HS julkaisi 29.7.2025 artikkelin ”Gaza osuu Saksan historian sokeaan pisteeseen”.
Artikkeli käsittelee Saksan suhtautumista Israelin toimintaan Gazassa. Saksalle Israelin turvallisuuden puolustaminen on ”Staatsräson”, ”valtiollinen johtoajatus”.
Tässä en käsittele sitä, onko liittokansleri Friedrich Merzin väite Israelin ja Venäjän toimien eroista oikea ja lisääkö Israelin toimien puolusteleminen Israelin turvallisuutta. Minusta väite ovat väärä ja lisää Israelin turvattomuutta, palestiinalaisten turvattomuudesta puhumattakaan.
Aiheena on Saksan menneisyydenhallinta, tarkemmin nyky-Saksan suhtautuminen holokaustiin.
Turtiaisen mukaan Saksa oli pitkään ”edelläkävijä oman historiansa läpikäynnissä”. Se on totta.
Menneisyydenhallinta, omien rikosten tunnustaminen oli välttämätöntä, ja kuten Turtiainen toteaa artikkelissaan, se oli alun alkaen ”edistyksellistä”. Vielä 50-luvun alussa 37 % saksalaisista oli sitä mieltä, että Saksalle olisi parempi, jos siellä ei olisi juutalaisia. Vuonna 1970 48 % saksalaisista tuomitsi silloisen liittokansleri Willy Brandtin, kun tämä polvistui Varsovan gheton muistomerkin ääressä.[1] Ele merkitsi Natsi-Saksan rikosten tunnustamista ja anteeksipyyntöä. Ratkaiseva käänne saksalaisten suhtautumisessa tapahtui myöhemmin, 1980-luvulla, kuten Turtiainen toteaa.
Holokaustin osalta Saksan menneisyydenhallinta on kuitenkin päätynyt täysin vääriin johtopäätöksiin. 1980-luvun lopulla ”kansalliseksi tulkinnaksi” Saksassa nousi kaksi ajatusta:
1) ”Holokausti oli Saksan tekemä rikos, jota ei voi verrata mihinkään muuhun.” Ja
2) ”Holokaustin vertaamista mihinkään kansanmurhiin tai rikoksiin ihmisyyttä vastaan saatetaan tulkita holokaustin vähättelyksi.”
Mielestäni nuo johtopäätökset ovat virheellisiä. Ne ovat historiattomia ja itse asiassa pyrkivät asettamaan rajoja paitsi historiantutkimukselle niin myös historiasta oppimiselle. Lisäksi ne ovat historiapolitiikkaa, tässä tapauksessa suurvaltojen imperialismin puolustelua ja kaunistelua.
Miksi noin?
Ensinnäkin: holokaustia ei voida todeta ainutlaatuiseksi, ellei sitä verrata muihin kansainvälisen yhteisön hyväksymien kriteerien perusteella kansanmurhiksi määriteltäviin tapahtumiin. Uusia kansanmurhia tapahtuu jatkuvasti ja vanhoista kansanmurhista paljastuu uutta tietoa.
Vertailemisen kieltäminen itse asiassa vihjaa, että väite holokaustin ainutlaatuisuudesta ei kestä kriittistä vertailua.
Toiseksi itse kansanmurhan käsite syntyi historiantutkimuksen ja historiallisten tapahtumien vertailun tuloksena. Puolanjuutalainen juristi Rafael Lemkin loi kansanmurhan käsitteen vuonna 1944. Hän ei luonut sitä pelkästään Euroopan juutalaisiin kohdistuneen holokaustin pohjalta.
Uusi historia -tiedote 1/2024 sisältää artikkelin “Vertailu on tapa jolla tunnemme
maailman” jossa kerrotaan journalisti ja kirjalija Masha Gessenin kannanotoista ja reaktioista siihen. Gessen arvostelee Saksan omaksumaa linjaa jonka mukaan mitään ei saisi verrata holokaustiin. Tiedotteen voi lukea ilmaiseksi sivustoltamme (klikkaa kuvaa), artikkeli löytyy sivuilta 19-21.
