Ateenan ihme Kaunokirjallisuus ja ihmisluonto

Voiko ihminen muuttua – Aristoteleen katharsis-käsite ja nykyaika

Antiikin tragedia ja komedia, naamioita
Tragediassa ja komediassa käytettyjä naamioita. Roomalainen mosaiikki. KUVA: Wikimedia commons.
Artikkeli perustuu toimituksen piirissä käytyihin keskusteluihin Matti Puolakan näkemyksen pohjalta.

Vaikka Aristoteleen katharsis-käsite liittyy hänen etiikkaansa, hän esittää sen ainoastaan Runousopissaan, ja siinäkin vain antiikin tragedioiden systemaattisen käsittelyn yhteydessä. Yleensä syyksi esitetään, että Aristoteles arvosteli Platonin käsitystä niin tragedioista kuin komedioista. Platon piti niitä haitallisina yhteiskunnalle. Runousopissa Aristoteles puolustaa tragedioiden tarpeellisuutta, ja siinä erityisesti katharsis-kokemusta.

Syvällisempi syy lienee se, että Aristoteles ei uskonut ihmisen voivan muuttua. Luonteella Aristoteles tarkoittaa ihmisen eettistä perusasennetta, ei niinkään erityisiä luonteenpiirteitä tyyliin introvertti, ekstrovertti tms.

Aristoteleen mielestä taiteilijan ei pidä pyrkiä ihmisen luonteen perinpohjaiseen muokkaamiseen, kirjoittaa Juha Sihvola Runousopin selitysosastossa.

Aikuisten kohdalla tämä tehtävä olisi mahdoton; Aristoteles ei uskonut ihmisen luonteen juurikaan muuttuvan kasvatuksen päätyttyä. (1)

Kun luonne kerran on muodostunut – vaikkapa väärien valintojen vuoksi – sitä ei enää voi muuttaa:

Epäoikeudenmukaiselle ja hillittömälle oli aluksi mahdollista olla tulematta sellaiseksi, ja siksi he ovat vapaaehtoisesti sitä, mitä he ovat. Mutta tultuaan sellaisiksi he eivät enää voi olla olematta sellaisia. (2)

Mutta juuri tuon vuoksi onkin huomionarvoista miten viisaasti Aristoteles näkee tragedian vaikutuksen ihmismieleen, sen ”hyödyllisyyden”. Sihvola edelleen:

Kuitenkin, kun tragediarunoilija esittää yksittäistä tapahtumasarjaa kuvaavan kertomuksen avulla jotakin tunnistettavaa ihmisyydestä, hän tuottaa katsojalle tai lukijalle iloa ja mielihyvää. Samalla tragedia selkiyttää katsojan käsitystä siitä, millainen ihminen hän pohjimmiltaan on ja mikä on pelottavien ja säälittävien asioiden paikka inhimillisessä elämässä yleensä. Kokemus ei muuta katsojan luonnetta olennaisesti toisenlaiseksi kuin millaiseksi se on kasvatuksen tuloksena kehittynyt, mutta itsetuntemusta lisätessään se on silti kokemisen arvoinen. (3)

Ihminen oppii vasta pakon edessä, kirjoitti Aristoteles – ja oli oikeassa:

… eivätkä he pidättäydy huonoista teoista niiden häpeällisyyden vuoksi, vaan ainoastaan rangaistuksen pelosta. Eläen tunteiden vallassa he tavoittelevat itselleen nautintoja ja keinoja niiden saavuttamiseksi, ja vastaavasti he välttävät kärsimystä. Eikä heillä ole mitään käsitystä jalosta ja todella nautinnollisesta, sillä he eivät ole koskaan maistaneet sitä. Mikä argumentti voisi heitä muuttaa? Sellaista ei voi muuttaa argumenteilla, ei ainakaan helposti, mikä on pitkän ajan kuluessa juurtunut luonteeseen, sillä se on jo paljon, jos saavutamme jotakin hyveestä, kun kaikki hyväksi tulemiseen tarvittava on läsnä.

