Perustuslakia säätävä konventti vuonna 1787. Violet Oakleyn seinämaalaus vuodelta 1915 Cuyahogan oikeustalossa Clevelandissa, Ohiossa.
Demokratian kriisi Yhdysvalloissa ja Euroopassa
USA 1
Sisällys
- Johdanto
- Pyhä perustuslaki; historiallista taustaa sen ongelmiin
- Hallintorakenne: epäoikeudenmukainen vaalijärjestelmä; presidentin ja senaatin poikkeuksellisen suuret valtaoikeudet
- Kaksipuoluejärjestelmä
- Senaatti korkeiden viranomaisten laillisuusvalvojana
- Vallankaappauksen uhka
- Uudistuspyrkimyksiä
- Ihmiskunnan aate identiteettipolitiikan sijaan
- Lähteet
- Kirjallisuusviitteiden linkit johtavat artikkelin lopun kirjallisuusluetteloon. Muut tekstissä olevat linkit avautuvat uuteen välilehteen. Artikkelin lopussa on lisäksi erikseen luettelo tärkeimmistä lähteistä.
Johdanto
Demokratia on kriisissä. Kriisi näkyy eri tavoin eri maissa, mutta kaikkialla on kyse siitä, että nykyiset valtiolliset instituutiot eivät kykene vastaamaan aikakauden murroksen asettamiin haasteisiin. Kaikkialla on kyse laillisuuskriisistä.
Yhdysvaltain kohdalla kärjekkäimmät esimerkit ovat seuraavat:
- Vuoden 2008 finanssikriisissä yhdeksän miljoonaa amerikkalaista menetti työpaikkansa, kymmenen miljoonaa menetti asuntonsa. Vuodesta 2007 vuoteen 2008 köyhyydessä elävien määrä lisääntyi 2,6 miljoonalla, vaikkakin köyhyystutkijoiden mielestä todellinen määrä on ollut paljon suurempi. Pankeista ja pankinjohtajista, jotka olivat kriisin aiheuttaneet, yksikään ei joutunut syytteeseen. Päinvastoin: pankeille myönnettiin satoja miljardeja dollareita valtion tukea.
- Presidentti Trumpin kieltäytyminen tunnustamasta vaalitappiota johti väkivaltaiseen hyökkäykseen Capitolissa 6. tammikuuta 2021. ”Suuri valhe” jatkuu – tuleviin vaaleihin eri tasoilla varaudutaan jo etukäteen levittämällä epäilyksiä vaalivilpistä, jotta epämieluisa tulos voitaisiin kumota. Tämä on täysin ennenkuulumatonta amerikkalaisen demokratian historiassa. Samalla jotkin osavaltiot säätävät lakeja, jotka rajoittavat erityisesti vähemmistöjen ja köyhimpien mahdollisuuksia äänestää. Laillisuusvalvojat eivät joko tahdo tai kykene estämään tätä kehitystä, joka horjuttaa koko demokraattisen yhteiskuntajärjestelmän perusteita.
- Yhdysvaltain Korkein oikeus on politisoitunut viime vuosina niin pahoin, että luottamus sen riippumattomuuteen on pohjalukemissa. Sen ratkaistavaksi on tulossa kiihkeitä erimielisyyksiä aiheuttavia kysymyksiä (esim. aborttioikeus, aseenkanto-oikeus, vaalirahoitus ja äänioikeuteen liittyvä lainsäädäntö). Tuollaiset asiat kuuluisivat vaaleilla valituille lainsäätäjille, eivät eliniäksi nimitetyille tuomareille. Tuomareiden nimityksistä käydään epäreilua poliittista juonittelua, jonka estämiseksi ei lainsäädännössä ole keinoja.
- Kongressi on umpikujassa sekin, koska perustuslaki antaa vähemmistölle mahdollisuuden jarruttaa ja estää lainsäädäntätyötä. Sellaisiakin lakiuudistuksia, joilla on pitkäaikainen kansalaisten enemmistön kannatus, on vaikea saada läpi. Akuutiksi tilanteen tekee se, että demagoginen liike on saanut vallan toisessa valtapuolueessa. En tässä ota kantaa USA:n kahden valtapuolueen poliittisiin linjauksiin. Republikaanipuolueen politiikkaa on ajettu ja voitaisiin edelleenkin ajaa laillisuusperiaatetta kunnioittaen. Mutta trumpilainen liike ei piittaa laillisuusperiaatteesta eikä siitä, että puheiden tulisi jollain tavalla perustua faktoihin. Siinä on henkilöpalvontaan ja manipulaatioon perustuvan hurmosliikkeen piirteitä. Monet kommentoijat varoittavat historiallisin esimerkein, mihin tuollainen voi johtaa.
Me, Yhdysvaltain kansa, muodostaaksemme täydellisemmän unionin, vakiinnuttaaksemme oikeusjärjestyksemme, taataksemme kotimaisen rauhantilan, luodaksemme yhteisen puolustuksen, edistääksemme yleistä hyvinvointia ja taataksemme kaikki vapauden siunaukset itsellemme ja jälkipolville säädämme ja vahvistamme tämän perustuslain Amerikan Yhdysvalloille. Kun perustuslaki ratifioitiin vuosina 1787-1791se sisälsi seuraavat osiot:
- Kuuluisa esipuhe, jossa esitetään tasavaltalaiset ihanteet (ks. yllä)
- Tasavaltalainen hallitusmuoto (1787)
- Perusoikeudet, eli ensimmäiset kymmenen lisäystä (Bill of Rights) (1791)
Perusoikeuksiin kuuluvat esim. uskonnon- ja mielipiteenvapaus (kuuluisa 1. lisäys) sekä aseenkanto-oikeus (kuuluisa 2. lisäys), omaisuuden suoja, reilu oikeudenkäynti jne. Useimmat niistä on muotoiltu hyvin yleisellä tasolla, minkä vuoksi niiden soveltamisesta alioikeuksissa tai osavaltioiden lainsäädännössä käydään jatkuvaa kiistaa.
Orjuus kiellettiin 13. lisäyksellä vuonna 1865. Vuonna 1868 annettiin kansalaisoikeudet kaikille ”Yhdysvalloissa syntyneille tai kansalaisoikeudet saaneille” (14. lisäys), ja v. 1870 säädettiin vielä erikseen 15. lisäys, jossa kiellettiin liittovaltiota ja osavaltioita millään tavalla rajoittamasta äänioikeutta ”rodun, ihonvärin tai aiemman pakollisen työvelvoitteen” nojalla.
