Ukraina, heterarkkinen hierarkia ja Uusi EU
Kommentti Myhailo
Wynnickyille, osa 1
Kommentti ukrainalaisen sosiologin ja valtio-oppineen Myhailo Wynnickyin haastatteluun Euromaidan Press -lehdestä, jossa hän pohtii ukrainalaisen kansalaiskunnan kykyä omatoimiseen järjestäytymiseen (suomenkielinen käännös: Ukrainan kansalaisyhteiskunta luo uusia järjestäytymisen tapoja). Osassa 2 (tulossa) kommentteja Wynnickyin vuonna 2019 ilmestyneeseen kirjaan “Ukrainan Maidan, Venäjän sota”. Siinä hän pohtii kiinnostavasti ilmausta “arvokkuuden vallankumous” eri kielissä ja siihen liittyen persoonan käsitettä.
Wynnickyin mielestä Ukraina ei sodan jälkeen tule omaksumaan sellaisenaan EU-maiden hallintorakenteita, vaan luo niiden lisäksi jotain aivan uutta – jotain josta muu Eurooppa voi ottaa opikseen.
Kiinnostavaa, että slovenialainen filosofi Slavoj Žižek on esittänyt samansuuntaisia näkemyksiä. Hänen mielestään EU:n tulisi uudistua niin, että se vastaisi niitä arvoja ja ihanteita joita Ukrainassa nostettiin esille vuosina 2013–14.
Molemmat ovat tärkeitä puheenvuoroja keskusteluun jälleenrakennuksesta sodan jälkeen. Jos siinä halutaan onnistua, on myös EU:n uudistuttava. Toiveikkaita voidaan olla sikäli, että Venäjän hyökkäys on pakottanut läntiset johtajat asettumaan aikaisempaa tiukemmin kansainvälisen lain kannalle. Voimakkaasti on korostettu myös sitä, että Ukrainan täytyy itse päättää uudistuksistaan. On todella mahdollista, että nyt ei taloudellista apua tulla sitomaan mihinkään ylhäältäpäin saneltuihin linjauksiin, kuten tehtiin Neuvostoliiton romahduksen jälkeen.
Rajamaiden uudistumiskyky
Wynnickyi vertaa Ukrainan tilannetta Yhdysvaltojen syntyyn:
“Kun Yhdysvallat oli saavuttamassa itsenäisyytensä, se koostui lähinnä sivilisaation rajoilla asuvista maanviljelijöistä, siirtokunnista, jotka hyväksyivät jokaisen joka vain halusi sinne asettua. Se oli sivilisaation rajamaata, ja niin Ukrainakin on.”
Kautta luokkayhteiskuntien historian ovat eliitit kyenneet hallitsemaan suurta enemmistöä tilanteissa, joissa perusyhteiskunnat ovat menettäneet itsenäisyytensä. Mutta olosuhteissa, joissa keskusvalta on ollut heikko, on perusyhteiskunnilla (esim. kyläyhteisöillä, kunnilla tai pienillä valtioilla) ollut enemmän vapautta, ja silloin on syntynyt uutta. Tämä oli selkeästi tilanne Yhdysvalloissa. Myös Ukraina sopii kuvaan entisen Neuvostoliiton rajamaana, jossa oligarkeista ja korruption perinteistä huolimatta kansalaisyhteiskunnalla on ollut enemmän tilaa kehittyä.
Yhdysvaltojen perustajaisät asettivat tehtäväksi luoda “valtion ilman kuningasta”. Monet aikalaiset pitivät tavoitetta täysin mahdottomana toteuttaa. Mutta se onnistui – luotiin maailmanhistorian ensimmäinen tasavalta. Instituutiot rakennettiin tiukasti laillisuusperiaatteen pohjalle. Vuonna 1787, jolloin perustuslaki hyväksyttiin, orjajärjestelmä oli vielä voimassa eikä naisilla ja alkuperäiskansoilla ollut äänioikeutta, mutta lakiin jätettiin kehittymisen varaa niin, että demokraattisia oikeuksia saatettiin laajentaa myöhemmin perustuslain lisäyksillä.
