Brexitiä vastustava mielenosoitus osui samaan aikaan kuin konservatiivipuolueen kokous Birminghamissa v. 2018. KUVA: Ilovetheeu, Wikimedia Commons.
Brexit on kouluesimerkki demokratian kriisistä nykyajan kehittyneessä demokratiassa. Se on osoitus siitä, että ilman poliittisen keskustelukulttuurin kehittämistä ja uudentyyppistä kansalaisopiskelua yleinen mielipide on altis manipuloinnille. Brexit-kansanäänestys oli demokratian irvikuva. Kukaan ei voinut tietää, mitä ”kyllä” tai ”ei” ääni lopulta tulisi merkitsemään. Kansalaisilta riistettiin mahdollisuus muodostaa mielipiteensä olennaisten asiaan liittyvien tosiasioiden pohjalta.
Brexit kaikkine siihen liittyvine sivuilmiöineen ei ole pohjimmiltaan poliittinen ongelma vaan historianfilosofinen, oikeusfilosofinen ja valtio-opillinen kysymys. Siitä tulee mccarthyismin, suomettumisen ja USA:n vuoden 2020 presidentinvaalien tuloksen vastaisen kampanjan ohella opintomateriaalia, kun kehittyneet demokratiat pyrkivät uudistumaan.
Seuraavassa lyhyesti joitakin Brexitin piirteitä.
Britannian silloinen pääministeri David Cameron lupasi tammikuussa 2013 kansanäänestyksen Britannian EU-jäsenyydestä, jos konservatiivipuolue voittaa seuraavat parlamenttivaalit, jotka oli määrä pitää vuonna 2015. Cameron itse kannatti Britannian EU-jäsenyyttä.
Cameronin aloitteen takana oli kaksi tekijää: ensinnäkin konservatiivipuolueen voimistuva EU-skeptinen oppositio ja toiseksi pelko Nigel Faragen EU-kriittisen UKIP:in suosion kasvusta konservatiivipuolueen kustannuksella.
Kansanäänestysaloitteen takana olivat siis puhtaasti puolue- ja vaalitaktiset syyt, ei halu herättää keskustelua demokratian kriisistä, globalisaatiosta, EU:n kehittämisestä tms.
Aikaisemmin muutkin puolueet olivat eri yhteyksissä ehdottaneet kansanäänestystä Britannian EU-jäsenyydestä, myös puolueet, jotka kannattivat Britannian pysymistä EU:ssa.
Brexit oli mitä ilmeisimmin brittiläinen versio USA:n vuoden 2016 Trump-ilmiöstä. Takana oli oikeutettua tyytymättömyyttä EU:n ja Britannian kehitystä kohtaan. Monet alueet ja talouden toimialat olivat kärsineet globalisaatiosta, Britanniassa oli harjoitettu tiukkaa leikkauspolitiikkaa, maan yleensäkin suuret tulo- ja varallisuuserot olivat kasvaneet jne.
Brexit-kansanäänestys tarjosi tilaisuuden protestoida vallitsevaa kehitystä vastaan.
Mutta koska kansanäänestyksen kysymyksenasettelu ei nostanut esille todellisia ongelmia ja tyytymättömyydenaiheita, keskustelun johdon anastivat kansalaisten ennakkoluuloihin nojanneet ja niitä lietsoneet demagogit. Hivenen kärjistäen: taantuvilla alueilla asuvat, vanhemmat valkoiset miehet äänestivät Brexitin puolesta.
Maahanmuuttajat olivat helppo kohde, johon projisoida tyytymättömyys.
Vuosina 2014–15 brittien suurimmaksi yksittäiseksi huolenaiheeksi nousi maahanmuutto.
Maahanmuutto oli suurin äänestäjien yksittäinen ongelma myös välittömästi ennen kansanäänestystä toukokuussa 2016.
David Cameron oli luvannut hillitä maahanmuuttoa niin ennen vuoden 2010 kuin ennen vuoden 2015 vaalejakin. Hän ei kyennyt pitämään lupaustaan.
Oliko maahanmuuttoon kohdistuneeseen kritiikkiin aihetta?
Maahanmuuton neuvoa-antavan komitean (MAC) vuonna 2018 julkaiseman raportin mukaan EU-maahanmuuttajat eivät vieneet brittien työpaikkoja eivätkä polkeneet palkkoja ja maksoivat veroja enemmän kuin he käyttivät sosiaalitukia. Mutta niin työllisyyden kuin palkkojenkin osalta raportti kuitenkin löysi todisteita siitä, että vähän koulutetut työntekijät kohtaavat ”negatiivisia vaikutuksia”.
Uudet todisteet viittaavat siihen, että ”negatiiviset vaikutukset olivat raportin löytämiä merkittävämpiä.