1900-luvun aikana on perustuslakiin tehty vain kymmenen lisäystä, joista kaksi liittyy kieltolakiin ja yksi antaa naisille äänioikeuden (19. lisäys vuonna 1920). 2000-luvun aikana ei yhtä ainutta.
Useimmat lisäykset koskevat perusoikeuksia. Sen sijaan hallintorakenteesta säätävät pykälät ovat säilyneet lähes ennallaan kohta kaksi ja puoli vuosisataa, aikana jolloin maailma on perusteellisesti mullistunut useammankin kerran.
Lisäysten tekemiseen tarvitaan kongressin molemmissa kamareissa kahden kolmasosan enemmistö, tai vaihtoehtoisesti hyväksyntä osavaltioiden kahden kolmasosan enemmistöltä.
Kaksipuoluejärjestelmässä vaatimus on todella vaikea. Nykyisessä tulehtuneessa poliittisessa tilanteessa se on ylittämätön.
Viides artikla säätää lisäksi seuraavaa:
”Tämä edellyttää (…) ettei yhdeltäkään osavaltiolta riistetä sen yhtäläistä äänioikeutta senaatissa.”
Perustuslaki siis olettaa, että siihen voi tehdä vain lisäyksiä, mutta muuten se on olennaisilta osiltaan tarkoitettu lähes ikuiseksi.
Esimerkiksi jos haluttaisiin siirtyä yksikamariseen järjestelmään (eli lopettaa senaatti), tai jos haluttaisiin muuttaa sääntöä, jonka mukaan jokaisella osavaltiolla koosta riippumatta on sama määrä senaattoreita (kaksi), olisi kirjoitettava kokonaan uusi perustuslaki. Se olisi toki tarpeen muistakin syistä.
Perustuslaista lyhyesti
Me, Yhdysvaltain kansa, muodostaaksemme täydellisemmän unionin, vakiinnuttaaksemme oikeusjärjestyksemme, taataksemme kotimaisen rauhantilan, luodaksemme yhteisen puolustuksen, edistääksemme yleistä hyvinvointia ja taataksemme kaikki vapauden siunaukset itsellemme ja jälkipolville säädämme ja vahvistamme tämän perustuslain Amerikan Yhdysvalloille. Kun perustuslaki ratifioitiin vuosina 1787-1791se sisälsi seuraavat osiot:
- Kuuluisa esipuhe, jossa esitetään tasavaltalaiset ihanteet (ks. yllä)
- Tasavaltalainen hallitusmuoto (1787)
- Perusoikeudet, eli ensimmäiset kymmenen lisäystä (Bill of Rights) (1791)
Perusoikeuksiin kuuluvat esim. uskonnon- ja mielipiteenvapaus (kuuluisa 1. lisäys) sekä aseenkanto-oikeus (kuuluisa 2. lisäys), omaisuuden suoja, reilu oikeudenkäynti jne. Useimmat niistä on muotoiltu hyvin yleisellä tasolla, minkä vuoksi niiden soveltamisesta alioikeuksissa tai osavaltioiden lainsäädännössä käydään jatkuvaa kiistaa.
Orjuus kiellettiin 13. lisäyksellä vuonna 1865. Vuonna 1868 annettiin kansalaisoikeudet kaikille ”Yhdysvalloissa syntyneille tai kansalaisoikeudet saaneille” (14. lisäys), ja v. 1870 säädettiin vielä erikseen 15. lisäys, jossa kiellettiin liittovaltiota ja osavaltioita millään tavalla rajoittamasta äänioikeutta ”rodun, ihonvärin tai aiemman pakollisen työvelvoitteen” nojalla.
1900-luvun aikana on perustuslakiin tehty vain kymmenen lisäystä, joista kaksi liittyy kieltolakiin ja yksi antaa naisille äänioikeuden (19. lisäys vuonna 1920). 2000-luvun aikana ei yhtä ainutta.
Useimmat lisäykset koskevat perusoikeuksia. Sen sijaan hallintorakenteesta säätävät pykälät ovat säilyneet lähes ennallaan kohta kaksi ja puoli vuosisataa, aikana jolloin maailma on perusteellisesti mullistunut useammankin kerran.
Lisäysten tekemiseen tarvitaan kongressin molemmissa kamareissa kahden kolmasosan enemmistö, tai vaihtoehtoisesti hyväksyntä osavaltioiden kahden kolmasosan enemmistöltä.
Kaksipuoluejärjestelmässä vaatimus on todella vaikea. Nykyisessä tulehtuneessa poliittisessa tilanteessa se on ylittämätön.
Viides artikla säätää lisäksi seuraavaa:
”Tämä edellyttää (…) ettei yhdeltäkään osavaltiolta riistetä sen yhtäläistä äänioikeutta senaatissa.”
Perustuslaki siis olettaa, että siihen voi tehdä vain lisäyksiä, mutta muuten se on olennaisilta osiltaan tarkoitettu lähes ikuiseksi.
Esimerkiksi jos haluttaisiin siirtyä yksikamariseen järjestelmään (eli lopettaa senaatti), tai jos haluttaisiin muuttaa sääntöä, jonka mukaan jokaisella osavaltiolla koosta riippumatta on sama määrä senaattoreita (kaksi), olisi kirjoitettava kokonaan uusi perustuslaki. Se olisi toki tarpeen muistakin syistä.
- Perustuslain otteissa on käytetty Ari Helon käännöstä teoksessa Yhdysvaltain demokratian synty.
Vaikuttaa siltä, että Yhdysvaltain demokratia on umpisolmussa. Tämä näkyy myös mielipidekyselyissä ja kansainvälisissä tutkimuksissa:
Kaksi kolmannesta amerikkalaisista (67 %) on sitä mieltä, että Yhdysvaltain demokratia on uhattuna.
Globaalin demokratiaindeksin mukaan Yhdysvallat on menettänyt paikkansa ”täydellisten demokratioiden” joukossa ja määritelty ”epätäydelliseksi demokratiaksi”. Demokraattisten maiden joukossa se on laskenut sijalta 17 (vuonna 2010) sijalle 25 (vuosina 2019–20).
Yhdysvaltojen järjestelmä on ollut uudistumiskykyinen. Nyt uudistumistarpeet ovat kuitenkin syvällisemmät kuin koskaan ennen. Sitä ne ovat myös Euroopassa. Tarvitaan radikaaleja, sanan alkuperäisessä merkityksessä juuriin asti meneviä uudistuksia. Sen vuoksi on kysyttävä ensin ”mitä ajatella?”, ja vasta sitten ”mitä on tehtävä?”
