Johdannoksi
Jonathan Haas esittää mielenkiintoisen historiikin arkeologisessa tutkimuksessa käytetyistä teoreettisista malleista, niiden kehityksestä ja nykytilasta. Kirjoitus ei ole kokonaisesitys kaikesta arkeologian teorianmuodostukseen liittyvästä. Se keskittyy – Haasin sanoin –”poliittisesti keskittyneiden yhteiskuntien muodostumiseen ja vallan evoluutioon”, ts. esihistorian loppupuolen tutkimukseen. Juuri siksi se on erinomaista taustaa arkeologian teoreettisen umpikujan käsittämiselle.
Silmiinpistävä, hämmästyttävä piirre on, että kulttuuriantropologia ja arkeologia ovat pyrkineet ratkaisemaan omalta pohjaltaan kysymyksiä, jotka oikeastaan kuuluvat filosofian ja yhteiskuntatieteiden piiriin. Tämä käy Haasin historiallisesta katsauksesta hyvin ilmi, vaikka hän ei itse huomaa asettaa tällaista kysymystä. Tutkijat teoretisoivat osin oivaltavasti ja älykkäästi, mutta silti ahtaasti vain omien empiiristen tutkimustulostensa perusteella. He siis yrittävät keksiä pyörää uudelleen.
Historianfilosofia, yhteiskuntafilosofia, filosofian historia ylipäätänsä loistavat poissaolollaan. Näin ollen sivuutetaan 2500 vuotta suurimpien filosofien pohdiskelua kehityksen ja muutoksen olemuksesta, eri yhteiskuntamuodoista sekä niiden yhteydestä ihmisolemuksen ja oikeudenmukaisuuden käsitteeseen. Sivuutetaan historianfilosofiassa esiintyneet vaihejaot ja yritykset määritellä inhimillisen yhteiskunnan olemus, valtion synnyn syyt ja luonne.
Samalla kun arkeologit ja esihistorian tutkijat tekevät suurenmoista kenttätyötä, he kuitenkin harhailevat teoreettisesti pimeässä – mutta niin tekevät myös yhteiskuntafilosofit, jotka eivät testaa filosofisia teorioita esihistoriatieteiden uusien läpimurtojen valossa.
Tämä ei ole arkeologien syytä – syy on koko koulutusjärjestelmässä. [2] Empiiristen, ihmissuvun syntyä ja esihistoriaa tutkivien tieteiden opetus ja opiskelu olisi yhdistettävä filosofian historian, yhteiskuntatieteiden ja yleensä ihmistieteiden tutkimukseen ja opiskeluun. Näin tulee syntymään uusi tiede: esihistorian filosofia. Tai paremminkin kaksi uutta tiedettä: paleoantropologian filosofia ja arkeologian filosofia.
”Villeys, barbaria ja sivilisaatio”
Haas aloittaa katsauksensa 1800-luvun loppupuolelta, jolloin antropologia syntyi tieteenä. Alettiin tutkia alkuperäiskansojen poliittisia ja yhteiskunnallisia oloja, taloutta, taidetta ja ideologiaa. Henry Morgan ja Edward B. Tylor olivat ensimmäisiä, jotka kirjoittivat aiheesta systemaattisesti. He yrittivät luoda evolutiivisia malleja tuodakseen järjestystä lähetyssaarnaajien, siirtomaa-asukkaiden ja syntyperäisten kansatieteilijöiden tuomaan monipuoliseen aineistoon.
Molemmat tutkijat esittivät historian kolmivaiheisena: villeys, barbaria ja sivilisaatio. Morgan esimerkiksi katsoi Australian aboriginaalien edustavan villeyttä, Pohjois-Amerikan intiaanien (irokeesien) barbarismia ja Rooman valtakunnan sivilisaatiota.
Varsin pian, erityisesti 1900-luvun alussa, tutkijat alkoivat arvostella tätä eurooppakeskeistä näkemystä. Käsitys siitä että kehitys olisi myös edistystä, hylättiin laajalti. Morganin ja Tylerin kolme vaihetta eivät sopineet empiiriseen tietoon, jota alkoi tulla paljon enemmän eri puolilta maailmaa. Esimerkkinä uusista tutkijoista Haas ottaa Franz Boasin. Hän oli sitä mieltä, että kulttuurien tutkimukseen ei voi soveltaa tiukan tieteellisiä menetelmiä, ja keskittyi yksittäistapausten tutkimukseen sellaisenaan. Yleinen muoti oli Haasin mukaan nyt se, ettei enää etsitty yleisiä säännönmukaisuuksia ja yhtäläisyyksiä eri kulttuurien välillä.