Ajatus uudentyyppisestä kaunokirjallisuudesta on kuulunut Matti Puolakan suuriin visioihin jo 1970-luvulta lähtien. Se kuitenkin tarkentui ja jossain määrin toteutuikin vasta aivan hänen viimeisinä elinvuosinaan. Sillä
EU-maista tulleiden maahanmuuttajien työpaikat lisääntyivät finanssikriisin jälkeisinä vuosina samaan aikaan, kun brittien keskuudessa työttömyys kasvoi. Finanssikriisin jälkeen palkkataso laski useamman vuoden ajan. Samaan aikaan, alkaen 2000-luvun puolivälistä, maahanmuutto kasvoi entisestään, ”osaksi tuloksena EU:hun vuoden 2004 jälkeen liittyneiden maiden kansalaisten maahanmuuton vuoksi.” Nettomaahanmuutto vaihteli arviolta 150 000 ja 300 000 välillä.
Kaiken kaikkiaan Britanniaan on tullut maahanmuuttajia muista EU-maista ilmeisesti paljon enemmän kuin viranomaiset ovat arvioineet. Brexitin toteutumisen jälkeen Britanniassa olevat EU-kansalaiset joutuvat hakemaan oleskelulupaa. Hakemuksia oli kesäkuussa 2021, kuukautta ennen määräajan umpeutumista, tullut 5,6 miljoonaa, kun viranomaiset olivat arvioineet niitä tulevan 3,6 miljoonaa. Esimerkiksi romanialaisten hakemuksia oli yli 760 000, kun arvio heidän määrästään oli noin 400 000.
Brexitin jälkeen EU-maiden maahanmuuttajien määrä on pudonnut yli kolmanneksella. EU:n ulkopuolisista maista tulevien maahanmuuttajien määrä on kasvanut, mutta ei tarpeeksi korvaamaan lähteneitä. Yritysjohtajien piirissä pelätään työvoimapulan heikentävän talouskasvua ja joillakin aloilla työnantajat ovat joutuneet korottamaan palkkoja houkutellakseen brittiläisiä työntekijöitä.
On ilmeistä, että maahanmuuttajien tulo työmarkkinoille EU:n itälaajentumisen jälkeen hidasti palkkojen nousua Britanniassa (finanssikriisin aiheuttaman taantuman ohella).
Jos EU:n itälaajentuminen olisi tapahtunut laillisesti, eikä itäisiä ehdokasmaita olisi hyväksytty jäseniksi, vaikka ne eivät täyttäneet tärkeimpiä jäsenehtoja, (ks. Euroopan unionin laillisuuskriisi) maat olisivat tulleet jäseniksi myöhemmin kuin nyt tapahtui. Silloin elintaso noissa maissa suhteessa läntisiin jäsenmaihin olisi noussut ennen jäseniksi tuloa, ja maahanmuuttoa länteen olisi ollut vähemmän.
Siinä tapauksessa itäiset jäsenmaat eivät kärsisi maastamuuton aiheuttamasta väestökadosta ja työvoimapulasta, joka nyt haittaa niiden talouskasvua.
On ilmeistä, että laiton itälaajentuminen oli tärkein panos, jolla EU myötävaikutti Brexitin toteutumiseen.
Brexitiä kannattava osapuoli keskittyi kansanäänestystä edeltäneen kampanjan aikana muutamiin yksinkertaisiin väitteisiin, jotka niiden alkuunpanijat luultavasti tiesivät valheiksi. Niin teki sekä virallinen Vote Leave -kampanja, keulakuvanaan silloinen Lontoon pormestari Boris Johnson, että Nigel Faragen UKIP:in johtama Leave.EU -kampanja.
Monet asiantuntijat – IMF, Maailmanpankki, Englannin keskuspankki, OECD – laskivat EU-jäsenyyden olevan Britannialle taloudellisesti Brexitiä edullisempaa. Brexitiä ajava kampanja ei juuri yrittänytkään kumota noita laskelmia. Sen sijaan se turvautui ”vaihtoehtoisiin tosiasioihin”.
Siinä sillä oli suurena tukena Britannian iltapäivälehdistö, joka suhtautui perinteisesti hyvin skeptisesti EU:hun. Lehdet levittivät häikäilemättä perättömiä tai vääristeltyjä tietoja EU:sta jo 1990-luvulla. Tuossa kansalaisten mielipiteenvapauden sabotoinnissa kunnostautui eri lehtien Brysselin-kirjeenvaihtajana toiminut Boris Johnson, joka väitti mm., että EU suunnittelee standardikokoa kondomeille. Väite oli perätön.
Näkyvin Brexit-kampanjan valheista oli väite, että Britannia maksaa EU:lle 350 miljoonaa puntaa viikossa, ja että Brexitin jälkeen nuo rahat voidaan käyttää esimerkiksi Britannian julkiseen terveydenhoitoon. (Ks. esim. “Why Vote Leave”) Tuo teksti loisti suurin kirjaimin Vote Leave -kampanjabussin kyljessä.
Tosiasiassa Britannian nettomaksut EU:lle olivat 160 miljoonaa puntaa. Britannian tilastoviranomainen totesi, että Brexit-kampanjan väite ”on harhaanjohtava ja murentaa luottamusta virallisiin tilastoihin.”
