MLR

Uuden teorian ensimmäiset herätteet 1971-76

Seminaari luultavasti 70-luvun puolessavälissä. KUVA: toimitus

Sisällys

Moraalifilosofia
– Itsekkyys ja epäitsekkyys vastakohtien ykseytenä
– Opportunismi on pohjimmiltaan itsepetosta
– Idealistinen itsekasvatus kulttuurivallankumouksessa…
– … ja liikkeemme alkuaikojen keskusteluissa
Ihminen tiedostaa ensisijaisesti yksilönä, ei luokan jäsenenä

Johdanto

1970-luvun alussa käydyissä varsin kiihkeissä linjaväittelyissä luotiin perusta MLR:n toimintalinjalle. Väittelyt koskivat lähes kaikkia liikkeen rakentamisen peruskysymyksiä. Tärkeimmät väittelyt koskivat keskustelukulttuuria ja moraalifilosofiaa.

Suhtautumisesta nopeasti voimistuvaan taistolaiseen liikkeeseen ja yleensäkin pahimpiin aatteellisiin vastustajiin käytiin kiivas väittely. Noissa keskusteluissa luotiin perusta MLR:ssä noudatetulle poikkeuksellisen rehelliselle keskustelukulttuurille, jota on esitelty täällä:

Moraalifilosofia

Selvimmin uuden filosofian idut näkyivät laajoissa, moraalifilosofiasta käydyissä keskusteluissa. Niissä Matti esitti näkemyksiä, jotka olivat täysin vastakkaisia Kiinan kulttuurivallankumouksen moraalifilosofiselle päälinjalle (1), mutta yleensäkin marxilaiselle perinteelle. Kirjallisina dokumentteina noista keskusteluista on olemassa vain muutamia lyhyitä kirjoituksia MLR:n sisäisessä aineistossa.

Parempi kirjallinen yhteenveto noista ajatuksista on Matin kirjassa Mikä ihminen on (1982), erityisesti sen Moraali -luvussa, josta seuraavassa lainaamme joitakin otteita. (2) Tällöin ne esitettiin suoraan Maon filosofian ja kulttuurivallankumouksen linjan arvosteluna. Vuosien 1971-76 keskusteluissa ne olivat esillä lähinnä omien kokemustemme kannalta.

Perinteisesti kommunistisessa liikkeessä katsottiin että vakavissa linjavirheissä ei useimmiten ole kyse pelkästä älyllisestä erehdyksestä vaan virheellisestä (moraalisesta) asenteesta. Tuo näkemys on mielestämme edelleen välttämätön lähtökohta selitettäessä inhimillistä erehtymistä yhtä hyvin tieteellisissä tai aatteellisissa kiistoissa kuin arkielämässäkin.

Mutta mikä tuo virheellinen moraalinen asenne on – ts. mitä on inhimillinen hyvä ja paha, mitä on moraalin olemus – siitä ei marxismissa ole selkeää näkemystä.

Kirjansa Moraaliluvun alussa Matti toteaa:

”Kommunistisessa liikkeessä kysymys moraalista on paradoksaalinen: toisaalta sen merkitystä on korostettu tavattomasti, toisaalta moraali-käsitteeseen liittyy suuria epäselvyyksiä.” (s. 80)

Se moraalifilosofia joka riitti alikehittyneissä oloissa, yleensä äärimmäistä riistoa vastaan taisteltaessa tai sodan oloissa, kääntyy vastakohdakseen jos sitä aletaan sellaisenaan soveltaa kehittyneissä maissa suhteellisen hyvinvoinnin ja rauhan vallitessa.

