Tuusulan taiteilijayhteisö

Seuraavassa otteita alustuksesta Uusi historia ry:n kesätapaamisessa 8.8.2020. Tekstissä referoidaan Riitta Konttisen kirjaa ”Onnellista asua maalla – Tuusulanjärven taiteilijayhteisö”. Suoriin sitaatteihin on merkitty sivunumerot. Suosittelemme lämpimästi tätä teosta! Siinä on monia mainioita kertomuksia elämästä taiteilijayhteisössä, joille tässä lyhyessä referaatissa ei
ollut tilaa.

Kirjasta välittyy kuva yhteisöstä, jota yhdistivät oman aikansa tärkeimmät aatteet – ennen kaikkea itsenäisyys- ja kansallisuusaate – ja jossa ihmisyys oli arvossaan.

Konttisen kuvaus elähdyttää myös siksi, että oman aikamme yhteiskunnallinen pääkysymys jollain tavalla on uudenlaisten ihmisyhteisöjen rakentamisen tarve. Perinteiset yhteisöt ovat suurelta osin hajonneet, eikä entiseen ole paluuta. Vieraantuminen on nyky-Suomessa pääongelma, ei taloudellinen puute ja kurjuus – näin Matti Puolakka totesi jo 1970-luvun loppupuolella. Juuri sen vuoksi sekä keskustelukulttuuri että kulttuurityö on ollut keskiössä hänen johtamissaan liikkeissä jo 1960-luvun lopulta lähtien. Ja näin on edelleen, vaikka maailmankatsomuksemme muuten on kokenut syvällisen mullistuksen aikakauden murroksen myötä. (Taustastamme ks.: MLR ja Itu – sensuroitua suomettuneessa Suomessa.)

Miten sellaisia yhteisöjä tulisi rakentaa? Mielestämme ihmiskunnan tie -väittelysanakirjan idea tarjoaa luontevan pohjan monenlaiselle sekä organisoidulle että spontaanille verkostoitumiselle. Yhdistävä aate on halu oppia historiasta sekä ihmiskäsitykseen perustuva rehellinen väittelykulttuuri . Se ei ole pelkkä tieto-opillinen tai tekninen ohje, vaan eettinen: lähtökohtana on sen tunnustaminen, että jokainen meistä voi helposti sokaistua sosiaalipsykologisten toiveiden ja pelkojen vuoksi. Niiden vaikutus mielipiteenmuodostukseen on usein ratkaiseva.

Toiseksi kirja kiinnostaa meitä myös isänmaallisista syistä. Suomettumisen aika rämetti hyvin pitkälti kansakunnan hengenelämää. Sen vuoksi tämä ehdottomien sukupolvi toimii jatkuvasti esimerkkinä ja innoittajana. Se voi auttaa kansallisen itsetunnon ja itseymmärryksen syventämisessä sitten kun lähihistoriamme valheet ja vääryydet asianmukaisesti oikaistaan.

Ajan hengestä antaa hyvän kuvan ote Sibeliuksen Karl Ekmanille kirjoittamasta kirjeestä, joka oli esillä Ateneumin Sibelius-näyttelyssä vuonna 2015:

Pohdimme kaikkea maan ja taivaan välillä, probleemat syttyivät ja sinkoilivat, mutta aina optimistisessa ja vapauttavassa hengessä. Oli raivattava tietä uusille aatteille kaikilla aloilla.

Konttinen painottaa teoksessaan naisnäkökulmaa, joka tuo uuden ulottuvuuden tuusulalaisiin ennen kaikkea yhteisöelämän kannalta. Naisten osuus on varmasti ollut tärkeä. Myös esim. 1900-luvun alussa muuttunut näkemys kodista ja sisustamisesta on mielenkiintoinen. Tuusulan taiteilijakodit olivat kauniita ja persoonallisia.

Aleksis Kivi

Ennen taiteilijayhteisön varsinaista esittelyä haluaisin mainita suomalaisen kirjallisuuden peruskiven, ”jonka rakentajat hylkäsivät” – Aleksis Kiven. Käsittääkseni se, että Kivi kuoli Tuusulassa, oli yksi syy siihen, että juuri Tuusula valittiin taiteilijayhteisön kotipaikaksi. Eino Leinon mielestä Aleksis Kiven kuuluisi olla Suomen kansallisrunoilija.

[expander_maker id=”1″ more=”Katso lisää” less=”Piilota”]

Aleksis Kivi sairasti pari viimeistä vuottaan. Syynä ei ollut niinkään se murskakritiikki, jonka hän Seitsemästä veljeksestä sai, vaan se, että kansallisuusaatteen merkkimiehet ja ennen kaikkea hänen henkilökohtaiset ystävänsä eivät nousseet häntä puolustamaan. Kiitos edesmenneelle filosofian professori Oiva Ketoselle, että hän otti asian selkeästi esille 80-luvun lopulla ilmestyneessä kirjassaan ”Kohtalon vaihtoehdot”. Sen vuoksi Aleksis Kivi hoki Lapinlahdessa ”concordia satan” (saatanallinen sopusointu). Sen vuoksi hän ”eli vain syksystä jouluun”, kuten Eino Leino runossaan sanoo.

