinä määrin kun se kuvastuu moraalin läpi.

Taidehistoria tuntee monia poliittisilta mielipiteiltään taantumuksellisia suuria taiteilijoita. Tämä on luonnollista, koska poliittista mielipidettä muovaavat muutkin seikat kuin taiteellinen (ja/tai moraalinen) eläytymiskyky ja hahmotukset.

Se mikä oli oikein vallankumouksellisen sodan vallitessa 40-luvun Kiinassa, oli perin juurin väärin kulttuurivallankumouksen aikana, kun tehtävänä oli kehittää sosialismia eteenpäin kohti luokatonta yhteiskuntaa.

Riippumatta tekijänsä poliittisista mielipiteistä jokainen aito taideteos edesauttaa kuitenkin yhteiskunnallista kehitystä. Jokainen voimakas elämänkuvaus antaa “aseita työväenluokan käsiin”, herättää ihmisiä eloon ja ajattelemaan. Aidon taiteen luominen on jo sinänsäkin yhteiskunnallista uudistustyötä, mutta eri lailla kuin poliittinen työ.

Kirjoittajasta

uusihisto

uusihisto

Toimitus. KUVA: Kleio, historian jumalatar.

Kirjoita kommenttisi tähän.

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.