Poikkeuksena Haas esittää australialais-brittiläisen arkeologin V. Gordon Childen. Hän piti tiukasti kiinni Morganin vaihejaosta. [3] Hän oli myös ensimmäinen, jonka mielestä kulttuurievoluution tutkimus oli yhdistettävä arkeologiaan. Childen ansio oli, kirjoittaa Haas, että hän tutki sitä miten esihistorialliset kulttuurit muuttuivat aikojen saatossa – mitä askelia pitkin tapahtui siirtyminen vaiheesta toiseen. Esim. ilmaus neoliittinen vallankumous on Childen lanseeraama.
Tässä yhteydessä Haas jättää kertomatta, että Childe oli sosialisti ja oli omaksunut tutkimustensa ohjenuoraksi marxilaisen historianfilosofian [4] – erityisesti Engelsin teoksen ”Perheen, yksityisomistuksen ja valtion alkuperä”, joka oli osittain kirjoitettu juuri Morganin tutkimusten innoittamana. [5]
”Ryhmä, heimo, päällikkökunta ja valtio”
Seuraava kulttuuriantropologian ja arkeologian teorianmuodostukseen suuresti vaikuttanut tutkija [6] oli Elman Service, joka jaotteli esihistorian kehitysvaiheet olennaisesti yhteisön koon perusteella, toki niin että jokaiseen vaiheeseen liittyi lisämääreitä. [7]
Vaiheet olivat ryhmä, heimo, päällikkökunta ja valtio. Ryhmät olivat pieniä, pyynti-keräilykulttuuria harrastavia liikkuvia perheryhmiä (30-80 yksilöä). Heimot puolestaan alkeellista maanvilelyä tai karjanhoitoa harrastavia paikalleen asettuneita ryhmien yhteenliittymiä. Päällikkökunnat olivat paljon suurempia klaaneihin perustuneita epätasa-arvoisia ja väkivaltaisia ”valtakuntia”, joissa saattoi olla tuhansia ihmisiä. Valtiossa taas keskittynyt byrokratia korvasi sukuihin perustuvan eliitin vallan.
Morton Fried, joka oli Servicen läheinen työtoveri, kehitti vaihtoehtoisen mallin. Hän keskittyi poliittiseen organisaatioon ja vaiheet olivat seuraavat: tasa-arvoinen, arvottunut, kerrostunut ja viimein valtio. [8]
Servicen ja Friedin malleja oli pidetty kätevinä työkaluina kun esihistoriallisia kulttuureja yritettiin luokitella mielekkäästi. Eri vaiheiden määrittely auttoi tutkijoita nostamaan päivänvaloon muinaisesta menneisyydestä sellaisia yksityiskohtia, joista ei ole jäänyt konkreettisia jälkiä, toteaa Haas oivaltavasti.
1900-luvun lopulla Servicen ja Friedin mallit kuitenkin menettivät suosiotaan kulttuuriantropologian piirissä. Niitä on arvosteltu liiasta yleistämisestä ja kulttuurisen monimuotoisuuden hämärtämisestä. Monien mielestä kehityksen päätyminen valtioon on ajatus, joka väheksyy valtiottomien yhteisöjen ja yhteiskuntien erityislaatua ja saavutuksia.
Valtavirta kulttuuriantropologeista oli siis jälleen kääntynyt pois lainalaisuuksien etsimisestä ja keskittynyt yksittäisten kulttuurien erityispiirteiden tutkimukseen, kirjoittaa Haas.
Arkeologit eivät kuitenkaan hylänneet evolutiivista lähestymistapaa, toteaa Haas. Arkeologien empiirinen tutkimusaineisto ulottuu vuosituhansien, kymmenien ja satojen tuhansien vuosien taakse, kun sen sijaan kansatieteellinen tutkimus on sidottu nykyaikaan ja ulottuu korkeintaan yhden tai kahden sukupolven päähän menneisyydessä. Juuri tästä syystä arkeologia soveltuukin paremmin pitkän tähtäimen evolutiivisten muutosten tutkimiseen.
Mutta myös arkeologit huomasivat, että Servicen ja Friedin mallit eivät soveltuneet läheskään kaikkeen tutkimusaineistoon, jota alkoi tulla yhä enemmän. Sen vuoksi on pyritty kehittämään vaihtoehtoisia strategioita kulttuurievoluution tutkimukseen.
”Intellektuaalinen vastuu monimutkaisten kulttuuristen järjestelmien tutkimuksessa on siirtynyt kokonaan arkeologian piiriin viimeisen kahden vuosikymmen aikana”, kirjoittaa Haas – unohtaen ja sivuuttaen jälleen historianfilosofian, yleensä kaikki teoreettiset yhteiskunta- ja ihmistieteet.