Pyhä perustuslaki
Perustuslaki on USA:n kansallisen identiteetin selkäranka. Se on Raamatun jälkeen varmaakin toisella sijalla pyhyydessä. Sen nimeen vannovat kaikki, aivan vastakkaista poliittista tai maailmankatsomuksellista kantaa edustavat väestöpiirit. Sen nimeen vannoo jopa väkivaltainen äärioikeisto.
”Poliittista järjestelmäämme käsitellään niin kuin se olisi etsattu kivitauluille ja kannettu George Washingtonille Siinai-vuorelta,” kirjoittaa amerikkalainen journalisti Ezra Klein. ”Emme arvioi perustuslakiamme, me palvomme sitä.” (Vox 16.10.2018)
Oikeusoppineiden ehdotuksia
Oikeusoppineiden piirissä käydään keskustelua perustuslain uudistamisen tarpeellisuudesta. Keskustelun alullepanijana voitaneen pitää Texasin yliopiston oikeustieteen professori Stanford Levinsonia, joka on johtavia perustuslakiin perehtyneitä oikeusoppineita Yhdysvalloissa. Hänen teoksensa vuodelta 2006 ”Our Undemocratic Constitution” käy yksityiskohtaisesti läpi nykyisen perustuslain ongelmat. Kirjassa hän esittää kansanäänestystä siitä, pitäisikö kutsua koolle uusi perustuslakikonventti.
Levinson jatkaa samaa aihetta v. 2012 ilmestyneessä kirjassaan ”Framed”, jossa hän käy läpi myös osavaltioiden perustuslakeja.
Virginian yliopiston valtiotieteilijä Larry J. Sabato on puolestaan julkaissut kirjan ”A More Perfect Constitution”, jossa hän tekee lukuisia käytännöllisiä ehdotuksia. Sabaton uudistusehdotukset tähtäävät siihen, että hallinto olisi sekä toimivampi että edustavampi.
Professoreiden ehdotukset eivät ole saaneet tulta. He eivät voineet nähdä, mihin maan poliittinen tilanne oli kehittymässä: vuoden 2008 finanssikriisin seurauksena syntyi teekutsuliike ja sen jatkona Trumpin presidenttiys. Lopulta trumpilainen demagogia sai otteen republikaanipuolueesta.
Nyt ollaan tilanteessa, jossa kaikki puoluerajat ylittävä rationaalinen keskustelu syvällisistä uudistuksista vaikuttaa mahdottomalta. Ja kuitenkin juuri sellaista tarvitaan. Joitakin näkökohtia siihen artikkelin lopussa (“Ihmiskunnan aate identiteettipolitiikan sijaan“).
Historiallisia syitä perustuslain puutteisiin
Yhdysvallat on historian ensimmäinen tasavaltalainen hallitusmuoto. Siitä tosiasiasta amerikkalaiset ovat syystä ylpeitä. Mutta samasta syystä johtuvat myös perustuslain monet ongelmat.
Kun perustuslaki ratifioitiin v. 1787, elettiin vielä sääty-yhteiskunnan aikaa. Orjuus oli vallalla useissa etelän osavaltioissa. Naisilla, mustilla ja alkuperäiskansoilla ei ollut äänioikeutta. Poliittisia puolueita ei ollut, eikä nykyaikaista sanomalehdistöä.
Yhdysvaltoihin oli liittymässä 13 vastaitsenäistynyttä ja varsin itsenäisyysmielistä siirtokuntaa, eikä uudessa perustuslaissa toimivallan jakaminen liittovaltion ja osavaltioiden kesken ollut helppoa. Liittovaltio kuitenkin haluttiin perustaa lähes hinnalla millä hyvänsä, monestakin syystä.
Ensinnäkin oli tärkeätä välttää keskinäiset sodat. Olihan valtioiden välisiä sotia ollut Euroopassa vuosisatoja eikä tilanne näyttänyt muuttuvan.
Sen vuoksi annettiin periksi pienten valtioiden vaatimuksille. Säädettiin, että jokaisella osavaltiolla on kaksi senaattoria, riippumatta valtion väkimäärästä. Orjavaltioiden vaatimusten vuoksi syntyi kompromissina 3/5 -sääntö: väestölaskennassa yksi orja laskettiin 3/5 ihmiseksi. Näin orjanomistus antoi suuremman äänimäärän niin edustajainhuoneen kuin presidentin vaaleissa.
Tämäkään ei estänyt sisällissodan puhkeamista puoli vuosisataa myöhemmin.
Toiseksi perustajaisien suuri pelko oli se, että joku tyranni kuitenkin tulisi ja kaappaisi vallan.
Tähän liittyi myös ”demokratian pelko”, ts. näkemys, että jos enemmistö (= köyhälistö) saisi vallan, se olisi liian helposti taitavien demagogien manipuloitavissa. Useat (joskaan eivät kaikki) katsoivat, että varakkain väestönosa keskimäärin olisi kyvykkäämpi hoitamaan valtion asioita, jo saamansa kasvatuksen vuoksi.
Kolmanneksi perustuslaki katsottiin myös tasavallan säilymisen takeeksi. Sen vuoksi sen uudistaminen säädettiin lähes mahdottomaksi, ja lisäystenkin tekeminen äärimmäisen vaikeaksi. Niinpä Yhdysvallat lienee maailman ainoa maa, jossa yli 200 vuotta vanha perustuslaki on edelleen voimassa.
Hallintorakenteesta
Toimeenpanovalta
Toimeenpanovalta on presidentillä. Professori Levinson otsikoi presidentti-instituutiota käsittelevän luvun kirjassaan näin: ”Toisen artiklan perintö: liian suurta valtaa käyttävät presidentit, joiden vaalitapaa on mahdoton puolustaa, ja joita ei voi erottaa edes silloin kun he osoittautuvat täysin epäpäteviksi”. (Levinson 2006, s. 79)
Aloitan seuraavassa vaalijärjestelmästä, joka todella on yksinkertaisesti epädemokraattinen, aikansa elänyt ja tarpeettoman mutkikas. Seuraavaksi lyhyesti presidenttijohtoisen järjestelmän eroista parlamentaariseen systeemiin verrattuna ja presidentin valtaoikeuksista.
Presidentin valitsijamiesvaali
Järjestelmän omituisuus on, että vähemmän ääniä saanut presidenttiehdokas voi voittaa vaalit. Näin onkin käynyt viisi kertaa: v. 1824, 1876, 1888, 2000 ja 2016.