”Moraalinen tiedostaminen on kehittyneissä kapitalistisissa maissa ja sosialistisissa maissa vaikeampaa kuin alikehittyneissä oloissa. Kysymys oikeasta ja väärästä kärjistyy erityisesti läheisissä ihmissuhteissa, kun se aikaisemmin ilmeni ennen muuta suhtautumisessa taloudelliseen ja poliittiseen sortoon. Hyvä ei ole puhtaasti hyvää eikä paha puhtaasti pahaa. Yhteiskunnallisen aseman merkitys mielipiteenmuodostukselle ei ole enää niin selvä. Moraali korostuu tiedostamismuotona, ei niinkään teoissa ja tavoissa. Moraalin olemuksesta tulee tärkeä teoreettinen ongelma.” (s. 83)

Itsekkyys ja epäitsekkyys vastakohtien ykseytenä

Kommunistisessa liikkeessä, yleensäkin työväenliikkeessä on korostettu epäitsekkyyttä ja ”luokkakantaisuutta” tärkeimpänä moraalisena hyveenä. Inhimillinen pahuus on nähty tietoisena oman edun tavoitteluna.

”Kiinassa puhuttiin kulttuurivallankumouksen aikana paljon moraalista. Niin täytyi ollakin. Tapoja ja tottumuksia koskevat vallankumous vaatii kaiken moraaliin liittyvän mystiikan hävittämistä. Mao ei kuitenkaan selvittänyt moraalin olemusta. Kulttuurivallankumouksen peruslinja päinvastoin mystifioi sen. Proletaarista moraalia kuvattiin epämääräisesti ‘epäitsekkyydeksi’ ja porvarillista ‘itsekkyydeksi’. Mao Zedong kehotti vaalimaan ‘täydellisen epäitsekkyyden henkeä’. Tarkasti otettuna tuollainen tunnus on mieletön: kapinointi on aina saanut alkunsa omien etujen tiedostamisesta ja niiden puolesta taistelemisesta eikä niiden kieltämisestä. Ihminen voi toimia vain sisäistä herätteidensä ja omien vaikuttimiensa pohjalta.” (s. 81)

Itsekkyyden ja epäitsekkyyden suhdetta tulisi tarkastella dialektisesti, siltä kannalta, miten ne muuttuvat toisikseen ja ovat samoja. Jos vaaditaan, ettei ihminen saa ”piitata omista eduistaan, vaan ainoastaan yhteisistä eduista, niin kirjaimellisesti ottaen vaaditaan mielettömiä: kielletään se miksi ihminen ylipäätään voi piitata muiden eduista.”

”Epäitsekäs käyttäytyminen voi syntyä vain oman inhimillisen perusedun tajuamisesta, eikä siinä tältä kannalta katsottuna ole mitään ’puhtaasti epäitsekästä’.” (s. 93)

Opportunismi on pohjimmiltaan itsepetosta

Kommunistisessa liikkeessä selitettiin linjariidoissa vastaväittäjää ”porvariston agentiksi” tms. – pahuus, erehtyminen nähtiin tietoiseksi toiminnaksi. Erään karmaisevan ilmauksensa tämä teoreettinen virhe sai Neuvostoliiton puhdistuksissa. Kiinan kulttuurivallankumouksessa tämä selitystapa vielä yksipuolistettiin ja vietiin huippuunsa: virheelliseksi osoitettua linjaa kannattaneita pidettiin luopioina, jotka alun alkaenkin olivat liittyneet puolueeseen vain voidakseen sitten vuosikymmeniä myöhemmin sabotoida sen toimintaa. Toisinajattelijoita tai vakavia virheitä tehneitä, aikaisempia hyviä ystäviä ja taistelutovereita saatettiin näin pitää ikään kuin toiseen ihmislajiin kuuluvina, ja kohdella sen mukaisesti. Tämä järjetön selitystapa johtikin sitten kauheuksiin joiden mittaa ja määrää oli 70-luvulla ja vielä 80-luvullakin mahdotonta aavistaa.

Matti arvosteli tätä selitystapaa ja esitti, että ihmisen väärissä teoissa ja pahuudessa yleensäkin on enemmänkin kyse itsepetoksesta.

