Puolakkalainen määritelmä:
Varsinaisessa ihmisyhteiskunnassa sopimukset koskettavat myös sellaisia ihmisiä, jotka eivät tunne toisiaan tai eivät ole välittömässä elannonhankinnassa tekemisissä toistensa kanssa. Vasta silloin voi muodostua inhimillinen persoona – oikeuksistaan ja velvollisuuksistaan tietoinen ihmisyksilö.
Monet eläinlajit ovat älykkäitä ja niillä on myös kyky kieleen ja jonkinasteiseen käsitteenmuodostukseen (esim. kyky oppia kielioppia). Mutta niillä ei ole oikeusälyä. Ne eivät voi vedota keskinäisissä valtataisteluissaan ”kaikkia koskeviin sääntöhin”, yleisiin periaatteisiin, käsityksiin siitä mikä on oikein, mikä väärin.
Sen vuoksi eläimet ovat laumoissaan ja parvissaan yksilöitä. Vain ihmiset ovat persoonia.
Aiheesta muualla
Ilkka Niinluodon teoksessa “Hyvän elämän filosofia” on hyvä yleisesitys persoonan käsitteen aatehistoriasta (s. 61-75). Myös muuta olennaista taustatietoa. Ote Johdanto-luvun alusta (“Ihminen filosofian kohteena”):
“Viisauden ystäviksi” kutsuttujen ajattelijoiden varhaisimmat pohdinnat koskivat todellisuuden perusaineksia ja rakenteita, mutta ateenalainen Sokrates oppilaineen kohotti luonnonfilosofian rinnalle ihmiseen liittyvät kysymykset. Ihmistä voidaankin pitää filosofian perimmäisenä kohteena. Silloinkin kun aiheena on ihmisestä riippumaton todellisuus, filosofi kysyy, millainen luontosuhde meillä tulisi olla ja miten meidän tulisi ymmärtää maailman käsittämisessä käytetyt inhimillisen kielen käsitteet.”