Vote Leave -kampanjan johtaja Dominic Cummings arvioi itse myöhemmin, että kampanja voitti nimenomaan tuon 350 miljoonaa puntaa koskevan väitteen avulla ja olisi hävinnyt, jos olisi puhunut ”kaupasta tai sisämarkkinoista”.
UKIP:in puheenjohtaja Farage, joka johti kilpailevaa Leave.EU -kampanjaa, myönsi jo kansanäänestystä seuraavana päivänä, että oli ”virhe” esittää tuollainen väite ja ettei hän voinut taata, että lupaus Britannian terveydenhoidon lisärahoituksesta toteutettaisiin.
Sen sijaan Britannian silloinen ulkoministeri Johnson toisti valheen vielä kaksi vuotta kansanäänestyksen jälkeen. Muutamaa kuukautta myöhemmin hän jopa korotti summaa. Runsaat kolme vuotta kansanäänestyksen jälkeen hän oli pudottanut summan 250 miljoonaan puntaan – joka siis sekin oli valhe.
Toinen, kenties edellistä tehokkaampi, Brexit-kampanjan toistama valhe oli väite, että ”Turkki – – on liittymässä EU:hun”. Ks. esim. “Why Vote Leave”.
Mielipidekyselyjen mukaan nimenomaan perätön väite Turkin pikaisesta EU-jäsenyydestä käänsi muutamassa päivässä brittien enemmistön Brexitin kannalle. Valhetta tehostettiin tunnuksella, että EU:n jäsenenä ”Britannian uusi raja on Syyrian ja Irakin kanssa”.
Turkki oli jättänyt hakemuksen EU-jäsenyydestä vuonna 1987, se tosiaan hyväksyttiin hakijamaaksi vuonna 1999 ja lokakuussa 2004 EU:n komissio suositteli jäsenyysneuvottelujen aloittamista sen kanssa. Eurooppa-neuvoston joulukuussa 2004 tekemän päätöksen mukaan jäsenyysneuvottelut Turkin kanssa aloitettiin lokakuussa 2005.
Mutta neuvottelut olivat lähes pysähtyneet jo joulukuussa 2006, kun Turkki kieltäytyi ratifioimasta sopimusta tulliunionista ja avaamasta satamiaan Kyprokselle. Vuonna 2014, vähän ennen Brexit-kampanjan alkamista, Britannian ulkoministeriö arvioi Turkin olevan valmis jäsenyyteen ”noin vuosikymmenen kuluessa”. Syksyllä 2015 Kypros ilmoitti vastustavansa edelleen pysähtyneiden neuvottelujen uudelleenaloittamista.
Vote Leave -kampanjan johto ei voinut olla tietämätön Turkin jäsenyysneuvottelujen katkeamisesta. Se ei voinut myöskään olla tietämätön siitä, että jokaisen uuden jäsenmaan liittymissopimus on ratifioitava kaikkien jäsenmaiden parlamenteissa. Britannian parlamentti olisi joka tapauksessa halutessaan voinut estää Turkin jäsenyyden.
Perätön väite Turkin lähestyvästä jäsenyydestä oli tietysti omiaan lisäämään pelkoa EU-maista tulevaa maahanmuuttoa kohtaan.
Britannian EU-kriittinen iltapäivälehdistö levitti tietoisesti valheita mm. maahanmuutosta. Kyselytutkimuksen mukaan vuonna 2014 – kaksi vuotta ennen kansanäänestystä britit uskoivat, että maan väestöstä 20 prosenttia on muslimeja – todellinen luku on viisi prosenttia. (EU Referendum Analysis 2016, pdf-tiedosto, s. 57)
Keskeinen syy, miksi maahanmuutto nousi niin keskeiseksi tekijäksi Brexit-kansanäänestyksessä oli tietysti vuonna 2015 alkanut pakolaiskriisi. Se edesauttoi EU-jäsenyyden vastaisen mielipiteen voimistumista Britanniassa. Noin oli siitä huolimatta, ettei pakolaiskriisi johtunut EU:sta. Pakolaisista suurin osa oli Syyriasta, Irakista ja Afganistanista. Kriisit noissa maissa eivät johtuneet EU:sta. Ja esimerkiksi Syyrian sisällissodan jaloista lähteneistä pakolaisista valtaosa siirtyi Syyrian rajanaapureihin, Turkkiin, Libanoniin ja Jordaniaan. Ja EU:n sisällä pakolaisia tuli Britanniaan huomattavasti vähemmän kuin EU-maihin keskimäärin.
Brexit-kampanja sekoitti toisiinsa kaksi aivan eri asiaa. Se käytti termiä ”maahanmuuttajat” tarkoittamaan paitsi Britanniaan työtä hakemaan tulleita muiden EU-maiden kansalaisia niin myös kriisi- ja sotatoimialueilta lähteneitä pakolaisia. Termien sekoittaminen oli mitä ilmeisimmin tietoista. Se oli omiaan vähättelemään pakolaiskriisiä ja pakolaisten uhanalaista asemaa ja lisäämään yleistä muukalais- ja EU-vastaisuutta.
