Taloustiede ja ihmiskäsitys

ARTIKKELIKUVA: Adam Smithin patsas Edinburgissa. KUVA: Kim Traynor, CC BY 3.0.

Talousteoria ja moraalifilosofia

Vuoden 1998 talous-Nobelin saanut taloustieteilijä Amartya Sen totesi huhtikuussa 1986 pitämissään luennoissa:

”– – on – – jokseenkin outoa, että taloustieteessä ihmisten motiivit kuvataan silmiinpistävän kapea-alaisesti. Taloustieteenhän oletetaan puhuvan todellisista ihmisistä. On vaikea uskoa, että todellisia ihmisiä ei lainkaan kiinnostaisi itsetutkiskelu, jonka kiteyttää sokraattinen kysymys ’miten minun pitäisi elää?’. – – tämä kysymys on myös etiikan keskeinen lähtökohta. – –

”Toinen yllättävä seikka on ristiriita nykyaikaisen taloustieteen tietoisen ’epäeettisen’ luonteen ja sen historiallisten juurten välillä. Moderni taloustiede juurtaa juurensa juuri etiikkaan. Paitsi että taloustieteen isänä pidetty Adam Smith oli Glasgown yliopiston moraalifilosofian professori – –, taloustiedettä pidettiin pitkään myös eräänlaisena etiikan haarana.” [1]

Senin mukaan taloustieteellä on kaksi lähdettä: Aristoteleesta ponnistava ja etiikkaan perustuva alkujuuri ja 1800-luvulla syntynyt ”insinöörimalli”. Edellinen näkemys nostaa esille kaksi kysymystä: ”miten ihmisen tulisi elää” ja ”mikä lopulta on ihmiselle hyväksi”. Jälkimmäinen keskittyy päämäärän saavuttamiseen liittyviin teknisiin, logistisiin kysymyksiin sivuuttaen sen, mitä nämä päämäärät ovat. [2]

Sen toteaa, että ”eettisen lähestymistavan merkitys on selvästi vähentynyt taloustieteen kehittyessä.” [3] Hänen mukaansa eettisiä kysymyksiä karttelevan taloustieteen piirissä on sivuutettu myös ”monet sellaiset eettiset pohdinnat, jotka tosiasiassa vaikuttavat ihmisten valintoihin ja joiden olemassaolo on tosiasia, ei normatiivinen oletus”. [4] Valtavirran taloustiede sivuuttaa näkemyksissään ihmisen sellaisena kuin tämä on.

Molempia suuntauksia kuitenkin tarvitaan. Senin mukaan taloustieteen klassikoilla Adam Smithistä lähtien ovat molemmat puolet – sekä ”motivaatio ja yhteiskunnalliset päämäärät” että ”tekniset ja tavoitteiden saavuttamiseen liittyvät ongelmat” – olleet vaihtelevassa määrin esillä. [5]

Mutta niiden suhdetta pohdittaessa on mielestämme lähdettävä liikkeelle siitä tosiasiasta, että ilman radikaaleja muutoksia myös talouspolitiikassa ihmiskunta tuhoaa itsensä. Näin ollen ”logistisia kysymyksiä” olisi järjetöntä pohtia ohi sen, millaisilla talouspoliittisilla toimilla itsetuhon uhkaa ja erilaisia itsetuhoisia tendenssejä voidaan mahdollisesti vähentää. Se merkitsee, että ”motivaatio ja yhteiskunnalliset päämäärät” ovat ensisijaisessa asemassa teknisiin ratkaisuihin verrattuna.

Amartya Sen puhuu Fronteiras do Pensamento -tapahtumassa Porto Alegressa 2012.
KUVA: Fronteiras do Pensamento, CC BY-SA 2.0.

”Maailman kaunein ajatus”

Matti Puolakan mielestä maailman kaunein ajatus kuuluu seuraavasti: ”Palkkaa on maksettava myös ja lopulta ennen kaikkea totuudenrakkaudesta, oikeudentajusta ja solidaarisuuskyvystä.”

Jokaisessa elinkelpoisessa yhteiskunnassa on tavalla tai toisella noudatettu tuota periaatetta Homo-suvun historian alusta lähtien. Yhteisöt ovat palkinneet oikeudentuntoisimpia jäseniään eri tavoin. Mainittuja ominaisuuksia arvostetaan myös henkilökohtaisissa ystävyys- ja rakkaussuhteissa. Henkilökohtaisella ja yhteisöllisellä tasolla periaatetta sovelletaan tietysti eri tavalla kuin yhteiskunnallisella tasolla.