(…) Argumenteilla ja opetuksella on tuskin vaikutusta kaikkiin; kuulijan sielun on jo täytynyt tottua iloitsemaan ja vihaamaan jalosti – se on kuin maa, joka tulee ravitsemaan siementä. Mutta tunteiden ohjaama ei kuuntele ohjaavaa argumenttia tai hän ei käsitä sitä. Kuinka tällaista voisi taivuttaa muutokseen? Ylipäätänsä tunteet eivät näytä mukautuvan argumentteihin, vaan ainoastaan pakkoon. Luonteen on siis oltava altis hyveille, jaloa rakastava ja häpeällistä vihaava. (kursivointi allekirjoittaneen) (4)

Mm. tällaisilla perusteilla Aristoteles katsoi, että varhaiskasvatus on avainasemassa, ja nimenomaan sellainen kasvatus jonka valtio (polis) järjestää lainsäädännön avulla. On kuitenkin tärkeä muistaa että se mitä Aristoteles tarkoitti poliksella ei ole miten tahansa rinnastettava nykyaikaiseen valtioon. (Ks. Aristoteleen Politiikka -teoksen ydinajatuksesta).

Oman aikansa olosuhteita ajatellen näkemys on täysin järkevä, ja siinä on totuutta vieläkin.

Antiikin aikaisissa näytelmissä – niin tragedioissa kuin komedioissa, luonteet olivatkin suhteellisen muuttumattomia. Tuo vastasi yhteiskunnan tilaa: ihmiset pysyivät kastissaan pääsääntöisesti koko ikänsä. Orjat olivat orjia, naiset naisia, ei-kansalaiset ei-kansalaisia. Vain vapaat miehet kykenivät omistamaan aikansa filosofointiin ja itsekasvatukseen.

Aristoteleen mukaan tragedian sankari joutuu onnettomuuteen ilman omaa syytään. Tämä herättää katsojassa ”säälin” tunnetta, halun myötäelää. Tässä Aristoteles teki pesäeroa vanhempiin tragedioihin, joissa tragedian aiheutti päähenkilön hybris – tahto olla alistumatta kohtaloon, ylimieli – jota seurasi jumalten kosto. Mutta koska Aristoteles ei nähnyt pahan ihmisen voivan muuttua, eikä oikeastaan myöskään ”hyvän” ihmisen voivan tehdä jotain todella pahaa, hänen tragedianäkemyksensä tuossa suhteessa mielestäni ontuu – silti lainkaan vähentämättä katharsis-ajatuksen syvällisyyttä.

Moderni romaani ja katharsis

Historia meni toisin kuin Aristoteles kykeni näkemään: imperiumia rakentaviin, valloitussotia käyviin valtioihin, ei poliksiin joissa ihmisten yhteenliittyminen on itsetarkoitus ja valtion päätehtävä on oikeudenmukaisten lakien avulla taata kansalaisille mahdollisuudet hyvään elämään.

Modernin maailman synty merkitsi – alkoi merkitä – sitä, että yhteiskunnallinen todellisuus asetti ihmisiä valintojen eteen aivan eri tavalla kuin antiikin orjanomistusjärjestelmä tai keskiajan staattinen sääty-yhteiskunta. Parhaiten modernin maailman synty näkyy Shakespearen draamoissa. Seuraavasssa mielenkiintoinen vertailu Antiikin tragedioiden ja Shakespearen välillä:

Hegelin mukaan Shakespearen näytelmissä ilmenee uudenlainen yksilöllisyyden korostus, kun verrataan niitä vaikkapa kreikkalaisten eepoksiin. Akhilleuksen viha ei nouse kunnianloukkauksesta vaan siitä, että hän ei saa itselleen kuuluvaa osaa saaliista. Arvokas on saalis, ei ihmisyksilö. Shakespearella toiminnan pontimena on sen sijaan kunkin ihmisen oma luonne, ei niinkään jokin yleinen periaate niin kuin antiikin tragedioissa. Syntyvät voimakkaat persoonallisuudet kuten Macbeth, Othello tai Richard III, toisaalta myös sisäänpäinkääntynyt Hamlet. (5)