Britannian pakolaispolitiikkaa ja toisaalta maahanmuuttoa EU:sta koskivat aivan eri säännöt. Jälkimmäinen oli seurausta Britannian kuulumisesta EU:n sisämarkkinoille. Sen sijaan Britannian pakolaispolitiikkaan ei maan EU-jäsenyydellä ollut vaikutusta. Britannia oli sanoutunut irti EU:n yhteisestä pakolaispolitiikasta, ja sitä sitoivat vain maan hyväksymät kansainväliset sopimukset, jotka eivät olleet riippuvaisia EU-jäsenyydestä.
Kansanäänestyksen jälkeen tehdyn tutkimuksen mukaan ”ennakkoluulot EU-maahanmuuttajia kohtaan olivat voimakas ennusmerkki Brexitin kannattamisesta, kun taas positiivisilla kontakteilla maahanmuuttajiin oli ennakkoluuloja vähentäviä vaikutuksia.” Brexitin kannatus olikin suurempaa alueilla, joilla oli vähän maahanmuuttajia.
Mitä todellisia kielteisiä vaikutuksia maahanmuutolla olikin, Brexit-kampanja lietsoi pelkoja, ennakkoluuloja, muukalaisvihaa ja rasismia tavalla, joka vaikuttaa yhä.
Brexit-kampanjan keskeinen tunnus on vähintään harhaanjohtava.
Ensinnäkin Britannia oli hyväksynyt EU:n perussopimukset, kaikki EU:n uudet jäsenvaltiot sekä EU:n ja Britannian väliset erillisratkaisut.
Toiseksi nykyisessä maailmantilanteessa – jo ennen koronapandemiaa [1] – tunnus oli vastuuton. Ilmastonmuutoksen pysäyttäminen vaatii nimenomaan globaaleja koordinoituja, yhdessä päätettyjä ja yhdessä valvottuja toimia.
Kolmanneksi: kansainvälinen kauppa vaatii sekin neuvotteluja – yksi osapuoli, varsinkaan yksi keskisuuri valtio – ei voi sanella ehtoja. Kauppaneuvotteluissa EU on puolustanut keskimäärin parempaa ympäristön-, työntekijöiden ja kuluttajansuojelua ja korostanut ihmisoikeuksia enemmän kuin sen globaalit kilpailijat. Siltä kannalta EU:sta irtautuminen ei kansalaisten kannalta taannut ainakaan parempia tuloksia.
Edelleen: systemaattinen valehteleminen yllä esitetyllä tavalla merkitsi, että kansalaisilta pyrittiin riistämään heidän mielipiteenmuodostuksensa hallinta – siis mielipiteenvapaus totalitarismille tyypillisellä tavalla.
Tosiasiassa kansalaisista tehtiin median avulla Britannian poliittisen eliitin erään osan vallantavoittelun tahdottomia välikappaleita.
Remain-puolen edustajat eivät lainkaan tuoneet esiin sitä tosiasiaa, että EU:ssa on oikeusvaltioperiaatteen vastaisia rakenteita ja käytäntöjä, jotka mahdollistivat itälaajentumisen yhteydessä tapahtuneet sopimusrikkomukset ja olivat omiaan herättämään oikeutettua epäluuloa EU:ta vastaan.
EU-jäsenyyden kannattajat eivät sanoneet, että itälaajentuminen tapahtui laittomasti. Siinä määrin kuin maahanmuutolla – ”puolalaisella putkimiehellä” – oli vaikutusta kansanäänestykseen, vaikutusta olisi vähentänyt, jos Remain-puoli olisi tuonut laittomuudet esiin ja vaatinut niiden korjaamista ja korvaamista.
Näin Remain-puolen yritykset kumota Brexit-puolen valheita eivät olleet uskottavia.
Brexit-kampanjan väitteellä Turkin lähestyvästä EU-jäsenyydestä taas oli uskottavuutta, olihan EU:hun hyväksytty Bulgaria ja Romania, joita kukaan tuskin kehtasi edes vuonna 2016 väittää oikeusvaltioiksi – toisin kuin komission virkamiehet olivat tehneet vuonna 1998.
Turkki oli hyväksytty EU:n ehdokasmaaksi yhtä laittomasti syksyllä 2004 ja jäsenyysneuvottelut aloitettiin vuotta myöhemmin. EU:n perussopimuksissa jäsenyysneuvottelujen aloittamisen ehtona on, että ehdokasmaa on oikeusvaltio ja takaa mm. vähemmistöjen kunnioituksen ja suojelun.
Turkki ei tehnyt kumpaakaan. Turkin perustuslaki ei edes tunnusta kurdivähemmistöä, ja kurdin kielen käyttäminen oli 2000-luvun alkupuolella käytännössä kielletty. Kidutus oli ”systemaattista”, minkä olivat todenneet niin ihmisoikeusjärjestöt kuin YK:kin. Se oli myös EU:n komission tiedossa. On suorastaan irvokasta, että komissio marraskuussa 2005, jäsenyysneuvottelujen jo alettua, esitti Turkille vaatimuksen kidutuksen lopettamisesta kahden vuoden kuluessa.