Mikä on ”maailman kauneimman ajatuksen” merkitys? – Syyskuussa 2017 Matti kirjoitti sähköpostissaan:

”’Maailman kaunein ajatus’ on se mikä selittää ytimekkäimmin niin ihmissuvun 2,5 miljoonaa vuotta jatkunutta taivalta kuin myös ihmiskunnan tietä eteenpäin (kysymyksessä on siis ihmislajin eloonjäämisopin ydin).

Ihmiskunta voittaa itsetuhoisuutensa, kun tuo periaate on hallitseva (mutta ei missään tapauksessa ainoa) tulonjakoa määräävä tekijä yhteiskunnassa.

Asiaa ei muuta muuksi se, että ”totuudenrakkauden”, ”oikeudentajun” ja ”solidaarisuuskyvyn” määritteleminen voi olla ongelma niin filosofisesti kuin käytännön tilanteissa ja että periaatetta voidaan soveltaa hyvin monenlaisilla eri tavoilla.

Keynesin tapa yhdistää talousteoria ja moraalifilosofia

Kuuluisa taloustieteilijä John Maynard Keynes yhdisti talousteorian ihmiskäsitykseen ja moraalifilosofiaan. Siinä hän eroaa edukseen nykyajan valtavirran taloustieteestä.

Hän kirjoitti pääteoksensa loppuluvussa seuraavasti:

”Yhteiskuntamme huomattavimmat virheet ovat sen kykenemättömyys huolehtia täystyöllisyydestä sekä sen mielivaltainen ja epäoikeudenmukainen omaisuuden ja tulon jakautuminen.” [6]

”Omasta puolestani uskon, että eräät sosiaaliset ja psykologiset syyt puoltavat huomattavaa tulojen ja omaisuuden erilaisuutta, mutta ei niin suurta eroavuutta kuin nykyään ilmenee. On arvokkaita inhimillisen toiminnan muotoja, joiden täysi toteutuminen edellyttää ansaitsemisvaikutinta ja yksityisten omistaman omaisuuden luomaa ympäristöä. Lisäksi voidaan vaarallisia inhimillisiä taipumuksia kanavoida suhteellisen vaarattomiin uomiin käyttämällä hyväksi rahan ansaitsemisen ja yksityisen omaisuuden keräämisen tarjoamia nykyisiä mahdollisuuksia. Jollei näitä taipumuksia tällä tavoin tyydytettäisi, ne voivat purkautua julmuutena, häikäilemättömänä henkilökohtaisen voiman ja vaikutusvallan tavoitteluna ja muina itsetehostusmuotoina. On parempi, että ihminen tyrannisoi pankkitiliään kuin lähimmäisiään, ja vaikka välistä väitetään, että ensinmainittu on vain keino jälkimmäisen toteuttamiseksi, niin ainakin joskus on kysymys kahdesta vaihtoehdosta.” [7]

Keinona tuloerojen tasaamisessa Keynesillä on mm. verotus.

Omaisuuden ja tulon jakautuminen entistä mielivaltaisempaa

Keynes arvosteli aikansa tulo- ja varallisuuseroja ”mielivaltaisiksi ja epäoikeudenmukaisiksi”. Mutta hän ei samaistanut oikeudenmukaisuutta ja egalitarismia: ”– – eräät sosiaaliset ja psykologiset syyt puoltavat huomattavaa tulojen ja omaisuuden erilaisuutta”.

John Maynard Keynes v. 1933. KUVA: Wikipedia. Public Domain.

Näkemys on oikea: hyvin tehdystä työstä on saatava suurempi palkinto kuin huonommin tehdystä työstä. Mekaaninen egalitarismi on itse asiassa mielivaltaista, epäoikeudenmukaista tulonjakoa.

Tänään Keynesin näkemys omaisuuden ja tulojen jakautumisen mielivaltaisuudesta eli epäoikeudenmukaisuudesta pitää paikkansa paljon enemmän kuin ennen.

IMF, Maailmanpankki, OECD [8] ja Maailman talousfoorumi (WEF) [9] ovat sitä mieltä, että tuloerojen kasvu haittaa paitsi taloudellista kehitystä niin myös yhteiskuntien vakautta.