Aleksis Kivi kuoli v. 1872. Hänen kuolinmökkinsä on museona lähellä Tuusulan kirkkoa, ja hänet on haudattu Tuusulan hautausmaahan.

[/expander_maker]

Maksim Gorki maanpaossa

”Kun kirjailija Maksim Gorki vuoden 1906 tammikuussa joutui rakastajattarensa näyttelijätär Maria Andrejevan kanssa lähtemään Venäjältä, pakomatka kulki Suomen kautta”, kirjoittaa Konttinen.

[expander_maker id=”1″ more=”Katso lisää” less=”Piilota”] Gorki asui Tuusulassa Halosten luona Halosenniemessä, mutta kävi myös Eero ja Saimi Järnefeltin Suvirannassa, minne häntä tulivat tapaamaan naapurista Jean ja Aino Sibelius sekä Juhani Aho ja Venny Soldan-Brofeldt. Erik Tawaststjernan mukaan Sibelius ei ”löytänyt lähempää kontaktia” yhteiskunnallisesti suuntautuneeseen Gorkiin, mutta Aino Sibelius piti iltaa ”hyvin kiinnostavana”. Ahoja Venäjän köyhiä kuvannut Gorki kiinnosti luultavasti tuusulalaisista eniten.

”Maksim Gorkiin tapaamiset tekivät syvän vaikutuksen, ja Gallén-Kallelalle hän vakuutti, ettei koskaan unohda suomalaisten taiteilijoiden joukossa viettämiään päiviä. Muistellessaan kaksi vuotta myöhemmin Berliner Tageblattissa Suomen-vierailuaan hän ylisti suomalaisen kulttuurin korkeaa tasoa, maan demokraattisia uudistuksia ja aivan erityisesti suomalaisten taiteilijoiden ansioita. ’Tämä maa ennakoi minulle monen maan tulevaisuutta; siellä sain nähdä toteutuneena monia asioita, joista muissa maissa vain unelmoidaan’, hän kirjoitti. Yksi näistä toteutuneista unelmista oli juuri Tuusulanjärven itärannalle syntynyt tiivis taiteilijayhteisö…” (s. 11)
[/expander_maker]

Vain Unkarissa oli vastaava yhteisö

Tuusula ei ollut ’siirtokunta’. Sellaisia kuvataiteilijat muodostivat kesäisin esim. Bretagnen Pont-Aveniin, Cornwallin St. Ivesiin tai Tanskan Skageniin. He asuivat majataloissa, maalasivat päivisin ja kokoontuivat iltaisin keskustelemaan. Monet tulivat samoille seuduille joka kesä uudestaan. Nämä yhteisöt olivat rajoiltaan epämääräisiä ja luonteeltaan tilapäisiä.

Tuusulanjärven yhteisöön kuitenkin asetuttiin vakituisesti asumaan. Kotien yhteydessä oli työtilat. Ainakin yksi vastaavanlainen on ollut Unkarin Gödöllössä (n. 30 km Budapestista), syntynyt kutakuinkin samaan aikaan.

[expander_maker id=”1″ more=”Katso lisää” less=”Piilota”]

”Taiteilijayhteisön perustajan Aladar Körösföi-Krieschin ja hänen perheensä ohella Gödöllöön asettui joukko muita taiteilijoita – arkkitehteja, taidemaalareita, kuvanveistäjiä, graafikoita, tekstiili- ja sisustussuunnittelijoita. (…) Molempien yhteisöjen jäseniä yhdisti myös samankaltainen käsitys taiteesta ja samankaltainen aatteellinen tausta. Gödöllössä ammennettiin kansantaiteesta ja kansallisesta historiasta, Suomessa Kalevalan perinnöstä ja kansallisuusaatteesta, mutta samalla molemmissa pidettiin tiiviisti yhteyttä ’taiteen pääkaupunkiin’ Pariisiin. Gödöllön taitelijayhteisöstä kirjoittanut Katalin Gellér (The Art Colony of Godollo 1901- 1920, 2001) toteaa, että vuoden 1900 Pariisin maailmannäyttelyssä unkarilaisiin taiteilijoihin voimakkaimman vaikutuksen teki omaa kansallista identiteettiä kuvastanut Suomen paviljonki.” (s. 17)

1900-luvun alussa Unkarin asema oli samankaltainen kuin Suomen. Se oli osa Itävalta-Unkarin keisarikuntaa, periaatteessa tasavertainen Itävallan kanssa, mutta haaveili myös itsenäisyydestä. Kun taide heijastaa vapauden haaveita on taiteilijoilla tarve tiiviiseen kommunikointiin. Ensimmäisessä maailmansodassahan monarkia kukistui ja Unkarista tuli itsenäinen tasavalta.