Historia ei ala meistä
Asia, jonka Wynnickyi tässä sivuuttaa on se, miten Yhdysvaltain perustajaisät tutkivat filosofian historiaa etsiessään esikuvia uudelle hallintomuodolleen. Kiihkeiden keskustelujen ja väittelyiden aiheena olivat niin Aristoteleen valtio-oppi kuin roomalainen oikeus, John Locken, Jean-Jacques Rousseaun ja muiden pohdinnat yhteiskuntasopimuksesta, Montesquieun vallan kolmijako-oppi sekä ylipäätään koko valistusfilosofia vapausaatteineen.
Perustajaisien jalo asenne siis oli, että “historia ei ala meistä”. He lähtivät liikkeelle aatehistorian suurimpien edustajien opetuksista, erityisesti välittömistä edeltäjistään. He rakensivat tasavaltansa filosofian historian tärkeimpien opetusten perustalle.
Wynnickyi vertaa Ukrainan arvokkuuden vallankumousta v. 2014 arabikevääseen ja Occupy-liikkeeseen. Niissä ei kuitenkaan noudatettu samaa asennetta kuin aikoinaan Yhdysvalloissa. Esim. Occupy-liikkeellä oli valtava potentiaali muodostua globaaliksi, pysyväksi muutosliikkeeksi ja uudenlaisen yhteisöllisyyden syntyalustaksi, mutta sen alullepanijoiden itsepäinen pitäytyminen anarkistiseen malliin luultavasti aiheutti liikkeen näivettymisen; esimerkiksi se, että kieltäydyttiin ohjelman kirjoittamisesta ja järjestön perustamisesta, tai se, että pidettiin järjettömästi kiinni siitä, että kaikille avointen torikokousten tulisi tehdä päätöksiä konsensusperiaatteella.
Lisää aiheesta
Mychailo Wynnyckyin upea kuvaus Ukrainan vuoden 2014 arvokkuuden vallankumouksesta ylittää helposti kaikki muut aiheesta julkaistut kirjat ja asettaa riman tasolle, jota on vaikea ylittää. Wynnyckyin analyysi perustuu ainutlaatuiseen yhdistelmään erilaisia näkökulmia. (…) Länsimaiseen yhteiskuntatieteeseen perehtyneenä erinomaisena tutkijana hän osaa sijoittaa teoreettiseen asiayhteyteen ne tapahtumat, jotka hän näki ja joissa oli mukana. Se osoittaa, että Ukrainan vuoden 2014 mullistus oli maailmanhistoriallisesti merkittävä. Hankkiudu eroon kaikista muista Ukrainan vallankumousta käsittelevistä kirjoistasi, lue Wynnyckyin teos ja valistu.
Alexander J. Motyl, valtio-opin professori, Rugersin yliopisto, Newark.
Ilman opiskelua, ilman aatteellista väittelyä ja keskustelua mikä tahansa liike väsähtää, sillä maailman muuttaminen ei ole helppoa puuhaa. Ukrainalaisille antaa kestävyyttä ja voimaa taistelu kansakunnan olemassaolosta. He ovat sodassa. Mutta rauhantilassa tullaan tarvitsemaan toisenlaista motivaatiota.
Erityisesti 1900-luvun historiasta on tullut päivänpoliittinen aihe juuri Venäjän aloittaman tuhoamissodan vuoksi. Jos jotain syvällistä ja pysyvää halutaan oppia Ukrainan kansalaisyhteiskunnan kokemuksista, olisi siihen yhdistettävä keskustelu päättyneestä aikakaudesta, erityisesti Euroopassa mutta myös globaalisti. Sellaisen keskustelun olisi oltava kaikille mielipidesuuntauksille avointa, asiallista ja rehellistä.