Ennen finanssikriisiä 2008 suuret amerikkalaiset pankit loivat sijoitustuotteita, joiden kehittäjät ja myyjät keräsivät niiden avulla vuosia ennen kriisiä valtavat henkilökohtaiset tulot – de facto toiminnalla, joka aiheutti vakavan talouskriisin ja tuotti yhteiskunnille kaikkialla maailmassa mittaamattomia aineellisia ja henkisiä vahinkoja.

Tuloerot suuryritysten johtajien ja heidän työntekijöidensä välillä ovat kasvaneet monikymmenkertaisiksi siitä, mitä ne olivat muutama vuosikymmen sitten. Yritykset pystyvät yhä lisäämään voittojaan – ja johtajiensa bonuksia – saastuttamalla ympäristöä ja olemalla välittämättä esimerkiksi ihmisoikeuksien loukkauksista alihankkijoinaan käyttämissä maissa. Ihmiskunnan tulevaisuudesta ja ihmisoikeuksista piittaamattomat yritykset saavat yhä kilpailuetua vastuuntuntoisemmin toimiviin yrityksiin verrattuna.

Markkinat eivät siis kykene säätelemään tulonjakoa edes demokraattisissa valtioissa taloudellisesti, ekologisesti tai yhteiskunnallisesti järkevällä tavalla. Palkitsemismallit edistävät ihmiskunnan itsetuhoa ja parhaassakaan tapauksessa eivät hillitse sitä.

Muovijätettä Ghanassa. KUVA: Muntaka Chasant, CC BY-SA 4.0.

Keynes jätti auki se, millä kriteereillä tulon- ja varallisuudenjaosta pitäisi päättää – ja kenen siitä pitäisi päättää, ettei se olisi niin mielivaltaista ja epäoikeudenmukaista kuin hänen mukaansa hänen aikanaan oli.

On ilmeistä, että siihen tarvitaan yhteiskunnan toimia. Tulonjako sosiaalisella perustalla, perustoimeentulon takaaminen kaikille, on hyvinvointivaltion ja yhteiskunnan vakauden perusta. Mutta omaisuuden- ja tulojen jakautumista on kehitettävä pitemmälle itsetuhoisten tendenssien heikentämiseksi. Keynesin näkemykset viittaavat oikeaan suuntaan.

Keynesin ihmiskäsityksestä

Keynesin ansio on, että hän yhdistää ihmiskäsityksen ja moraalifilosofian taloustieteeseen.

Keynesin näkemyksessä on huomionarvoista se, että hän pitää mahdollisena ja hyväksyttävänä vaikuttaa ihmisten käyttäytymiseen rahan avulla.

Keynesin mukaan se, että ihminen haluaa aineellista hyötyä itselleen, ei estä häntä tekemästä inhimillisesti arvokkaita tekoja. Keynes ei samaista inhimillistä hyvyyttä (kykyä arvokkaaseen inhimilliseen toimintaan) ja epäitsekkyyttä. Hänen mukaansa jotkin hyvät teot jopa edellyttävät ”ansaitsemisvaikutinta” ja ”yksityisen omistaman omaisuuden luomaa ympäristöä”.

Todellakin, aidosti ehdottoman epäitsekkäät teot, ovat aina sellaisia, että niissä itsekkyys ja epäitsekkyys ovat sulautuneet yhteen.

Jos äiti joutuu jossain vaaratilanteessa antamaan henkensä lapsensa puolesta, se on ehdotonta epäitsekkyyttä, mutta myös mitä suurinta itsekkyyttä. Hän tietää, että jos hän oman henkensä pelastaakseen antaisi lapsensa kuolla, hän tuhoaisi itsensä ihmisenä eikä voisi jatkaa elämäänsä entiseen tapaan. Jos hän ”itsekkäästi” pelastaisi oman henkensä lapsensa kustannuksella – kuka haluaisi – tai edes voisi – elää ihmisen arvoista elämää sellainen taakka tunnollaan?

Samalla tavalla ihminen, joka puolustaa oikeudenmukaisuutta vallitsevaa yhteiskunnallista vääryyttä vastaan ja on valmis kärsimään vainoa sen vuoksi, toimii itse asiassa myös itsekkäästi: hän puolustaa oikeuttaan elää maailmassa omana itsenään ja pyrkii luomaan maailman, jossa hän voi tehdä niin.