EU:n perussopimusten vastainen päätös Bulgarian ja Romanian hyväksymisestä jäseniksi – mikä johti maahanmuuttoon noista maista EU:n läntisiin jäsenmaihin – ja Turkin jäsenyysneuvottelujen aloittamisesta antoivat aseita Brexit-puolen käsiin.
Remain-puolen olisi voinut vastustaa Brexit-kampanjan levittämiä valheita vain pyrkimällä muodostamaan kokonaiskuvaa demokratian kriisistä länsimaissa ja kriisin yhteydestä aikakauden uusiin ilmiöihin, informaatioteknologiseen vallankumoukseen ja globalisaatioon.
Kollektiivista itsepetosta lietsotaan omia ennakkoluuloja vahvistavien valheiden avulla. Mutta kieltäessään sen, että epäluuloon EU:ta kohtaan oli aihetta, Remain-puoli syyllistyi itse kollektiiviseen itsepetokseen.
Mikä oli läntisten demokratioiden tilanne finanssi- ja eurokriisin jälkeen? Mitkä olivat suurimmat niiden edessä olevat haasteet? Erosivatko Britannian edessä olevat haasteet olennaisesti muiden EU:n läntisten jäsenmaiden edessä olevista ongelmista? Oliko Britannian helpompi vastata noihin haasteisiin EU:n sisällä vai sen ulkopuolella?
Olipa kysymys Britannian ja EU:n suhteista, EU:n kehittämisestä, globalisaatiosta ja kansainvälisen yhteistyön ja maailmankaupan kehittämisestä tms., siitä oli mahdotonta tehdä järkevää päätöstä yhden kyllä tai ei ‑vastausta vaativan kysymyksen pohjalta.
Jo pelkästään Britannian taloussuhteet EU:n kanssa Brexitin jälkeen oli mahdollista toteuttaa monilla hyvin erilaisilla tavoilla sisämarkkinoille jäämisestä erilaisiin tulliliittoihin ja sopimuksettomaan eroon saakka. Brexit-puolen tunnukset ”Brexit means Brexit” ja ”Leave means Leave” olivat kansalaisten harhauttamista. Se mitä ”Leave” ja ”Brexit” tosiasiassa merkitsevät, alkaa selvitä vasta, kun erosopimus tulee voimaan ja sitä aletaan soveltaa.
Ja sitäkin olennaisempi olisi ollut kysymys Britannian suunnasta eron jälkeen. Millä tavalla Britannia voisi olla entistä demokraattisempi, oikeudenmukaisempi, turvallisempi, ilmastoystävällisempi jne.? Miten vastata niihin demokratiaan kohdistuviin uhkiin, joihin EU brexitin kannattajien mielestä vastasi väärin?
Kaikki olennaiset kysymykset sivuutettiin kansanäänestyksen yhteydessä käydyssä keskustelussa.
Kummankaan osapuolen kannattajat eivät siten oikeastaan tienneet, minkä puolesta tai mitä vastaan he äänestivät. Kansanäänestys oli vähintään harhaanjohtava, ellei täysin järjetön, ja se olisi ollut sitä siinäkin tapauksessa, että osapuolet eivät olisi valehdelleet tai salanneet olennaisia tosiasioita.
Johnsonin hallitus on kieltäytynyt tutkimasta Venäjän vaikuttamista kansanäänestykseen, vaikka todisteita Venäjän sekaantumisesta vaaleihin ja yleensä politiikkaan oli olemassa monista muista maista. Parlamentin tiedustelu- ja turvallisuuskomitean raportin mukaan hallitus on ”nähnyt määrätietoisesti vaivaa ollakseen saamatta selville, miten Venäjä on mahdollisesti vaikuttanut kesäkuun 2016 äänestykseen.”
Chatham Housen tutkija Keir Giles arveli, ettei Venäjä tukenut erityisesti kumpaakaan osapuolta, vaan sen tavoitteena oli ennen kaikkea lietsoa ristiriitoja ja aiheuttaa hajaannusta. Se tavoite joka tapauksessa toteutui.
”Take back control” -tunnus ei Britannian hallituksen mielestä siis tarkoittanut sitä, että Britannian kansalaiset saisivat vallan päättää vieraiden valtojen sekaantumatta siitä, miten he muodostavat mielipiteensä kansakunnan kohtalolle merkittävässä kysymyksessä.
