Toivo Haimi:
Venäjän hyökkäys ja vasemmiston rauhanaate
Seuraavassa tekstiversio Toivo Haimin puheenvuorosta Uusi historia -yhdistyksen tilaisuudessa 24.1.2023. Videotallenteen voi katsoa kirjakauppa Rosebud Sivullisen YouTube-kanavalta. Haimin puheenvuoro on ensimmäisenä, heti puheenjohtajan tervetuliaissanojen jälkeen.
Muiden alustavien puheenvuorojen tekstiversiot:
- Pia Länsman: Vasemmiston kaksi vastakkaista näkemystä sodan syistä – mitä se kertoo?
- Heli Santavuori: Historiapolitiikkaa oikealla ja vasemmalla – miten olisi ylipolitiikka? [Tekstiversio tulossa]
ARTIKKELIKUVA:
Vietnamin sotaa vastustava mielenosoitus Washingtonissa v. 1967. KUVA: TommyJapan1, Flickr.
Hyvää iltaa kaikille!
Mun nimeni on Toivo Haimi ja työskentelen Kansan Uutisissa politiikan toimittajana. Olen myös ehdolla kevään eduskuntavaaleissa vasemmistoliiton listalla täällä Helsingissä, sikäli kun se ketään kiinnostaa.
Haluaisin aluksi kiittää Uusi historia-yhdistystä ja erityisesti puheenjohtaja Pia Länsmania tämän tapahtuman järjestämisestä. En ole itse historioitsija enkä historianfilosofi, mutta suhtaudun aiheeseen hyväntahtoisella diletantin kiinnostuksella ja toimittajan otteilla. Pyydän siis etukäteen anteeksi jotain karkeita yleistyksiä ja vulgäärejä tulkintoja, joita voin puheenvuorossani esittää.
Mennään sitten itse asiaan. Tämäniltaisen puheenvuoroni otsikko on Venäjän hyökkäys ja vasemmiston rauhanaate. Mielestäni tätä aihepiiriä sopii pureskella muidenkin kuin vasemmistolaisten tai vasemmistoon päin kallellaan, sillä nähdäkseni Ukrainan sota edustaa erästä käännekohtaa länsimaisessa politiikassa, historiassa ja poliittisessa historiassa.
Vasemmistolla on pitkä sodanvastainen historia. Vasemmistolaisesta näkövinkkelistä sota ja sotiminen ovat kansallisvaltioiden valtaeliitin aloittamia hankkeita, joissa eri maiden köyhät ja työläiset tappavat toisiaan. Vanhat, varakkaat ja valtaapitävät miehet aloittavat sotia, ja niistä
joutuvat kärsimään köyhät.
Varhainen työväenliike, ja itse Karl Marx ja Friedrich Engels ajattelivat, etteivät nykyaikaiset sodat johdu kuninkaiden kunnianhimosta, vaan vallitsevasta sosioekonomisesta yhteiskuntamallista. Sotia käydään vaikutusvallan, hallinnan, omistamisen ja markkinoiden vuoksi.
Sodat vahingoittavat kaikkia, ja silloin kun ne hyödyttävät ketään, ne hyödyttävät vallanpitäjiä. Tämän vuoksi vasemmisto on aina vastustanut sotaa periaatteellisella tasolla.
Länsimainen vasemmisto törmäsi kuitenkin umpikujaan päivälleen 11 kuukautta sitten, kun Venäjä aloitti barbaarisen hyökkäyksensä Ukrainassa. Ukraina ei antautunutkaan, vaan puolustautui urheasti – ja puolustautuu yhä. Vasemmisto Euroopassa ja Yhdysvalloissa otti pasifistihatun päähän ja sanoi vastustavansa sotaa ja kannattavansa rauhaa.
Sodat eivät valitettavasti vastustamisella ja tuomitsemalla lopu. Jo tuolloin, helmikuussa 2022 alkoi kuulua vaatimuksia siitä että Ukraina antautuisi Venäjälle – olisihan huonokin rauha silti rauha. Ja tästä näiden vaatimusten esittäjiä pilkattiin, mielestäni syystä. Huono rauha voi nimittäin olla sotaakin pahempi tilanne. Mutta siitä myöhemmin tuonnempana.
Myöhemmin näkyvät vasemmistolaiset intellektuellit ja vaikuttajat ovat ehdottaneet sodan lopettamista rauhanneuvotteluilla niin pian kuin mahdollista. Esimerkiksi Ison-Britannian työväenpuolueen entinen johtaja Jeremy Corbyn ja kielitieteilijä Noam Chomsky ovat kehottaneet länsimaita lopettamaan aseellisen tuen Ukrainalle ja neuvottelemaan rauhasta Venäjän kanssa.