Keynes piti inhimillisenä pahuutena, ”vaarallisina inhimillisinä taipumuksina”, ennen kaikkea sellaisia ”itsetehostusmuotoja” kuin ”häikäilemätön henkilökohtaisen voiman ja vaikutusvallan tavoittelu”. – Mielestämme hänen näkemyksensä inhimillisestä pahuudesta on pääasiassa oikea. Oikea on myös näkemys, että ihmisten keskuudessa ”pankkitilillä” on usein arvoa vain, jos sen avulla voi ”tyrannisoida” ”lähimmäisiään”.

Leipäjonoa kuvaava veistos 1930-luvun laman muistoksi.

Länsimaita koetellut lama 1930-luvun alussa heikensi työllisyyttä dramaattisesti. Brittiläinen taloustieteilijä John Maynard Keynes (1883–1946) haastoi klassisen taloustieteen käsityksen. Hänen näkemyksens johti uuteen ajatteluun työttömyyden luonteesta ja valtion roolista sen hoitamisessa. – Laman aikaista leipäjonoa kuvaava veistos Washington D.C:ssä, Rooseveltin muistomerkillä. KUVA: Picryl.com.

Avainsana Keynesin näkemyksessä inhimillisestä pahuudesta on ”häikäilemätön”. Jokainen ihminen haluaa muuttaa maailmaa oman maailmankatsomuksensa mukaiseksi siten, että hän voisi ”tehostaa itseään” siellä, saada osakseen huomiota. Ero inhimillisen hyvyyden ja pahuuden välillä on siinä, tekeekö sen avoimesti, sivistyneesti, demokraattisesti, huolehtien siitä, että kaikilla muilla on sama mahdollisuus, vai ”häikäilemättömästi”, keinolla millä tahansa, muita tavalla tai toisella syrjien.

Pahojen tekojen rajoittaminen rahan voimalla?

Keynes oletti, että pahoja tekoja voidaan joissakin tapauksissa ehkäistä kanavoimalla taipumukset rahan ansaitsemiseen ja omaisuuden keräämiseen. Olisi tietysti pelkästään hyvä, jos ”vaarallisia inhimillisiä taipumuksia” olisi mahdollista kanavoida siten. Mutta varallisuus merkitsee aina yhteiskunnallista vaikutusvaltaa.

Keynes asetti itsekin varauksia ajatukseen: hänen mukaansa ”välistä väitetään” rahan olevan vallanhimon väline, mutta hän arvelee silti, että ”ainakin joskus” kysymys on vaihtoehdoista.

Jossain määrin ja jossain muodossa periaatetta voidaan varmasti soveltaa. Jollekulle taantuvalla alueella asuvalle syrjäytyneelle nuorelle, joka on syyllistynyt rötöksiin ja/tai jäänyt huumekoukkuun, voidaan myöntää sosiaalisesti kontrolloitu laina, jos hän lupaa valvotusti pysytellä erossa rikoksista ja huumeista.

Keynes ja hyvillä teoilla ansaitseminen

Kaiken kaikkiaan Keynesin näkemys voidaan nähdä askeleena ”maailman kauneimman ajatuksen” suuntaan.

Keynesin ihmiskäsitys on realistisuudessaan ja pragmaattisuudessaan varsin optimistinen: ihmisten käyttäytymiseen voidaan vaikuttaa myönteisellä tavalla periaatteessa varsin yksinkertaisin keinoin – ihmiskunta ei ole tuomittu itsetuhoon.

Keynes asetti varauksia pahoista teoista pidättäytymisen palkitsemiselle. Mutta entä hyvillä teoilla ansaitseminen? – Se on yhteiskunnan kokonaisedun kannalta olennaisempaa.

Siksi Keynesin ajatuksista kiinnostavin ja tärkein on seuraava: ”On arvokkaita inhimillisen toiminnan muotoja, joiden täysi toteutuminen edellyttää ansaitsemisvaikutinta ja yksityisten omistaman omaisuuden luomaa ympäristöä.”

Keynes piti hyväksyttävänä ansaita hyvillä teoilla, ”arvokkailla inhimillisen toiminnan muodoilla”. Hänen mukaansa hyvien tekojen arvoa ei vähennä se, että niiden tekijä haluaa hyötyä niistä aineellisesti.