Ajatus uudentyyppisestä kaunokirjallisuudesta on kuulunut Matti Puolakan suuriin visioihin jo 1970-luvulta lähtien. Se kuitenkin tarkentui ja jossain määrin toteutuikin vasta aivan hänen viimeisinä elinvuosinaan. Sillä
Ajatus uudentyyppisestä kaunokirjallisuudesta on kuulunut Matti Puolakan suuriin visioihin jo 1970-luvulta lähtien. Se kuitenkin tarkentui ja jossain määrin toteutuikin vasta aivan hänen viimeisinä elinvuosinaan. Sillä
Tom Costellon dokumenttielokuva ”Power, Profit and Populism: The Battle for Hard Brexit” kertoo, miten kansanäänestyksen jälkeen pieni joukko rikkaita yrittäjiä, sijoittajia ja poliitikkoja tosiasiassa kaappasi Brexitin. He edustavat spekulatiivisen finanssipääoman niitä voimia, jotka näkevät kaikenlaisen sääntelyn ”vapaan kaupan” esteenä. EU on maailman suurin vapaakauppa-alue, mutta siellä on sääntelyä ympäristön, työntekijöiden ja kuluttajien suojelemiseksi.
Konservatiivipuolueessa muodostui oppositio Cameronin jälkeen pääministeriksi noussutta Theresa Mayta vastaan. Sen ytimen muodosti European Research Group, euroskeptikkojen konservatiivien ryhmä, joka kannattaa sääntelyn purkamista.
Opposition keulakuvaksi valikoitui Lontoon pormestari Boris Johnson, joka näki mahdollisuutensa nousta pääministeriksi ryhtymällä kannattamaan kovaa Brexitiä. Oppositio kaatoi toistuvasti Mayn neuvotteleman erosopimuksen Britannian parlamentissa vuonna 2019. Kaksi yksityistä yritystä, joista toinen oli naamioitunut kansanliikkeeksi (Leave Means Leave) ja toinen puolueeksi (Brexit Party), lietsoivat kannatusta kovalle Brexitille ja osaltaan pakottivat Theresa Mayn eroamaan. Johnson nousi pääministeriksi.
Tavoitteena oli ja on tehdä Britanniasta jonkinlainen eurooppalainen veroparatiisi, joka houkuttelisi sijoittajia EU:ta löysemmällä sääntelyllä. Hallituksen neuvonantajana toimineen Institute of Economic Affairs -ajatuspajan johtaja Mark Littlewood kuvaili tavoitetta vuoden 2020 alussa lehtiartikkelissa, jonka otsikko kertoo kaiken: ”Meidän pitäisi omaksua ajatus Britanniasta Brexitin jälkeisenä veroparatiisina”. Nämä voimat haluavat luoda ”Globaalin Britannian” – ja heille se tarkoittaa menestymistä kilpajuoksussa pohjalle.
Britannian hallitukset joutuivat kahdesti – Theresa Mayn hallitus vuonna 2017 ja Borin Johnsonin hallitus vuonna 2019 – korkeimman oikeuden päätöksellä luopumaan yrityksistään viedä Brexit läpi antamatta parlamentin käsitellä asiaa.
Britannian nykyisen hallituksen suhtautumista kansainvälisiin sopimuksiin kuvaa sen aikomus syksyllä 2020 rikkoa ”spesifillä ja rajatulla tavalla” kansainvälistä lakia: se ryhtyi säätämään lakia, jolla se luopuisi Pohjois-Irlantiin suuntautuvan tavaraviennin rajatarkastuksista vastoin EU:n kanssa solmittua erosopimusta. Joulukuussa 2020 se luopui aikomuksestaan.
Tuota taustaa vasten ei ole ihme, että Britannia on suhtautunut nihkeästi USA:n presidentin Joe Bidenin aloitteeseen yritysten globaalista minimiverosta. Britannialla on alaisuudessaan monia veroparatiiseja kuten Cayman-saaret ja Bermuda ja se aikoo edelleenkin olla globaali rahanpesun keskus.
Brexit-kampanjassa tavoitetta Britanniasta veroparatiisina ei tuotu esiin – ainakaan samalla painolla kuin keskeisiä valheita.
Lue myös
Esimerkiksi ympäristönsuojelun osalta brittien valtaenemmistö, 80 prosenttia, kannatti Brexitin jälkeen yhä yhtä tiukkaa tai tiukempaa sääntelyä kuin on EU:ssa.
Se, että niukka enemmistö briteistä kannatti Brexitiä ja siten tavoitetta vapautua EU-säädöksistä, ei siis välttämättä tarkoittanut, että he olisivat kannattaneet EU:ta löysempää sääntelyä.
Brexit vietiin läpi valheiden avulla ja sen jälkeen pieni poliittinen ryhmä kaappasi sen ajamaan tavoitteita, joille ei ole hankittu eikä saatu kansalaisten enemmistön kannatusta.
Britanniaa uhkaa jakaantuminen – kuvainnollisesti ja kirjaimellisesti.
Ensinnäkin kansakunta jaettiin kahtia tietoisesti levitettyjen valheiden avulla. Suuri osa kansalaisista uskoo yhä noihin valheisiin.
Toiseksi Brexit-kampanjointi lisäsi rasismia, muukalaisvihamielisyyttä, vihapuhetta ja viharikoksia Britanniassa. Ne ovat lisääntyneet kansanäänestyksen jälkeenkin.