[/expander_maker]

Taitelijayhteisö syntyy

Tuusulan taiteilijaperheillä oli pitkälti yhteistä historiaa. He olivat liikkuneet samoissa piireissä Helsingissä, monet myös Pariisissa. He olivat nuorsuomalaisia ja vastustivat vanhasuomalaisten myöntyväisyyspolitiikkaa. Konttinen kirjoittaa:

Vaikka virikkeitä haettiin ulkomailta, oman suomalaisen kulttuurin luominen oli koko 1890-luvun ajan tärkeä tavoite, ja sillä oli myös poliittisia ulottuvuuksia. Konttinen siteeraa Pekka Brofeldetiä (Juhani Ahon veljeä), joka kirjoitti Uudessa Kuvalehdessä näin:

”Kun taiteemme tällä kannalla pysyy, on se isänmaan rakkauden vankalla pohjalla, se säilyy itsenäisenä ja omituisena [omaperäisenä], se on sanan täydessä merkityksessä meidän omaa taidettamme.”

[expander_maker id=”1″ more=”Katso lisää” less=”Piilota”]

Tuusulanjärven taiteilijayhteisöllä oli esiasteita. Erityisesti Ahoilla on näyttänyt olleen kiinnostusta asumiseen muiden taiteilijoiden läheisyydessä. Ensimmäinen kokeilu oli Helsingin Ullanlinnassa (Kaivopuistossa). Siellä oli kylpylä, josta vuokrattiin sesongin loputtua huoneita taiteilijoille, opiskelijoille tms. Venny ja Juhani Aho muuttivat sinne naimisiin mentyään 1892. Siellä asuivat jonkin aikaa ainakin Sibelius, Arvid ja Eero Järnefelt, Pekka Halonen (jonka kihlattu Maija asui muualla Kaivopuistossa). Sibeliusta ainakin harmitti, kun tiloissa ei saanut soittaa pianoa.

”Samoin kuin myöhemmin Tuusulanjärven yhteisön myös Ullanlinnan vetovoima perustui työrauhaan ja samoin ajattelevien toverien seuraan. Yhteisiin illanviettoihin osallistuivat monet nuorsuomalaiset taiteilijat, kirjailijat, muusikot ja lehtimiehet, jotka kirjailija Santeri Ingmanin (Ivalon) sanoin ’parina kolmena talvikautena Helsingissä muodostivat pienen, ehyen taiteilijapiirin”. Tätä aikaa Venny Soldan-Brofeldt muisteli avioliittonsa onnellisimpana, ja hän kaipasi myöhemmin takaisin sen idylliin. Tavallaan idylli toistui, ensin Hausjärvellä ja sittemmin Tuusulassa, vaikka samaa intomielistä välittömyyttä ei ehkä myöhemmin enää voitu tavoittaa.” (s. 23)

[/expander_maker]

Ahola – Juhani Aho ja Venny Soldan-Brofeldt

Juhani Aho oli Konttisen mukaan Tuusulaan muutettaessa jo jättänyt boheemin ja kapinallisen vaiheen taakseen. Aholan vakiovieras Matti Kivekäs sanoi Ahon luonteesta: ”Harmoninen henkilö, joka ei koskaan intoile, ei tyrkytä mitään, ei innostu kuumasti, sillä siihen hän on liian viisas ja tuntee elämän”.

[expander_maker id=”1″ more=”Katso lisää” less=”Piilota”]

Ahon tuotantoa Tuusulan aikoina oli mm. useita kokoelmia Lastuja (Katajainen kansani I-II), Helsinkiin, historiallinen romaani Panu, Kevät ja takatalvi (romaani heränneistä), Antti Ahlströmin elämäkerta, romaani Juha, matkakertomuksia.

Juha on mielestäni Ahon paras romaani. Ainakin epävirallisen kansalliskirjailijan aseman hän vakiinnutti lastuillaan sortokauden alussa. Lastuissa oli mahdollista käyttää mm. allegorioita, joita viranomaiset eivät voineet käsittää.

Ensimmäisen sortokauden aikana v. 1903 Juhani Ahoa uhkasi karkotus. Hänen molemmat veljensä Kalle ja Pekka Brofeldt karkotettiin, samoin Päivälehden päätoimittaja Eero Erkko. Myös Juhani Aho oli ollut näkyvästi mukana Päivälehden toimituksessa. Ahoja varoitettiin puhelimitse: ”Santarmit ovat tulossa teille päin, poistukaa”. Ahot poistuivat, mutta kun he illalla palasivat, ei kukaan ollut käynyt. Kuitenkin he pelästyivät sen verran, että päättivät lähteä talveksi vapaaehtoiseen maanpakoon Italiaan apurahojen turvin. Suomeen he palasivat seuraavana keväänä, kun keisari perui karkotukset.