Valitsijamiehiä valitaan jokaisesta osavaltiosta sama määrä kuin valtiolla on kongressiedustajia. Toisin sanoen, sama määrä kuin valtiolla on edustajia edustajainhuoneessa + 2 (koska jokaisella osavaltiolla on kaksi senaattoria).
”Winner takes all” -periaate tarkoittaa, että enemmän ääniä saanut ehdokas voittaa osavaltion kaikki valitsijamiehet. Tämän vuoksi presidentinvaali ratkaistaan käytännössä vain muutamassa vaa’ankieliosavaltiossa, joihin kampanjointi keskittyy. Sinne keskittyy myös julkinen keskustelu kansakunnan tulevaisuudesta ja poliittisista valinnoista.
Vaalit ovat kalliita ja kallistuvat kerta kerralta. Vuoden 2020 presidentinvaalien hintalappu oli 14 miljardia dollaria – summa jota CNN:n analyytikko Chris Cillizza kutsuu ”kerta kaikkiaan järkyttäväksi”. Turha siis tuhlata rahaa osavaltioihin, joiden tuloksesta voidaan etukäteen olla varmoja. Näiden valtioiden kansalaisilla onkin oikeastaan vain kumileimasimen rooli, tai kenties vaaleja voidaan näiltä osin pitää eräänlaisena mielipidekyselynä.
Aktivistien tunnuslause ”Every vote counts” (jokaisella äänellä on väliä) ei pidä paikkaansa niin kauan kuin tämä järjestelmä on voimassa.
Kokonaisäänimäärä ei sekään välttämättä kerro todellista voittajaa. (Levinson 2006, s. 97) Maissa, joissa presidentti valitaan suoralla kansanvaalilla, täytyy järjestää toinen kierros, ellei kukaan ehdokas ole ensimmäisellä kierroksella saanut yksinkertaista enemmistöä. Tällöin voittaja saadaan selville vasta toisella kierroksella.
Epäsuora vaalitapa oli kompromissi. Perustajaisät olivat ”väsyneitä, kärsimättömiä, turhautuneita” kirjoittaa Texasin A&M yliopiston emeritusprofessori George Edwards III. ”He parsivat kokoon tämän ehdotuksen, koska se oli ainoa, josta onnistuttiin pääsemään yksimielisyyteen.” (History.com 14.12.2020)
Enemmistö amerikkalaisista on jo kauan kannattanut siirtymistä suoraan kansanvaaliin. Mutta uudistusta ei vain saada aikaiseksi. Kuvaava esimerkki on, että vuonna 1969 edustajainhuone yritti säätää suoran vaalitavan äänillä 338–70, mutta senaatissa pienet osavaltiot tyrmäsivät aloitteen. Vuodesta 1800 lähtien on kongressille tehty yli 700 esitystä vaalitavan muuttamisesta, mutta yksikään ehdotus ei ole saanut vaadittavaa 2/3 enemmistöä kongressissa.
Valitsijamiesvaali tarjoaa porsaanreikiä jopa vallankaappaukselle tai sellaisen yrittämiselle, esim. jos riittävä määrä valitsijamiehiä vaihtaisi puolta, tai jos joissakin osavaltioissa julistettaisiin vaalitulos pätemättömäksi. Tällaisia kehitelmiä suunnitellaan jo vuoden 2024 vaalien varalta, mistä mediassa on lisääntyvässä määrin varoiteltu.
Presidenttijohtoinen järjestelmä
Parlamentaarisessa järjestelmässä hallituksen on nautittava parlamentin luottamusta. Hallitus voidaan siis erottaa kesken vaalikauden, jos kansanedustajien enemmistö on tyytymätön sen työhön. Tämä järjestelmä on omaksuttu kaikissa Euroopan maissa, ainoana poikkeuksena Kypros.
Yhdysvalloissa sen sijaan on presidenttijohtoinen järjestelmä. Presidentti siis nimittää hallituksensa ja senaatti hyväksyy nimitykset. Sen jälkeen hallitus on koossa seuraavat neljä vuotta, eivätkä lainsäätäjät voi erottaa ministereitä muuten kuin rikossyytteellä.
Yhdysvaltain perustajaisät halusivat eroon brittiläisestä parlamentaarisesta systeemistä, koska siinä vallan hajauttaminen ei toiminut optimaalisesti. Se salli pääministerin jatkuvasti sekaantua lainsäädäntötyöhön. (Helo s. 75)
Omaksutussa presidenttijohtoisessa systeemissä jouduttiin kuitenkin ojasta allikkoon: kuten monet oikeusoppineet ovat huomauttaneet, presidentillä on Yhdysvalloissa veto-oikeuden vuoksi merkittävässä määrin lainsäädäntävaltaa. (Levinson 2006, s. 29) Lisäksi eräiden tulkintojen mukaan presidentin virkavalan lupaus ”säilyttää, suojella ja puolustaa perustuslakia” antaisi presidentille oikeuden myös omavaltaisesti tulkita perustuslakia, eli olla piittaamatta laeista, jotka hänen omasta mielestään ovat perustuslain vastaisia. (Levinson 2006, s. 101)
Kysymys siitä onko parlamentaarinen vai presidenttivaltainen järjestelmä parempi, ei kenties ole demokratian nykyisen kriisin kannalta olennaisin. Montesquieun oppi vallan hajauttamisesta on omalla tavallaan myös vanhentunut. Lainsäädäntövalta ja toimeenpanovalta ovat kaikissa demokratioissa enemmän tai vähemmän yhteen kietoutuneet.
Jos Montesquieun näkemyksestä halutaan omaksua ydinasia, silloin olennaisinta on tuomioistuinten riippumattomuus ja ylimpien viranomaisten laillisuusvalvonta. Nykyaikana tulisi kysyä myös, minkälaisia mahdollisuuksia kansalaisilla on osallistua laillisuusvalvontaan.
Nimitysoikeudet
Presidentin valtaoikeuksia haluttiin rajoittaa säätämällä, että tuomareiden ja ministereiden nimitykset vaativat senaatin hyväksynnän.
Mutta perustajaisät eivät voineet nähdä, että tulevaisuus oli poliittisten puolueiden. (Ks. jäljempänä Kaksipuoluejärjestelmä) Senaattoreiden äänestyskäyttäytymistä ohjaa useimmiten puolueuskollisuus, koska se parhaiten takaa omankin vallassa pysymisen. Jos presidentti ja senaatin enemmistö ovat samasta puolueesta, ei senaatti todellisuudessa toimi vallan tasapainottajana, vaan päinvastoin liian suuren vallan mahdollistajana. Ja niin presidentin kuin kongressin vaalitapa mahdollistavat sen, että vähemmän ääniä saanut puolue voi päästä valta-asemiin.