Kiinnostava piirre on, että viharikokset lisääntyivät kansanäänestyksen jälkeen erityisesti alueilla, jotka äänestivät EU:hun jäämisen puolesta, huolimatta siitä, että näillä alueilla maahanmuuttajiin kohdistuneita viharikoksia oli keskimäärin vähemmän kuin muualla.
Syynä oli se, että maahanmuuttovastaisuudesta tuli Brexit-väittelyn yhteydessä hyväksyttävämpää, ja muukalaisvihamieliset ihmiset alueilla, joilla yleinen ilmapiiri oli suvaitsevampi, rohkaistuivat Brexit-äänestyksen tuloksen jälkeen tajutessaan, etteivät he olleet mielipiteineen yksin.
Tuore esimerkki Brexit-kampanjan jättämistä pysyvistä jäljistä on rasismi, joka kesällä 2021 jalkapallon EM-kilpailujen hävityn loppuottelun jälkeen kohdistui Englannin maajoukkueen maahanmuuttajataustaisiin pelaajiin.
Niin Skotlannissa kuin Pohjois-Irlannissakin ovat lisääntyneet pyrkimykset Britanniasta irtautumiseen. Skotlannissa 62 prosenttia kannatti EU:ssa pysymistä, ja itsenäisyyttä ajavat voimat suunnittelevat uutta kansanäänestystä Iso-Britanniasta eroamisesta.
Pohjois-Irlannissa 56 prosenttia äänesti EU:ssa säilymisen puolesta. Siellä kansanäänestyksen ja Britannian ja EU:n erosopimuksen tuloksella oli erityinen merkitys, koska se vaikuttaa Pohjois-Irlannin rauhansopimukseen vuodelta 1998. Erosopimuksen mukaan Pohjois-Irlanti säilyy EU:n yhtenäismarkkinoilla ja tulliunionissa, eikä tulliraja ole Irlannin ja Pohjois-Irlannin välillä vaan Irlanninmerellä erottaen Pohjois-Irlannin muusta Britanniasta. Pohjois-Irlannin puolisotilaallisia lojalistijärjestöjä edustava Loyalist Communities Council vetikin tukensa rauhansopimukselta ja alueella on ollut levottomuuksia.
Pohjois-Irlannin Sinn Féin -puolueen johtaja Mary Lou McDonald ilmoitti, että kansanäänestys Irlannin yhdistymisestä voitaisiin järjestää viiden vuoden kuluessa. Hän uskoi yhdistymisen toteutuvan.
Samalla kannalla oli Irlannin varapääministeri Leo Varadkar, joka sanoi Fine Gael -puolueensa puoluekokouksessa uskovansa Irlannin yhdistyvän hänen elinaikanaan.
Talousteoria ja moraalifilosofia Vuoden 1998 talous-Nobelin saanut taloustieteilijä Amartya Sen totesi huhtikuussa 1986 pitämissään luennoissa: ”– – on – – jokseenkin outoa, että taloustieteessä ihmisten
Artikkeli perustuu Uusi historia ry:n piirissä vuosina 2016-2018 käytyihin keskusteluihin Facebookista, liittyen mm. aikakauden olemukseen ja eettisen verkostoitumisen näköaloihin. Kommentteja Mark Zuckerbergin Manifestiin, Building a
Britannian vuoden 2016 kansanäänestys ja vuosien 2017 ja 2019 parlamenttivaalien reiluus ja siten niiden laillisuus on kyseenalainen: kampanjoissa tosiasioiden vääristelyn ja sivuuttamisen avulla lietsottu kollektiivinen itsepetos esti kansalaisia tekemästä äänestyspäätöstä harkitusti tosiasioiden pohjalta.
Vielä yli kaksi vuotta kansanäänestyksen jälkeen 42 prosenttia briteistä uskoi väitteeseen Britannian 350 miljoonan punnan nettomaksusta, kun taas 36 prosenttia piti sitä valheena. Loput, 22 prosenttia, olivat epävarmoja. Toisin sanoen lähes kaksi kolmasosaa kansalaisista ei tiennyt, että kansakunnan kohtalon kannalta keskeinen päätös perustui karkeaan huijaamiseen.
Lokakuussa 2019, kaksi kuukautta ennen vaaleja, silloinen pääministeri Boris Johnson valehteli parlamentissa toistuvasti, että Iso-Britannian ja Pohjois-Irlannin välille ei tule rajatarkastuksia, huolimatta siitä, että Brexit-sopimuksessa niin päätettiin ja hänen hallituksensa vaikutusarviossa niin todettiin. – Kansalaisille annettiin kaunisteltu kuva Brexit-sopimuksesta.
Siitä huolimatta joulukuun 2019 parlamenttivaaleissa enemmistö vaaleihin osallistuneista, 52 prosenttia, äänesti puolueita, jotka kannattivat EU:hun jäämistä tai uutta kansanäänestystä. – Vaalien jälkeen muodostetun Johnsonin konservatiivihallituksen edustamaa linjaa tuki vähemmistö kansalaisista.