“On aivan väärin kuvitella, että jakautumiset kommunistisessa työväenliikkeessä johtuisivat pääasiassa siitä, että runkoon on päässyt soluttautumaan CIA:n tai Supon agentteja. Tällaisestakin saattaa tietysti joskus olla kysymys. Mutta (…) useimmiten on kysymys opportunismista, subjektiivisuudesta: siis paitsi toisten pettämisestä, niin ennen muuta myös itsepetoksesta.” (1971) (3)


Inhimillinen hyvä on ennakkoluulottomuutta, ajattelevaa ja pohtivaa asennetta kaikkien kysymysten ja tuntemusten edessä – viime kädessä itsetuntemusta. Moraalisesti väärä ilmenee “tiedonkammona eikä muuna; viime kädessä se on tiedon kammoa oman minän, omien tuntemusten suhteen.” (s. 91-92)

Idealistinen itsekasvatus kulttuurivallankumouksessa…

”Idealistisella moralisoinnilla” tarkoitimme käytännöstä ja ajan hengestä irrallaan olevaa itsekasvatusta, joka oli varsin tavallista sen ajan politisoituvan nuorison keskuudessa. Se oli myös kulttuurivallankumouksen linja.

Matti tekee tästä aiheesta yhteenvetoa kirjansa moraaliluvussa:

Tärkeä osa kulttuurivallankumouksessa oli Liu Shaoqin kirjan Miten tulla hyväksi kommunistiksi? arvostelemisella. Ko. teoksessa kuvattiin — abstraktisti ja absolutisoiden, edessä olevista käytännön haasteista ja linjaväittelyistä irrallaan — minkälainen hyvän kommunistin tulee olla.

Liun näkemystä arvosteltiin oikeutetusti idealistiseksi moralisoinniksi. Arvostelun eräs keskeinen peruste oli, ettei Liu liittänyt itsekasvatusta konkreettiseen tilanteeseen eikä linjakysymyksiin. Vaikka kirja julkaistiin ensimmäisen kerran Japanin vastaisen kansansodan aikana 1939, siinä ei puututtu lainkaan käynnissä olleeseen sotaan eikä sen esiin nostamiin ongelmiin. — Teokseen kohdistettu arvostelu oli oikeansuuntaista, mutta riittämätöntä.

Liun ‘itsekasvatuskirjan’ tilalle kulttuurivallankumous tarjosi Mao Zedongin ‘kolmea alati luettavaa’ kirjoitusta: Palvelkaa kansaa, Norman Bethunen muistoksi ja Hupsu vanhus joka siirsi vuoria. Liun idealistinen itsekasvatuslinja vaihtui Maon idealistiseen itsekasvatuslinjaan. (…)

Mao kirjoitti mainitut artikkelit vallankumoussotien aikana 1930- ja 1940-luvuilla. (…) Kun ne hyväksyttiin sellaisenaan moraaliseksi ohjenuoraksi, ne kääntyivät vastakohdakseen. Ne johtivat päämäärien ja keinojen samaistamiseen: ’Olkaa hyviä kommunisteja olemalla hyviä kommunisteja’. ’Olkaa epäitsekkäitä kehittämällä itsessänne epäitsekkyyttä’. Pelkistettynä noin. Kolmen alati luettavan merkeissä järjestetyt opintokampanjat loivat suotuisan ilmapiirin kaikelle tekopyhälle kaksinaismoraalille.

Kulttuurivallankumous kannusti ’kahdenkeskisiin sydämestä sydämeen käytäviin keskusteluihin’, mutta asetti tuollaisten keskustelujen teoreettiseksi pohjaksi idealistisen ja metafyysisen moraalikäsityksen, ’täydellisen epäitsekkyyden’. Kulttuurivallankumouksen aikana järjestetyissä valtavissa kampanjoissa Kolmen alati luettavan opiskelusta muodostui hurmahenkistä ulkolukua, olkoonkin, että virallisena pyrkimyksenä oli asettaa soveltaminen lukemisen edelle.” (s. 81)

… ja liikkeemme alkuaikojen keskusteluissa

Myös omassa liikkeessämme idealistinen moralisointi esiintyi vahvana tendenssinä.

”Pääristiriita seurassamme on siis ristiriita porvarillisen ideologian (…) ja proletaarisen ideologian (…) välillä”, todettiin eräässä kirjoituksessa (HMLS tiedote 8/71) Tämän perusteella artikkelissa tullaan johtopäätökseen, että päätehtävä ”on siis taistella proletaarinen ideologia pääasialliseksi puoleksi seurassamme.”