Muihin Tuusulanjärven asukkaisiin ei karkotuksen uhka välittömästi kohdistunut. Sibelius joutui tavallista tiukemman silmälläpidon kohteeksi, kun oli Tallinnassa keskustellut jonkun epäilyttävän henkilön kanssa. Erkon puolesta monet pelkäsivät, koska hän oli kannanotoissaan usein kiihkeä ja suorasukainen. Kukaan ei häntä kuitenkaan ilmiantanut.

Venny Soldan oli ”hyväntahtoinen boheemi”. Hyväntahtoisuus eli pyrkimys toisten ihmisten onneen oli hänellä isältä peritty periaate. Tämä leimasi myös hänen suhtautumistaan sisarensa Tillyn ja Juhani Ahon suhteeseen. Hän luonnehti itseään ”maallisissa asioissa anarkistiksi, moraalisissa pelottomaksi ja taloudellisissa mielettömäksi”.

Naapurustossa Venny oli ihmettelyn kohde, koska hän harrasti sekä pyöräilyä että hiihtoa, joita monet naiset eivät siihen aikaan harrastaneet. Hänen asusteensa aiheuttivat kylällä aika tavalla puhetta.

Tuotantoa Tuusulan aikaan: Maalaus Heränneitä. Lapsikuvia ja merimaisemia, varsinkin kesäpaikassa Toskassa, joka sijaitsi Tammisaaren saaristossa (1908 lähtien), lastenkirjojen kuvitusta (Topeliuksen ja Anni Swanin satujen).

Halosten tyttärentytär Kirsti Paloheimo korosti erityisesti Venny Soldan-Brofeldtin merkitystä Tuusulanjärven taiteilijayhteisölle. Venny oli ”semmoinen äitihahmo täällä”, hän totesi. Aino Sibelius kertoi myöhemmin Vennyn pojalle Antille, että tämä ”ajatteli aina toisten parasta ja koetti kaikin tavoin auttaa lähimmäisiään omia voimia säästämättä ja kiitosta toivomatta.”

Vennyn ateljee oli kaikille avoin. Sinne mahtuivat niin lapset leikkeineen kuin aviomies kirjailijaystävineen. Takkanurkkauksessa sopi istua lukemassa ja juttelemassa.

Ahoilla oli kaksi poikaa, Heikki ja Antti. Antilla oli pitkä vaalea ja kihara tukka, joten hän sai olla mallina tyttöjä maalatessa. Tillyn pojasta Björnistä eli Nissestä ja Heikistä tuli hyviä kavereita. Heistä tuli myös suomalaisen ammattivalokuvauksen uranuurtajia. Aho&Soldan oli ensimmäinen alan liike Suomessa.

[/expander_maker]

Halosenniemi – Pekka ja Maija Halonen

Ahot pitivät Pekka Halosta ”suomalaisena gentlemannina”, ja he ’fantiseerasivat’ hänestä keskenään niin innokkaasti, että tuloksena oli Vennyn mukaan ’Lastu se ja se’, nimeä hän ei muistanut.

Kyseessä oli Uudessa Kuvalehdessä vuonna 1893 ilmestynyt Suomalainen gentlemanni, jossa ihanteena esitetään totinen, vakaa, sanansa punnitseva, oman arvonsa tunteva ja kansan kieltä omanaan puhuva mies, jolla on takanaan ”kansan henkinen aarreaitta”, mies, joka ”sekä sisäisessä että ulkonaisessa ihmisessään koettaa toteuttaa ominaisia omituisuuksia” – eli on uskollinen omalle itselleen.

[expander_maker id=”1″ more=”Katso lisää” less=”Piilota”]

Ilmeisesti myös Pekan savolainen huumorintaju teki Ahoihin vaikutuksen, ainakin Venny muisteli tämän ironista tokaisua Topeliuksesta: ’Ka, uskalsipa äijä kuolemansa jälkeen!’” Totisuudestaan huolimatta Halosen kerrotaan olleen käsityksissään myös kiivas ja ehdoton, jonka hän itse myös auliisti myönsi.

Taiteilijana Pekka Halonen oli realistinen suomalaisen maiseman (erityisesti talvimaiseman) ja ihmisten kuvaaja. Värimaailma uusiutui 1910-luvulla jopa ekspressionistiseksi, mutta pehmeni taas viimeisinä vuosina hillitympään suuntaan. Vaikka Suomen kuvataiteen suurimmat nimet ovat edustaneet lähinnä realismia, heistä jokainen on tehnyt sen omalla tavallaan (esim. Gallén-Kallela, Halonen tai Järnefelt). Heistä Akseli Gallén-Kallela eteni kauimmaksi realismista kohti symbolismia tai ekspressionismia.