Ajatus on ymmärrettävä, mutta väärä. Neuvoteltu rauha nykyisessä tilanteessa ei olisi oikeudenmukainen, sillä Venäjän asevoimat miehittävät suurta osaa Ukrainasta, eikä Venäjän diktaattori Vladimir Putin hevillä suostu luopumaan saaliistaan.
Rauhanneuvotteluissa Venäjä epäilemättä vaatisi valtaamiensa alueiden liittämistä itseensä. Käytännössä rauhan solmiminen nyt tarkoittaisi siis Venäjän voittoa ja sen tunnustamista, että geopolitiikassa väkivallalla voi saada haluamansa.
Millaista maailmankuvaa tällainen ajattelu edustaa? Ainakin sellaista, missä todetaan, anteeksi anglismini, might makes right. Ne, joilla on lihaksia, saavat vapaasti mellastaa ja määrätä välittämättä kansainvälisistä sopimuksista. Se ei ole inhimillistä eikä ainakaan vasemmistolaista.
Olen itse poliittiselta ajattelultani melko tukevasti vasemmistossa. Aloitin oman siirtymäni poliittisesti vasemmalle suunnilleen 20 vuotta sitten, kun Yhdysvallat hyökkäsi Irakiin maaliskuussa 2003. Jo tuolloin, 13-vuotiaana, pystyin hahmottamaan, että jos YK:n tarkastajat totesivat ettei Saddam Husseinilla ollut joukkotuhoaseita, ei hänellä todennäköisesti niitä ollut. Yhdysvallat lähti Irakin sotaan valloitusretkelle, jonka jälkiseurauksista koko Lähi-itä saa edelleen kärsiä.
En kuitenkaan ole pasifisti. En ole koskaan ollut pasifisti. Olen käynyt varusmiespalveluksen ja reserviupseerikoulun, ja siihen päälle vielä nelisenkymmentä vuorokautta kertausharjoituksia. Jos Suomeen hyökättäisiin huomenna, olisin ylihuomenna palvelemassa maatani minulle määrätyssä tehtävässä.
En ole koskaan kokenut sotaa ja toivon, ettei minun koskaan tarvitsekaan, koska kaikkien järkevien ihmisten tavoin pidän rauhaa paljon parempana asiaintilana kuin sotaa. Mielestäni pysyvä ja syvä rauha on järkevä ulkopoliittinen tavoite, johon on syytä pyrkiä.
Preussilainen kenraali ja sotataidon teoreetikko Carl von Clausewitz tokaisi 1800-luvun puolessavälissä, että sota on politiikan jatkamista toisin keinoin. Tätä fraasia olemme saaneet viimeisen vuoden aikana nähdä päivälehtien pääkirjoitussivuilla ja kuulla television ajankohtaisohjelmissa kyllästymiseen asti.
Mutta mitä Clausewitz tällä toteamallaan tarkoitti ja missä kontekstissa hän sen esitti?
Clausewitz oli nähnyt Napoleonin sodat, jotka hän totesi valloitussodiksi ilman ennalta määriteltyä päämäärää tai tapaa mitata niiden onnistumista.
Niinpä Clausewitz linjasi, että sodankäynnin tavoitteena ovat aina jotkin poliittiset päämäärät. Ja tässä on homman juju. Kun vastustetaan sotaa, ei pidä vastustaa itse sotimisen tekoa, vaan niitä päämääriä, joita sotimisella on tarkoitus saavuttaa. Ja vastaavasti on syytä kannattaa niitä päämääriä, joita sotimisella on tarkoitus säilyttää.
Liity postituslistalle
Jos haluat tietoa tilaisuuksiemme ajasta, paikasta ja ohjelmasta, ilmoittaudu postutuslistalle osoitteeseen uusihistoria (at) humanpath.net. Saat meiltä postia noin 1-2 kertaa kuukaudessa.
LUE MYÖS
On mielestäni naiivia vastustaa sotaa sinänsä. On olemassa oikeudenmukaisia sotia, joilla puolustetaan puolustamisen arvoisia asioita. Meiltä löytyy sellaisia ihan omastakin takaa. Talvisota, tuo suomalaisen kansallisen itseymmärryksen kulmakivi, oli vasemmistolaistenkin mielestä sotimisen arvoinen sota. Siinä puolustettin Suomen itsenäisyyttä, Suomen valtiomuotoa ja suomalaisten itsensä koteja ja perheitä tyrannialta.