(Artikkeli jatkuu alempana)
Huhtikussa 2015 oli kulunut 100 vuotta armenialaisten kansanmurhasta. Helsingin sanomat kirjoitti mm.:
”Aikalaistodistukset kansanmurhasta ovat karmivaa luettavaa. Vauvoja, lapsia ja naisia tapettiin ja raiskattiin äärimmäisen julmilla tavoilla. Kansanmurhan tavoitteena ei ollut vain tappaminen ja ryöstely, vaan saada päätös historialle ja yhden kansankunnan olemassaololle.” (Lihavointi toimitus)
Puolalainen Raphael Lemkin keksi käsitteen kansanmurha. Hän kysyi:
“Miksi yhtä miestä rangaistaan kun hän tappaa toisen? Miksi miljoonan tappaminen on pienempi rikos kuin yhden ihmisen tappaminen”.
Lähde : HS 11.4.2015.
Jonkinlaisen kimmokkeen hänelle antoi hänen nuoruudessaan armenialaisten kansanmurha 1915. Esim. Wikipedia mainitsee sen, mutta hän tutki jo 1920- ja 1930-luvuilla kansanmurhia, joita siihen mennessä oli tapahtunut mm. Etelä- ja Pohjois-Amerikassa ja Australiassa. [2]
Kolmanneksi holokaustin vertaamisen kieltäminen on järjetöntä siksi, että holokausti ei syntynyt tyhjiössä eivätkä sen synnyn syyt liity erityisesti saksalaisiin tai saksalaisuuteen. Ne löytyvät imperialismin ja kolonialismin historiasta.
Eurooppalaiset suurvallat harjoittivat kansanmurhia 1400-luvun lopulta saakka. Vuonna 1884 pidettiin Berliinissä konferenssi, jossa eurooppalaiset vallat jakoivat Afrikan siirtomaita keskenään.
Saksa sai mm. nykyisen Namibian alueen. Saksa joutui 2000-luvulla tunnustamaan siellä 1900-luvun alussa tapahtuneen hererojen ja namojen kansanmurhan, jossa 80 % noiden kansojen väestöstä murhattiin. [3] Saksan kansanmurhat Afrikassa toteuttanut kenraali puolusteli tekojaan sanomalla: ”Katsokaa Amerikkaa”. Saksan silloinen siirtomaaviraston päällikkö vetosi hänkin Yhdysvaltoihin:
”Yhdysvaltojen siirtomaahistoria, selvästi suurin kolonisaatioponnistus, jonka maailma on nähnyt, toteutti ensi töikseen maan alkuperäiskansojen täydellisen hävittämisen.” [4]
Hitlerkin sai jonkinlaisen inspiraation holokaustiin tutkimalla siihen mennessä tapahtuneita kansanmurhia. Näin kerrotaan eräässä Hitler-elämäkerrassa:
”Hitlerin käsitys keskitysleireistä samoin kuin kansanmurhan käytännöllisyydestä olivat, niin hän väitti, paljolti velkaa hänen Englannin ja Yhdysvaltojen historian opinnoilleen. Hän ihaili buurivangeille Etelä-Afrikassa ja intiaaneille villissä lännessä perustettuja leirejä ja kehui usein sisäpiirilleen, kuinka tehokkaasti amerikkalaiset tuhosivat punaisia villi-ihmisiä, joita vankeus ei kyennyt kesyttämään.” [5]
Hitler ei siis keksinyt ainakaan kaikkia holokaustissa käyttämiään tuhoamiskeinoja itse.
Väite holokaustin vertaansa vailla olevasta ainutlaatuisuudesta on imperialismin kaunistelua.
Holokaustin aseman absolutisoivassa korostamisessa on myös ripaus rasismia: valkoisiin kohdistuneet rikokset näyttävät olevan tuomittavampia kuin värillisten kokemat, ja valkoisia uhreja on hyvitettävä enemmän ja eri tavalla kuin värillisiä.