Uusia instituutioita ja uudenlaisia hallintorakenteita ei synny ilman aatteellista perustaa, eikä aatteellista perustaa voi syntyä ilman laajaa kansalaiskeskustelua.
Heterarkian käsite ja hierarkkinen fraktionalismi
Keskeinen filosofinen käsite Wynnickyillä on heterarkia. Hän kuvaa sillä Ukrainan kansalaisyhteiskunnan alhaaltapäin tapahtuvaa vapaamuotoista verkostoitumista. Hänen esimerkkinsä koskevat kuitenkin vain spontaania järjestäytymistä jota tapahtuu tilapäisten, välittömien käytännön tehtävien suorittamista varten. Tällöin myös johto (“hierarkia”) muodostuu tilapäisesti – jos muodostuu.
Mutta jos heterarkia käsitetään näin kapea-alaisesti, ei siitä juurikaan ole apua kun kysytään mitä nimenomaista lisää Ukrainan kansalaisyhteiskunnan kokemukset toisivat Euroopan unionin rakenteisiin. Pelkkä spontaani liikehdintä ei siihen riitä. Kuten todettu, oli Yhdysvaltojen perustajaisillä vankka filosofinen, valtio-opillinen ja oikeustieteellinen tausta kun he pohtivat tasavaltansa rakenteita. He pohtivat niitä myös konkreettisesti: jokaisen valtakeskuksen toimivalta, oikeudet ja velvollisuudet tuli määritellä tarkasti. Samoin niiden koostumus, valitsemistapa jne.
Heterarkian käsitettä käytti ensimmäisen kerran neurofysiologi Warren McCulloch vuonna 1945. Hän osoitti, että ihmisaivot eivät järjestäydy hierarkkisesti, mutta toimivat silti erinomaisesti. Tämä ymmärrys mullisti aivojen hermotutkimuksen ja ratkaisi suuria ongelmia tekoälyn ja tietokonesuunnittelun aloilla.
Myös arkeologit ovat olleet kiinnostuneita heterarkian käsitteestä, erityisesti pohtiessaan teoreettisesti esihistorian jälkipuolen monimutkaisia yhteiskuntia, joissa ei vielä ollut valtiota.[1]
Käsitteenä heterarkia on hierarkian vastakohta, mutta niin että nämä kaksi rakennetyyppiä eivät sulje toisiaan pois, vaan sisältyvät toisiinsa ja limittyvät. Toisin sanoen, ne muodostavat dialektisen vastakohtaparin. Sen vuoksi heterarkian/hierarkian käsite muistuttaa hämmästyttävästi puolakkalaista hierarkkisen fraktionalismin käsitettä, joka on syntynyt täysin aivotutkimuksesta irrallaan, historian opetuksia pohtimalla. Uusi historia -yhdistyksen ohjelmassa sitä kuvataan näin:
“Elinkelpoisen ihmisyhteiskunnan järjestäytymistapaa kuvaamme uuskäsitteellä hierarkkinen fraktionalismi. Silloin ‘hierarkkisuus’ tulee ymmärtää olennaisesti välineeksi ja fraktionalismi itsetarkoitukseksi, peruspäämääräksi: ‘johdon’ tärkein tehtävä on varmistaa, että valtaa hajautetaan perustasolle asti niin, että perusyksiköt kykenevät säilyttämään itsenäisyytensä.
(…) Mitä enemmän ihmiskunnan yhtenäistyessä muodostuu globaaleja valtarakenteita, mitä enemmän valta keskittyy, sitä tärkeämpää on vaalia alempien tasojen (kansallisvaltioiden, niiden sisällä paikallistasojen ja perusyhteisöjen) aatteellis-poliittista itsenäisyyttä.