Toinen esimerkki: HMLS-tiedotteessa 1/71 valitettiin sitä, että seurassamme ei vallitse ”hyvää työtyyliä”. Ratkaisuehdotus: on siis ”parannettava työtyyliä”.

Nämä esimerkit ovat tyypillisiä, eivät mitään erikoistapauksia sen enempää meillä kuin muuallakaan tuon ajan radikaalissa nuorisoliikkeessä. Vilpitön tarve muuttaa maailmaa paremmaksi ja kasvaa ”uudeksi ihmiseksi” toi mukanaan paitsi hyvää, niin myös hölmöyttä. (4)

Matti kommentoi näitä ehdotuksia ja muita vastaavia aikanaan seuraavasti:

“Kun työssämme esiintyy joitakin heikkouksia, niin niitä ei voida ymmärtää, saati sitten poistaa, millään yleisillä päivittelyillä eikä abstrakteilla korulauseilla, vaan pelkästään paneutumalla kyseisen ilmiön konkreettisiin ilmenemismuotoihin ja syihin. Ei voida sanoa, että HMLS:ssa on joko ’innokkuutta’ tai ’innottomuutta’, joko ’luokkakantaisuutta’ tai sen puutetta, joko ’hyvää työtyyliä’ tai huonoa. Todellisuudessa on kuitenkin aina molempia: dialektisesti asiaa tarkasteltaessa on kysymys vain siitä, missä määrin ja missä suhteessa niitä esiintyy, mitä on lisääntymässä, mitä vähenemässä, ja mistä johtuen.”

“… ’pahaa’ ei voida koskaan vastustaa abstraktisti, sitä ei voida koskaan ’totaalisesti’ poistaa maailmasta. Siinä syy, miksi esim. kaikkien oikaisuliikkeiden tehtävä tulee aina olla selvästi määritelty ja vastata käytännön tarpeita.”

“En ole todellakaan tarkoittanut tätä kritiikiksi vain edellä mainittuja tovereita kohtaan, koska meissä kaikissa on ollut jatkuvasti taipumusta mitä idealistisimpaan ja metafyysisimpään filosofointiin.” (1971) (3)

Lisäksi keskusteluissa oli esillä kysymys siitä, mitä ihmisen luonnetta kuvaavia arvioivia adjektiiveja oli mahdollista käyttää moraalin mittareina. Ahkeruus esimerkiksi ei ole periaatteessa yhtään sen suurempi hyve (tai pahe) kuin laiskuus. Kyse on siitä, minkä asian puolesta ja millä tavalla ollaan ahkeria tai missä suhteessa ja miten ollaan laiskoja. Sama pätee epäitsekkyyteen. Vain itsetuntemukseen ja itsepetokseen liittyvät kuvailevat adjektiivit ovat paikallaan silloin kun puhutaan yleisinhimillisestä moraalista – esim. tekopyhyys, omahyväisyys, itserakkaus, oikeudentaju, rehellisyys jne.

Ylivoimainen enemmistö asettui hyvin pian näiden tervejärkisten ja kiehtovia näköaloja avaavien näkemysten kannalle. Näin kyettiin eläytymään niihin, jotka omasta mielestä olivat toimineet väärin. Mikä tärkeintä, näin oli mahdollista säilyttää itsekriittisyys myös enemmistön piirissä. Se oli perustavaa sille vakavalle ja riemukkaalle yhteishengelle joka MLR:ään muodostui.

Ihminen tiedostaa ensisijaisesti yksilönä, ei luokan jäsenenä

Vuonna 1976 Matti teki yhteenvetoa vuosien 1971-76 keskusteluista ja esitti filosofisen ohjelman josta tärkein kirjallinen dokumentti lienee Opintouudistusmoniste kesältä 1976. Se oli kuitenkin stilisoimaton ja editoimaton ex tempore -puhe, joka ei kata kaikkia puolia aiheen tiimoilta käydyistä keskusteluista. Lyhennetty editointi monisteen pääajatuksista täällä.