Keynesin ajatus on oikea tavalla, jota hänen aikanaan ei ehkä ollut mahdollista ymmärtää: hänen pääteoksensa ilmestyi vuonna 1936 – ennen toista maailmansotaa ja natsien hirmutekojen paljastumista, ennen ydinasetta ja ilmastokatastrofien uhkaa, ennen uusia kollektiivisen itsepetoksen uusien, demokratian oloissa syntyneiden muotojen kuten mccarthyismin, suomettumisen ja trumpismin aikaa ja ennen vihapuheen, valeuutisten ja salaliittoteorioiden aikaa.

Kaikkein arvokkain inhimillinen toiminta on nykyaikana hyvin vaikeaa, ellei sen tekijällä ole ”ansaitsemisvaikutinta”.

Nykyään on sanottava: ”arvokkaisiin inhimillisen toiminnan muotoihin” kykenevä ihminen toimii vastuuttomasti, ellei hän pyri ansaitsemaan aineellisesti työllään.

Keynesistä maailman kauneimpaan ajatukseen

Totuuden etsintä, yhteiskunnallista vääryyttä suojelevan virallisen valeen ja kollektiivisen itsepetoksen paljastaminen, on mielestämme arvokkain yhteiskunnallisen inhimillisen toiminnan muoto. Tuollaiset totuuden etsijät joutuvat väistämättä syrjinnän, vihapuheen, parjauksen yms. vainon kohteeksi.

Turvattu toimeentulo, aineellinen omaisuus ja sen tuoma yhteiskunnallinen asema tekevät helpommaksi kestää kaikenlaiset henkilöön kohdistuvat hyökkäykset – siinäkin tapauksessa, että ne eivät merkittävässä määrin hillitsisi noita hyökkäyksiä.

Hegel piti yksityistä omistusoikeutta inhimillisen vapauden edellytyksenä. [10] – Hegelin näkemystä voidaan perustella tuollakin perusteella. Sosialismin kokemus osoittaa sekin, ettei yksityisten omistaman omaisuuden merkityksen jyrkkä supistaminen ole omiaan muuttamaan ihmisten toimintaa inhimillisemmäksi – pikemminkin päinvastoin.

Yhteiskunnan, myös sen talouden kannalta, olisi parasta palkita sellaista ”arvokasta inhimillistä toimintaa”, joka edesauttaa yhteiskunnallisen vääryyden vähentämistä. Se olisi omiaan vähentämään yleensä omaisuuden ja tulonjaon mielivaltaisuutta.

Eikö se, ettei yhteiskunta palkitse totuudenetsijöitä – ja sen sijaan suurimpien tulojen saajien joukossa on keinottelijoita, jotka toiminnallaan haittaavat talouden kehitystä ja yhteiskunnan vakautta – ole omiaan luomaan vääristynyttä ihmiskuvaa?

Jos oikeudenmukaisuuden puolustamisen vuoksi vainotuksi joutunut ihminen saisi aineellisia palkkioita korvaukseksi vainosta, se ehkä vähentäisi vainoa, ja taatusti lisäisi rohkeutta puolustaa oikeudenmukaisuutta.

Millainen olisikaan yhteiskunnallinen ilmapiiri, kun tärkein keskustelunaihe yhteiskunnassa olisi se, mikä on suurin kollektiivinen itsepetos ja vääryys ja ketkä ansaitsevat saada palkkaa toiminnastaan sen paljastamiseksi ja korjaamiseksi?

Ja totta on sekin, mitä Matti Puolakka kirjoitti mielipiteenvapaudesta tammikuussa 2011:

”Yhteiskunta on todellisen mielipiteenvapauden kannalla vasta sitten, kun totuudenrakkauden palkitsemista pidetään koko yhteiskuntaelämän perustana.”

VIITTEET:

[1] Sen Amartya, Luentoja etiikasta ja taloustieteestä, Oy UNIpress Ab, 2001, 22.
[2] Sen, 2001, 23–27.
[3] Sen, 2001, 28.
[4] Sen, 2001, 29.
[5] Sen, 2001, 28.
[6] Keynes John Maynard, Työllisyys, korko ja raha. Yleinen teoria, WSOY 1951, 428.
[7] Keynes, 1951, 430.
[8] Mike Brewer, ”Inequality in the OECD is at a record high – and society is suffering as a result”, The Conversation 2.8.2019.
[9] “Global Social Mobility Index 2020: why economies benefit from fixing inequality” WEF 19.1.2020.
[10] Hegel, G.W.F., Oikeusfilosofia, Pohjoinen 1993, 94.