Valheisiin tukeutunutta Brexit-kampanjaa johtanut ja niiden avulla valtaan noussut Boris Johnson on edelleen Britannian pääministeri.
Johnsonia vastaan nostettiin kanne, koska hän Lontoon pormestarina ja Britannian parlamentin jäsenenä oli esittänyt Brexit-kampanjan yhteydessä valheita. Tuomioistuin totesi, ettei aihetta rikossyytteisiin ole. Kanteen nostanut Marcus Ball väitti, että yksi asiaa käsitelleistä tuomareista oli jäävi.
Uskoaksemme ongelma ei rajoitu Johnsonin henkilöön, hänen tähän tai tuohon lausuntoonsa eikä yksittäisten brittituomarien päätökseen, ei edes tämän tai tuon poliittisen ryhmän toimintaan. Kysymys on laajempi ja koskee kaikkia läntisiä demokratioita: kuinka on mahdollista, että demokraattisessa maassa, joka on oikeusvaltio ja vakiintunut parlamentaarinen demokratia ja jossa vallitsee mielipiteenvapaus, poliittinen järjestelmä voi joutua totaalisesti kollektiivisen itsepetoksen valtaan?
“Falsehood flies, and the truth comes limping after it.“ (Valheet lentävät, ja totuus tulee ontuen perässä.) Nämä angloirlantilaisen kirjailijan Jonathan Swiftin sanat kuvaavat hyvin Brexit-prosessia.
Brexit oli tappio EU:lle ja Britannialle. Se oli tappio myös demokratialle. Miksi? – Ei siksi, ettei Britannian erolle EU:sta olisi ollut legitiimejä perusteluja. Niitä oli. Yhden parhaista esitti The Telegraph -lehden EU-myönteinen taloustoimittaja Ambrose Evans-Pritchard 13.6.2016 julkaistussa kolumnissaan, jossa hän ilmoitti äänestävänsä ”surulla ja epäilysten kiduttamana” Brexitin puolesta.
Hän luetteli päätökseensä lukuisia syitä, jotka liittyvät EMU:n perustamiseen, EKP:n toimiin ja yleensä EU:n talouspolitiikkaan. Hänen mukaansa kaikki päätökset tehdään kulissien takana, ne ovat epäoikeudenmukaisia kriisimaita kohtaan, eikä kukaan vastaa mistään. Tärkein perustelu: “Nykyajan suurinta talousrikosta varten ei ole perustettu totuus- ja sovintokomissiota.”
Evans-Pritchardin kritiikki oli oikeutettua ja EU-eron puolesta olisi voitu esittää muitakin perusteluja, esimerkiksi laillisuusvaje ja laiton itälaajentuminen. Brexit-päätös tehtiin kuitenkin muilla, valheellisilla perusteilla. Se oli kollektiivisen itsepetoksen voitto, ja se näkyy Britannian politiikassa tänä päivänä ja oletettavasti tulevaisuudessakin.
EU on sekin reagoinut Brexitiin kollektiivisella itsepetoksella: EU:n päättävissä elimissä ei ole ollut puhettakaan niiden laittomuuksien korjaamisesta, joiden vuoksi Evans-Pritchardin mielestä tarvittaisiin totuus- ja sovintokomissio.
Mielestämme Britannian olisi pitänyt pysyä EU:ssa. Ongelmat EU:ssa, EU:n jäsenmaissa ja Britanniassa ovat yhtäläiset. Ne on ratkaistava yhdessä.
Britannian EU-ero ei tietenkään merkitse, että ongelmia ei ratkaistaisi yhdessä. Tässä tilanteessa Britanniasta saattaa tulla edelläkävijä. Siellä demokratian laillisuuskriisiin liittyvät ongelmat – jotka eivät ole niinkään poliittisia kuin historianfilosofisia, oikeusfilosofisia ja valtio-opillisia – näkyvät kenties selvemmin kuin EU-maissa. Britanniassa jos missä on esitettävä seuraavia kysymyksiä:
Miten estää jotakuta taloudellista eturyhmää alistamasta poliittista järjestelmää asiansa ajamiseen?
Miten estää mediaa valehtelemasta tavalla, joka de facto riistää kansalaisilta mielipiteenvapauden? Miten estää poliitikkoja valehtelemasta tavalla, joka de facto riistää kansalaisilta äänioikeuden? Miten estää johtavia poliitikkoja horjuttamasta demokraattisen yhteiskunnan peruspilareita? Miten estää vihapuhe ja salaliittoteorioiden leviäminen? Miten vastustaa kollektiivista itsepetosta?
Meillä on oma ehdotuksemme siitä, miten laillisuuskriisiä voidaan alkaa ratkaista – ja siihen sisältyy totuus- ja sovintokomissio.
[1] Koronapandemian yhteydessä WHO ja monet muut asiantuntijat ovat toistuvasti varoittaneet, että pandemia olisi hoidettava globaalisti yhdessä: kukaan ei ole turvassa ennen kuin kaikki ovat turvassa.
