Väinö Linnan ja Elvi Sinervon merkityksestä Suomen kulttuurielämässä
Kooste Matti Puolakan puheista ja keskusteluista eri vuosilta kevyesti editoituna
Seuraavassa koosteessa on otteita aivan 70-luvulta lähtien, mikä on jossain määrin vaikuttanut sananvalintoihin. Pääviestistä Puolakka kuitenkin oli samaa mieltä loppuun asti, siitä huolimatta että hän itse oli radikaalisti (= juuriin asti mennen) mullistanut oman maailmankatsomuksensa. Väinö Linnaa ei hänen mielestään riittävästi arvostettu, ei sittenkään vaikka Linna toki nousi suureen maineeseen. Ehkä se näkyi parhaiten siinä, ettei Linnan saavutuksia osattu riittävästi erottaa muista, sinänsä hyvistä, mutta silti todella suuriin saavutuksin nähden keskinkertaisista teoksista.
Toinen liian vähän huomioitu kirjailija oli Elvi Sinervo, jota ei edes hänen oma puolueensa, SKP, osannut arvostaa. Matti ennusti Sinervo renessanssille jatkoa, ja sitä aivan riippumatta poliittisista mielipiteistä. Julistaessaan kommunismia (sen 30-luvun muodossa) Sinervo samalla julisti ihmisyyttä yleensä. Sen vuoksi sanoma kantaa yli aikakauden vaihtumisen.
Stilisointi/editointi: Päivi Kaunela/toimitus.
1950-Luvun Suomen kulttuurielämässä päätapahtumia olivat kirjailijoiden Elvi Sinervon ja Väinö linnan esiintyminen. Nämä molemmat kuvastavat omalla tavallaan sitä kunniakasta taivalta, mikä Suomen vallankumouksellisella työväenliikkeellä oli takanaan, mutta eivät enää niitä suuria muutoksia mitä 1950- ja 60-luvulla vasemmistolaisessa liikkeessä ja koko yhteiskunnassa tapahtui.
Suomen 1950- ja 60-luvun kulttuurielämästä on vaikeaa löytää mitään muuta todella suurta kuin Elvi Sinervo ja Väinö Linna. Molempien tuotanto syntyi SKP:n silloisesta toiminnasta riippumatta.
Väinö Linnan teokset muuttivat koko yhteiskuntailmapiirin
Jos joku henkilö Suomessa kirjoittaa romaanin ja sitä kehutaan ylisanoin lehdistössä, niin hänen sentään tulisi oma-aloitteisesti nostaa esille se, että hänen romaaninsa tuskin on yhtä ansiokas kuin esimerkiksi Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla tai esim. Pentti Haanpään ja Aleksis Kiven teokset. Näin siitä huolimatta vaikka hänenkin teoksellaan olisi ansionsa ja hän ne toisi esiin. Muuten hän tekee väärin sekä itseään että muita kohtaan.
Tuo kuvastaa nykyajalle tyypillistä itsetarkoituksellista maineen ja suosion tavoittelua. Se on eräs muoto arkipäivän fasismia. Jos taidekeskusteluissa ei nähdä sitä valtavaa eroa, mikä on esimerkiksi Väinö Linnan ja Hannu Salaman välillä, niin silloin yhteiskunnassa ei ole kulttuurintajua. Samaten, jos joku on tehnyt sellaisen suuren kirjan kuin Väinö Linnan Pohjantähti ‑trilogia, niin ei ole hyvä asia, että sitä kunnioitetaan kovasti vasta sitten, kun kirjailija on kuollut. Silloin yhteiskunnasta puuttuu kulttuuri!
Väinö Linna on myös hyvä esimerkki kulttuurin suoranaisesta poliittisesta merkityksestä. Vasta Linnan teosten myötä koko yhteiskunnassa alettiin pyrkiä objektiiviseen kokonaiskuvaan vuoden 1918 tapahtumista. Samaten vasta silloin yleisessä mielipiteessä tapahtui muutos siinä, miten jatkosotaa arvioitiin.
Kun Mauno Koivisto ensimmäisen kerran valittiin presidentiksi, niin itsenäisyyspäivän vastaanotolle ei kutsuttu Kari Suomalaista eikä Väinö Linnaa. Sosiaalidemokraattisia juppeja kyllä kutsuttiin. Eikä tuota vastaan edes protestoitu asian vaatimalla tavalla – se olisikin ollut jo aika hämmästyttävää.