Kolonialismin taustalla on rasismi, näkemys ns. valkoisen rodun tai ns. läntisen sivilisaation ylemmyydestä. Antisemitismi on yksi rasismin ilmaus. Saksa ei ollut edes antisemitismin osalta poikkeus. Antisemitismiä oli muuallakin. Tsaarin Venäjällä oli pogromeja juutalaisia vastaan, Ranskassa oli Dreyfus-juttu 1900-luvun vaihteessa ja mm. USA ja Iso-Britannia kieltäytyivät 1930-luvulla ennen sotaa ottamasta vastaan Hitleriä pakenevia Saksan juutalaisia. Sodan aikana kaikissa Saksan miehittämissä ja liittolaismaissa löytyi halukkaita holokaustiin osallistujia.
Nyky-Saksan linjaa selittää osaltaan Nürnbergin sotarikostuomioistuimen linja.
Ennen kaikkea muuta on muistettava, että Saksan sotarikosten käsittely ja syyllisiksi todettujen tuomitseminen oli välttämätöntä ja oikein. Se oli suuri historiallinen saavutus. Nürnbergin tuomioistuimen päätökset nostivat kansainvälisen lain uudelle tasolle: ensimmäisen kerran valtioille asetettiin rajoituksia sen suhteen, mitä ne saavat tehdä omille kansalaisilleen.
Silti se oli voittajien oikeutta: ensinnäkin siinä rajoituttiin vain hävinneen osapuolen tekemiin rikoksiin. Ja toiseksi siinä ei tutkittu hävinneiden valtioiden rikosten historiallisia juuria eli sitä, mistä maaperästä Saksan antisemitismi ja yleensä rasismi syntyi.
Näin ollen voittajat pyrkivät olemaan oppimatta historiasta mitään. Jos ovat jotain oppineet niin vain siten, että valistunut yleinen mielipide on pakottanut ne siihen.
Mutta myös hävinneet ovat oppineet mahdollisimman vähän. Se näkyy pelottavalla tavalla nyky-Saksassa:
Saksassa pidätetään juutalaisia, jotka vastustavat Israelin toimia Gazassa, pahinta kansanmurhaa, mitä maailmalla nyt tapahtuu. Islamofobia, muslimeihin kohdistuva rasismi, on tullut hyväksytyksi, ainakin jos se voidaan kytkeä Israelin toimien puolustamiseen.
Saksan liittokansleri Merz sanoi Turtiaisen artikkelissa tosiasiallisesti, että Saksalla on menneisyydenhallintansa vuoksi oikeus olla Israelin osalta noudattamatta Kansainvälisen rikostuomioistuimen ICC:n päätöksiä eli kansainvälistä lakia. Se on mahdollisimman väärä johtopäätös.
Ainoa mahdollisuus oppia holokaustista on nähdä se historiallisissa yhteyksissään. Silloin ainoa mahdollinen ja ainoa järkevä siitä saatava oppi on se, että on puolustettava kaikkien ihmisten ihmisoikeuksia, vastustettava kaikkea rasismia, kaikkea kolonialismia ja imperialismia ja kaikkia kansanmurhia.
Historiasta oppiminen on perimmäistä hyvän ja pahan välistä taistelua. Jos ihmisyyttä ja oikeudenmukaisuutta puolustavat tahot eivät vedä oikeita johtopäätöksiä historiasta ja toimi niiden mukaan, aina löytyy niitä, jotka vetävät siitä johtopäätöksiä joilla puolustetaan vääryyksiä ja toimitaan niiden mukaan.
[1] Judt Tony, Postwar. A History of Europe Since 1945. Penguin Books 2006, 58.
[2] Raphael Lemkin as historian of genocide in the Americas, Journal of Genocide Research (2005), 7(4), December, 501–529.
[3] Germany officially recognises colonial-era Namibia genocide, BBC 28.5.2021.
[4] Snyder Timothy, Musta maa. Holokausti: tapahtumat, opetukset, Siltala 2015, 32.
[5] Toland John, Adolf Hitler, Wordsworth Editions 1997, 702.
Uusi historia -tiedote 1/2024 sisältää artikkelin “Vertailu on tapa jolla tunnemme
maailman” jossa kerrotaan journalisti ja kirjalija Mascha Gessenin kannanotoista ja reaktioista siihen. Gessen arvostelee Saksan omaksumaa linjaa jonka mukaan mitään ei saisi verrata holokaustiin. Tiedotteen voi lukea ilmaiseksi sivustoltamme (klikkaa kuvaa), artikkeli löytyy sivuilta 19-21.