Pekka Halonen oli aikansa taiteilijoista niitä harvoja, jotka eivät olleet lähtöisin sivistyneistöstä. Sivistynyt hän kyllä oli. Hän oli hyvin musikaalinen ja suuri kirjallisuuden ymmärtäjä. Pekka ja Maija Halosta yhdistivät juuri kirjallisuus ja musiikki. Pekka oli taitava kanteleensoittaja. Luultavasti Halonenkin on saanut aikanaan kokea, ettei suomea puhuvaa ja talonpoikaisista oloista kotoisin olevaa taiteilijaa kohdeltu samoin kuin ”korkeimmissa ilmapiireissä” liikkuvia.

Halosilla oli kahdeksan lasta. Lapsuusmuistoista on eniten kertonut Antti Halonen, joka välillä taisi liioitellakin kertomuksiaan. Etenkin kesät olivat kärsimystä, loputonta seisomista isän alastonmallina:

”Itkeviä lehmiä rannalla! me sanoimme toisillemme, sillä taide oli meille rangaistus. Puutarhurin ja naapurin rengin lapset olivat vapaita.”

Poseeraaminen loppui, kun Halonen alkoi henkilökuvauksen sijaan kiinnostua enemmän luontoaiheista.

Maija Halonen sai kantaa käytännöllisen emännän roolia koko ikänsä. Hänellä oli hoidettavana suuri talous ja monta lasta, mutta hän ehti myös sivutoimisesti puuhailla kaikenlaista. Hänen tärkeitä harrastuksiaan olivat pianonsoitto ja kirjallisuus, erityisesti Selma Lagerlöf. He soittivat Aino Sibeliuksen kanssa usein nelikätisesti. Pekka Haloselle vaimon soitto oli tärkeä inspiraation lähde maalatessa. Maija Halonen antoi jatkuvasti soittotunteja. Maija suomensi kirjallisuutta useasta eri kielestä. Lisätienestit olivat perheelle hyvin tarpeen.

Halosten nuorin lapsi Kaija sanoi, ettei hän muista vanhempiensa koskaan riidelleen mistään. Pekka tosin tapasi sanoa, että ”tuo äitisi ei ymmärrä leikkiä”. Kaijan mielestä äiti oli myös perheen suurin taiteilija, koska hän hukkasi aina kaiken. Pekka taas piti tavarat tiukasti järjestyksessä. Yhteistä heille oli käsitys, että pulassa olevia piti auttaa ja kaikille pyytäjille antaa.

[/expander_maker]

Suviranta – Eero ja Saimi Järnfelt

Eero Järnefelt oli Aino Sibeliuksen veli. Huolimatta osallistumisestaan moniin ”viftaus”- (eli ryyppy-) reissuihin Sibeliuksen kanssa häntä kuvataan henkilöksi, jolla ei ollut minkäänlaisia boheemin elkeitä.

Häntä kuvataan täydellisen tasapainoiseksi ja hillityksi herrasmieheksi, jolla oli voimakas taipumus itseironiaan. Lempilause oli: ”Ei kaikkea pidä ottaa niin kovin juhlallisesti.”
Eero Järnefelt oli herkkävireinen maisema- ja muotokuvamaalari. Myöhempinä aikoinaan hän maalasi suuria töitä, esim. alttaritauluja (Helsingissä Johanneksen kirkko), Helsingin Rautatieaseman kahvilassa Koli-fresko.

[expander_maker id=”1″ more=”Katso lisää” less=”Piilota”]

Saimi ja Eero Järnefeltin yhteiselämässä luonteiden erilaisuus synnytti välillä ristiriitaa: Saimi oli tulinen ja tunnelmasta toiseen nopeasti heilahtava, Eero sulkeutuneempi, tasainen, ironinen ja hieman vetäytyvä.

Saimi kuului sisarussarjaan, jota kutsuttiin nimellä ”yhdeksän mustaa joutsenta”- perheessä oli yhdeksän tytärtä. Saimi oli ollut kiinnostunut näyttelemisestä nuoresta pitäen, ja hän työskenteli ennen avioliittoa Kansallisteatterissa. Avioliitto solmittiin kesällä 1890. Saimi Järnefelt esiintyi viimeisen kerran ammattiteatterin lavalla 1902 Kansallisteatterin uuden rakennuksen vihkiäisissä, jossa esitettiin J.H. Erkon näytelmä Pohjolan häät.

Kun teatteriura oli päättynyt, Saimi yritti kirjoittamista. Hän oli kirjallisesta perheestä: isä oli paitsi opettaja, myös sanomalehden toimittaja. Hän oli ollut myös Aleksis Kiven nuoruudenystävä. Sisar Anni Swan oli tunnettu lastenkirjailija. Myös toinen sisar Nelma kirjoitti lasten ja nuorten kirjoja. Joitakin Saimin kirjoituksia myös julkaistiin. Hän toimi myös kääntäjänä, ei ehkä niinkään rahapulassa kuin yleensä halusta tehdä luovaa työtä.