(…) Hierarkkinen fraktionalismi on myös tulevaisuuden globaaliyhteiskunnan järjestäytymismuoto. Luokkayhteiskuntien purkaminen alkaa vallan hajauttamisesta. [2]
Keskusvaltaa tarvitaan – myös Ukrainassa
Moderni yhteiskunta ei tule toimeen ilman jonkinlaista keskusvaltaa, jonkinlaisia keskitettyjä hallintorakenteita. Tämä on mielestäni itsestäänselvyys, jos yhtään käytännöllisellä tavalla katselee ympärilleen. Miten ihmeessä muuten yhteiskunta voi suoriutua tehtävistään? Miten hoidetaan infrastruktuuri, sosiaaliturva, liikenne, terveydenhuolto, energiaturvallisuus, maanpuolustus jne. Miten valvotaan talouselämää? Spontaani yhteenliittyminen ei silloin riitä, vaan tarvitaan pysyviä rakenteita, suunnittelua, lainsäädäntöä ja laillisuusvalvontaa. Valtiota tarvitaan, muun väittäminen on anarkistien haihattelua.
Wynnickyi ei käsittääkseni ole anarkisti, eikä hän missään kohden yksiselitetteisesti kiistä perinteisten valtiorakenteiden tarvetta. Hän kuitenkin toteaa:
”Ukrainassa on meneillään maailmanlaajuinen protesti hierarkiaa vastaan. Ukrainalaiset eivät pidä hierarkkisuudesta.”
Ukrainalaiset tuntevat epäluuloa kaikkia eliittejä, poliittisia valtarakenteita ja “hierarkioita” kohtaan – tuo on ymmärrettävää ja yhtä ymmärrettävää on, että Wynnickyi sympatisoi sellaista asennetta. Historian kokemukset antavat sille paljon aihetta, myös lähihistoria: sen enempää oranssivallankumous 2004 kuin arvokkuuden vallankumous 2013–14 eivät vielä ratkaisseet esim. korruption ja oligarkkien vallan ongelmia.
Myös yhdysvaltalais-puolalainen toimittaja ja kirjailija Anne Appelbaum puhuu samasta asiasta eräässä videohaastattelussa.[3] Hänen mukaansa Ukraina on ruohonjuuritason yhteiskunta, joka toimii parhaiten alhaalta ylöspäin. Valtio on aina ollut heikompi kuin kansalaisyhteiskunta. Ihmiset suhtautuvat valtakeskuksiin epäluuloisesti, mutta kykenevät tehokkaaseen järjestäytymiseen perustasolla. Samaten Appelbaumin mukaan paikallispolitiikassa toiminut aktiivi demokratia osoittautui erittäin tärkeäksi miehitetyillä alueilla, joissa vaaleilla valitut paikallispoliitikot kykenivät auttamaan ihmisiä monin tavoin.
Presidentti Zelenskyin tiimi koostuu hyvin nuorista, 30-40-vuotiaista, jotka eivät ole olleet osa neuvostosysteemiä, sanoo Appelbaum, ja jatkaa:
“Zelenskyi pitää puheen joka ilta, ja hän tekee sen kännykällä. Hän pukeutuu armeijan paitaan kuten rivisotilas, eikä niin kuin joku kenraali. Kaikki tuo on toisaalta lavastettua, ajateltua. Mutta se toimii, koska se on todella myös totta. Hän on normaali ihminen, joka on joutunut siihen tilanteeseen missä on. Sen vuoksi monet voivat samaistua häneen.”
Myös Winnickyi antaa suuren tunnustuksen Zelenskyille sota-ajan presidenttinä, mutta arvelee että hän voi rauhan oloissa joutua vaihtoon kuten Churchill aikanaan. Myös Appelbaum pitää sitä mahdollisena.