Näin perustuslain alkuperäinen tarkoitus on kääntynyt päälaelleen. (Ks. jäljempänä Senaatti korkeiden virkamiesten laillisuusvalvojana)
Muut presidentin valtaoikeudet
Presidentillä on – senaatin vahvistamana – oikeus julistaa sota. Mutta sodanjulistusta ei ole esitetty vuoden 1941 jälkeen. Se ei ole estänyt Yhdysvaltoja käymästä sotia. (Levinson 2006, s. 108–109)
Presidentillä on myös oikeus solmia kansainvälisiä sopimuksia. Ne kuitenkin tarvitsevat senaatin hyväksynnän 2/3 enemmistöllä, minkä jälkeen ne muuttuvat osaksi lainsäädäntöä. Senaatin 2/3 enemmistö voi todellisuudessa edustaa äänestäjien pientä vähemmistöä (Ks. jäljempänä Senaatin vaalitapa). Eivätkä presidentit ole kyenneet saamaan tuollaista enemmistöä juuri millekään aloitteilleen viimeisen n. 15 vuoden aikana. (Levinson 2006, s. 110–111)
Toinen mahdollisuus on käyttää presidentin asetusvaltaa (executive order, executive agreement). Silloin ei välttämättä tarvita kongressin hyväksyntää ollenkaan, tai vaihtoehtoisesti riittää yksinkertainen enemmistö molemmissa kamareissa. Ongelma silloin on, että seuraava presidentti voi irtisanoutua sopimuksesta yhdellä kynänpyyhkäisyllä, kuten Trump teki vetäessään Yhdysvallat pois Pariisin ilmastosopimuksesta ja Iranin ydinasesopimuksesta. Nyt Biden taas haluaa palauttaa molemmat. Mitenköhän seuraava presidentti? Tuollainen ei tietystikään tee hyvää USA:n maineelle sopimuskumppanina.
Presidentillä on veto-oikeus lainsäädäntöön, vaikkakin senaatti voi mitätöidä presidentin veton 2/3 enemmistöllä. Kuten on todettu, sitä on vaikea saavuttaa. Presidentti voi myös vaikuttaa lainsäätäjiin vain uhkaamalla vetolla, niin että senaattorit alkavat harrastaa itsesensuuria. Levinson pitää tätä osittaisena lainsäädäntävaltana, ja kutsuu presidentinvirkaa ”kolmanneksi kamariksi”. (Levinson 2006, s. 29)
Armahdusoikeutta on alettu käyttää poliittisena aseena omien tukijoiden selustan turvaamiseksi. Viimeksi Donald Trump käytti tätä oikeutta niiden kannattajiensa hyväksi, jotka oli tuomittu erilaisista poliittisen vallan käyttöön liittyvistä rikoksista. Trump myös leikitteli ajatuksella armahtaa itsensä. Perustuslaissa ei tällaisesta mahdollisuudesta tietenkään ole mainittu, mutta loogisesti on selvää, että se nostaisi presidentin kokonaan lain yläpuolelle ja sotisi siis täydellisesti kaikkea sitä vastaan, mihin perustuslain säätämisellä pyrittiin.
Erityisen huolissaan Levinson on presidentin oikeudesta julistaa hätätila. Se näyttää tarjoavan selvän mahdollisuuden niille, jotka olisivat valmiit puolustamaan melkeinpä ”presidentillistä yksinvaltaa”, hän kirjoittaa. (Levinson 2006, s. 109)
Tässä ei ole mahdollisuutta mennä tarkemmin yksityiskohtiin. Yleisesti todettakoon, että presidentin valtaoikeudet ovat poikkeuksellisen suuret. Nykyinen perustuslaki ei takaa turvaa vallan väärinkäytöksiltä silloin, kun presidentin puolue on suhteellisen yhtenäisenä valmis niitä mahdollistamaan. (Katso jäljempänä Senaatti korkeiden virkamiesten laillisuusvalvojana.)
Lainsäädäntövalta
Lainsäädäntövalta on kaksikamarisella kongressilla. Edustajainhuone on varsinainen kansanedustuslaitos, ylähuoneena toimii senaatti.
Senaatin poikkeuksellisen suuri valta
Kaksikamarisia järjestelmiä on muuallakin, Euroopassa esim. Britanniassa, Saksassa, Ranskassa ja Sveitsissä jne. Mutta ylemmän kamarin valta on niissä heikompi: viimeinen sana on alahuoneella. Yhdysvalloissa lakialoitteiden on läpäistävä molemmat kamarit yhtä lailla. Senaatti voi siis estää minkä tahansa lain, joka on edustajainhuoneessa jo hyväksytty, vaikka lailla olisi äänestäjien suuren enemmistön pitkäaikainenkin kannatus.
Senaatin vaalitapa
Senaatin vaalitapa on räikeän epädemokraattinen: jokaisella osavaltiolla väestömäärästä riippumatta on kaksi senaattoria, joilla molemmilla yksi ääni. Kuitenkin pelkkä väestönkasvu on jo kauan sitten ajanut ohi siitä maailmasta, jonka perustajaisät tunsivat. Seuraavat kartat osoittavat tämän havainnollisesti. Tilanne eroaa kuin yö päivästä mutta vaalitapa on edelleen sama. [1]
Tilanne vuosina 1787–1790
Osavaltioita on 13, ja jokaisella on 2 senaattoria
Tilanne vuonna 2000
Osavaltioita on 50, joista jokaisella on kaksi senaattoria. Kartassa on seitsemän suurinta osavaltiota (vihreällä) ja seitsemän pienintä osavaltiota (sinisellä). On siis 14 senaattoria, jotka edustavat 5,5 miljoonaa asukasta, ja 14 senaattoria, jotka edustavat 148,5 miljoonaa asukasta. Pienten osavaltioiden äänivalta on moninkertainen.
Ja tilanne vain pahenee. Toimittaja Ezra Klein on laskenut, että vuoteen 2040 mennessä 70 prosenttia amerikkalaisista tulee asumaan 15 suurimmassa osavaltiossa. Silloin heitä edustaa vain 30 senaattoria sadasta, kun taas 30 prosentilla väestöstä on 70 senaattorin edustus.