Johan Bäckman, Suomen tunnetuin maanpetoksellinen putinisti, arvosteli v. 2008 kirjassaan ”Pronssisoturi” Linnan teosta Tuntematon sotilas mm. siitä, ettei siinä oteta esiin Suomen osuutta Leningradin piirityksessä. On sinänsä oikein arvostella suomalaista historiantutkimusta siitä, että Suomen osuudesta piirityksessä on vaiettu. Mutta Tuntematon sotilas ei ole sotatieteellinen teos vaan romaani. Se käsittelee sotaa Laatokan Karjalassa, ei Karjalan kannaksen rintamalla, joka oli osa Leningradin piiritysrengasta. Sitä paitsi teos on hengeltään kiistatta sodanvastainen.
Pertti Koskela:
Ihmissuvun, yhteiskunnan ja ihmisen synty – Ehdotus ihmiskunnan uudeksi historiaksi osa 1
Esittelyä täällä.
Saatavilla mm. Adlibris, Booky, Suomalainen.
Sekä kirjakauppa Rosebud Sivullinen, Helsinki.
Ovh 20 e.
Sekä kirjakauppa Rosebud Sivullinen, Helsinki.
Ovh 20 e.
Bäckman jopa asettuu puolustamaan Toini Havua, joka teilasi Tuntemattoman sotilaan Helsingin Sanomissa heti sen ilmestyttyä. Toini Havu peräänkuulutti isänmaallisia porvarillisia arvoja kuvastavaa sotakirjaa ja nosti esimerkiksi Jussi Talven romaanin ”Ystäviä ja vihollisia”, jota hän piti Linnan romaania verrattomasti parempana. Se oli oikeiston yritys tukahduttaa Linnan suuren sotaromaanin voittokulku. Yritys oli tuomittu epäonnistumaan. Makuasioista voidaan tietysti aina kiistellä, mutta se miten Bäckman nostaa esiin Havun teilauksen tekee hänet – väistämättä ja aiheesta – naurunalaiseksi. Samalla se vie pohjaa asialliselta keskustelulta esim. juuri Suomen osuudesta Leningradin piirityksessä.
Pohjantähti-romaanissa Pentinkulmalla Akseli Koskelasta sanottiin seuraavaa: ” Se on sellainen sanansa mittainen mies”. Linna totesi tämän olevan korkein tunnustus, mitä kyläyhteisö saattoi jäsenelleen antaa. Olla ihminen, joka seisoo sanojensa takana eli olla ihminen, joka noudattaa tehtyjä sopimuksia ja pitää kiinni vakaumuksestaan silloinkin, kun siitä on itselle vain haittaa.
Vasta 1990-luvun lopulla lähti kulttuuripiireistä vaatimus, että sotien välisestä ajasta pitäisi muodostaa kokonaiskuvaa. 1920-, 30- ja 40-luku olivat Suomessa aikaa, jolloin vasemmistolainen työväenliike ja kulttuuriälymystö oli ankaran vainon kohteena. Ajatelkaa, mikä valtava merkitys sillä olisi ollut, jos tuon joukon piiristä olisi syntynyt Väinö Linnan kaltaisia eepikkoja! Sillä olisi luonnollisesti ollut valtava merkitys, ei ainoastaan yleiselle mielipiteelle, vaan koko vasemmistolaisen työväenliikkeen sisäiselle elämälle.
SKP ja Elvi Sinervon kohtelu
Elvi Sinervon osakseen saama kohtelu on paljon puhuva esimerkki siitä, miten kaukana SKP:ssä oltiin kulttuuririntaman elävästä vaalimisesta. Romaanin ”Toveri älä petä” julkaiseminen estettiin DDR:ssä ja tästä kaiketi intoutuneena Sirola-opiston silloinen johtajakin piti teosta ”harhaoppisena ja sopimattomana kommunistiselle nuorisolle”! Elvi Sinervon viimeisiä runokokoelmia tietysti arvostettiin, mutta periaatteellisella tavalla niistä ei keskusteltu eikä niitä myöskään organisoidusti käsitelty.
IDEA-TEEMALEHTI 1/2024, saatavilla nettikaupoista.