Kuitenkin vasta porvarillisen vallankumouksen myötä syntynyt realistinen romaani toi henkilögalleriaan ihmisiä jotka kokivat moraalisia romahduksia ja nousuja dramaattisten tapahtumien myötä. Parhaat esimerkit löytyvät Venäläisestä kaunokirjallisuudesta, esim. Dostojevskin Rikos ja rangaistus tai Tolstoin myöhäistuotannosta pienoisromaani Ivan Iljitshin kuolema ja romaani Ylösnousemus.

Kyseisissä Tolstoin kertomuksissa katharsis, ”ylösnousemus” (6) tapahtuu enemmän tai vähemmän pakon edessä – siinä suhteessa näkemys on yhtäpitävä Aristoteleen ajatusten kanssa.

Tolstoin Sota ja rauha -romaania Matti Puolakka piti parhaimpana aineistona psykologiatieteelliselle tutkimukselle. Katharsis-käsitteen suhteen hän usein käytti esimerkkinä kohtausta, jossa läpipaha ruhtinas Vasili jäi verekseltään kiinni Pierre Bezuhovin testamentin varastamisesta ja ryhtyi ensimmäisen kerran elämässään rehelliseksi. Samalla hän tavallaan automaattisesti alkoi pohtia ihmiselämää yleensä. Matin kuvaus tästä kohtauksesta täällä: Ruhtinas Vasilin katharsis

Nykyihmisen eettiset haasteet ja katharsis

Nykyaikana kysymys ihmisen kyvystä ja mahdollisuuksista muuttua, uudistua, on ihmiskäsityksen ytimessä. Tämä ei tarkoita vain sitä, että ihminen nykyään joutuu opettelemaan elämänsä aikana monia ammatteja, muuttamaan asuinpaikkaa, ystäväpiiriä, ydinsuhdetta tms.

Nykymaailman kovin haaste ihmiselle on eettisen uudistumisen pakko, inhimillinen kasvu.

”Luokkataistelu” on menneen aikakauden asia – nykyisin yhteiskunta fragmentoituu. Oikean ja väärän, totuuden ja valheen välistä taistelua ei käydä pääasiassa eri intressiryhmien tai mielipidesuuntausten välillä vaan niiden sisällä. Viime kädessä jokaisen ihmisyksilön pään sisällä.

Huolimatta opetusjärjestelmän huimasta kehityksestä ei varsinaista yhteiskunnan tukemaa eettistä kasvatusta ole. Juuri tässä suhteessa koulutusjärjestelmä, etenkin yliopistolaitos, on jäänyt jälkeen yhteiskunnallisen todellisuuden vaatimuksista.

Eettisen kasvatuksen katsotaan kuuluvan yksityiselämän piiriin, perheeseen. Ja totta onkin, että tuskin kukaan haluaa ”valtion” puuttuvan yksityiselämän yksityisimpiin ja aroimpiin soppeihin.

Puolakkalainen ehdotus on Mikä ihminen on? -totuusfoorumi ja väittelysanakirja. Se on menetelmä yhtä hyvin koulutusjärjestelmän uudistamiseksi kuin laatumedian pelastamiseksi ja uudenlaisen, eettisen kansalaismedian alustaksi – mukaan lukien taloudelliset ongelmat.

Ehdotus kuvastaa sitä, miten ihminen yksilönä ja persoonana, ei minkään intressiryhmän, puolueen, suvun tai perheen edustajana, asettuu maailmanhistorian näyttämölle. Tavallaan – aivan kuin poliksen vapaat kansalaiset.