Arkkipasifisti Mohandas Gandhi tokaisi kerran, että jos valittavana ovat ainoastaan väkivalta ja pelkuruus, hän kehottaisi valitsemaan väkivallan. Olen samaa mieltä Gandhin kanssa tässä asiassa. Ukrainan kansalla ei ollut viime vuoden helmikuussa muita vaihtoehtoja kuin puolustautua tai antautua, ja ukrainalaiset ymmärrettävästi puolustautuivat.
Mutta palataan vielä vasemmistoon ja rauhanaatteeseen. Länsimainen, marxilainen vasemmisto on perinteisesti jakautunut sodan ja rauhan kysymyksissä.
Ennen ensimmäistä maailmansotaa toinen internationaali menetti kaiken relevanssinsa, sillä sen jäsenpuolueet Saksassa, Ranskassa, Itävalta-Unkarissa, Venäjällä ja Isossa-Britanniassa päättivät oppiensa vastaisesti kannattaa sotaa toisiaan vastaan.
Saksan sosiaalidemokraattinen puolue SPD:stä irtautui USPD-niminen sodanvastainen siipi ensimmäisen maailmansodan aikana, kun USPD vastusti sodan jatkamista ja sotalainojen nostamista.
Aivan ensimmäisen maailmansodan kynnyksellä ranskalainen sosialistijohtaja Jean Jaurès salamurhattiin, koska hän vastusti sodan aloittamista.
Pari hyvin veristä vuotta myöhemmin Venäjällä tapahtui helmikuun vallankumous, joka nosti valtaan eserrät ja menshevikit. Ehdat vasemmistolaiset, jotka kuitenkin Aleksandr Kerenskin johdolla jatkoivat sotaa.
Kun lokakuussa 1917 bolshevikit kaappasivat vallan, he lupasivat nimenomaan rauhaa ja maan irtautumista ensimmäisestä maailmansodasta. Seurauksena oli lisää sotaa, eli Venäjän sisällissota ja Neuvosto-Venäjän hyökkäys Puolaan.
Miksi mä läpätän yli sata vuotta sitten tapahtuneista jutuista? Havainnollistaakseni sitä, kuinka vasemmiston suhde rauhaan ja sotaan on ollut aina kompleksinen, ja kuinka se on voinut perustella itselleen sotimista esimerkiksi Saksassa, joka oli pääasiallinen syypää ensimmäisen maailmansodan syttymiseen.
Jos Saksassa ja Ranskassa vasemmistolaiset liikkeet olisivat liikekannallepanon sijaan pistäneet pystyn yleislakon, olisi 1. maailmansodan ja koko Euroopan historia ollut hyvin toisenlainen. Jos Venäjällä olisi helmikuussa 2022 ollut vaikutusvaltainen poliittinen vasemmisto, joka ei olisi täysin jingoismin vietävissä, olisi se voinut vastustaa sotaa lakkoilemalla.
Mutta niin ei kuitenkaan käynyt.
Suomessa rauhanliike oli vahvimmillaan 1970-luvulla, mikä johtui pitkälti Yhdysvaltojen 60-luvulla käymästä Vietnamin sodasta.
Vietnamin sotaa vastustettiin Suomessa asti, ja hyvästä syystä. Yhdysvallat kävi imperialistista sotaa maassa, jossa oli käynnissä pitkä ja verinen siirtomaavallasta irtautumisen prosessi. Samaa voisimme muuten sanoa Ukrainasta. Vaihdetaan vaan Yhdysvaltojen tilalle Venäjä.
Vietnamin sotaa vastustanut vuoden 1968 vasemmisto eli kylmän sodan maailmassa, jossa USA nähtiin uhkana maailmanrauhalle, mitä se tietenkin myös sillä hetkellä oli. USA:n vastapainona oli Neuvostoliiton johtama itäblokki, joka nähtiin, jos ei hyvänä, niin ainakin pienempänä pahana.
Tällaista ajattelutapaa kutsutaan campismiksi, maailmanpolitiikan käsittämistä geopoliittisten leirien vastakkainasetteluna. Näillä leireillä on omat tavoitteensa ja etupiirit, ja ne voivat tehdä meidän pienempien tekijöiden kustannuksella mitä lystäävät. Campistiseen ajatteluun kuuluu käsitys siitä, että EU tai USA voisivat neuvotella Venäjän kanssa rauhasta tai
Ukrainan kohtalosta kysymättä lainkaan, mitä ukrainalaiset itse mahtavat asiasta tuumata.