Jos pohditaan vastakohtaparia heterarkia ja hierarkia, niin Zelenskyi tiimeineen edustaa “hierarkiaa”, keskusjohtoa. Ja sen merkitys on selvästi ollut hyvin suuri. Tuo sinänsä jo osoittaa, että molempia tarvitaan. Kyse on paremminkin niiden keskinäissuhteesta, ei siitä että toinen olisi sinänsä “hyvä” ja toinen “huono”. Armeijan esimerkki kuvastaa tätä parhaiten. Sehän on hierarkkisin mahdollinen organisaatio. Kuitenkin suuri osa vapaaehtoisten spontaaneista aktioista on suunnattu juuri armeijan auttamiseen.
Samaten on merkillepantavaa, että Ukrainan valtiojohdon toiminnassa ratkaisevaa on ollut moraalinen esimerkki, siinä mielessä aatteellinen johto. Se on selvästikin ollut kaikki kaikessa. Siinä hyvin tärkeä historian opetus joka Ukrainan kokemuksista tulisi hyödyntää.
Suuntaviivoja Uuteen EU:hun
Kun rauhan aika koittaa, asiat muuttuvat tietenkin monin tavoin helpommiksi. Mutta toisaalta ne tulevat myös paljon monimutkaisemmiksi ja sikäli vaikeammiksi.
Tärkein seikka on tämä: Ihmiskunnan kohtalo riippuu poliitikkojen tekemistä päätöksistä. Ja demokraattisissa maissa poliitikot joutuvat ottamaan huomioon yleisen mielipiteen. Demokratian toteutumisen edellytys olisi se, että kansalaiset saavat mahdollisuuden muodostaa vapaasti mielipiteensä. Kansalaisten kykyä muodostaa itsenäisesti harkittua kokonaiskuvaa maailmasta, ihmisestä ja historiasta olisi kaikin keinoin vahvistettava. Se ei toteudu mekaanisin toimenpitein. Tarvitaan uusia tapoja organisoida keskustelua.
Mitä siis ovat uudet hallintorakenteet, joita Ukrainan sodan jälkeen voisi syntyä erityisesti EU-maihin? Uusi historia -yhdistys on ehdottanut kolmea instituutiota nykyisenkaltaisten oikeusvaltioiden sisälle:
- Eettinen kansalaisyliopisto
- Totuus- ja sovintokomissio pysyvänä instituutiona jokaiseen oikeusvaltioon ja sen työhön osallistuva kansalaisfoorumi.
- Ihmiskunnan tie -väittelysanakirja.
Yhdistävä piirteitä on kaksi:
- Ideologisen rationaalisuuden käsite, eli ymmärrys siitä, että maailmankatsomuksellisissa kysymyksissä ei ole puolueetonta asiantuntijaa. Yhtä hyvin professori kuin kadunmies voi sokaistua silloin kun kiistellään aiheista, jotka liittyvät ihmisen elämänarvoihin ja etuihin, ennen kaikkea henkisiin, sosiaalisiin etuihin.
- Tunnus “palkkaa on maksettava myös totuudenrakkauden, oikeudentajun ja solidaarisuuskyvyn perusteella”. Niin oikeudentajuisesta keskustelukulttuurista kuin toiminnasta olisi palkittava aineellisesti eikä vain diplomeilla.
LUE MYÖS: Ideologiakäsite – palkkaa totuudenrakkaudesta
Kyseessä on kokonaisuus, visio, joka tähtää siihen, että uudet yhteisölliset järjestäytymisen muodot yhdistyvät filosofian historian ja ihmissuvun historian perusopetusten tutkimiseen sekä kunkin maan poliittisen lähihistorian eettiseen ja juridiseen arvioon. Se on meidän ehdotuksemme EU:n uudistamisen ohjelmaksi.
Viitteet
[1] Esim. Caroline L. Crumley käsittelee aihetta Jonathan Haasin toimittamassa teoksessa From Leaders to Rulers.[2] Uusi historia -yhdistyksen ohjelma, osa 3. Miksi tarvitaan uutta historiaa? | Vallan hajauttaminen ja inhimilliset perusyhteisöt.[3] Anne Appelbaum, Conversations with Bill Kristol, Youtube 15.2.2023.