Saatavilla myös Rosebud Sivullinen -kirjakaupasta ja Tiedekulmasta Helsingissä, ovh 12 e sekä Uusi historia -yhdistyksen tilaisuuksista. Saat niistä tiedon kun liityt postituslistalle osoitteessa uusihistoria (at) humanpath.net.
1960-luvulla Elvi Sinervo jäi varjoon. Esim. kun Pekka Tarkka julkaisi kokoelman ”Suomalaisia nykykirjailijoita” vuonna 1967, ei siinä ollut Elvi Sinervosta mitään. Tuollaisia tosiasioita on hirveän paljon. SKP:n taholta ei tietenkään tehty mitään Sinervon saattamiseksi uudelleen parrasvaloihin. 1970-luvulla Elvi Sinervo-renessanssi on sekin tapahtunut ilman että SKP olisi siihen vaikuttanut.
Ei ole epäilystäkään, etteikö Elvi Sinervon renessanssi tulisi jatkumaan. Huolimatta Sinervon kypsän runotuotannon suppeudesta se on silti saavutus, joka parhaimmillaan monessa mielessä kestää vertailun kenen tahansa tämän vuosisadan lyyrikon kanssa. Kansainvälisten kuuluisuuksien joukosta saa hakemalla hakea tekijöitä, joista olisi Elvi Sinervolle vertaa hänen kommunistisen vakaumuksensa ehdottomuudessa ja elävyydessä sekä elämänviisauden syvyydessä. Elvi Sinervon paras tuotanto on hyvin suppea, mutta siinä on nerokkuutta.
Elvi Sinervoa arvioitaessa on kuitenkin tärkeää kiinnittää huomiota myös toiseen puoleen, siihen että hänen runonsa kuvaavat ”menneisyyttä, eikä nykyisyyttä”. Ne ovat olennaisesti tilitystä kommunistien maanalaisen kauden 1940-luvun tunnelmista ja ongelmista, eivät tapahtumista sotien jälkeisellä kaudella. Siitä ei Sinervon tuotannosta löydy ainakaan kovin pitkälle vietyä tai monipuolista tilintekoa.
1960-luvun tapahtumat saivat Sinervon ja niin monet muut kommunistit ymmälleen. Kuvaavaa oli se, että Hruštševin paljastuspuhe Stalinista nieltiin sellaisenaan, ilman mitään keskustelua. Sinervo, hänen miehensä Mauri Ryömä ja muutamat muut halusivat nostaa keskustelua siitä, mitä Neuvostoliitossa todella oli tapahtunut ja miksi, samoin kuin siitä, miten SKP:n tulisi uudelleenarvioida peruskantojaan. Mutta mitään keskustelua ei sallittu. Samoin kävi sitten kun Kiinan ja Neuvostoliiton – kahden tärkeimmän sosialistimaan – välille syntyi ns. suuri väittely, ei siitäkään SKP:ssa sallittu minkäänlaista keskustelua. Neuvostoliiton kannat omaksuttiin sellaisenaan ja Kiinan kantoja ei julkaistu edes oman jäsenistön luettavaksi.
Näinä aikoina Sinervo lopetti kirjailijanuransa mutta jatkoi kääntäjänä.
Ei todellakaan liene liioiteltua väittää, että koko sodan jälkeinen kausi on edelleen vailla monipuolista, runsassisältöistä todellista ja kestävää kirjallistaiteellista tulkintaa, loppuun asti rehellistä moraalista itsetilitystä.
Lähteitä
Väinö Linnan suurteokset
Tuntematon sotilas, WSOY, 1954.
Täällä Pohjantähden alla: 1–3, WSOY, 1959, 1960, 1962.
Elvi Sinervon tuotantoa
Viljami Vaihdokas, Tammi, 1946.
Toveri älä petä, Tammi, 1947.
Vuorelle nousu, sn, 1948.
Neidonkaivo, Tammi, 1956.
Pilvet: Runot 1941–1956, Love Kirjat, 1984.
Laulu Natalia on sävelletty Sinervon vankeudessa tehdyn runon pohjalta.
Muut lähteet
Matti Puolakan Arkisto, Kansallisarkisto. Käsikirjoituksia ja saneluita eri vuosilta.
Pekka Tarkka: Suomalaisia nykykirjailijoita, Tammi, 1967.
Jussi Talvi: Ystäviä ja vihollisia, Otava, 1954.
Johan Bäckman: Pronssisoturi: Viron patsaskiistan tausta ja sisältö, 2008.