Pidän campismia aikansa eläneenä ja epädemokraattisena tapana hahmottaa maailmanpolitiikkaa. Se ei kunnioita pienten valtioiden suvereeniutta ja toimijuutta, vaan sen sijaan antaa suurvalloille etuoikeuksia, jotka eivät niille kuulu.
Palataan vielä siihen vuoteen 1968. Vietnamin sota loppui aikanaan. Se ei kuitenkaan loppunut neuvoteltuun rauhaan ja aselepoon. Se päättyi Yhdysvaltojen vetäytymiseen Etelä-Vietnamista ja Vietnamin tasavallan yhdistymiseen yhden hallinnon alle.
Olisiko joku vakavasti otettava länsimainen vasemmistolainen ryhtynyt 60-luvulla saarnaamaan vietnamilaisille, kuinka heidän pitäisi lopettaa sotimisensa ja neuvotella rauhasta Yhdysvaltojen kanssa? Tai että Ho Chi Minhin olisi pitänyt hyväksyä Yhdysvaltojen miehitys eteläisessä Vietnamissa? En usko.
Vasemmistolaisesta näkökulmastakin voidaan siis todeta, että on olemassa oikeutettuja ja oikeudenmukaisia sotia, jotka on pakko käydä tiettyjen, arvokkaiksi koettujen päämäärien saavuttamiseksi. Kansallinen itsemääräämisoikeus ja itsenäisyys ovat mielestäni tällainen päämäärä.
Myös Palestiinan kansa kamppailee olemassaolostaan, itsenäisyydestään ja itsemääräämisoikeudestaan Israelin sotilasmiehitystä vastaan. Jos palestiinalaisille tarjottaisiin ratkaisuksi rauhanaatetta, pasifismia ja antautumista Israelille, olisi lopputuloksena etninen puhdistus ja palestiinalaisten hävittäminen Israelin miehittämiltä alueilta.
Englantilainen kirjailija ja vasemmistolainen vaikuttaja Eric Blair, paremmin tunnettu salanimellään George Orwell vastusti sotaa ja imperialismia, mutta hän piti joitain sotia sotimisen arvoisina. Orwell itse osallistui niistä kahteen: Espanjan sisällissotaan ja toiseen maailmansotaan. Molemmissa vastustettiin fascismin iljetystä.
Ukrainan sota sai koko Suomen kansan, myös suomalaisen vasemmiston muuttamaan turvallisuuspoliittista ajatteluaan. Sanna Marinin hallitus haki sotilasliitto Naton jäsenyyttä suomalaisten enemmistön tuella.
Pyydän huomioimaan, että sekä SDP:n että vasemmistoliiton kannatus ovat mielipidemittauksissa korkeammalla tasolla kuin vuoden 2019 eduskuntavaaleissa. Jos Nato-jäsenyyden hyväksyminen oltaisiin koettu petturuutena tai takinkääntönä, näin tuskin olisi.
Tämä ulkopoliittinen suunnanmuutos ei siis saanut vasemmistopuolueiden kannattajia hylkäämään aatettaan. Päinvastoin, se kertoo nykyaikaisen vasemmiston kyvystä sopeutua muuttuviin olosuhteisiin.
Itse vastustin Nato-jäsenyyttä lähes koko ikäni, koska en nähnyt sille tarvetta. Ajattelin, että Nato-jäsenyydestä olisi Suomelle enemmän haittaa kuin hyötyä, ja olen edelleen sitä mieltä, että jos olisimme liittyneet Natoon esimerkiksi 1990-luvun lopulla, olisi siitä ollut meille enemmän haittaa kuin hyötyä. Naton oli kylmän sodan jäänne, jolle ei ollut enää käyttöä uudessa maailmassa, jossa uhkat ovat erilaisia.
Korjasin käsitystäni, kun Venäjän raaka imperialismi nosti päätään. Epävakaassa maailmassa tarvitaan liittolaisia. Suomi ei ole Ukraina, ja Venäjä tuskin on kykeneväinen käymään mitään hyökkäyssotia lähitulevaisuudessa, mutta pitkän aikavälin turvallisuutta tulee kehittää ja siihen on suhtauduttava vakavasti.