Nykyisin senaattorit edustavat enemmän puoluetta kuin osavaltiota
Säädökselle kahdesta senaattorista on historialliset syynsä. Senaatin oli tarkoitus edustaa osavaltioita, ei valtakunnallisia puolueita. Poliittisten puolueiden synty vääristi vähitellen kokonaan senaatin muodostamisen alkuperäisen tarkoituksen.
Senaatti on myös tehnyt omia sääntöjä, joiden mukaan tiettyjen lakien läpimenossa vaaditaan senaatissa 60–40 enemmistö (filibuster). Ajatuksena oli edesauttaa valtapuolueiden välistä dialogia ja asioiden harkintaa ennen äänestystä. Tuo ajatus on nyt kokonaan unohtunut, ja filibuster-sääntöä käytetään poliittiseen peliin.
Edes enemmistöasema ei takaa puolueelle mahdollisuutta ajaa uudistuksia, joita lupaamalla se sai vaalikannatuksensa. Vähemmistöpuolueella on kiusaus pistää kapuloita rattaisiin, koska vallassa oleva puolue kuitenkin saa syyt niskoillensa, jos ei uudistuksia synny – ja vähemmistöpuolueella on siten seuraavissa vaaleissa parempi mahdollisuus menestyä.
Merkitystä on myös sillä, onko presidentin puolue vallassa senaatissa vai ei. Jos ei, senaatti kykenee torpedoimaan presidentin ja edustajainhuoneen ajamia lakiuudistuksia, joita kansalaisten enemmistö kannattaa ja pitää jopa elintärkeinä. Tästä on esimerkkinä terveydenhuoltouudistuksesta vuosikymmeniä käyty kädenvääntö, joka jatkuu edelleen.
Toinen esimerkki on taistelu sellaisia osavaltioiden lakeja vastaan, joilla pyritään vaikeuttamaan äänestämistä. Ne kohdistuvat selvästi etnisiin vähemmistöihin ja köyhille alueille, joissa demokraattipuolue on perinteisesti saanut enemmistön. Lakiehdotuksella äänioikeuden toteutumisen puolesta (the Freedom to Vote Act) on mielipidetiedustelujen mukaan väestön 70 % kannatus. Mutta senaatti esti lokakuussa 2021 sen käsittelyn 41 senaattorin voimin, jotka edustavat vain 21 prosenttia väestöstä.
Keskustelussa tähän on esitetty yksittäisiä ratkaisuehdotuksia. Suosituin niistä on vaatimus luopua filibusterista. Se olisi myös helpoimmin toteutettavissa, koska se ei edellytä perustuslain muuttamista.
On myös ehdotettu, että District of Columbia (jossa pääkaupunki Washington sijaitsee) ja Puerto Rico saisivat osavaltio-oikeudet, mikä olisi tietysti periaatteellisesti oikein. Käytännössä se toisi demokraattipuolueelle neljä lisäpaikkaa, minkä vuoksi ehdotuksen taakse on tällä hetkellä mahdotonta saada 60–40 enemmistöä.
Levinsonin ehdottaa kaksikamarisuudesta luopumista kokonaan, toisin sanoen senaatin lakkauttamista. (Levinson 2006, sivu 29)
Minkään mainitun uudistuksen toteutuminen ei tällä hetkellä ole näköpiirissä.
Edustajainhuoneen vaalitapa
Joka kymmenes vuosi suoritetaan väestölaskenta, jonka perusteella päätetään kunkin osavaltion edustajien määrä. Osavaltiot jaetaan vaalipiireihin, ja vaalipiirin äänistä enemmistön voittanut puolue saa kaikki kyseisen piirin äänet. Tämä ”winner takes all” -periaate on tehnyt myös edustajainhuoneen vaaleista epädemokraattiset.
Tuloksena on ”gerrymandering” [2]: vaalipiirirajoja muuttelemalla voidaan huomattavassa määrin vaikuttaa vaalitulokseen.
Havaintokuva siitä, miten vaalipiirirajoja siirtelemällä voidaan – kuvantekijän otsikoinnin mukaan – varastaa vaalit. Vasemmalla todelliset voimasuhteet. Keskellä siniset voittavat kaiken. Oikealla punaiset voittavat enemmistön. KUVA: Steve Nass, Wikimedia Commons, CC BY-SA 4.0.
Lue myös
Miten ihmiskunta oppii historiastaan – yksi näkökulma
Ihmiskunta voi selviytyä vain, jos se rakentaa tulevaisuuttaan oman historiansa opetusten varaan. – Kaikissa pitkäaikaisissa ja laajalle levinneissä yhteiskuntamalleissa ihmiskunnan esihistorian ja historian aikana on
Ilmastokriisi – ympäristötietoinen yleinen mielipide ratkaisee kohtalomme
Johdanto: ilmastokriisi on yhteiskunnallinen kriisi Pariisin ilmastosopimus on juridisesti sitova kansainvälinen sopimus, jonka allekirjoittajat sopivat ryhtyvänsä toimiin maapallon lämpötilan nousun pysäyttämiseksi. IPCC:n äskeinen raportti toisti
Ratkaisevaa on, mikä puolue osavaltiossa on vallassa ja saa näin ollen päättää, keillä on oikeus piirtää vaalikartat. Käytäntö tuossa suhteessa tosin vaihtelee.
Sen sijaan että karttojen piirtelystä käydään loputonta kiistaa, olisi yksinkertaisinta muuttaa vaalitapaa suoraksi kansanvaaliksi, jolloin edustajia valittaisiin kummastakin puolueesta todellisen kannatuksen mukaan. Tämäkin uudistus on vaalijärjestelmän ja senaatin omien sääntöjen vuoksi tällä hetkellä mahdoton toteuttaa.
Kaksipuoluejärjestelmä
Perustuslakia säädettäessä ei poliittisia puolueita vielä ollut. Perustajaisät myös kummeksuivat ajatusta puolueista, koska heidän mukaansa tällaiset ”fraktiot” ajoivat ryhmäetuja, sen sijaan että koko kansakunnan etu olisi etusijalla edustajien toiminnassa.
Kun puolueet väistämättä alkoivat muodostua, niiden politiikka perustui edelleen kiistaan liittovaltion ja osavaltioiden toimivallasta. Käytännössä kyse oli omistavan luokan sisällä vallitsevan kahden suuntauksen – orjanomistajien ja nousevan teollisuusporvariston – ristiriidasta. Sellaisia voimakkaita työväenpuolueita kuin Euroopassa ei USA:han koskaan syntynyt, ei myöskään maaseudun työväestön ja pienviljelijöiden puolueita.