Valtioiden ja kansainvälisten instituutioiden on luotava edellytykset mahdollisimman vapaalle inhimilliselle, eettiselle kasvulle. Totuusfoorumin pääteemat on muotoiltu niin, että osallistujien on mahdollista muodostaa itsenäisesti kokonaiskuvaa maailmasta, historiasta ja ihmisestä. Väittelysanakirjassa tarkoitus ei ole päästä yksimielisyyteen. Tarkoitus ei ole vakuuttaa ketään oman mielipiteen oikeudesta. Tarvitaan reilua väittelyä, jossa osallistujat voivat muodostaa mielipiteitä mahdollisimman harkitusti, vastaväittäjää kuunnellen mutta omaan ymmärrykseensä tukeutuen.

Rationaalisen keskustelun lähtökohta on sen tunnustaminen, että monenlaiset edut ja ennakkoluulot vaikuttavat mielipiteenmuodostukseen, ja siitä johtuen maailmankatsomuksellisissa, kiihkeitä tunteita herättävissä väittelyissä kuka tahansa voi sokaistua.

“Pakkoa” – tai pikemminkin keppiä ja porkkanaa – edustaa ehdotuksessa toisaalta projektin asettuminen laillisuusperiaatteen kannalle sekä se, että osallistujat alistuvat reilun väittelykulttuurin valvontaan (Ks. Totuusfoorumi/raadit), toisaalta tunnus: “Palkkaa on maksettava myös ja lopulta ennen kaikkea totuudenrakkauden, oikeudentajun ja solidaarisuuskyvyn perusteella.” Tuosta yleisestä periaatteesta tulee olemaan varmasti hyvin monenlaisia käytännön sovelluksia. Väittelysanakirjan yhteydessä ennen kaikkea se, että reilusta väittelykulttuurista palkitaan.

Tuolla tavalla aatteellinen väittely ja keskustelu voi muodostua myös yksilön itsetuntemuksen välineeksi. Siinä katharsiksen käsite on avainasemassa.

Lue myös:

VIITTEET:

(1) Aristoteles: Runousoppi, Teokset IX, jälkisanat Juha Sihvola, Gaudeamus, Tampere 2009, s. 239

(2) Nikomakholksen etiikka, III kirja 114a 20, s. 50

(3) Aristoteles: Runousoppi, Teokset IX, jälkisanat Juha Sihvola, Gaudeamus, Tampere 2009, s. 239

(4) Aristoteles, Nikomakhoksen etiikka, Teokset VII, Gaudeamus, Vantaa 2012.

(5) Jyri Vuorinen, Estetiikan klassikoita, Suomalaisen kirjallisuuden seura, 1993

(6) ”…Pyykkö mainitsee esipuheessaan, että venäjän kielen sanalla ”voskresenie” on kaksi merkitystä, nimittäin uskonnollinen ylösnousemusta tarkoittava sekä kuvaannollinen, uudestisyntymistä, heräämistä tai havahtumista tarkoittava. Järnefelt vieraili Tolstoin luona keväällä 1899, jolloin teos oli korrehtuurivaiheessa. Tolstoin aatteiden kannattajana Järnefelt valitsi teokselle uskonnollisen nimen Ylösnousemus, ja Pyykö mukaan se on vuosien kuluessa kanonisoitu kieleemme samoin kuin Tolstoin etunimi Leo. Suomentajan mielestä herääminen tai havahtuminen olisi kuitenkin ollut ainoa oikea tulkinta ja Tolstoin tarkoituksen mukainen.” https://trepo.tuni.fi/bitstream/handle/10024/88036/gradu00036.pdf?sequence=1

Kirjoittajasta

Avatar

Heli Santavuori

Toimitussihteeri, sivujen toteutus ja ulkoasu. VSK-työryhmä. Muistelmat ja tarinat.
Uuden Suomen blogi
Helin liikuntaoppaat ja muita julkaisuja CDON.comista

Kirjoita kommenttisi tähän.

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.