Tieto-oppi, moraali ja katharsis
Otteita Matti Puolakan sähköposteista ja tekstiviesteistä. Kevyesti stilisoitu.
Hemingway sanoi itselleen:
“’Sinun ei tarvitse muuta kuin kirjoittaa yksi ainoa tosi lause. Kirjoita tosin lause, minkä tiedät.’ Ja niin minä lopulta kirjoitin toden lauseen ja jatkoin siitä…”. (1)
Kiinan qigong-kulttuurissa on sanonta: ”Älkää antako apinamielen hallita itseänne!” Olen monesti selittänyt teille tätä asiaa. Mutta meditaatio – tavoitella buddhalaisesti suurta tyhjyyttä (taolaisesti syvää hiljaisuutta) – on vain ”moraalis-tekninen” menetelmä.
Omantunnon puhdistaminen on tietysti paljon muutakin. Nähkää metsä puilta. Puhukaa aidasta älkääkä aidan seipäistä. Älkää olko niin kuin ravihevonen, joka näkee vain suoraan eteensä.
Oman omantunnon katharsis-puhdistaminen on olennaisesti juuri sitä, mistä Hemingway kirjoitti.
Eettinen ajattelutyö edellyttää kykyä katharsis-kokemukseen. – Olemme tästä asiasta paljon puhuneet. Pari lempiesimerkkiäni:
- Miten Sota ja rauha- romaanissa ruhtinas Vasili koki katharsiksen (kerran elämässään, ainoan kerran) ?
- Elvi Sinervon Vuorelle nousu -novelli. (Taiteellisesti se ei ole yhtä korkeatasoinen kuin Sinervon parhaat runot. Mutta katharsis-kokemuksen idea on siinä kuitenkin esitetty hienosti.)
Teksti jatkuu suositusten jälkeen
Aiheeseen liittyvää
Olen ollut tärkeimmissä ennustuksissani aina hyvin itsevarma. Onko tämä ollut itsekritiikittömyyttä? Ei missään nimessä. Olen tärkeimmissä käännekohdissa kyennyt oma-aloitteisesti ja hyvin herkkävaistoisesti korjaamaan virheeni, muuttamaan kantojani. – En ole koskaan hävennyt sanoa: “Tässä olen ollut väärässä”, “Tuossa asiassa erehdyin.” – Itsevarmuuteni on ollut itsekriittistä itsevarmuutta; itsekriittisyyteni on ollut itsevarmaa itsekriittisyyttä.
Mistä ihminen viime kädessä tietää, onko hänen mielipiteensä oikea vai virheellinen? Mistä ihminen loppujen lopuksi tietää, onko ulkomaailma, tai edes hän itse, olemassa? Vastaukseni on tämä:
“Minua, minun ihmisyyttäni, loukataan – olen siis olemassa.”
Inhimillinen tieto, ainakin ‘tosi tieto’ (“tosi inhimillinen tieto”) syntyy viime kädessä katharsiksesta – traagisuuden kokemuksesta. “Minua loukataan siksi, että kuljen tietäni, siis siksi että olen minä.”
Tieto-oppia ei tule erottaa etiikasta. Itse asiassa tieto-oppi perustuu ihmisen ‘moraalisuuteen’. “Tunne itsesi!” Tämä Delfoin oraakkelin kehotus on tarkoitettu mielestäni paitsi ihmisyksilölle (niin kuin se yleensä käsitetään), niin myös koko ihmiskunnalle, ihmislajille yleensä (niin kuin sen käsittivät Linné ja Hegel).
“Kunnioita toisen ihmisen vakaumusta!” Sivistys perustuu tähän ajatukseen. Ihmisellä tulee olla oikeus muodostaa itsenäisesti mielipiteitään. Mikäli tämä oikeus häneltä riistetään, jos hän siis on mielipidevainon kohteena, niin silloin hän “taatusti”, “vuoren varmasti”, tietää olevansa ko. vakaumuksessaan, noissa mielipiteissään, oikeassa – jollain tärkeällä, yhteiskunnallisesti merkittävällä tavalla oikeassa.
Mitä pahemmin ihminen joutuu anti-intellektuaalisen, irrationaalisen ja brutaalin mielipidevainon kohteeksi, sitä varmemmin hän tietää olevansa “oikealla tiellä”.
Totuuden etsintä on kollektiivisen itsepetoksen ja institutionalisoituneen valheen paljastamista.
“Se on työ, se on työ, se on ponnistus vaan, mikä elämää ylläpitää!” Tätä Kössi Kaatran säettä voidaan pohtia myös katharsis-käsitteen kannalta. Joskus on elämässä pakko nöyrtyä. Joskus on asetuttava omaa tyhmänylpeyttä vastaan. Joskus on tehtävä ‘hyvä työ’, vaikka se ei omaa itserakkautta tyydyttäisikään. Joskus on ihmisen nöyrryttävä ja asetuttava itseään vastaan!
Kun pölkkypäälle sanotaan, että hän on tällä ja tällä perusteella tässä ja tässä kysymyksessä pölkkypää, niin hän suuttuu kovasti. Kun viisautta rakastavalle ihmiselle sanotaan, että hän on tässä ja tuossa kysymyksessä sillä ja sillä perusteella pölkkypää, niin hän sanoo, ollenkaan suuttumatta:
“Mutta tuohan on mielenkiintoista! Kerropa lisää noita perustelujasi. Mietitään kaikessa rauhassa yhdessä. Analysoidaan, jooko!”
Eettinen ajattelutyö on “katharsis-ajattelemista”, “vuorelle nousu -viisautta”.
Teoriamme on teoriaa eettisestä itsekasvatuksesta. Aristoteleen katharsis-käsite on ihmiskäsityksemme yksi olennainen osa.
Asenteemme tulisi olla ankaran itsekriittinen. Elämä pakottaa meidät siihen.
On ylevöidyttävä. ‘Kärsimysten tie’ on meidän filosofisessa kielenkäytössämme ‘katharsisten tie’.
Ihminen, jolla on itsekunnioitusta, tuntee itsensä. Jos ihminen luopuu kokonaan kysymästä “Mikä on oikein, mikä on väärin?”, niin hän menettää itsetuntemuksensa. Hän tietää itsestään sen ja vain sen, että ei tiedä sitä mikä/mitä on.
Menetetyn itsekunnioituksen voi voittaa takaisin vain katharsiksen kautta.
Tie syvällisyydestä pinnallisuuteen kulkee kuoleman kautta. Siinä on välissä kuolema! Ihminen ei ole enää sama ihminen, ei ainakaan sama persoona.
Tie alhaisuudesta ylevyyteen kulkee katharsisten kautta. Siinä mielessä ihmistymisprosessi on aina ‘kärsimysten tie’. Pitää opetella häpeämään omaa itseänsä! Tuollainen kärsimys on muuta kuin mikään muu kärsimys.