Kahden valtapuolueen historia on erikoinen, sillä ne ovat muuttuneet itsensä vastakohdiksi. Demokraattipuolue edusti aluksi orjavaltioita ja kannatti heikkoa keskusvaltaa. Republikaanit, kuten nimikin sanoo, kannattivat vahvaa liittovaltiota ja edustivat nousevaa teollisuusporvaristoa. Nykyisin tilanne on päinvastainen. Demokraattipuolue profiloituu nyt liberaaleja arvoja ja sosiaalisia uudistuksia liittovaltiotasolla ajavaksi puolueeksi, kun taas republikaanit edustavat konservatiivisia arvoja ja haluavat vähentää liittovaltion kokoa ja valtaa.
2000-luvulla tapahtunut kehitys – globalisaation, IT-vallankumouksen ja spekulatiivisen finanssipääoman aiheuttama rakennemuutos – romahdutti monien taloudellisen aseman ja tulevaisuudennäkymät. Tyytymättömyys etenkin valkoisen työväestön ja keskiluokan piirissä kanavoitui demagogisiin, osittain rasistisiin virtauksiin, jotka pääsivät valtaan Trumpin presidenttiyden myötä ja pitävät otteessaan republikaanipuoluetta edelleenkin.
On kuitenkin hyvä muistaa, että Republikaanipuolue on historiansa aikana antanut myönteisen panoksen amerikkalaisen hyvinvointivaltion syntyyn ja demokratian lujittumiseen. Ansaitusti sitä on kutsuttu nimellä ”Grand Old Party” eli GOP.
Suomen Yleisradion kirjeenvaihtajana Britanniassa vv. 1970–2006 toiminut Eva Lennon kirjoittaa, että oikeistopopulismi on päässyt valtaan Britanniassa ja Yhdysvalloissa juuri kaksipuoluejärjestelmän vuoksi. Muualla läntisessä maailmassa puolueita on useampia, ja kun demagogiset virtaukset joutuvat perustamaan oman puolueensa, niiden edustus valtakoneistossa vastaa paremmin todellista kannatusta. (Lennon 2021, s. 217)
Senaatti korkeiden virkamiesten laillisuusvalvojana
Korkeimpien viranhaltijoiden laillisuusvalvonta Yhdysvalloissa kuuluu kongressille. Virkarikossyytteen nostaa edustajainhuone ja sen käsittelee senaatti. Senaatti toimii siis valtakunnanoikeutena. Tässä tehtävässään senaattoreiden on toimittava valaehtoisesti tai juhlallisen vakuutuksen tehtyään. Tuomio vaatii kahden kolmasosan enemmistön.
Todellisuudessa ei riippumatonta oikeuskäsittelyä voi olla – senaattorien puolueuskollisuus estää sen. Näin ollen presidentin asettumiselle lain yläpuolelle ei ole mitään institutionaalista estettä.
Tästä presidentti Trumpin kaksi virkarikossyytettä olivat kouluesimerkkejä ja uskoakseni tulevat sellaisiksi jäämään opiskelijoiden koulukirjoihin ja tenttivaatimuksiin. Kun presidentti ja vähintään 41 senaattoria on samasta puolueesta, eivät senaattorit – vannomisista ja vakuuttamisista huolimatta – toimi riippumattomina tuomareina. Heillä on huolenaan tulla uudelleenvalituksi ja säilyttää ylipäätään hyväksyntä omiensa joukossa. Puolueuskollisuus on silloin tärkeämpää kuin lain ja oikeustajun mukaan tuomitseminen.
Ei siis ole ihme, että presidentit saattavat alkaa kuvitella olevansa lain yläpuolella.
Senaatti säädettiin aikanaan osavaltioiden edustuselimeksi, ei puoluerajojen perusteella jakautuneeksi politikointiareenaksi. Sellainen siitä on tullut ja sellaisena se ei kelpaa tuomioistuimeksi, joka käsittelee virkarikossyytteitä.
Vallankaappauksen uhka
Washington Post kirjoittaa, että vallankaappausta valmistellaan nyt tosissaan käyttämällä hyväksi kaikkia järjestelmän sisältämiä porsaanreikiä.
Väite vuoden 2020 vaalien varastamisesta elää – sitä toistellaan ja siitä on muodostunut savuverho, jonka suojassa valmistellaan tulevien vaalien tulosten mitätöimistä tarpeen mukaan. Asiaa ajetaan myös väkivalloin. Esimerkiksi vain viikko vuoden 2020 presidentinvaalien jälkeen Eric Coomer, äänestyskoneita valmistavan Dominion Voting Systemsin johtohenkilö, joutui perheineen menemään maan alle. Vihaiset Trumpin kannattajat olivat julkaisseet hänen kotiosoitteensa ja puhelinnumeronsa ja luvanneet miljoonan dollarin palkkion hänen ”päästään”. Ennenkuulumattoman moni vaalien järjestämiseen osallistuneista virkamiehistä sai tappouhkauksia. Oikeusministeriö perusti erityisen elimen puolustamaan vaalivirkailijoita uhkailuilta.
Samaan aikaan republikaanijohtoisissa osavaltioissa nimitetään virkoihin vaalivalheen kannattajia. Tarkoituksena on estää vuoden 2020 vaalien jälkeisten tapahtumien toistuminen. Silloinhan Trumpin omat puoluetoverit noudattivat lakia ja estivät vallankaappauksen.
Lue myös
Maa on pyöreä…
”Maa on pyöreä. Kaksi plus kaksi on neljä. Joe Biden ja Kamala Harris voittivat Yhdysvaltain vuoden 2020 presidentin ja varapresidentin vaalit. Vaaleja ei varastettu, väärennetty
Uudistuspyrkimyksiä
Oikeusoppineet ja aktivistit – yhdistäkää voimanne!
Yhdysvalloissa on myös aktiivinen, elävä, innostunut ruohonjuuritason kansalaisliike, joka taistelee äänioikeutta rajoittamaan pyrkivää lainsäädäntöä vastaan. Nämä aktivistit tekevät hienoa työtä perustason yhteisöissä. Mutta silloin olisi tärkeätä tiedostaa, että tunnuslause ”every vote counts” (jokaisella äänellä on merkitystä) ei oikeastaan voi toteutua niin kauan kuin nykyinen perustuslaki on voimassa.