Lapsista kaksi nuorempaa tytärtä – lempinimiltään Sarri ja Larri – kirjoittivat kertomuksia ja toimittivat serkkunsa Kaisan kanssa erilaisia lehtiä, mm. Kukkakaalisanomat, Peipponen ja Pieni tyttölehti. Kirjallisten harrastusten esikuvana on saattanut olla täti Anni Swan, jonka nuorisokirjoissa seikkailevat myös Sara ja Sarri -nimiset ystävykset. Larrin eli Lauran poika Juhani Kolehmainen asuu nykyään Suvirannassa vaimonsa kanssa. Järvenpään kaupunki osti kiinteistön ja osan irtaimistosta v. 2015 ja muuttaa sen asteittain museoksi.

Suvirantaan muuton aikoihin Eero Järnefeltistä tuli yliopiston piirustuksen opettaja, ja hän joutui viettämään paljon aikaa Helsingissä. Puoliso Saimi jäi yksin Suvirantaan. Naapurit pitivät häntä ystävällisenä ja auttavaisena. Tuleva vävypoika kuvasi häntä sanoin ”kodikas ja puuhaava”. Se on ilmeisesti ollut luonteenomaista kaikille Swanin sisaruksille, mutta kenties tuo piirre Saimissa voimistui Suvirannan aikana.

[/expander_maker]

Erkkola – J.H. Erkko

Juhani Aholla on lastu nimeltä ”Vanha nuorimies”, jossa hän kuvaa henkilöä, joka oli ”yksi noita hyvin puetuita ja huolellisesti hoidettuja vanhojapoikia, — jotka eivät koskaan vanhene tai käy avioliiton pyydyksiin—”. Tämä kuvasi aika hyvin J.H. Erkkoa. Erkko tunnisti itsensä tarinasta, muttei se haitannut Ahon ja hänen ystävyyttä.

[expander_maker id=”1″ more=”Katso lisää” less=”Piilota”]

J.H. Erkko oli kymmenisen vuotta vanhempi kuin Juhani Aho, eli pikemminkin edellistä sukupolvea kuin muut Tuusulanjärven taiteilijayhteisön jäsenet. Hänen tuotantonsa suurin innoittaja oli Kalevala. Hän kirjoitti sekä runoja että näytelmiä. Muutettuaan Erkkolaan hän lehtihaastattelussa valitteli toisaalta kaipaavansa yksinäisyyttä, toisaalta sitä, että Erkkola oli niin syrjässä. Hän rakasti luontoa ja oli aktiivinen eläintensuojelija.

Erkko oli sekä herkkä että kiivas, pohjimmaltaan seurallinen ihminen. Hänellä oli laaja ystävä- ja tuttavapiiri, jonka moniin jäseniin hän vaikutti elähdyttävästi. Heitä olivat mm. säveltäjä Oskar Merikanto, kirjailija Robert Kiljander, viipurilainen kauppias Juho Lallukka (joka lienee ollut Erkon huomattava mesenaatti). Pontus Artti, joka suunnitteli näytelmäkirjailijan uraa ja oleskeli Erkkolassa kuukauden verran, sanoi saaneensa ”syviä vaikutuksia hänestä, miehestä jonka maailmankatsomus oli niin ihanteellisen kaunis ja niin rikkomattoman eheä ja johdonmukainen.” Tähän johdonmukaisuuteen liittyi myös piirre, josta naisasianaiset Erkkoa kiittivät: ”hän sisällytti myös naisen sielun ihmissieluun” ja ”tunnusti naisen ihmiseksi” (Lucina Hagman).

Konttinen kirjoittaa:

”Eino Leino ymmärsi hyvin Henrik Erkon ajattelua ja henkistä rakennetta, ja hän myös arvosti tämän tulista yhteiskunnallista suorapuheisuutta, vapaudentahtoa ja pyrkimystä tasa-arvoon. Erkko oli hänen silmissään esikuvallinen henkilö – vakaa, vilpitön, intoa hehkuva, kokonainen ja jakamaton persoonallisuus, jonka runoudessa kaikuu ’vapauden riemuitseva sävel.’”

Ominaisuudet, joista Leino tässä Erkkoa kiittää, ovat useimmat leimallisia myös hänelle itselleen.

Keväällä 1905 senaatti päätti antaa Erkolle 2200 markan eläkkeen elinajaksi jo aiemmin myönnetyn 800 markan lisäksi. Keisari päätti kuitenkin jättää tämän huomioon ottamatta. Professori ja kirjallisuudentutkija Eliel Aspelin-Haapkylä, joka oli puoltanut eläkettä, ihmetteli lopputulosta:

Hauskaa olisi tietää, mistä tämä johtuu. Onko Linder tai Obolenski pannut vastaan, vai olisiko syynä se, että kirjailijat Venäjällä ovat niin vähän suosittuja ylhäisissä piireissä? (s. 156)

Eläkkeen myöntämisestä Erkko sai kuulla vasta syksyllä 1906, viikkoa ennen kuolemaansa.