Nato ei kuitenkaan ole mikään arvoyhteisö, rauhanjärjestö eikä marttakerho. Se on sotilasliitto, jossa Turkin tai Unkarin kaltaiset autoritaariset valtiot pääsevät käyttämään suurta vaikutusvaltaa, kuten olemme päivänpolitiikan uutisista saaneet tänäänkin lukea. On humpuukia väittää, että Nato olisi samanmielisten demokraattisten maiden arvoyhteisö, joka on olemassa pelkästään puolustusliitoksi. Turkki on käyttänyt Nato-jäsenyyttään voimapolitiikan välineenä samalla kun Turkin hallitus kaveeraa Vladimir Putinin kanssa.
Nato on sodankäynnin väline, se on totta. Pasifismi ei kuitenkaan ole toimiva ase voimapolitiikkaa vastaan. Jos vastaa miehittäjän pistimeen näyttämällä rauhanmerkkiä, voi kyllä päätyä marttyyriksi, mutta kenekään kotia ei sillä pelasteta tuhoutumiselta.
Hyvät ystävät, sota Ukrainassa ei jatku jo yhdentoista kuukauden ajan siksi, koska Ukraina puolustautuu. Se jatkuu siksi, koska Venäjä hyökkää. Ja sota loppuu, kun Venäjä lakkaa hyökkäämästä.
Jokainen järkevä ihminen haluaa Ukrainan sodan loppuvan ja rauhan palaavan Eurooppaan niin pian kuin suinkin mahdollista.
Suuresti kunnioittamani yhdysvaltalainen pastori Martin Luther King Jr. teki aikanaan tunnetuksi lausahduksen ”ei oikeutta, ei rauhaa”. No Justice, No Peace. Vanha kunnon pastori King oli oikeassa. Rauha ilman oikeutta on tyranniaa ja vahvemman ylivaltaa.
Ukrainan tapauksessa se tarkoittaisi miehitettyjen alueiden luovuttamista Venäjän armoille. Oikeudenmukaisesta rauhasta voidaan puhua vasta silloin, kun Venäjä lopettaa miehityksensä.
Laiha sopu on parempi kuin lihava riita, sanoisi vanhan kansan viisaus. Se ei kuitenkaan päde tilanteessa, jossa Venäjän joukot syyllistyvät sortoon ja toistuviin sotarikoksiin miehittämillään alueilla. Venäjän asevoimat ja niiden rinnalla toimivan Wagner-yrityksen palkkasotilaat ovat murhanneet siviilejä, tappaneet lapsia ja vanhuksia sekä kiduttaneet sotavankeja hengiltä. Laiha sopu merkitsee lohduttoman elämän jatkumista niille ukrainalaisille, joiden kotiseudut luovutettaisiin Venäjälle. Puhumattakaan niistä lapsista, jotka Venäjä on pakkosiirtänyt Ukrainasta Venäjälle.
Nyt palataan Clausewitziin. Kun kannatetaan maan puolustautumista, vastustetaan sitä politiikkaa, jonka välineenä sotaa käytetään.
Venäjä ei ainoastaan käy sotaa Ukrainan valtiota vastaan, vaan Kremlin tavoitteena on ukrainalaisten kansallisen identiteetin tuhoaminen. Tähän tavoitteeseen Venäjä pyrkii toteuttamalla etnisiä puhdistuksia ja väestön pakkosiirtoja. Putin haluaa hävittää Ukrainan paitsi maailmankartalta, myös sanakirjoista ja historiankirjoista. Jos Venäjän annetaan saada valtaamansa alueet itselleen, seurauksena olisi todennäköisesti ukrainalaisiin kohdistuva kulttuurinen kansanmurha.
Kun kannatamme Ukrainan puolustautumista, vastustamme Ukrainan kansan sortoa. Se on sotaakin pahempi kohtalo.
Sota Ukrainassa päättyy rauhaan jonain päivänä. Rauha on kuitenkin loppujen lopuksi sotaa parempi asiaintila, ja pysyvään ja oikeudenmukaiseen rauhaan Ukrainassa on pyrittävä. Oikea aika neuvotella rauhasta tulee kuitenkin vasta, kun rauhan lisäksi Ukrainaan on tarjolla oikeutta. Rauhanneuvottelut on hyvä aloittaa sinä päivänä, kun Venäjän asevoimien joukot ovat poistuneet Ukrainan maaperältä.
Siihen päivään saakka lännen, myös Suomen ja suomalaisten ja rauhaa ja oikeutta rakastavien vasemmistolaisten, on tuettava Ukrainaa.
Kiitos kaikille mielenkiinnosta.