Asia on, kuten professori Levinson kirjoittaa:
”… petämme itseämme jos uskomme että vaalivoitto riittää Amerikan poliittisen järjestelmän vikojen korjaamiseen. (…) Meidän on tunnustettava, että merkittävä määrä järjestelmän puutteista johtuu perustuslaista itsestään.” (Levinson 2006, s. 8–9)
Akateemisten tutkijoiden ja kansalaisaktivistien olisi siis yhdistettävä voimansa. Mutta riittääkö sekään? Demokratialiike tarvitsee visioita, joilla on aatehistoriallinen perusta. Muussa tapauksessa voi seurauksena olla tilapäisten voittojen ohella myös väistämättömiä tappioita ja niiden aiheuttamaa turhautumista.
Ihmiskunnan aate identiteettipolitiikan sijaan
USA:ssa molempien valtapuolueiden sisällä on erilaisia, jopa aivan vastakkaisia virtauksia. Näyttääkin siltä, että mitä epäselvempiä ovat varsinaiset aatteelliset erot ja poliittiset linjanvedot, sitä tulehtuneempaa on keskusteluilmapiiri, sitä syvemmälle kannattajakuntaan vastakkainasettelu ulottuu ja ilmenee puhtaasti henkilökohtaisina vihamielisyyksinä.
Helsingin Sanomien kolumnisti Tuukka Tervonen kuvasi syntynyttä tilannetta osuvasti:
”Onko olemassa hyvää ja pahaa? Ikiaikaiseen filosofiseen kysymykseen ovat löytäneet vastauksen ainakin yhdysvaltalaiset. Yhä useammalle hyvää edustaa oma puolue ja pahaa vastapuolue.” (HS 30.6.2018)
Sama suuntaus on havaittavissa muuallakin maailmassa. Se heijastaa päättyneeltä aikakaudelta periytyvien aatteiden vararikkoa ja politiikan pirstaloitumista identiteettipolitiikaksi ja heimoistumiseksi.
Yhdysvaltain perustajaisät tutkivat aatehistoriaa Aristoteleesta lähtien. 1700-luvun eurooppalaiset valistusfilosofit olivat heille esikuvia. Aristoteleen ja Montesquieun hengessä he vertailivat eri maiden hallitusmuotoja omaksuakseen kaiken parhaan kokemuksen ja tiedon. He käsittivät olevansa perustamassa jotain maailmanhistoriallisesti uutta. Jos todella halutaan kunnioittaa perustuslain kirjoittajien työtä, olisi nykyään toimittava samalla tavoin.
Kun tavoitteet asetetaan korkealle, on mahdollista luottaa opiskelun, keskustelun ja reilun väittelyn voimaan käytännön poliittisesta pattitilanteesta huolimatta. Näin siksi, ettei kyse ole enää yksittäisistä puutteista ja parannuskeinoista, vaan aikakaudesta, sen olemuksen käsittämisestä ja siitä, miten oikeusfilosofiaa ja valtio-oppia tulisi tässä historiallisessa tilanteessa kehittää.
Luokka-asemaan perustuvia kokonaisvaltaisia maailmanselityksiä voi nykyaikana tuskin enää syntyä. Tätä aikakautta heijastava aate on koko ihmiskunnan aate. Sellainen voi syntyä vain vapaan keskustelun, opiskelun ja väittelyn pohjalta, kun teemana on ihmisluonto ja ihmissuvun koko tie. Silloin etsitään aikakauden totuutta, mutta ei ”ainoaa totuutta”. Silloin erilaiset virtaukset kiistelevät vapaasti keskenään. Tärkein rajalinja ei liity mielipiteisiin, vaan eettiseen asenteeseen ja keskustelukulttuuriin.
Tätä tarkoitetaan Uusi historia -yhdistyksen ohjelmassa tunnuksella, että ihmiskunnan on yhdistyttävä itsetuntemuksensa varaan, muuten se tuhoaa itsensä. Taistelu demokratian kehittämiseksi on osa tuota yhdistymistä, molemmin puolin Atlanttia ja kaikkialla muuallakin.
Viitteet
[2] Nimitys on peräisin kahdesta sanasta: Gerry ja salamander (salamanteri). Gerry tarkoittaa Massachusettsin kuvernööri Elbridge Gerryä, joka allekirjoitti osavaltion uudet vaalipiirirajat vuonna 1812. Salamanteri viittaa piirrokseen, jossa vaalipiirin ääriviivat muistuttivat lohikäärmeen kaltaista olentoa.
Kirjallisuutta
Sanford Levinson:
Our undemocratic constitution – Where the Constitution Goes Wrong (and How We the People Can Correct it).
Oxford University Press 2006.
Sanford Levinson:
Framed. America’s Fifty-one Constitutions and the Crisis of Governance.
Oxford University Press, 2012.
Larry J. Sabato:
A More Perfect Constitution: Why the Constitution Must Be Revised: Ideas to Inspire a New Generation
September 15, 2008
Ari Helo:
Yhdysvaltain demokratian synty. Unionin idea ja amerikkalainen historiankäsitys.
Gaudeamus 2014
Eeva Lennon:
Kuuluuko Englanti Eurooppaan?
Karisto 2021
Muita lähteitä
The Toll Of Conspiracy Theories: A Voting Security Expert Lives In Hiding. NPR, December 23, 2020
On Edge: There’s a $1,000,000 Bounty on His Head and He Can’t Go Home. Ark Valley Voice, Dec 22, 2020
Chris Cillizza: The absolutely stunning price tag of the 2020 election. CNN, October 29, 2020.
The Constitution and Slavery. Constitutional Rights Foundation.
John Mulholland: A win for Joe Biden would only scratch the surface of America’s afflictions. The Guardian 1.11.2020.
How the Electoral College Was Nearly Abolished in 1970. History.com, 25.8.2020.
Why Was the Electoral College Created? History.com 14.12.2020.
A Supermajority of Voters Support the Freedom to Vote Act. Dataforprogress 24.9.2021.
Rachel Kleinfeld: The Rise of Political Violence in the United States. Journal of Democracy, October 2021.
Ari Berman: Republicans Are Planning to Hijack the Next Election. Dems Are Squandering Their Chance to Stop Them. Motherjones 20.10.2021.
‘Get on the team or shut up’: How Trump created an army of GOP enforcers. Politico, Jul 13, 2021.
Robert Kagan, Opinion: Our constitutional crisis is already here. The Washington Post 23.9.2021.
Ezra Klein: The rigging of American politics. Vox, Oct 16, 2018.
Ian Millhiser: America’s democracy is failing. Here’s why. Vox, Jan 13, 2021.