Erkko oli hyvin lapsirakas ja oli sääli, ettei hänellä ollut omia lapsia. Loppuvuosinaan Erkko toimi veljentyttärensä Ainin holhoojana. Tämä oli talvet Helsingissä koulussa ja vain lomilla Tuusulassa, eikä aina silloinkaan. Tuskin omien huoliensa ja sairauksiensa painama Erkko pystyi häntä tukemaan elämänvalinnoissa.

---

Adlibriksestä:

Sydämeen luettavaksi
J.H. Erkon elämäkerta.

Runsaasti kuvitettu elämäkerta runoilija Juhana Henrik Erkosta (1849-1906) kertoo, kuka oli tämä sydämellinen ja herkkä runoilija, aforistikko, lehtimies, näytelmäkirjailija ja kulttuurivaikuttaja. J. H. Erkko oli intomielinen suomalaisen kulttuurin puolustaja ja kansanvalistaja, joka palveli työllään aikakauden ihanteita ja pyrkimyksiä.

Taidehistorioitsija Marjo Kuula kertoo kirjassa J. H. Erkon vaiherikkaasta elämästä ja monipuolisesta tuotannosta liittäen sen osaksi 1800–1900-lukujen taitteen historiaa. Tutuksi tulevat niin Erkon suvun ja lähipiirin tapahtumat, Taiteilijakoti Erkkolan rakentamisen vaiheet Tuusulan Rantatielle, ajan kiristyneet poliittiset olot kuin myös kirjallisuushistorian muutokset.

[/expander_maker]

Ainola – Jean ja Aino Sibelius

Konttinen aloittaa kuvauksensa Sibeliuksesta näin:

”Jos Pekka Halonen oli omanlaisensa gentlemanni, vielä gentlemannimmaksi koettiin Jean Sibelius. Hänen ystävällisyytensä, kohteliaisuutensa ja laaja tietämyksensä saivat vieraan suorastaan hämilleen. (…) (Santeri) Levas (Sibeliuksen pitkäaikainen sihteeri) myös korosti Sibeliuksen vakavuutta, vaativuutta ja ehdottomuutta sävellystyön suhteen. Tämä vakavuus oli yhteistä Sibeliukselle ja Eero Järnefeltille, ja se oli yksi olennaisimmista taiteilijan ”nerontekoon” liittyvistä vaatimuksista.

[expander_maker id=”1″ more=”Katso lisää” less=”Piilota”]

Levas kuvaili Sibeliusta taiteilijasieluksi, joka kokee sekä ilot että kärsimykset syvemmin kuin tavallinen ihminen, ja juuri taiteilijasielu Sibelius itsekin koki olevansa. Hän piti hermoherkkyyttä luonnollisena ominaisuutenaan. Kun kerran Kööpenhaminassa eräs lääkäri kysyi Sibeliukselta: ’Ettekö ole kovin onneton, kun olette noin herkkähermoinen?’ tämä vastasi: ’Enhän toki. Olenhan taiteilija!’

Matti Kivekäs kuvailee Konttisen mukaan Sibeliusta näin: ”Istutaan iltaa, puhellaan. Aiheita ei tarvitse etsiä, ne tulevat tulvimalla”. Sibelius oli innostunut kertoja, ”mutta jos sanat eivät oikein taivu ilmaisemaan, lisää hän usein hauskasti: ’Väärinkäsitä minut oikein!’. Tämä ei aina Kivekkään mielestä ollut impulsiivisen Sibeliuksen kohdalla helppoa, vaikka he tunsivat toisensa läheisesti.” (s. 144)

Konttinen kertoo että Sibelius joskus valitti ystävälleen Axel Carpelanille ”afäärien” edellyttämien matkojen hermostuttavan ja aiheuttavan pahantuulisuutta, mutta toisaalta hänen oli vuosisadan alun aktiivisina vuosina vaikea pysyä aloillaan. Monesti hän kaipasi vaimoaan seuraksi matkoille, mutta lastenhoitoa ei ollut helppo järjestää, eikä matkoihin aina olisi ollut varaakaan.

Luonto oli lähellä Sibeliusta, ja monesti kerrotaan hänen kiinnostuksestaan muuttolintuihin ja varsinkin joutseniin. Eräässä haastattelussa hän ei malttanut vastata toimittajan kysymyksiin, kun piti ihmetellä joutsenia. Luonnonvaraiset eläimet vaikuttivat Sibeliukseen aina voimakkaasti. Mm. Eino Leino kertoi, että Sibelius jakoi ihmiset sen mukaan, ovatko he nähneet hirven vai eivät – itse hän ilmoitti valitettavasti kuuluvansa jälkimmäisiin. Hirven hän oli nähnyt vasta suurlakon aikoihin matkalla Tuusulasta Helsinkiin, ja ”hyvä ettei hypännyt kärryistä sitä takaa ajamaan”, kuten Saimi Järnefelt kertoo päiväkirjassaan.