Tuon ajan linjanvedot sisälsivät mm. seuraavat pääkohdat:

  • Ihminen ei tiedosta ensisijaisesti yhteiskuntaluokan jäsenenä. Tällainen näkemys on marxilaisen tieto-opin kohtalokas virhe. Todellisuudessa yksilöllinen tiedostaminen lähtee yksilöllisistä kokemuksista. Moraalisuuden perusta on itsetuntemuksessa ja siitä kumpuavassa oikeudentajussa – ei “luokkakantaisuudessa”, “epäitsekkyydessä” tms.
  • Yksilöt myös käyvät sokeata valtataistelua toisiansa vastaan, ja tässäkin sosiaalipsykologiset motiivit ovat loppujen lopuksi määrääviä.
  • Historian liikkeellepaneva voima on aatteiden taistelussa – ei siis tuotantovoimien kehityksessä eikä edes luokkataistelussa.
  • Kehittyneissä länsimaissa vieraantuneisuus on uudenlainen yhteiskunnallinen ongelma, paljon polttavampi kuin aineellinen kurjuus jota vastaan aikaisemmat sukupolvet ensisijaisesti olivat taistelleet. Tämä heijastaa hyvin syvällistä maailmanhistoriallista murrosta.
  • Tämän vuoksi muutosliikkeiden sisällä tulisi korostaa objektiivista, moralisoimatonta elämänkokemusten miettimistä. Tarvitaan sydämestä sydämeen käytäviä keskusteluja joissa elämänarvoja, havaintoja itsestä ja kanssaihmisistä puntaroidaan harkitsevasti ja analyyttisesti, kokonaisarvioihin pyrkien.
  • Myös puhtaasti teknisiä taitoja itseilmaisussa tulisi harjoittaa: sanankäyttöä, kirjoittamista ja puhetaitoa. Omien käytännön kokemusten opiskelu kynän ja paperin kanssa on tärkeämpää kuin tietomäärän kartuttaminen.
  • Mielipiteiden perusteella ei ihmistä pidä moraalisesti arvioida. Monet ihmiset jotka toimivat innokkaasti ja uhrautuvasti ”aatteen” puolesta, saattavat silti henkilökohtaisista ja sosiaalipsykologisista syistä syyllistyä eri tavoin panetteluun, kataluuteen ja sokeisiin valtapeleihin. Ja toisaalta on paljon poliittisesti eri mieltä olevia, jotka saattavat olla oikeudentajuisempia ja rehellisempiä ihminen kuin monet ns. aatetoverit.


Nämä ajatukset olivat kerettiläisiä marxilais-leniniläisissä liikkeissä tuona aikana. Niiden perusteella tehtiin myös käytännön toiminnassa omaperäisiä ratkaisuja. Niistä seuraavassa.

VIITTEET:

(1) Yleisarvio kulttuurivallankumouksesta ja Maon ajattelusta on luonnollisesti eri asia kuin kulttuurivallankumouksen moraalifilosofian kritiikki. Lyhyt yhteenveto, joka perustuu siihen miten Idun aikana Maon elämäntyötä arvioitiin löytyy täältä: Maon filosofian arviointia

(2) Matti Puolakka: Mikä ihminen on? – Marxismin kriisi, maailmanhistorian suurin käänne ja uuden maailmankatsomuksen välttämättömyys, Helsinki 1982.

(3) Matti Puolakka: Suhtautumisesta sisäisen rakennustyön kysymyksiin, HMLS-tiedote 1971.

(4) Paljon hurjempiakin esimerkkejä löytyi – esim. Rebelleri-liike Ruotsissa josta Yle esitti (pvm) dokumenttielokuvan. Se että dokumenttia esiteltiin yleisotoksena tuon ajan pohjoismaisesta ”maolaisuudesta” oli erittäin valitettavaa. Se oli kenties toimittajan tietämättömyyttä, mutta yhtä kaikki 100 % valhe. Ks. M-l-liikkeiden varhaisvaiheet ja Ruotsin hihhuli-rebellit]

About the author

Avatar

Heli Santavuori

Toimitussihteeri, sivujen toteutus ja ulkoasu. VSK-työryhmä. Muistelmat ja tarinat.
Uuden Suomen blogi
Helin liikuntaoppaat ja muita julkaisuja CDON.comista

Kirjoita kommenttisi tähän.

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.