Servicen vaihejako – jonka hän siis esitti 1960- ja 70-luvuilla – on uuden empiirisen tiedon perusteella selvästi vanhentunut. Mutta millä tavalla? Tätä ei Haas yhteenvedossaan lainkaan tuo esille.
Syy on mielestämme seuraava: siitä uudesta empiirisestä tiedosta, joka ei mahdu Servicen ja Friedin malleihin, ei edelleenkään ole olemassa mitään teoreettista yleistystä kenelläkään alan tutkijalla.
Valinta ja muutos
Mitä siis arkeologian teorianmuodostus on kehittänyt Servicen ja Friedin tilalle? Haasin mukaan suuntauksia on monia, mutta ne voidaan karkeasti jaotella kahteen lähestymistapaan. Toinen korostaa valintaa, toinen muutosta.
Valintaa korostava koulukunta ammentaa Darwinin evoluutioteoriasta. Lähtöoletuksena on, että ”jokaisessa kulttuurissa löytyy erilaisia piirteitä, ja kehitystä tapahtuu kun jotkut näistä valikoituvat ja toiset eivät”. Haas lainaa Telstseriä:
”… evoluutioteorian laajentaminen selittämään vaihtelua arkeologisessa aineistossa edellyttää uuden arkeologisen teorian ja metodin kehittämistä. [9]
Haas itse edustaa lähestymistapaa, joka korostaa muutosta. Hän esittelee sitä seuraavasti:
Kaikki muutos ei ole asteittaista ja määrällistä. Jotkut muutokset ovat laadullisia: Seurauksena ei ole vain pieni variaatio aikaisempaan verrattuna, vaan jotakin joka on perusluontoisesti uutta ja aikaisemmista muodoista eroavaa.
Poliittisesti keskitetty yhteiskunta ei ole vain egalitaarinen yhteiskunta joka on kasvanut suuremmaksi ja monimutkaisemmaksi; se on syvällisesti erilainen yhteiskunta kuin sitä kulttuurievoluutiossa edeltäneet egalitaariset yhteisöt.
Lainalaisuuksien etsintä
Edelleen Haas huomauttaa, että viimeisen 10 000-15 000 vuoden aikana maanviljelyyn siirtyneissä kyläyhteisöissä muodostui samankaltaisia sosiaalisia ja poliittisia instituutioita hyvin erilaisissa oloissa eri puolilla maailmaa (Aasiassa, Afrikassa, Etelä-Amerikassa, Euroopassa ja Polynesiassa). Kaikkialla näkyi omaehtoinen kehitys, joka johti keskittymiseen, sosiaaliseen arvojärjestykseen ja ”päälliköihin”.
Aivan samoin erilaisissa keskuksissa (Mesopotamia, Egypti, Kiina, Intia, Andit, Meso-Amerikka ja Länsi-Afrikka) tapahtui toisistaan riippumatta hämmästyttävän samanlainen kehitys byrokraattiseen poliittiseen järjestelmään, jota kuvastaa sosiaalinen eriarvoisuus, kaupungit, hienostunut taide ja keskitetty uskonto. Seurauksena on imperiumeja joillakin maailman alueilla, samoin feodaalisia yhteiskuntia ja kansallisvaltioita uudempana historiallisena aikana.
Sen vuoksi on pyrittävä ymmärtämään malleja, kaavoja, jotka sisältyvät näihin eri kulttuurien piirissä nähtäviin järjestelmän muutoksiin. – Haas ei käytä sanaa ”lainalaisuus”, mutta sitä hän kylläkin tarkoittaa.
Uutta teoriaa ei löydy
Kaikki edellä sanottu – määrä, laatu ja lainalaisuudet – on aivan totta ja oikein. Mutta mikä on lopputulos?
Haas ei esitä uutta vaihejakoa. Sen sijaan hän esittää tutkimuksen ohjenuoraksi eklektisen luettelon piirteistä, jotka kuvastavat siirtymistä monimutkaisiin, hierarkkisiin yhteiskuntiin:
- teknologian kehitys
- suuremmat asutuskeskittymät ja kaupunkien muodostuminen
- liittolaisuuksien muodostuminen ja lisääntyvä sosiaalinen yhdentyminen
- sosiaalisten hierarkioiden muodostuminen
- keskittyminen ja vallan kehitys
- käsityötaitojen eriytyminen ja työnjako
- etninen eriytyminen
- sodankäynnin ilmaantuminen ja kehitys
- etnisesti monimuotoisten poliittisten kokonaisuuksien muodostuminen
Toki tällaisten piirteiden etsiminen auttaa arkeologeja käytännön työssä. Mutta teorian tehtävä on, Haasin omien sanojen mukaan – ”nostaa päivänvaloon muinaisesta menneisyydestä sellaisia yksityiskohtia, joista ei ole jäänyt konkreettisia jälkiä”. Yksittäisten piirteiden luettelo ei anna mitään ohjenuoraa sen selittämiselle, miksi tasa-arvoiset ja suhteellisen rauhanomaiset yhteisöt ja sivilisaatiot hävisivät, ja miksi kehitys vei sortavan ja väkivaltaisen eliitin johtamiin sotaisiin päällikkökuntiin ja sitten valtioihin – ja mikä viime kädessä on valtion olemus.