Sibeliuksen elämäkerturi Erik Tawaststjernan mukaan Aino koki varsinaiseksi elämäntehtäväkseen olla miehensä tukena. Hän pyrki luomaan tälle mahdollisimman hyvät työskentelyolosuhteet.

Sibeliusten tytär Irma Andersin arveli, että Sibeliuksen menestys säveltäjänä olisi paljolti ollut Ainon ansiota. Aino kuitenkin pudisti vain hymyillen päätään ja sanoi:

”Turha pelko, sillä nero kyllä ilmaisee itsensä missä tahansa ja kenen rinnalla tahansa.”

Aino kuitenkin auttoi Sibeliusta missä kykeni. He soittivat pianoa nelikätisesti, ja Aino tarkisti pianosävellysten oikovedoksia. Hän toimi välillä myös miehensä yksityissihteerinä.

Ainolla oli paljon työtä uuden kodin sisustamisessa ja taloudenhoidossa. Hän kehitti itseään jatkuvasti. Hän opiskeli kieliä ja oli musiikillisesti, kuvataiteellisesti ja kirjallisesti lahjakas: hän kirjoitti, käänsi sekä teki puhtaaksikirjoitustyötä Juhani Aholle, jolla kuulemma oli mahdottoman vaikeaselkoinen käsiala. He myös soittivat Maija Halosen kanssa nelikätisesti pianoa.

Vuosisadan vaihteessa Aino oli alamaissa. Syynä olivat Jannen matkat, lasten sairastelut ja suru Kirsti-tyttären kuolemasta.

Ruth-tyttärensä mukaan Aino oli ”maailman paras ihminen”, mutta hyvin voimakasluonteinen eikä aina ymmärtänyt niitä jotka eivät sitä olleet. Ruthin oma tytär Laura Enckell muistaa Aino Sibeliuksen ”verrattomana toverinaan”, joka saattoi olla jostain pelistä ”yhtä innostunut kuin minäkin ja nauraa joskus niin, että kyyneleet tulevat silmiin.” Lauran muistoissa Aino oli myös kodin myrskyjen tasapainottava tekijä, joka osasi viisaasti luovia.

Lasten piti olla hipihiljaa, kun isä oli kotona ja sävelsi. Pianoa he soittivat vain, kun isä ei ollut kotona. Metelöidä saattoi kuitenkin muualla. Naapuritalossa Puotilassa nuorimmat tytöt viihtyivät hyvin, kun siellä oli kotieläimiä. Ainolassa niitä ei voinut äänten takia pitää. Heidi oli kerran ihastunut vasikkaan ja arvellut, että sen voisi ottaa heille ”koska se ei laula”. Isäntä oli leikillään luvannut, ja Heidi oli aamulla tullut vasikkaa puotinarun kanssa hakemaan, mutta hanke ei sitten toteutunut.

Tyttärien muistot isästä ovat olleet hyvin valoisia.

”Kaikki teennäisyys ja sentimentaalisuus oli tästä kodista desinfioitu huolellisesti kuin ruttobasilli”, kuvasi Matti Kivekäs kerran Ainolassa näkemäänsä tanssiesitystä ja talon ilmapiiriä yleensä. (s. 153)

[/expander_maker]

Eino Leino

Tuusulanjärven taiteilijayhteisön aikalainen oli Eino Leino. Hän vietti viimeisinä vuosinaan paljon aikaa Tuusulassa, mm. Onnelan täysihoitolassa (joka on edelleen toiminnassa) ja Syvärannassa (20-luvulla Sanomalehtimiesten liiton kesäpaikka, nykyisin Lottamuseo).

Leino olisi toivonut Tuusulasta omaa pientä runoilijamökkiä.

Tuusulassa Leino luultavasti kirjoitti viimeisen joutsenlaulunsa, Löysäläisen laulun:

”Maantietä matkaa
kirjaton karjaton mies
maan vai taivahan laps
tai helvetin hehkuun on ties
outoja sulle kun on
isänmaa kotipaikka ja lies
puolue perhe ja muu
on sulla sun itsesi ies.”

Leino kuoli Tuusulassa 1926 Riitahuhdan talossa lähellä Nuppulinnan seisaketta. Rakennusta ei enää ole, ja seisake ei ole käytössä. Leino on haudattu Helsinkiin Hietaniemen hautausmaalle.

---

AdLibriksestä

Aino Sibelius
Riitta Konttinen
Siltala 2019.

Riitta Konttinen on Helsingin yliopiston taidehistorian professori emerita. Tuusulakirja näyttää olevan loppuunmyyty, mutta oheinen Aino Sibeliuksesta kertova teos on saatavilla.