Nämä kehityslinjat eivät tarkoita, että kaikki kehitys olisi ”edistystä”, painottaa Haas monessa kohtaa. Hyvä!
Mikä siis on edistystä, mikä “taantumuksellista”? Arkeologit eivät pohdi kahta vastakkaista tendenssiä esihistorian loppupuolella: ihmiskunnan itsetuhoista ja eettistä tendenssiä. He eivät pohdi oikeudenmukaisuuden toteutumista erilaisissa ihmisyhteisöissä ja yhteiskunnissa – sitä pohtivat filosofit.
Arkeologian filosofian synty on vastaus arkeologian teorianmuodostuksen umpikujaan. Se tarkoittaa monitieteistä lähestymistapaa niin, että yhdistetään empiirinen ja filosofinen, ihmistieteissä tapahtuva tutkimus, ja että lähtökohtana on (uusi, tämän ajan vaatimuksiin vastaava) kokonaiskuva filosofian historiasta.
Lue myös:
-
- Nykyarkeologian graalin malja. – Tässä artikkelissa lyhyesti puolakkalainen tapa jakaa esihistorian loppupuoli vaiheisiin.
- Ihmissuvun tien perusvaiheet – puolakkalainen vaihejako koko historiasta.
- Miksi tarvitaan esihistorian filosofiaa? – Heli Santavuoren Power point -esitys Uusi historia -yhdistyksen tapaamisessa elokuussa 2019.
- Ihmissuvun historia keskinäisen jaon näkökulmasta.
ALAVIITTEET
[1] Haas, J. (ed.): From Leaders to Rulers. Kluwer Academic / Plenum Publishers 2001. Takaisin tekstiin[2] Ehdotuksemme siitä mistä lähtökohdista ja minkälaisin menetelmin koulutusjärjestelmää tulisi uudistaa on Mikä ihminen on? -totuusfoorumi & väittelysanakirja. Se soveltuu yhtä hyvin median, kansalaismedian, yliopistolaitoksen kuin kansalaisopintojen uudeksi ulottuvuudeksi. Takaisin tekstiin [3] Childe, Gordon V.: The Dawn of European Civilization, 6 p., New York, Alfred Knopf 1958. Takaisin tekstiin [4] Vaikka monet Childen (1892-1957) päätelmät ovat myöhemmin empiirisen aineiston perusteella osoittautuneet virheellisiksi, hän on erittäin arvostettu nimi arkeologian historiassa. Hän ei myöskään ehtinyt nähdä esihistoriatieteiden uusia läpimurtoja, jotka monella tapaa kumosivat marxilaisen historianfilosofian olettamuksia.
Hänen kohtalonsa on merkillepantava: sosialistisen vakaumuksensa vuoksi hän joutui moniin vaikeuksiin vastustaessaan ensimmäistä maailmansotaa, ja sen jälkeen toimiessaan työväenliikkeessä. Toisen maailmansodan jälkeen hän joutui ristiriitaan myös dogmaattisten neuvostoarkeologien kanssa. Hrutshovin kuuluisan paljastuspuheen (v. 1956) – ja sitä samana vuonna seuranneen Unkarin kansannousun tukahduttamisen jälkeen hän kirjoitti: ”Minulla ei ole enää aatetta”, ja teki itsemurhan. Takaisin tekstiin
[5] Engels, F.: Perheen, yksityisomistuksen ja valtion alkuperä. Kustannusliike Edistys 1970. Alkuteos 1884. Engelsin teos sisältää paljon edelleen pätevää ja mielenkiintoista historianfilosofista näkemystä, mm. Rooman valtakunnan romahdukseen ja germaanisten heimojen analyysiin liittyvää. Mielenkiintoista on, että juuri rauhanomaiset sivilisaatiot ovat osoittaneet, että yksityisomistus ei suinkaan ollut syynä valtion ja luokkayhteiskuntien syntyyn – pikemminkin päinvastoin. Mutta valtion synnystä ja olemuksesta on tässä teoksessa puolia jotka edelleen pätevät ja ovat tulleet osaksi yleistä konsensusta. Takaisin tekstiin
